Valitun kansn olemus

Valitun kansan olemus

Juhani Aho, Kevät ja takatalvi (1906), SKS 2006, 571 s.

Kun Juhani Aho kirjoitti historiallisen romaaninsa suomalaisuusliikkeen alkuajoilta, oli kansakunnan kohtalo taas valinkauhassa. Sortokausi oli kirjan ilmestyessä takana ja toiveet olivat taas suuret, mutta Suomen tulevaisuus imperiumin osana ei välttämättä ollut edes silloin turvattu.

Selvää on, että kirjoitushetkellä tulevaisuus näytti paljon synkemmältä. Toki näin laajaa teosta ei olisi voinut saada aikaan seuraavana vuonna, marraskuun manifestin jälkeen.

Kirjoittamisprosessi olikin ilmeisesti varsin pitkä ja oli enimmäkseen tehty Tirolin ja Italian alppimaisemissa vuodesta 1903 lähtien. Vuosina 1906-1907 kirjoitettu kirja olisikin varmaan ollut erilainen kuin Bobrikovin aikana aloitettu.

Yhtä kaikki. Se suomalaisen kansakunnan ja suomenkielisen kulttuurin luominen, josta Snellman oli puhunut ja jonka alkuvaiheita kirjassa kuvataan, oli 1900-luvun alkuun mennessä saavuttanut jo erittäin merkittäviä edistysaskelia, vaikka kaikki näytti jo vuonna 1850 valuvan hukkaan, kuten kirjassa kuvataan.

Tuolloinhan säädettiin pahamaineinen sensuuriasetus, joka kielsi julkaisemasta suomeksi muuta, kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Loppujen lopuksi sitä noudatettiin vain viisi vuotta, Nikolai I:n kuolemaan saakka, vaikka se kumottiin vasta 1860.

Joka tapauksessa kyseessä oli yksi aikakauden uskomattomimpia kansallisia sortotoimia, vaikka sen merkitystä suuresti vähensi se, että koko sivistyneistö osasi ruotsia -suomea vain harvat. Suomen kielen ja sitä puhuvan kansan tuon asetuksen taustavoimat joka tapauksessa halusivat syystä tai toisesta jätettävän sivistyksen ulkopuolelle.

Ahon kuvaama kevät on Snellmanin Saiman ja Lönnrotin Kalevalan aikaa. Silloin nuorison entusiastit kuvittelivat uuden suomalaisen kulttuurin syntymistä kalevalaiselle pohjalle ja kansanvalistuksen uskottiin vapauttavan syvien rivien uinuvan potentiaalin.

Takatalvi taas oli hallitsevan virkavaltaisuuden kosto, joka iski sekä Snellmania että heränneitä, jotka itse asiassa edustivat sitä todellista kansaa ja jolle kalevalaiset runot olivat pelkää pakanuutta.

Todellinen isänmaallisuus olisi kansan palvelemista, ymmärsi nuoriso, mutta ei aluksi tiennyt, millaista tuo kansa oli ja mistä se löytyisi.

Lopulta se löytyi herännäisyydestä, joka oli aitoa kansan riveistä noussutta liikettä, omanlaistansa vapaa-ajattelua, joka perustui itse pohdittuun ja perusteltuun raamatun tulkintaan. Kansasta vieraantuneelta herrasväeltä ei sen piirissä oppia otettu.

Ahon romaania on sanottu naiiviksi ja sen henkilöitä suorastaan lastenkamarimaisiksi, mikä pitää paikkansa, mutta siinä suhteessa se on melko hyvässä seurassa. Tolstoin Ylösnousemus tunnettiin meilläkin.

Ymmärrän kyllä, että Eino Leino tunsi tarvetta pilkata kollegaansa romaanillaan Tuomas Vitikka. Ahon romaani edusti paljolta juuri niitä aineksia sellaista, joita vastaan hyökkäämistä Leino piti velvollisuutenaan.

Luultavasti hänen sympatiansa olivat aika lailla tuon Ahon kuvaaman liberaalin herrasväen puolella ja körttiläisiä vastaan. Kysymys kansasta oli kuitenkin aikanaan monimutkaisempi ja ehkä Aho ymmärsi asian syvemmin.

Aho antaa ymmärtää, että vanhan virkavaltaisen eliitin joukosta lähti se takatalvi, joka uhkasi sekä kansallista että uskonnollista herätystä. Muistan Heikki Ylikankaan esittäneen, että körttiläisten kimppuun itse asiassa kävivätkin kansalliset herättäjät, Lönnrot takapirunaan. Muistaakseni tälle näkemykselle löytyi kuitenkin vain aihetodisteita.

Aholta, joka oli aikansa länsimaiseen sivistykseen hyvin perehtynyt maailmanmies, olisi joka tapauksessa odottanut toisenlaista otetta aiheeseensa. Mutta ehkäpä hän tunsi nuo asetelmat niin hyvin kotinsa pappilamiljööstä, että tunsi tarvetta eläytyä nimenomaan ihannoimaansa herännäisyyteen, joka itse asiassa lienee ollut hänelle vierasta. Melkoisena boheeminahan häntä taidettiin pitää.

Aholla kansallinen liike ja talonpoikien uskonnollinen liike käyvät tavallaan käsi kädessä. Kansa oli jotakin hienoa ja ylevää, ainakin noin periaatteessa. Se oli vain saatava tulemaan siksi, mitä se oli.

Luulen, että romaanin avainkohtia ovat ne pohdiskelut, joissa luonnehditaan Suomen kansaa. Se oli varsin erikoinen kansa. Sen luvattu maa oli köyhä, karu erämaa, ”joka oli sille annettu sen tähden että se oppisi Herraa seuraamaan”. Se oli kovaa koulua, mutta tuotti aivan erityisen tuloksen:

Suomen kansa on ehkä enemmän kuin mikään muu kansa maailmassa kasvatettu siihen uskoon ja luottamukseen, että sen kohtalo on Jumalan kädessä… ehkä juuri se (on) antanut sille sen ihmeellisen rauhallisuuden odottaa maalisenkin onnen täyttymistä. ..

