Pala Amerikkaa

Pala Amerikkaa

Muistan, miten joskus 1980-luvun alussa neuvostokollegat istuivat Joensuun Cumuluksen lobbyssa ja ihmettelivät suuresti.

Kyseessä oli ilmiö, johon he eivät kotimaassaan törmänneet ja ulkomaillehan pääsivät vain harvat.

Kokolattiamatoilla vuorattu, lasia ja terästä hohtava ympäristö, jossa muzakki soi alituisesti, oli kehitetty ihmisen mukavuuden maksimoimiseksi. Itse asiassa se oli äärimmäisen tylsä, vailla kauneutta tai haasteita. Siinä ei ikään kuin ollut yhtään kulmaa, mihin tarttua.

Siitä huolimatta juuri sen täydellinen helppous ja mukavuus olivat omalla tavallaan viihdyttäviä Kyseessä oli ylivertainen mukavuuslaitos, sanoisin, ellei sanaa olisi jo varattu toiseen käyttöön.

Mukavuus, comfort, oikeastaan viittaa englannissa, uudessa äidinkielessämme lohdutukseen. Itse asialle ei tarvitse tehdä mitään, jos onnistutaan vaikkapa kiinnittämään huomiota johonkin muuhun. Näinhän lapsia lohdutetaan.

A propos, nuo mukavuuslaitokset Suomessa ja Neuvostoliitossa olivatkin kuin eri maailmoista. Jotenkin tuntui siltä, että kun kerran käymälä oli saastalle omistettu paikka, niin sen kaunistelu olisi jotenkin ollutkin asiatonta ja naurettavaa. Olkoon paska juuri sitä mitä onkin.

Pyyhkimiseen soveltuivat puolueen äänenkannattajien sivuista revityt palaset. Asian varjopuolena oli, että niistä tarttui painomustetta, mutta kukapas niitä jälkiä oikeastaan oli tarkkailemassa?

Vakavampi asia oli, että karkean paperin aiheuttaman ärsytyksen voitiin laskea tappavan suuren määrän neuvostokansalaisia syöpään. Sitä paitsi paperia ei voinut huuhdella alas tualetista, joten melkoista paperirahtia saatiin harjoittaa kaupanpäällisiksi. Ihan tuli Turtiaisen Majakovski-suomennos mieleen:

Sutena repisin virkamahdin,

oikeuksiaan en arvoon jätä!

Piru vieköön turhan paperirahdin,

Kaikkinensa, muttei tätä!

Jotenkin tuntui kerran siltä, että tämän, niin sanoakseni alamaailman ilmiöt olivat osa sitä reaalibasista, jolle maan ja kansan elämänmuoto perustui. Voisivatko sellaiset asiat koskaan muuttua? Ainakin ne muuttuisivat hyvin hitaasti. Kaiketi kyseessä oli niin sanotun pitkän keston –longue durée- ilmiö.

Mutta ei se niin ollutkaan. Ensin Moskova ja sitten Pietari muuttuivat tietyltä osaltaan yhtäkkiä. Tietenkään koko maa ja kansa eivät seuranneet samaa tahtia perässä, mutta ilmeisesti olivat tulossa. Ravintoloita, joissa palvelu oli konstailemattoman kohteliasta ja mukavuus täydellistä, alkoi tulla suurkaupunkeihin yhä enemmän. Käymälät olivat laidastaan nuhteettoman siistejä ja parhaimmillaan hämmästyttäviä palatseja.

Joskus teki mieli sanoa kuin Maksim Gorki palattuaan Italiasta kymmenen vuoden jälkeen uudelle, viisivuotissuunnitelman Venäjälle: ”En tunne sinua, Venäjä”!

Kuten tiedetään, Gorki löi riemuissaan kätensä yhteen ja hellitti samalla otteensa matkalaukkujensa kädensijoista. Yrittäessään tarttua niihin uudestaan, hän kopaisi tyhjää ja sanoi alistuneena: ”Entinen olet, Venäjä!”

