Vuosisadan vaihdetta

 Vihtori Peltosen maailma

Johannes Linnankoski. Toim. Panu Rajala. Kodin suuret klassikot Weilin+Göös 1987, 545 s.

Vihtori Peltonen alias Johannes Linnankoski muistetaan ennen muuta kahdesta asiasta, romaanista Laulu tulipunaisesta kukasta ja Suomalaisuuden liiton perustamisesta.

Liiton kampanja sukunimien suomalaistamiseksi tuotti Snellmanin satavuotismuiston kunniaksi vuosina 1906-07 noin 70000 hengen nimenmuutoksen ja uusi massanimenmuutto tapahtui vielä vuonna 1835, Kalevalan 100-vuotispäivänä.

Ennen suurta nimenmuuttoa ruotsinkielinen tai muu ei-suomalainen sukunimi oli maassamme hyvin tavallinen. Raja-Karjalassa nimet olivat yleensä venäläisiä. Monet ulkomaalaiset kuvittelevat tänäkin päivänä, että nimi ja henkilön äidinkieli vastaavat Suomessa toisiaan. Edes ennen suuria nimenmuuttoja tämä ei pitänyt alkuunkaan paikkaansa eikä kyllä pidä vieläkään. Siihen suuntaan on kuitenkin jo jossakin määrin kehitys vienyt.

Linnankoskea vaivasi yhä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa se ruotsinmielisyys eli suomenkielisen rahvaan syrjiminen, joka oli vanhan virkamiesluokan ja muun johtavan kerroksen syvään juurtunut asenne, joka oli siirtynyt uudellekin polvelle. 

Viimeisetkin esteet suomen kielen tieltä oli poistettu 1900-luvun alussa, mutta käytännössä jopa fennomaanit käyttivät yksityiselämässään usein ruotsia –kun eivät muutakaan kunnolla osanneet. Monet myös panivat lapsensa ruotsinkielisiin kouluihin yhtä innokkaasti kuin nykyään suositaan englanninkielisiä.

Suomalaisuuden liiton tarkoituksena oli juurruttaa sitä käsitystä, ettei ole sopimatonta eikä epähienoa esiintyä Suomessa aina suomenkielellä. Asia taitaakin olla taas ajankohtainen tänä aikana, kun niin monen kunnianhimona on oppia lausumaan natiivin tavoin englantia. Mitä sitten puhuukaan, on jo aivan toissijaista, kyllähän jo pelkkä kosmopoliittinen habitus on jo riittävän hienoa.

Linnankosken sydämellä oli myös nostaa kansan elintasoa ja samalla sen sivistystasoa. Hän käänsi suomeksi myös aikanaan kuuluisan kirjan Ugglehult (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ugglehult ), jossa ruotsalaisin esimerkein kerrottiin, miten pientilan sai kukoistamaan. Niisä voisi olla Suomenkin tulevaisuus! Missäpä muussa se voisi ollakaan?

Myös Linnankoski, kuten eräät muutkin ajan kirjailijat (ks. esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kuolleista+her%C3%A4nnyt ) heräsi ihmettelemään sen murroksen äkillisyyttä ja valtavuutta, joka Suomen taloudessa oli tapahtunut 1800-luvun lopulla.

Rahaa tunki ovista ja ikkunoista, kun myytiin metsää ja voita ulkomaille ja sitä valui myös maata omistamattomille, jotka saivat töitä kuka missäkin. Jokapäiväinen elämä muuttui, nautintoaineiden, mausteiden ja vehnäleivän ohella tulivat uudet kankaat ja jalkineet, vieläpä astiastotkin. Elämä alkoi jo tuntua herraskaiselta, kunnes tuli takatalvi lamakauden ja huutokauppojen myötä.

Toki vastoinkäymiset myös opettivat, mutta enempää raha kuin oppikaan eivät tuoneet todellista sivistystä. Itse asiassa siveettömyys lisääntyi jopa itse rahvaassakin, joka oli kansamme ydintä. Edistyksen suuntaan muka kuljettiin, mutta se näyttikin merkitsevän sekä uskonnottomuutta että häpeämättömyyttä.

