Kustaa III:n sota Savossa

Sodittiinpa ennenkin

Jussi T. Lappalainen, jota ei sotahistorian harrastajille tarvitse esitellä, on taas tehnyt suurtyön. Kirjan nimi on Kustaa III:n maasota. Savo ja Kymenlaakso 1788-1790. Helsinki, SKS 2014, 179 s. Aiemmin hän teki jo laajan esityksen saman sodan meririntamasta, josta ilmestyi samaan aikaan toinenkin seikkaperäinen kirja.

Nykyajan siunauksiin kuuluu, että kirjoittaja on voinut käyttää Kurt von Stedingkin arkistoa digitaalisessa muodossa, toki myös Tukholman sotahistoriallisen arkiston kokoelmia on käyty lukemassa paikan päällä. Kirjoittajalla on on tehtäväänsä erityisen pätevä myös siksi, että hän osaa venäjää. Kirjassa on kuitenkin venäläisen aineiston osalta rajoituttu vain tutkimuskirjallisuuteen. ”Nuoremmille tutkijoille jää runsaasti kiinnostavaa tehtävää”, todetaan alkusanoissa. Olisikin hyvin kiinnostavaa nähdä aiheesta myös uusi venäläinen tutkimus ja mieluimmin ruotsin ja ranskan taitoiselta kirjoittajalta.

Kustaa III:n sodan muistamisen kummallisuuksiin kuuluu, että vaikka se oli etenkin merisodan suhteen mittakaavaltaan valtava yhteenotto, se yleensä kuitataan lyhyellä toteamuksella: rajat eivät muuttuneet Värälän rauhassa. Trafalgarin luokkaa olleet meritaistelutkin on siinä määrin unohdettu, ettei niitä enää juuri tunneta edes Kotkan uudehkossa merimuseossa, vaikka ne oikeastaan olisivat yhden sen kokoisen museon arvoinen aihepiiri, mikäli sotien muistamista siis yleensä pidetään sopivana, kuten kaikissa Euroopan valtioissa yleensä on tehty.

Kaikki Kustaan sodan taistelumuistomerkit on pystytetty itsenäisyyden aikana, toteaa kirjoittaja. Usein vähäisetkin taistelut ovat saaneet muistomerkkinsä ja niihin on myös liitetty vääriä tietoja, kun kunnon perustutkimusta ei ole ollut käytettävissä. Tämä kirja siis osaltaan paikkaa jo pari sataa vuotta vallinneita aukkoja tutkimuksessa.

Kustaan sodan osalta huomion taisteluilta ovat varastaneet Anjalan liitto, jota venäjäksi kutsutaan puolalaisen analogian mukaisesti konfederaatioksi sekä Liikkalan kirje ja muut sangen erikoislaatuiset seikat, jotka helposti saavat unohtamaan sen, ettei tämäkään tapahtumasarja ollut mitään sunnuntaikävelyä, vaan sotaa. Ja sotahan on julmaa ja ratsuväki raakaa. Upseeriston vehkeilyt eivät tätä perusasiaa muuksi muuttaneet.

Yleensä koko maasodasta mainitaan ainakin Porrassalmen taistelu, joka ehkä pikemminkin kuuluu niiden pienimuotoisempien kahakoiden piiriin, joille sopii venäjäksi nimitys delo ja sen ajan ruotsiksi affair. Sehän oli ennen muuta epäonnistunut yritys edetä, jonka edullisissa asemissa ollut puolustaja esti. Torjuntavoitto se siis toki oli, mutta tuskin suuri armeijan operaatio. Parkumäki sen sijaan oli varsinainen ajan arvostama suurtaistelu, srazhenije tai slaget vid Parku(in)mäki. Se oli meidän puolen voitto ja jopa hyökkäyksellä saavutettu, ensi kertaa sitten Kaarle XII:n päivien, kuten kirjoittaja toteaa. Usein sekin tietysti jää yleisesityksissä pelkän maininnan varaan.

Kaikista upseeriston vehkeilyistä ja vehtaamisista huolimatta verenvuodatusta harjoitettiin melkoisella menestyksellä. Uhrien lukumäärän tarkka selvittäminen vaatisi tosin suuren arkistotutkimuksen, toteaa tekijä. 700 000 asukkaan Suomi joka tapauksessa kärsi kymmenien tuhansien asukkaiden menetykset ja toki lisäksi myös riikinruotsalaisen asevoimat menettivät tuhansia.

Ruotsin puolella kokonaistappiot olivat noin 35000 miestä, mutta kaikki muonavahvuudesta poistuneet eivät kuolleet. Joka tapauksessa siviiliväestö kärsi myös paljon ryöstöistä ja sairauksista ja Suomen väkilukutilasto teki melkoisen mutkan. Väestönkasvu sodan vuosina hidastui noin 35000 – 40 000 hengellä. Näihin lukuihin on syytä lisätä venäläisten sotilaiden suunnilleen ruotsalaisten kanssa samaa luokkaa olevat tappioluvut. Ei siellä siis pelkästään rajalla seisoskeltu.

Kirjoittaja toteaa esipuheessa halunneensa kirjoittaa kirjan, jollaisen olisi aina itsekin halunnut tästä aihepiiristä lukea. Siinä hän on onnistunut ja täyttänyt samalla monen muunkin toiveen. Sotatoimet Itä-Suomessa on tähän asti esitetty sen verran ylimalkaisesti ja fragmentaarisesti, ettei niistä yleensä ole oikein saanut tolkkua. Varsinkin eri paikkakunnilla tapahtuneet taistelut ja kahakat jäävät usein irrallisiksi ja vaille kaikkea konkretiaa.

