Valitun kansn olemus

Valitun kansan olemus

Juhani Aho, Kevät ja takatalvi (1906), SKS 2006, 571 s.

Kun Juhani Aho kirjoitti historiallisen romaaninsa suomalaisuusliikkeen alkuajoilta, oli kansakunnan kohtalo taas valinkauhassa. Sortokausi oli kirjan ilmestyessä takana ja toiveet olivat taas suuret, mutta Suomen tulevaisuus imperiumin osana ei välttämättä ollut edes silloin turvattu.

Selvää on, että kirjoitushetkellä tulevaisuus näytti paljon synkemmältä. Toki näin laajaa teosta ei olisi voinut saada aikaan seuraavana vuonna, marraskuun manifestin jälkeen.

Kirjoittamisprosessi olikin ilmeisesti varsin pitkä ja oli enimmäkseen tehty Tirolin ja Italian alppimaisemissa vuodesta 1903 lähtien. Vuosina 1906-1907 kirjoitettu kirja olisikin varmaan ollut erilainen kuin Bobrikovin aikana aloitettu.

Yhtä kaikki. Se suomalaisen kansakunnan ja suomenkielisen kulttuurin luominen, josta Snellman oli puhunut ja jonka alkuvaiheita kirjassa kuvataan, oli 1900-luvun alkuun mennessä saavuttanut jo erittäin merkittäviä edistysaskelia, vaikka kaikki näytti jo vuonna 1850 valuvan hukkaan, kuten kirjassa kuvataan.

Tuolloinhan säädettiin pahamaineinen sensuuriasetus, joka kielsi julkaisemasta suomeksi muuta, kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Loppujen lopuksi sitä noudatettiin vain viisi vuotta, Nikolai I:n kuolemaan saakka, vaikka se kumottiin vasta 1860.

Joka tapauksessa kyseessä oli yksi aikakauden uskomattomimpia kansallisia sortotoimia, vaikka sen merkitystä suuresti vähensi se, että koko sivistyneistö osasi ruotsia -suomea vain harvat. Suomen kielen ja sitä puhuvan kansan tuon asetuksen taustavoimat joka tapauksessa halusivat syystä tai toisesta jätettävän sivistyksen ulkopuolelle.

Ahon kuvaama kevät on Snellmanin Saiman ja Lönnrotin Kalevalan aikaa. Silloin nuorison entusiastit kuvittelivat uuden suomalaisen kulttuurin syntymistä kalevalaiselle pohjalle ja kansanvalistuksen uskottiin vapauttavan syvien rivien uinuvan potentiaalin.

Takatalvi taas oli hallitsevan virkavaltaisuuden kosto, joka iski sekä Snellmania että heränneitä, jotka itse asiassa edustivat sitä todellista kansaa ja jolle kalevalaiset runot olivat pelkää pakanuutta.

Todellinen isänmaallisuus olisi kansan palvelemista, ymmärsi nuoriso, mutta ei aluksi tiennyt, millaista tuo kansa oli ja mistä se löytyisi.

Lopulta se löytyi herännäisyydestä, joka oli aitoa kansan riveistä noussutta liikettä, omanlaistansa vapaa-ajattelua, joka perustui itse pohdittuun ja perusteltuun raamatun tulkintaan. Kansasta vieraantuneelta herrasväeltä ei sen piirissä oppia otettu.

Ahon romaania on sanottu naiiviksi ja sen henkilöitä suorastaan lastenkamarimaisiksi, mikä pitää paikkansa, mutta siinä suhteessa se on melko hyvässä seurassa. Tolstoin Ylösnousemus tunnettiin meilläkin.

Ymmärrän kyllä, että Eino Leino tunsi tarvetta pilkata kollegaansa romaanillaan Tuomas Vitikka. Ahon romaani edusti paljolta juuri niitä aineksia sellaista, joita vastaan hyökkäämistä Leino piti velvollisuutenaan.

Luultavasti hänen sympatiansa olivat aika lailla tuon Ahon kuvaaman liberaalin herrasväen puolella ja körttiläisiä vastaan. Kysymys kansasta oli kuitenkin aikanaan monimutkaisempi ja ehkä Aho ymmärsi asian syvemmin.

Aho antaa ymmärtää, että vanhan virkavaltaisen eliitin joukosta lähti se takatalvi, joka uhkasi sekä kansallista että uskonnollista herätystä. Muistan Heikki Ylikankaan esittäneen, että körttiläisten kimppuun itse asiassa kävivätkin kansalliset herättäjät, Lönnrot takapirunaan. Muistaakseni tälle näkemykselle löytyi kuitenkin vain aihetodisteita.