Sen uskon on sille etupäässä antanut se, että sen opillinen kasvatus on ollut miltei yksinomaan uskonnollinen ja ihanteellinen. Siitä sen passiivinen sitkeys. Se ei käy voimalla eikä väellä vastustajainsa kimppuun, ei nosta kättään ulkonaisia eikä sisällisiä vihollisiaan vastaan, vaan uuvuttaa ne kärsivällisyydellä, tietäen niiden ajan tullen luhistuvan maahan kuin hanki auringon edessä…

Ei se ole keisari, vaan Jumala, joka on korottanut Suonen kansan kansakuntien joukkoon. Siksipä on Jumala myöskin pitävä huolen siitä, että sitä ei kansakuntien joukosta keisarikaan voi pyyhkiä pois.

No, tällaiset puheet olivat toki myrkkyä aikansa liberaaleille eli siis Ahon aikakaudelle, eikä ole takeita siitä, että ne heijastelisivat kovin autenttisesti myöskään kuvatun, menneen aikakauden henkeä.

Silti ne kannattaa mielestäni ottaa vakavasti. Suomalaisen nationalismin luomisessa oli toki erilaisilla vapaa-ajattelijoilla ja liberaaleilla omat ansionsa, mutta kansan syville riveille harras kristillisyys oli usein varsin tyypillistä.

 Suomalainen nationalismi ymmärrettiin oikeudenmukaisuuden vaatimukseksi. Körttiläisyys oli toki aivan eri juurta, mutta varmaan sekin voitiin ymmärtää oikeuden mukaisuuden vaatimukseksi. Siinä kansan syvät rivit nousivat ainakin tuomitsemaan herroja, joita niiden olisi jälkimmäisten mielestä pitänyt vain pokkuroida.

Ehkäpä tässä tosiaan oli jotakin myös suomalaisen nationalismin aineksia, vaikka erilläänhän nuo asiat aina pysyivät eikä niiden yleisö koostunut kuin osittain samoista ihmisistä.

Tässä voi muistaa myös Topeliuksen näkemyksen suomalaisista Herran valittuna kansana. Ahollahan on selvästi samanlainen näkemys. Se saattoi olla historiallisesti tärkeä ja aika omalaatuinenkin.

Mutta ajatelkaamme vaikka sitä, miten voidaan selittää talvisodan henki. Pidän todennäköisenä, että se oli ainutkertainen tapahtuma ja että siinä yhtyivät jossakin määrin myös sattumalta useat elementit. Mutta täytyihän sille aineksia olla olemassa kansan keskuudessa.

Aatteilla on kohtalonsa. Kun Aho julkaisi kirjansa, olivat uudet jännitteet ja jakolinjat jo tulleet näkyville suurlakon kuohunnassa. Pappilan verannalta kansaa katselleille sukupolville uusi aika oli raaka yllätys, minkä Aho sai pian kirjata muistiin Hajamietteissään kapinaviikoilta.

Kansa ei ollutkaan niin jalo ja sivistystä janoava, kuin oli näyttänyt. Oikeudenmukaisuutta se kyllä oli kiivas vaatimaan eikä enää nostanut edes hattua herroille.

Monelle vuosi 1918 oli yhtä hirveä sokki kuin vuosi 1939 oli uskomaton yllätys. Kansat eivät ole pelkästään petoja enempää kuin ylevyyden ruumiillistumia. Kaikkeahan ne saattavat tehdä, mutta on niillä ilmeisesti kullakin jokin oma luonteensa, joka pitkälti riippuu siitä, millaisen koulun ne ovat käyneet.

Hyvin järjestetty poliisivaltio

Hyvin järjestetty poliisivaltio

1600-luvulla uudenaikaisen valtion ihanteeksi tuli tila, jota nimitettiin saksaksi ”Der wohlgeordnete Polizeistaat” ja ranskaksi ”l’état bien policé”.

”Poliisivaltio” tässä yhteydessä ei tarkoittanut samaa kuin joskus myöhemmin, kun se liberalismin kukoistuksen päivinä tuli merkitsemään, eli siis kaikenlaista viranomaisten mielivaltaa ja ihmisen toiminnan tarpeetonta säätelyä.

1600-luvun merkantilismi sen sijaan uskoi siihen, että kaikkien asioiden piti noudattaa järjestystä. Vasta silloin talous ja valtio saattoivat kukoistaa.

Niinpä ammattikunnat ja muut korporaatiot omassa keskuudessaan rationalisoivat tuotannon ja muut elämän muodot ja yhtenäistivät keskinäiset normit. Järki ja sen mukainen säätely tuli myös inhimillisen elämän perusteeksi tai ainakin ihanteeksi, kuten sen jo ymmärrettiin hallitsevan koko luotua maailmaa.

Marc Raeff, kiinnostava Venäjän tutkija on päätynyt siihen näkemykseen, ettei Venäjä päässyt mukaan tuohon hyvin järjestetyn poliisivaltion rakentamiseen. Toki poliisit ilmestyivät sinnekin, mutta kaikki jäi puolinaiseksi. Ylhäältä kyllä kaikkea ohjattiin tai ainakin yritettiin, mutta tuloksena oli lähinnä silmän palvontaa sen sijaan, että aito kansalaisaktiivisuus olisi kukoistanut valtion määräämissä raameissa.

Mene ja tiedä. Poliisin ja muiden vormuniekkojen rooli Venäjällä on joka tapauksessa aina ollut hyvin silmiinpistävä. Siitä kertoivat myös 1800-luvun suomalaisten lehtien lukijakirjeet.

Perinne sitten jatkui ja Neuvostoliitosta Suomeen saapuvat turistit hämmästelivät aikoinaan sitä, ettei meillä missään ollut poliiseja eikä sotilaita. No, hieno asia se onkin, tokaisi muuan historioitsijaystäväni. Eiväthän ne ole muuta kuin tyhjäntoimittajia. Hyvinvoinnin luovat kyllä aivan muut ihmiset.