Mainittakoon, että noina aikoina tuli meillekin suurena intellektuaalisena muotina myös ajatus seksuaalisen puhtauden tavoiteltavuudesta. Sille ja irstailun ja itsesaastutuksen (masturbaation) kauhistukselle omistettuja kirjoja ilmestyi pilvin pimein. Luulenpa että niiden vaikutus on nähtävissä myös Linnankosken teoksissa.

Toki järkevät ihmiset varoivat viimeiseen asti irrallisia sukupuolisuhteita, sillä niissä oli vaarana kuppa, jonka parantaminen oli vaikeaa tai mahdotonta. Erittäin suuri määrä eurooppalaisesta kaupunkiväestöstä sairasti tuohon aikaan kroonista kuppaa, joka usein lopulta johti halvaavaan tylsistymiseen. Vain silloin tällöin sen saattoi nähdä ulospäin ns. satulanenänä.

Mutta järkevyyshän yleensä on seksuaalisen kiihotuksen ensimmäinen uhri. Pidättymisen mahdottomuus ei koskenut kaikkia, mutta ainakin tiettyä osaa molemmista sukupuolista.

Laulu tulipunaisesta kukasta on suomalainen Don Juan-tarina, jossa lieto tukkilaispoika naurattelee tytön toisensa perään. Valloittaminen käy alfaurokselta aina tuossa tuokiossa ja hänen tunnuksenaan onkin, ettei hän mene kerjäämään, vaan ottaa sen, mitä haluaa. Sehän se naisiin myös tehoaa.

Toki molemmat osapuolet näissä kohtaamisissa aina myös haluavat ja lemmen kohteiden kuvailu on yhtä korkeata veisua. Romanttinen rakkaus, jossa mennään melodramaattisuuteen, näyttää saapuneen nyt myös suomalaisen maaseudun aittoihin.

Seksuaalisen halun kohteen ylimaalliseksi koettu ihanuus lienee aina enemmän tai vähemmän riippumatonta varsinaisesta estetiikasta (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=schopenhauer ). Ulkonäkö näyttää kuitenkin olevan se seikka, muun maskuliinisen habituksen ohella, joka kaataa naiset välittömästi. Mies on ihan yhtä myyty jokaisen ihastuksensa edessä, mutta ei kykene pitäytymään yhdessä tai edes kahdessa naisessa.

Kyseessähän on neuroottinen oire, donjuanismi, jonka rinnakkaisilmiö on nymfomania. Jälkimmäistä ei kirjassa kuitenkaan esiinny, kukaan naisista eli siis tytöistä ei kuulemma etsi miehestä ruumista, siinä väitetään melko yllättävästi.

Alfauroksen tunnontuskat, jotka eivät aluksi tule mieleenkään, ovat lopulta hirveät ja mustasukkaisuus aivan sairaalloista. Nykylukijaa nämä kohdat lähinnä vaivaannuttavat, mutta kannattaa muistaa, miten maanisen seksuaalikielteinen oli esimerkiksi Tolstoi tuohon aikaan. Hänen oppilaansa Arvid Järnefelt yltyi romaaneissaan suunnittelemaan suorastaan suurkaupunkien tuhoamista niissä kukoistavan paheen, eli prostituution takia.

Myös Linnankosken romaanissa pistäydytään bordellissa, mikä ei tuon ajan suomalaisessa kirjallisuudessa ole juuri tavallista. Kuvaus on jotenkin aidon tuntuinen ja poikkeaa edukseen kirjan erinäisistä paisutteluista.

Linnankoski kuvaa suomalaisen yhteiskunnan aamunsarastuksen aikoja, jotka todellakin ovat vielä tänäkin päivänä kovin lähellä. Ensimmäinen suuri modernisaatioloikka oli maaseudulla jo otettu, mutta syvemmässä merkityksessä moderniin politiikkaan ja yhteiskuntaan oli vielä matkaa. Suomen kieli oli vasta noussut kävelemistä harjoittelemaan ja uskonnon ote kansasta oli jo hellittänyt.

Mutta kansansivistys oli vielä lapsenkengissään, vaikka pari vuosikymmentä kansakouluja oli jo tuonut lukutaidon yleiseksi. Maaseudulla vallitsi myös jyrkkä sääty- ja luokkaerotus ja avioliiton merkitys suvun ja omaisuuden siirtämisen instituutiona oli ylivertainen. Siinä ei romantiikka paljon painanut.