Mutta tämä on vain anekdootti. Minulta ei Venäjällä ole oikeastaan koskaan varastettu mitään, mikä ei tarkoita, ettei keneltäkään olisi. Mutta eipä kannata tätäkään asiaa liioitella.

Entä tupakointi julkisissa tiloissa? Liikennesääntökjn noudattaminen ja jalankulkijoiden kunnioittaminen?  Uskoin kerran, ettei tämä anarkistinen kansa koskaan muuta tapojaan tässä suhteessa tai sitten vain hyvin hitaasti. siinä olikin iso osa sen viehätystä.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Venäläisessä kaupungissa on nyt ainakin yhtä turvallista kävellä suojatielle auton eteen kuin meilläkin. Ja ravintolassa, jossa tupakointi kielletään, ei tosiaankaan tupakoida. Oluen juominen kadulla on loppunut.

Kaikki tämä tuntuu perin oudolta. Onhan neuvostokaudesta jo neljännesvuosisata, mutta se kesti sentään kauan. Sen mentaliteettiin jättämät jäljet ovat yhä olemassa, väitettään, mutta hyvin suurelta osalta ne ovat niin piilossa, ettei niitä huomaa lainkaan.

Solzhenitsyn sanoi aikoinaan, että Venäjä on jakaantunut kahtia. Toinen puolikas on Moskova ja toinen sitten se laaja, oikea Venäjä.

Uskoin suurta kirjailijaa ja totta hän näyttikin puhuvan. Mutta kaikki muuttuu. Toki rikkaudet ovat yhä kasaantuneet Moskovaan ja tulonjako on suunnilleen yhtä epätasaista kuin Amerikassa, mutta myös provinssissa alkaa olla yhä enemmän mukavuutta, Amerikkaa.

Ei ole mitenkään yllättävää huomata, että jossakin miljoonakaupunki Jekaterinburgissa Hyatt-pilvenpiirtäjä on ihan samanlainen kuin Atlantin takana. Hiukan yllättävää joka tapauksessa on törmätä vastaavaan ilmiöön Petroskoissa, jossa vielä kymmenen vuotta sitten olo paljon jäljellä vanhasta provinsiaalisuudesta.

Totta kyllä, Petroskoi on menettänyt tärkeimmän suurteollisuutensa ja jopa lentolinjansa ulkomaille. Nyt se on ikään kuin vaikeapääsyisessä sopukassa, jonne Suomesta on hankalampi päästä kuin Amerikkaan.

Mutta amerikkalaistyylinen mukavuus on sielläkin yhä silmiinpistävämpää. Park Inn hotelli on kuin suoraan globaalista normitehtaastamme. Verrattuna sodan aattona rakennettuun Severnajaan se on aivan eri oopperasta.

Myös lukuisat ravintolat ovat hyvin laadukkaita ja yleensä hyvin yhdentekeviä. Iloista onkin mennä taas kerran vanhaan Kavkaz-ravintolaan, jossa kaikki on samoin kuin neuvostoaikana. Siellä eivät kelpaa edes maksukortit, vain käteinen.

Jos aikaa olisi ollut, olisin tarkistanut myös vanhan Petrovski-ravintolan, jossa aina ennen sai sieniruukkuja 1700-luvun kellarimiljöössä ja saa kai nytkin.

Mutta se on mennyt alaspäin, kerrotaan.. Karjalainen kornitsa ei erikoisemmin houkuttele. Siinä on jotakin kornia, liian falskia minun makuuni.

Mutta nautitaan nyt sitten tästä Äänisen rannan Amerikasta. Valtava ostoskeskus vastapäätä Kuusisen palatsia on kuin keskelle kaupunkia siirretty Kannelmäen Kaari tai Iso Omena. Amerikkalaiset kahvilaketjut tarjoavat juuri sitä samaa tuotetta kaikkialla. It never varies.

Vackert så, sanoi ruotsalainen. Onpahan nyt kaukana takana se aika, jolloin Itä-Karjalan pääkaupungista ei millään meinannut löytyä pitkiä alushousuja, vaikka kylmä viima puhalsi Ääniseltä. Nyt tilanne on normalisoitunut ja ihmisiltä puuttuu vain rahaa, jos sitäkään.