Tämä tuli taas mieleeni, kun yritin Moskovan keskustaan kaupungin juhlapäivänä. Tuhannet ja taas tuhannet poliisit, sotilaat ja kaiken maailman kursantit estivät pääsyn Tverskajalle ja kenties kauaskin sen taakse.

Mutta eipä tuosta suuri vahinko liene tullut. Kun oli kaunis päivä tein pienen kävelyn Liittojen (pylvässali!) talon luota bulevardikehälle ja sieltä takaisin Lubjankan aukiolle.

Minua kiinnosti se, miten ”mukavaa Moskovaa” oli onnistuttu rakentamaan. Jo pari vuotta sitten oli Zamoskvoretšjessä luotu miellyttävää miljöötä jalankulkijoille ja pyöräilijöille. Oli kaupunkipyöriä ja tiloja kaiken maailman nuorisoporukoille, bändeille ja vetelehtijöille. Aitoa hipsterimiljöötä siis.

Silloin Tverskaja oli vielä kokonaan auki myllätty, mutta remontin luvattiin olevan pian valmis.

No, se nyt jäi katsomatta, mutta olipahan aikaa havainnoida Bolšaja Dmitrovkan (entinen Puškinskaja) kehitystä.

Suunnilleen neljännesvuosisata sitten Lubjankan aukion täytti valtaisa lauma ihmisiä. Heitä oli varmasti ainakin sata tuhatta, tuskin sentään miljoonaa tai ehkä sittenkin.

Sellainen paljous tuntuu jo jotenkin huolestuttavalta, ainakin siinä vaiheessa, kun huomaa, ettei sen seasta pääse minnekään.

Joka tapauksessa nuo ihmiset olivat enimmäkseen tavallisia perheenemäntiä, jotka olivat tulleet myymään jotakin omistamaansa. Sokkiterapia oli todellinen sokki niille, jotka olivat ikänsä säästäneet eläkepäiviä ja lapsia varten ja huomasivat nyt, että omistivat vain se, mitä jonnekin kaappiin oli sattunut jäämään.

Tilanne oli niin surkea, että poliitikotkin jo mainitsivat, että kyse on ihmisten eloon jäämisestä.

Lubjankan aukiolta joukko saatiin jossakin vaiheessa  jotenkin siirrettyä Puškinskajalle, jossa se kokoontui suunnilleen entisen Marxismi-Leninismin instituutin eli myöhemmän vanhan puoluearkiston kulmilla. Seutu oli nuhjuista ja hoitamatonta. Kodittomat koirat kokoontuivat eräälle kioskille, josta niille annettiin teurastusjätteitä.

Nyt, aurinkoisena sunnuntaiaamuna, katu on upea ja puleerattu. Julkisivut ja ikkunat ovat kuten hienostokaduilla kuuluukin. Entiset kodikkaat nuorison kahvilatkin ovat tainneet muuttaa muualle liian kalliilta seudulta. Muutos ei ole enää määrällinen vaan laadullinen, sanoisi Karl Marx.

Moskovan viihtyisyyskampanjaan näyttävät kuuluvan myös upeat näköispatsaat. Bolšaja Dmitrovkan alkupäässä on upea Maija Plitsetskajan patsas korkean patsaan päässä. Bulevardilla on niin ikään uusi Aleksandr Tvardoskin patsas ja sitä itään mennessä tulee vastaan huikean korkean pylvään päässä tasapainoileva pyhimys, Georgios voittaja. Kaatuneiden sotilaiden muistoksi… Uutta kaikki.

Mutta olennaisen leimansa tämän juhlapäivän kuvaan antavat nuo tuhannet poliisit ja muut vahdit. Ohrana on kirjoitettu jokaiselle poikkikadulle pystytettyihin portteihin. Luotiliivit ja konepistoolit antavat kaupunkikuvalle leimansa kuten niin monissa Euroopan suurkaupungeissa. Täällä juuri nyt määrä vain on satakertainen tai vielä suurempi.

No, ehkäpä tällainen, sinänsä mielettömältä näyttävä overkill antaa myös oman viestinsä niille, jotka jostakin syystä haluaisivat osoittaa mieltä. Mikäpäs siinä, vapaa maahan se tämä on…

Mutta valppaana on syytä olla. Metrossa kuulutetaan yhä uudelleen, että oudoista ja isännättömistä tavaroista on heti ilmoitettava henkilökunnalle. Sitä paitsi itse kunkin olisi syytä miettiä, missä asuu. Tiedättekö, keitä on naapurissa?

Sitä paitsi: älkää ottako riskejä. Älkää oikaisko pimeiden puistikoiden kautta, kertokaa omaisillenne, minne olette menossa…

Ohjeet ovat varmaankin järkeviä. Siitä huolimatta niiden lakkaamaton toistaminen tekee oudon vaikutuksen. Onko tarkoituksena vähentää yhteiskunnassa vallitsevaa luottamusta, jota tutkimusten mukaan on muutenkin vähän? Vai halutaanko osoittaa, että joku siellä jossakin välittää myös sinusta: älä vaan nyt kompastu siellä pimeässä… Jos rosvo tulee, olemme joka tapauksessa valmiina ja sinun palveluksessasi!

Ohrana on siis vahva, ohrannikien lauma sankka, mutta niinhän se oli myös sata vuotta sitten. ei niitä miljoonajoukkoja ole helppo hallita ja viisautta onkin antaa niille syytä tyytyväisyyteen, vaikkapa nyt mukavaa Moskovaa ja viihtyisää Pietari rakentamalla.

Leipää täytyy olla ja sitä onkin, vaikka voi juuri tällä hetkellä vaikuttaa aika vähärasvaiselta, kuten asian laita oli myös neljännesvuosisata sitten. Mutta sitä kyllä riittää, toisin kuin kerran. Mutta ei ihminen elä ainoastaan leivästä, edes voilla päällystettynä.