Linnankosken kirjat (ks. myös https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=heimoasiaa) kuvastavat omaa aikaansa, niitä murtavia voimia, joita yhteiskunnassa liikkui. Sillä silmällä niitä kai kannattaa lukea.

Kohti konfliktia?

 Idylli säröilee

Neuvostoaikana Suomen ja itäisen naapurin suhteet olivat hyvät, eikä varsinaisia häiriötekijöitä esiintynyt julkisuudessa. Niinpä mikä tahansa kriittinen ääni jonkin neuvostolehden sivulla pantiin sitäkin tarkemmin merkille. Niistä tiedettiin, aina että siinä kuului Kremlin ääni.

Nyt politiikka ei enää ole Venäjällä samanlainen valtion monopoli kuin aikoinaan ja venäläinen media on moniäänistä. Edes ulkopolitiikka ei ole pyhä alue. Niinpä Suomestakin kirjoitellaan kaikenlaista, kun kerran saa kirjoittaa.

Toki valtio on Venäjällä varmistanut sen, että sen ääni kaikuu ylimpänä ja monessa tapauksessa on lukijalle ollut selvää, mistä päin tuuli puhaltaa. Jopa valtion virallinen äänenkannattaja Rossijskaja gazeta on joskus julkaissut melko uskomatonta tarinaa ystävällisestä naapurimaasta. Näin tapahtui esimerkiksi tunnettujen lapsikonfliktien yhteydessä.

Naapurimaan eli siis Suomen ystävällisyyttä ei kuitenkaan yleensä ole asetettu ainakaan suoraan kiistanalaiseksi. Suomen pysyminen erillään Natosta on sentään jotakin, jolle kannattaa antaa oma merkityksensä, vaikka toisaalta Suomen yhä läheisempi yhteistyö sen kanssa herättää aina reaktion.

Viime aikoina lehdet ovat ihmetelleet Suomen hävittäjähankintoja, joita on ohjuksineen pidetty hyökkäysaseina. Syystä onkin.

Maailmanpolitiikassa on muutama vuosi sitten tapahtunut hyvin valitettava ja suorastaan skandaalimainen käänne, kun suurten ydinasevaltojen keskinäiset suhteet ovat turmeltuneet lähes samalle tasolle kuin ne olivat niin sanotun neuvostovallan aikana.

Kun silloin totalitaarinen supervalta selitti olevansa niin sanotun kapitalistisen maailman leppymätön vihollinen ja julisti, että käynnissä oli yhteiskuntajärjestelmien totaalinen kaksinkamppailu, joka tulee päättymään ja voi päättyä ainoastaan sen omaan täydelliseen voittoon, oli vapaan maailman puolustaminen asia, jonka vuoksi katsottiin mahdolliseksi jopa saattaa maailma ydinasesodan vaaralle alttiiksi.

Nyt mitään sellaista vaaraa ei ole. Venäjä on tosin lähipiirissään osoittanut valmiutta uhmata muun maailman mielipidettä palauttaakseen entisiä asemiaan, joskin varsinaista asevoimaa on käytetty minimaalisesti.

Legalistinen koulukunta, joka asenteissaan Euroopan rajojen suhteen astelee kreivi Metternichin koeteltuja jälkiä, on ollut tässä asiassa non possumus-kannalla, mikä on epäilemättä yksi ja sitä paitsi helpoin tapa reagoida kansainvälisen politiikan häriötiloihin. 

Onko se myös ainoa oikea tai edes olennaisesti muita parempi tapa ja säilyykö sen oikeutus ajasta aikaan (50 vuotta? 100 vuotta? 500 vuotta?), on taas toinen kysymys. Esimerkiksi Kosovon kohdalla tällainen legalistinen ajattelutapa ei häirinnyt lainkaan. Vuosisadat olivat tehneet tehtävänsä ja sen, mitä jäi tekemättä, viimeistelivät Naton pommitukset.

Yleensähän rajoja on voitu muuttaa vain sodalla ja sillä uhkaamisesta on nyt viime vuosina tullutkin kansainvälisen politiikan normaalitila. Valistuneella aikakaudella olisi kyllä voinut olettaa, että kyettäisiin ainakin periaatteessa hoitamaan neuvotteluilla kaikki sellaiset asiat, jotka eivät ole ydinsodan arvoisia. Jälkimmäisiä asioitahan ei taas ole eikä voikaan olla.