Tämä kirja muuttaa tilanteen. Taistelujen kuvaus nojautuu usein alkuperäislähteisiin ja sitä elävöittävät suuresti kuvat ja kartat, jotka on nykyaikaisella painotekniikalla tehty alkuperäisen veroisiksi ellei paremmiksi. Paikkakuntalaisena tuntuu varsin kiinnostavalta katsella esimerkiksi karttaa, joka kuvaa kenraalimajuri Schultzin joukkojen tuloa Sulkavalle ja Kukkomäelle asetettua patteria. Varsinainen taistelu tosin jäi käymättä, sillä pahasti alivoimainen puolustaja katsoi viisaaksi poistua hyökkääjän edestä ja siltakin jäi polttamatta. Paikkakuntalaisena vain jää kysymään: miksei karttaan ole merkitty kirkkoa?

Joka tapauksessa taisteluita siis käytiin paljon ja tosimielessä. Usein ne olivat hyvin kiivaita ja sitkeitä käsikähmiä, joissa pistintä survottiin vastustajan suoliin. Tuhansien miesten operaatioita tapahtui ja menetykset saattoivat nousta satoihin. Toiminta oli aktiivista ja molemmin puolin ketterät laivastot liikkuivat myös pitkin Saimaata ja kävivät jopa suoranaisia meritaisteluita. Venäläisillä oli myös baskiiriratsuväkeä, joka ampui jousilla. Jousi oli hyvin ”tulivoimainen” ja tarkkakin ase osaavan käyttäjän käsissä. Huomasin joskus erään Sulkavan kirkonarkistossa olleen paperin, jossa kerrottiin, miten baskiirit rauhan tultua esittelivät suomalaisille taitojaan ampumalla jousella ilmaan heitettyä hattua.

Tarina sodan aloittamiseen saadusta verukkeesta Puumalan Vuolteensalmella muka tapahtuneesta hyökkäyksestä käsitellään kirjassa seikkaperäisesti. Kustaa-kuninkaan maine ei puhdistu. Kyllä hän oli uskomaton seikkailija. Hyvä teatterimies taisi olla väärällä alalla.

Raja halkaisi tuohon aikaan suomalaisen asutuksen kahtia. Savonlinna, Hamina ja Lappeenranta olivat Venäjän puolella ja Puumala oli tärkeä vesireitin kapeikko, johon suunniteltiin peräti kaupunkia. Veneillä liikkuva sotavoima osoittautui sodassa tärkeäksi ja Kurt von Stedingk, saksalaista juurta oleva upseeri, joka myöhemmin toimi muun muassa Ruotsin lähettiläänä Pietarissa, veistätti uusia tykkijollia Mikkelissä, Kuopiossa, Varkaudessa ja Joensuussa. Niissä oli 18 tai jopa 24 naulaisia tykkejä, jotka ajan oloissa olivat jo varsin järeitä. Kuusi sellaista alusta jopa vedettiin talviteitä pitkin Viaporista Mikkeliin, mikä on varsin hämmästyttävä suoritus. Maanteitä pitkin oli tapana kuljetella paljon kevyempiä aseita. Tavanomainen tykistön ammuksen painokin oli 3-6 naulaa.

Tässä ei liene syytä selostaa yksityiskohtaisemmin eri taisteluita, joista esimerkiksi Puuman Pirttimäen tai Partakosken ja Kärnäkosken taistelut sekä Laitaatsilta olivat strategisesti tärkeitä, kuten myös tunnetummat Kymijoella ja rannikolla käydyt. Itse asiassa ruotsalalainen osapuoli osoittautuu yleisesti ottaen niissä varsin sisukkaaksi ja aloitekykyiseksi. Kuva saamattomista ja osaamattomista vetelyksistä, jotka hoitivat hommansa petollisen surkeasti, kuten Topelius Talvi-iltain tarinoissaan Olavinlinnan piirityksen osalta kertoo, on siis vain osatotuus.

Sotiin liittyy aina kaikenlaista. Itse luin joskus aikanaan tuoreeltaan tehdyt laajat käräjäpöytäkirjat Sulkavan kappalaisen Melartopoeuksen vehkeilyistä miehittäjän kanssa. Kuninkaalle uskolliset seurakuntalaiset syyttivät häntä maanpetturiksi, kun taas hän itse väitti kärsineensä henkilökohtaisesti ”barbaarisen hyökkääjän” käsissä. Miehittäjä tietenkin myös ryösti, minkä voi. Sulkavallakin kirkon kassakirstu särjettiin ja tyhjennettiin ja monet menettivät omaisuutensa niin, että heille jäi vain paita päälle. Pahoinpitelyitä suurempia väkivallantekoja siviiliväestöä kohtaan ei Sulkavalla kuitenkaan kerrota tapahtuneen ja kenraali Schultz jopa suostui maksamaan korvauksia ryöstöistä.

Verrattuna 1900-luvun käytäntöihin toiminta oli sivistynyttä. Puumalan ja Pirttimäen leireissä entisen viholliset järjestivät rauhan tultua yhdessä ”huikeat ryyppäjäiset”, mikä tuo mieleen Suomen sodan aikana sittemmin useaan otteeseen nautitut vihollisarmeijoiden upseeriston yhteiset päivälliset vedonlyönteineen.

Siitä huolimatta sota oli silloinkin sotaa. Kuten kirjoittaja huomauttaa, ”yleisesti ja pienen ihmisen kannalta erityisesti sota lopulta on ongelmien ratkaisussa äärimmäisen viheliäinen tapa”. Tämähän se olisi hyvä oppia, mutta eihän viisaus periydy.