 Sirkusta täytyy olla ja sitä riittääkin. Se sitä paitsi sattuu olemaan Venäjällä perinteisesti kansan rakastama taidemuoto.

Pala Amerikkaa

Pala Amerikkaa

Muistan, miten joskus 1980-luvun alussa neuvostokollegat istuivat Joensuun Cumuluksen lobbyssa ja ihmettelivät suuresti.

Kyseessä oli ilmiö, johon he eivät kotimaassaan törmänneet ja ulkomaillehan pääsivät vain harvat.

Kokolattiamatoilla vuorattu, lasia ja terästä hohtava ympäristö, jossa muzakki soi alituisesti, oli kehitetty ihmisen mukavuuden maksimoimiseksi. Itse asiassa se oli äärimmäisen tylsä, vailla kauneutta tai haasteita. Siinä ei ikään kuin ollut yhtään kulmaa, mihin tarttua.

Siitä huolimatta juuri sen täydellinen helppous ja mukavuus olivat omalla tavallaan viihdyttäviä Kyseessä oli ylivertainen mukavuuslaitos, sanoisin, ellei sanaa olisi jo varattu toiseen käyttöön.

Mukavuus, comfort, oikeastaan viittaa englannissa, uudessa äidinkielessämme lohdutukseen. Itse asialle ei tarvitse tehdä mitään, jos onnistutaan vaikkapa kiinnittämään huomiota johonkin muuhun. Näinhän lapsia lohdutetaan.

A propos, nuo mukavuuslaitokset Suomessa ja Neuvostoliitossa olivatkin kuin eri maailmoista. Jotenkin tuntui siltä, että kun kerran käymälä oli saastalle omistettu paikka, niin sen kaunistelu olisi jotenkin ollutkin asiatonta ja naurettavaa. Olkoon paska juuri sitä mitä onkin.

Pyyhkimiseen soveltuivat puolueen äänenkannattajien sivuista revityt palaset. Asian varjopuolena oli, että niistä tarttui painomustetta, mutta kukapas niitä jälkiä oikeastaan oli tarkkailemassa?

Vakavampi asia oli, että karkean paperin aiheuttaman ärsytyksen voitiin laskea tappavan suuren määrän neuvostokansalaisia syöpään. Sitä paitsi paperia ei voinut huuhdella alas tualetista, joten melkoista paperirahtia saatiin harjoittaa kaupanpäällisiksi. Ihan tuli Turtiaisen Majakovski-suomennos mieleen:

Sutena repisin virkamahdin,

oikeuksiaan en arvoon jätä!

Piru vieköön turhan paperirahdin,

Kaikkinensa, muttei tätä!

Jotenkin tuntui kerran siltä, että tämän, niin sanoakseni alamaailman ilmiöt olivat osa sitä reaalibasista, jolle maan ja kansan elämänmuoto perustui. Voisivatko sellaiset asiat koskaan muuttua? Ainakin ne muuttuisivat hyvin hitaasti. Kaiketi kyseessä oli niin sanotun pitkän keston –longue durée- ilmiö.

Mutta ei se niin ollutkaan. Ensin Moskova ja sitten Pietari muuttuivat tietyltä osaltaan yhtäkkiä. Tietenkään koko maa ja kansa eivät seuranneet samaa tahtia perässä, mutta ilmeisesti olivat tulossa. Ravintoloita, joissa palvelu oli konstailemattoman kohteliasta ja mukavuus täydellistä, alkoi tulla suurkaupunkeihin yhä enemmän. Käymälät olivat laidastaan nuhteettoman siistejä ja parhaimmillaan hämmästyttäviä palatseja.

Joskus teki mieli sanoa kuin Maksim Gorki palattuaan Italiasta kymmenen vuoden jälkeen uudelle, viisivuotissuunnitelman Venäjälle: ”En tunne sinua, Venäjä”!

Kuten tiedetään, Gorki löi riemuissaan kätensä yhteen ja hellitti samalla otteensa matkalaukkujensa kädensijoista. Yrittäessään tarttua niihin uudestaan, hän kopaisi tyhjää ja sanoi alistuneena: ”Entinen olet, Venäjä!”

Mutta tämä on vain anekdootti. Minulta ei Venäjällä ole oikeastaan koskaan varastettu mitään, mikä ei tarkoita, ettei keneltäkään olisi. Mutta eipä kannata tätäkään asiaa liioitella.

Entä tupakointi julkisissa tiloissa? Liikennesääntökjn noudattaminen ja jalankulkijoiden kunnioittaminen?  Uskoin kerran, ettei tämä anarkistinen kansa koskaan muuta tapojaan tässä suhteessa tai sitten vain hyvin hitaasti. siinä olikin iso osa sen viehätystä.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Venäläisessä kaupungissa on nyt ainakin yhtä turvallista kävellä suojatielle auton eteen kuin meilläkin. Ja ravintolassa, jossa tupakointi kielletään, ei tosiaankaan tupakoida. Oluen juominen kadulla on loppunut.

Kaikki tämä tuntuu perin oudolta. Onhan neuvostokaudesta jo neljännesvuosisata, mutta se kesti sentään kauan. Sen mentaliteettiin jättämät jäljet ovat yhä olemassa, väitettään, mutta hyvin suurelta osalta ne ovat niin piilossa, ettei niitä huomaa lainkaan.

Solzhenitsyn sanoi aikoinaan, että Venäjä on jakaantunut kahtia. Toinen puolikas on Moskova ja toinen sitten se laaja, oikea Venäjä.

Uskoin suurta kirjailijaa ja totta hän näyttikin puhuvan. Mutta kaikki muuttuu. Toki rikkaudet ovat yhä kasaantuneet Moskovaan ja tulonjako on suunnilleen yhtä epätasaista kuin Amerikassa, mutta myös provinssissa alkaa olla yhä enemmän mukavuutta, Amerikkaa.