Aholta, joka oli aikansa länsimaiseen sivistykseen hyvin perehtynyt maailmanmies, olisi joka tapauksessa odottanut toisenlaista otetta aiheeseensa. Mutta ehkäpä hän tunsi nuo asetelmat niin hyvin kotinsa pappilamiljööstä, että tunsi tarvetta eläytyä nimenomaan ihannoimaansa herännäisyyteen, joka itse asiassa lienee ollut hänelle vierasta. Melkoisena boheeminahan häntä taidettiin pitää.

Aholla kansallinen liike ja talonpoikien uskonnollinen liike käyvät tavallaan käsi kädessä. Kansa oli jotakin hienoa ja ylevää, ainakin noin periaatteessa. Se oli vain saatava tulemaan siksi, mitä se oli.

Luulen, että romaanin avainkohtia ovat ne pohdiskelut, joissa luonnehditaan Suomen kansaa. Se oli varsin erikoinen kansa. Sen luvattu maa oli köyhä, karu erämaa, ”joka oli sille annettu sen tähden että se oppisi Herraa seuraamaan”. Se oli kovaa koulua, mutta tuotti aivan erityisen tuloksen:

Suomen kansa on ehkä enemmän kuin mikään muu kansa maailmassa kasvatettu siihen uskoon ja luottamukseen, että sen kohtalo on Jumalan kädessä… ehkä juuri se (on) antanut sille sen ihmeellisen rauhallisuuden odottaa maalisenkin onnen täyttymistä. ..

Sen uskon on sille etupäässä antanut se, että sen opillinen kasvatus on ollut miltei yksinomaan uskonnollinen ja ihanteellinen. Siitä sen passiivinen sitkeys. Se ei käy voimalla eikä väellä vastustajainsa kimppuun, ei nosta kättään ulkonaisia eikä sisällisiä vihollisiaan vastaan, vaan uuvuttaa ne kärsivällisyydellä, tietäen niiden ajan tullen luhistuvan maahan kuin hanki auringon edessä…

Ei se ole keisari, vaan Jumala, joka on korottanut Suonen kansan kansakuntien joukkoon. Siksipä on Jumala myöskin pitävä huolen siitä, että sitä ei kansakuntien joukosta keisarikaan voi pyyhkiä pois.

No, tällaiset puheet olivat toki myrkkyä aikansa liberaaleille eli siis Ahon aikakaudelle, eikä ole takeita siitä, että ne heijastelisivat kovin autenttisesti myöskään kuvatun, menneen aikakauden henkeä.

Silti ne kannattaa mielestäni ottaa vakavasti. Suomalaisen nationalismin luomisessa oli toki erilaisilla vapaa-ajattelijoilla ja liberaaleilla omat ansionsa, mutta kansan syville riveille harras kristillisyys oli usein varsin tyypillistä.

 Suomalainen nationalismi ymmärrettiin oikeudenmukaisuuden vaatimukseksi. Körttiläisyys oli toki aivan eri juurta, mutta varmaan sekin voitiin ymmärtää oikeuden mukaisuuden vaatimukseksi. Siinä kansan syvät rivit nousivat ainakin tuomitsemaan herroja, joita niiden olisi jälkimmäisten mielestä pitänyt vain pokkuroida.

Ehkäpä tässä tosiaan oli jotakin myös suomalaisen nationalismin aineksia, vaikka erilläänhän nuo asiat aina pysyivät eikä niiden yleisö koostunut kuin osittain samoista ihmisistä.

Tässä voi muistaa myös Topeliuksen näkemyksen suomalaisista Herran valittuna kansana. Ahollahan on selvästi samanlainen näkemys. Se saattoi olla historiallisesti tärkeä ja aika omalaatuinenkin.

Mutta ajatelkaamme vaikka sitä, miten voidaan selittää talvisodan henki. Pidän todennäköisenä, että se oli ainutkertainen tapahtuma ja että siinä yhtyivät jossakin määrin myös sattumalta useat elementit. Mutta täytyihän sille aineksia olla olemassa kansan keskuudessa.

Aatteilla on kohtalonsa. Kun Aho julkaisi kirjansa, olivat uudet jännitteet ja jakolinjat jo tulleet näkyville suurlakon kuohunnassa. Pappilan verannalta kansaa katselleille sukupolville uusi aika oli raaka yllätys, minkä Aho sai pian kirjata muistiin Hajamietteissään kapinaviikoilta.

Kansa ei ollutkaan niin jalo ja sivistystä janoava, kuin oli näyttänyt. Oikeudenmukaisuutta se kyllä oli kiivas vaatimaan eikä enää nostanut edes hattua herroille.

Monelle vuosi 1918 oli yhtä hirveä sokki kuin vuosi 1939 oli uskomaton yllätys. Kansat eivät ole pelkästään petoja enempää kuin ylevyyden ruumiillistumia. Kaikkeahan ne saattavat tehdä, mutta on niillä ilmeisesti kullakin jokin oma luonteensa, joka pitkälti riippuu siitä, millaisen koulun ne ovat käyneet.