Ei ole mitenkään yllättävää huomata, että jossakin miljoonakaupunki Jekaterinburgissa Hyatt-pilvenpiirtäjä on ihan samanlainen kuin Atlantin takana. Hiukan yllättävää joka tapauksessa on törmätä vastaavaan ilmiöön Petroskoissa, jossa vielä kymmenen vuotta sitten olo paljon jäljellä vanhasta provinsiaalisuudesta.

Totta kyllä, Petroskoi on menettänyt tärkeimmän suurteollisuutensa ja jopa lentolinjansa ulkomaille. Nyt se on ikään kuin vaikeapääsyisessä sopukassa, jonne Suomesta on hankalampi päästä kuin Amerikkaan.

Mutta amerikkalaistyylinen mukavuus on sielläkin yhä silmiinpistävämpää. Park Inn hotelli on kuin suoraan globaalista normitehtaastamme. Verrattuna sodan aattona rakennettuun Severnajaan se on aivan eri oopperasta.

Myös lukuisat ravintolat ovat hyvin laadukkaita ja yleensä hyvin yhdentekeviä. Iloista onkin mennä taas kerran vanhaan Kavkaz-ravintolaan, jossa kaikki on samoin kuin neuvostoaikana. Siellä eivät kelpaa edes maksukortit, vain käteinen.

Jos aikaa olisi ollut, olisin tarkistanut myös vanhan Petrovski-ravintolan, jossa aina ennen sai sieniruukkuja 1700-luvun kellarimiljöössä ja saa kai nytkin.

Mutta se on mennyt alaspäin, kerrotaan.. Karjalainen kornitsa ei erikoisemmin houkuttele. Siinä on jotakin kornia, liian falskia minun makuuni.

Mutta nautitaan nyt sitten tästä Äänisen rannan Amerikasta. Valtava ostoskeskus vastapäätä Kuusisen palatsia on kuin keskelle kaupunkia siirretty Kannelmäen Kaari tai Iso Omena. Amerikkalaiset kahvilaketjut tarjoavat juuri sitä samaa tuotetta kaikkialla. It never varies.

Vackert så, sanoi ruotsalainen. Onpahan nyt kaukana takana se aika, jolloin Itä-Karjalan pääkaupungista ei millään meinannut löytyä pitkiä alushousuja, vaikka kylmä viima puhalsi Ääniseltä. Nyt tilanne on normalisoitunut ja ihmisiltä puuttuu vain rahaa, jos sitäkään.

Suin päin tulevaisuuteen

Suin päin tulevaisuuteen?

Bengt Lindroth, Väljarnas hämnd. Populism och nationalism i Norden. Carlssons, 2016, 339 s.

Lindrothin kirja on aika kiinnostava kuvaus ja analyysi nationalismin ja populismin ilmenemisestä neljässä pohjoismaassa. Täytyy sanoa, että Suomenkin kohdalla faktat ovat aika hyvin paikallaan, vaikka näkemyksestä tietenkin voi olla eri mieltä.

Ruotsissa populismin nousu on ollut ilmeinen järkytys kansalliselle itsetunnolle ja koko uljas ruotsalainen maailmankuva uhkaa luhistua ruotsidemokraattien esitettyä skandaalimaisen haasteen koko kansakodille. He ovat eri mieltä joistakin perusasioista.

Se, että mielipiteenvapaus tarkoittaa nimenomaan oikeutta olla eri mieltä ja demokratia tarkoittaa erimielisten tahojen sovittamista keskenään, on muissa pohjoismaissa ollut enemmän tai vähemmän selviö, mutta kun Ruotsissa on jo monen sukupolven ajan lähdetty siitä, että sen esikuvallisuus koko maailmalle on selviö, on toisenlaiset mielipiteet koettu jonkinlaisena hyökkäyksenä itse oikeutta ja totuutta vastaan.

Normaaleissa maissa erilaisuus hyväksytään normaaliin demokratiaan väistämättä kuuluvana asiana ja annetaan eri näkökannoille yhtäläinen oikeus, kuten demokratian periaatteet edellyttävät. Tai ainakin melkein.

Lindrothin kirja on paljon kiinnostavampi kuin alkuun voisi kuvitella. Hän ei saarnaa, vaan pohdiskelee ja todella näyttää etsivän nykyisen demokratian kriisin –siitähän alkaa jo olla kyse-  juuria pohjoismaiden erilaisesta historiallisesta kokemuksesta. Oikeilla jäljillä hän varmasti onkin, vaikka se virtahepo olohuoneessa noteerataan vain ohimennen.

Demokraattisen politiikan piirissä on aina populismiin viittaavia piirteitä. Tekijä on aiheellisesti todennut, että niiden syyt ovat ajan mittaan vaihdelleet. Joskus oli Tanskassa –ja Ruotsissa- pinnalla kritiikki tolkutonta verotusta vastaan, kerran tanskalaisia jakoi kysymys maaseudun ja kaupungin elämänmuodosta ja nyt –sattumoisin- koko Pohjola reagoi suureen muukalaistulvaan.

Asia ei varmastikaan ole niin, että tämän päivän paineet suuriin poliittisiin linjanmuutoksiin selittyisivät vain nostalgialla ja piittaamattomuudella ”faktoista” enempää kuin tiedotusvälineiden toiminnallakaan. Silti tekijän historiallinen katsaus on kiinnostava eikä vailla relevanssia nykypäivään.

Tanskassa hän nostaa esille sen kulttuuritaistelun, jota käytiin Grundtvigilaisen valistuhenkisyyden ja Georg Brandesin edustaman liberalismin välillä. Itse asiassa tuo taistelu jatkuu tänäkin päivänä.

Tanskaa Lindroth nimittää kulttuuritaistelun isänmaaksi (kulturkampens moderland) ja syystä kyllä. Kun Tanska ja muut pohjoismaat 1800-luvun lopulla olivat Euroopan kulttuurin huipulla, oli kaikkien otettava kantaa Ibseniin , Strindbergiin ja muihin ajan etummaisiin suuruuksiin.

Kun Brandes kävi Suomessa esitelmöimässä, juhlittiin häntä ylivertaisena hengen sankarina, joka olin tullut vapauttamaan ihmistä auktoriteettien kahleista. Juhani Aho kuvaa tätä osuvasti aikalaiskirjoituksessaan.

Etummainen sivistyneistömme Ahosta ja Leinosta Kiantoon ja moniin muihin oli kehityksessä mukana. Siitä huolimatta Tanskan tärkein anti meille saattoi olla juuri grundtvigilainen kansanopistoliike. Liberalismi saatiin suoraan Pariisista, Ranskan kolmannesta tasavallasta.

Tanskassa joka tapauksessa kehittyi samaan aikaan myös pienvaltionationalismi sen menetettyä Slesvig-Holsteinin ja muututtua homogeeniseksi kansallisvaltioksi vuonna 1864. Vai oliko ratkaisevaa jo Norjan menetys vuonna 1814?

Joka tapauksessa kulttuuritaistelun hyökkäävä osapuoli osasi saman tempun niin Tanskassa kuin Ranskassa. Klassisen tanskalaisen kulttuuriradikalismin reseptin esittää muuan tanskalainen toimittaja: ”Pikkuporvari on herätettävä provokaatiolla, epäsiveellisyydellä ja pilkkaamalla, jotta hän sitä tietä pystyisi näkemään oman tilansa”.

Mitkä olivat pohjoismaisen kulttuuriradikalismin yhteiset tekijät 1900-luvulla: individualismi, taistelu kirkkoa vastaan vai taistelu vapaammasta sukupuolimoraalista?

Ilmeisesti kyseessä olivat nämä kaikki yhdessä. John Stuart Mill ja Friedrich Nietzsche palvelivat tätä joukkoa sulassa sovussa. Ajatuksen ja tutkimuksen vapaus lienee sittenkin ollut toissijaista. Tulkitsen itse, että kyseessä oli ennen muuta intelligenssillään keikailevan egon vapauttaminen ja glorifiointi eikä niinkään vapaus arvona sinänsä. Nythän näemme, miten vaikeaa erilaisten mielipiteiden hyväksyminen on sille joukolle, joka väittää olevansa liberaalia.

Lindroth kuvaa taistelun vaiheita ja tanskalaisen nationalismin ilmentymiä kiinnostavasti. Stereotypiat ovat tietenkin tällaisissa yhteyksissä tarpeellinen asia. Tanskalainen on ollut ruotsalaisesta näkökulmasta rabulisti ja boheemi, roisimpi ja rohkeampi pilailija kuin vaikkapa ruotsalaiset. Se on myös heidän omakuvansa.

Niinpä siellä on uskallettu jopa haastaa eliitin taidemaku. Muuan Peter Rindal kokosi 1960-luvun alussa addressin valtion taidesäätiötä vastaan, jota syytettiin valtion varojen väärinkäytöstä. Se kun oli rahoittanut käsittämättömiä ja naurettavia teoksia.

Tanskalainen vapaamielisyys on ollut aidosti rohkeaa tunnetusta Janten laista huolimatta. Tämähän on se Jyllantiin sijoittuva kaupunki (esikuvana Nyköping), jossa ahdistava pikkuporvarillisuus luo suuren yhdenmukaisuuden paineen ja nitistää poikkeavan persoonallisuuden.

Mutta tanskalaiset olivat kyllin intelligenttejä ymmärtääkseen oman tilansa. Tulee mieleen ajatus, ettei Jyllands Postenin tapaus suinkaan sattumalta ollut juuri Tanskassa.

Mutta olihan Ruotsissakin tuo tunnettu Lars Vilksin juttu, jota kirjoittaja ei laajemmalti selosta. Juuri sellaiset joka tapauksessa olisivat hyviä koetinkiviä, joilla yhteiskuntien kyvyt punnitaan. Mitä on kansalaisuus ja mitä alamaisuus? Onko Ruotsi itse asiassa henkisen epävapauden ja suoranaisen orjamentaliteetin maa? Vai poikkeaako se kenties edukseen muista pohjoismaista? Jo, niin miten?

Lindroth ei aseta kysymystä tällä tavalla, mutta toteaa kyllä Ruotsin erityispiirteet. Historiallisen perintönsä johdosta ruotsalainen nationalismi on hänen mielestään poikkeuksellisen heikkoa. Tosin kansallinen ylpeys ”Ruotsin tien” ja kansankodin kehittämisestä on havaittavissa, mutta muuten asia ei herätä tunteita, sanoo hän.

Tähän kannattanee suhtautua varauksin. Ruotsin lipun päivästä on tässä takavuosina tehty vapaapäivä ja myös saluuttipäivä. Silloin ammutaan aina suurin määrä kunnialaukauksia, 21 kappaletta. Tekijä toteaa tämänkin, mutta pitää sitä toisarvoisena, mitä se sinänsä toki onkin.

Joka tapauksessa voitaneen asia tulkita myös niin, että ruotsalaisten kansallisylpeys, joka kohdistuu ainoaan oikeaan yhteiskuntamalliin, on niin suurta, ettei voida edes ajatella sen todellista haastamista, minkä ruotsidemokraattien kohtelu osoittaa.

Itse kansankoti on kyllä kriisissä, mutta siitä huolimatta maa on päättänyt jatkaa menoa sinne, minne tuuli vie, jarruttelematta.

Ruotsissa on poliittisen ristiriidan ytimessä tekijän mukaan kahden symbolin välinen jännite: kansankoti vai New York.

Jälkimmäinen näyttää olevan se uusi tila, johon kehitys luonnostaan kuljettaa, tahdoimmepa sitä tai emme. Mutta mitäs vikaa siinä onkaan? Pari lapsellista sitaattia eri henkilöiltä on otettu kuvaamaan NYC:in ihanuutta: siellä on jokainen neliösenttikin niin täynnä jännitettä!  Miten hyvä onkaan siellä unohtaa toisenlaisuutensa:. Se on niin täynnä virikkeitä! Tuossa on joku huumekauppias, tässä eksoottinen ravintola!

New York on itse monikulttuurisuus. Kaikki ovat siellä maahanmuuttajia ja erilaisia. Ruotsalainen maalaisidylli ja itse asiassa myös kansakuntaan rajoittuva kansakoti ovat menneisyyttä. Niitä ei voida palauttaa, vaikka kuinka yrittäisi.

Tuntuu kuin tekijä yhtäkkiä antaisi kriittisen mielensä halvaantua kosketellessaan näitä teemoja. Malmö on itse asiassa Ruotsin New York. Eikö Malmössä olekaan ihanaa? Miksei olisi? New Yorkiin kuuluvat myös slummit ja kun niin on, kuulukoot ne myös Malmöhön ja muhinkin Ruotsin kaupunkeihin?

Tekijä tunnustaa kirjan lopussa, etteivät päätöksentekijät nykyään oikein tiedä, millaisia tuloksia ja sivuvaikutuksia heidän päätöksillään on, mutta he tietävät kyllä, että niitä aivan varmasti tulee. Populismi on tässä tilanteessa helppo tie ja väärille profeetoille se tarjoaa hyvän mahdollisuuden.

Mutta mikäpä onkaan se oikea tie? Lindroth on varmasti oikeassa sanoessaan, ettei oikein tiedetä, millaisia ovat ne hyvin merkittävät seuraukset, joita nykyisin tehtävillä päätöksillä on. Häneltä taitaa kuitenkin puuttua rohkeutta tunnustaa, että niiden katastrofaalisuus kyllä on selviö.

Uuden New Yorkin rakentaminen Pohjolaan ei ole mahdollista eikä varmastikaan toivottavaa, semminkään kun kukaan ei tiedä, mitä holtittomasta rakennustoiminasta täällä tänä päivänä voisi syntyä. Malmö on varmaankin se, mitä saadaan aluksi, mutta hallitsemattoman väestönvaihdon perintö tulee vaikuttamaan ajasta aikaan.

Entäpä, jos onnistutaan kehittämään pohjoismainen Baltimore tai Detroit? Huumeenmyyjiä ja kuppiloita saadaan varmaankin joka makuun, mutta mitä sanoisimme jälkipolville, jotka kerran lukevat siitä, millainen Pohjola kerran oli ja kiroavat päättäjien nykyisen sukupolven?

Lindrothia ei varmaan kannata arvostella liian ankarasti. Saattaa olla, että kirjan lopussa esitetty kysymys on rajuinta, mitä lukevalle yleisölle Ruotsissa voi tarjota. Kuten kirjoittaja toteaa, Vihavaisen tai Paloheimon kaltaiset omalaatuiset tyypit, joita voisi kutsua antisankareiksi, eivät saisi Pohjanlahden länsipuolella enää julkisuutta.

Niinpä niin. Ehkäpä tämä jotakin sanoo myös Ruotsin omalaatuisuudesta.

Vapaus, mi meitä viet!

Vapaus, mi meitä viet!

Donatien, Alphonse, Francois de Sade, Sodoman 120 päivää,.Suom. Heikki Kaskimies, 3. painos Like 2004

(Alkuteos: Les 120 journées de Sodome, ou, l'Ecole du libertinage : introduction)

En tiedä, saisinko sanoa, että tässä maailmassa tänäänkin on vinksahtaneita tyyppejä. Muuan niistä esiintyy koomisena hahmona Fingerpori-sarjakuvassa, joka edustanee Suomen nykyisen älymystön subtiileimpia aikaansaannoksia. Tosin muistan murrosikäisten jo kauan sitten päässeen samanlaisiin suorituksiin, lapsilla kun on tuo mainio filosofinen ikä jossakin elämänsä vaiheessa.

Tuo hauska pornoilijahahmo on toki aivan harmiton ja ainakaan minulla ei ole mitään vaikeuksia sulattaa sitä. Kaikkihan ovat vapaita itseään toteuttamaan, vai kuka kehtaisi tämän kiistää? Hyvät naurut olen saanut monta kertaa.

On kuitenkin hyvä mennä joskus aikamme libertinismin juurille. Ei se tänne ole tyhjästä tullut eivätkä sen nykyiset muodot ole ainoat mahdolliset. Ymmärrämmekö me itse asiassa, mitä koko asia merkitsee.

On sivumennen sanoen outoa, ettei Sodoman päivien suomennoksessa ole noteerattu alaotsikkoa. Tässähän on kyse vapaudesta, tarkemmin sanoen arvoliberalismista.

Guillaume Apollinaire nimittikin Sadea ”vapaimmaksi koskaan eläneeksi ihmiseksi” ja hänestä on puhunut ihailevasti lähes koko nykyisen länsimaisen ideologiamme perustajien joukko, frankfurtilaisia ja eksistentialisteja unohtamatta. Myös feministien puolella hän on herättänyt kunnioittavaa ihastusta.

Ehkä on niin, että Ranskan suuren vallankumouksen hengessä jo oli jotakin olennaisesti sadistista, käyttääkseni tuota sanaa sen laajassa merkityksessä. Olihan sankarimme yksi niistä itsevaltiuden harvoista marttyyreistä, jotka vapautettiin Bastiljista, kun kansa sen valtasi.

Hänet myös valittiin kansalliskonventtiin ja vasta Napoleon sulki hänet hullujenhuoneeseen, missä hänen paikkansa ilmeisesti säädyllisen kulttuurin piirissä onkin.

Mutta mitä itse kirjaan tulee, on se vain osittain tarina seksuaalisuudesta. Olennaisempaa on, että se hekumoi rikoksella. Tarina kertoo muutamasta upporikkaasta irstailijasta, jotka hankkivat orjikseen, salattuihin orgioihin 12-15 vuotiaita neitsyitä ja kauniita poikia.

Orjat joutuvat kaikenlaisen nöyryyttämisen ja häpäisyn kohteeksi ja erityisesti ulostamiseen liitetään ankaria rangaistuksia, jopa kuolema.

Vankien suloisuutta kuvataan hekumallisesti ja irstailijoiden ja heidän apuriensa gargantuamainen, etten sanoisi saatanallinen vastenmielisyys maalaillaan niin hyperbolisesti, että lukija joutuu jo nauramaan.

Leikkiähän tämä kaikki lopulta onkin. Sanaleikkiä, pornografiaa, jolla ei ole sen kummempaa tarkoitusta kuin muullakaan pornografialla. Se on saavuttanut päämääränsä, mikäli puntti lukijalla pullistuu, kuten muuan nykyisempi alan mies on omaa kunnianhimoaan kuvaillut.

Mutta millaisia asioita de Sade pitääkään intohimomaan? Ulosteiden ja muun saastan keskeisyys on silmiinpistävää. Ikuisesti pesemättömän takapuolen ohella esimerkiksi kauhistuttavan karieksen turmelema suu saa paljon huomiota osakseen. Se, mikä on vastenmielistä, onkin tietyllä hetkellä äärimmäisen kiihottavaa, kertoo Sade. Myös murha sisältää valtavan seksuaalisen latauksen.

Enkelimäisten uhrien herttaisuus ja täydellinen avuttomuus kaiketi kiihottavat saatanallisia päähenkilöitä aivan erityisesti ja sama koskee kaikkea muutakin pyhyyden loukkaamista.

Yksi kiduttajista on piispa ja orgioiden pesäpaikan käymälä sijaitsee sen kappelissa. Kaikki uhrien tekemät viittaukset uskontoon rangaistaan erityisen ankarasti.

Nykyajan ateistin mielestä moinen uskonnollinen rtenaus lienee lähinnä huvittavaa. Miksi muka tuhlata ajatustakaan typerille saduille? Aikanaan asia kuitenkin koski olennaisia kysymyksiä. Suomennoksen liitteenä oleva papin ja kuolevan vuoropuhelu kertoo siitä jotakin.

Eihän tuossa ateismissakaan edes aikanaan mitään kummallista ollut. Ranskassa oli heitä paljon ja monet olivat toki hienostuneita ajattelijoita. Saden saavutukset alalla jäävät vain irstailun oikeuttamisen puolelle, mutta onhan käytäntö tietenkin toista kuin harmaa teoria.

Dostojevski käsitteli jossakin määrin samanlaatuisia asioita, mutta toki paljon hienommin. Karamazovin veljesten Smerdjaštšaja, iljettävä olio, saa isä Karamazovin seksuaaliset halut heräämään ja synnyttää Smerdjakovin, puolivillaisen intellektuellin perikuvan, joka viimein suorittaa sen isänmurhan, johon muut eivät pysty, kun Jumala heitä hillitsee.

No tässä pika-analyysini tunnetusta teemasta. Jääköön itse asia toiseen yhteyteen. Mutta de Saden teoksilla on mielestäni sanottavaa ja jopa kysyntää myös nykyaikana, näyttäväthän uudet painoksetkin olleen tarpeellisia.

Minusta on outoa, ettei libertinismin rajoja nykyään yleensä ole problematisoitu. Oletus näyttää olevan, että ihminen haluaa lopultakin vain hyvää ja että vain harvinaiset, sairaat yksilöt haluavat nauttia toisten kustannuksella.

Näin luultavasti onkin, ainakin suuressa kuvassa. Kuitenkin noita Saden kiitollisia oppilaita myös varmasti on olemassa tietty määrä ja kysymys kuuluu, millaiset rajat heille kuuluu asettaa elämässä ja kulttuurissa?

Himomurhaajat, lastenraiskaajat ja vastaavat lurjukset me tietenkin heitämme tyrmään, mikäli heidät itse teossa tavataan. Muu ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Mutta miten suhtaudumme niihin, jotka haluavat pitää de Saden tapaista ”libertinismin koulua” enemmän tai vähemmän alttiille adepteille?

Tyydymmekö ihailemaan heitä jonkun Beauvoirin tai Apollinairen tapaan vapauden sankareina? Vai pitäisikö meidän uskaltaa paheksua?

Itse tunnen 120 päivän libertiinien hahmoja kohtaan lähinnä sääliä. Millaista onnea tuollainen irstailu loppujen lopuksi kykenee antamaan? Miten ihminen voi saada tyydytystä toisen kärsimyksistä?

Ehkäpä se voisi toimia joissakin sovituissa leikin rajoissa, mutta entäpä silloin, kun elämä on kyseessä? Miksi olisi ansiokasta mennä yli kaikkien rajojen?  Millaista on se filosofia, joka nostaa sankarikseen noita elukoita?

No, kysymyksiä voi esittää ja niihin kannattaa etsiä vastauksia kaikessa rauhassa eikä kiiruhtaa todistamaan, että suvaitsemisella on arvo sinänsä ja että mitä härskimpi on asia, sitä suurempi on suvaitsijan ansio.

Ajatelkaamme vaikkapa pride-marsseja. Mitäpä vikaa olisi siinä, että synnynnäisesti tai muuten seksuaalisesti poikkeavat tuovat avoimesti julki poikkeavuutensa. Luultavasti se auttaa meitä suvaitsemaan sellaista, minkä suvaitseminen on kaikkien kannalta oikein.

Mutta missä vaiheessa raja tulee vastaan? Sadismi leikkinä lienee ihan OK, mutta entäpä sen mainostaminen mielenosoituksissa? Entä zoofilia? Pedofilia? Nekrofilia? Miksi niitä pitäisi tulla mainostamaan?

Sadismin isälle nämä kaikki varmasti olivat yhtä ansiokkaita tapoja hankkia tässä maailmassa tyydytystä tarpeilleen. Ovatko ne sellaisia myös nykyajan länsimaisen sivistyksen piirissä ja jos, niin miksi?