Puuttumatta siihen, mitä suurvaltojen olisi tehtävä, voidaan todeta, että Suomen roolin tässä kokonaisuudessa on hyvin pitkälle sanellut EU –tuo taloudellinen jättiläinen ja poliittinen kääpiö, jota voisi luonnehtia myös älylliseksi kääpiöksi. Näyttäähän siltä, että normaali diplomatia, joka edellyttää täysivaltaisia edustajia, ei ole tämän konglomeraatin kohdalla ylipäätään mahdollista.

Niinpä Suomi on nyt jo hyvän aikaa ollut poliittisissa siiliasemissa Venäjän suhteen. Tämä asema on meille delegoitu. Monet näyttävät sisäistäneen tämän uuden roolimme niin perusteellisesti, että toden teolla valmistautuvat aseelliseen mittelöön suurvaltaa vastaan. Jännittäväähän on ajatella sellaista sotaa, jossa olisi jopa naisupseereita! Wie herrlich weit wir es gebracht!

Sivumennen sanoen, en ole huomannut, että Venäjällä olisi ilmestynyt vastaavaa kirjallisuutta. Ehkä joku tietää paremmin. Itse en ylipäätään juuri lue roskakirjallisuutta (ks. kuitenkin  https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=shirreff ).

Onhan se aika hurja ajatus, mutta onhan sitä suurvaltaa vastaan käyty ennenkin. Tosin siihen aikanaan jouduttiin vastoin tahtoamme, ennen muuta naapurin diktaattorin typerän ylimielisyyden takia. Ja pelastuttiin sitten vain todellisen ihmeen kautta.

Mutta olipahan hyökkääjän turpa sitten veressä, jos oli omakin. Tyhmimmät nuorukaiset Venäjällä ovat muuten julistaneet voiton päivän marsseilla: možem povtorit! Voidaan ottaa uusiksikin!

Oikeasti sellaista vastustaa viimeisen hengenvetoonsa asti jokainen, joka kykenee edes jossakin määrin ymmärtämään, mitä tapahtui. Se koskee niin heitä kuin meitä.

Mutta kun tuntuu siltä, ettei tuota menneisyyttä kyetä ymmärtämään, vaan luodaan siitä simppeli sankaritarina ja siinä samalla vielä uhrikertomus. Koko juttu oli sen vika, joka aloitti ja lopputuloksena oli suuri vääryys, nimenomaan ja ainoastaan meikäläisille.

Ihmisen aivot ovat tavattoman hieno mekanismi ja sen tuotteillehan koko sivilisaatiomme saavutukset perustuvat.

Mutta ne pelaavat myös aivan simppeleillä meemeillä ja asettuvat helposti aivan primitiivisten viettien käytettäviksi. Historiasta on aina helppo muovata sellaisia, iskulauseenomaisia näkemyksiä, jotka palvelevat haluttua tavoitetta.

Venäjällä Suomi on kautta historiansa ollut ennen muuta sympaattinen mallimaa, josta kannattaa pikemmin ottaa oppia kuin sitä vähätellä. Tämä näkemys toistuu kautta linjan venäläisissä 1800-luvun Suomi-kuvauksissa, joita on ansiokkaasti tutkittu myös akateemisella tasolla.

Neuvostokausi aiheutti katkoksen tähänkin asiaan, mutta toisen maailmansodan jälkeen Suomen erikoisasemasta tuli taas hyvin selvä. Kapitalistinen maailma oli pahansuopa, hyökkäävä ja rappeutunut, mutta ystävällismielinen Suomi muodosti poikkeuksen.

Niinpä Suomea vältettiin edes mainitsemasta Neuvostoliiton sodan aikaisten vihollisten joukossa. Talvisota mainittiin sotaisena konfliktina, joka kuitenkin saatiin rauhanomaisesti ratkaistua (История Великой Отечественной Войны: «Вооруженный конфликт и его мирное урегулирование»). Rauhanomainen ratkaisu oli tietenkin jo mainio asia sinänsä ja tuonkin välikohtauksen varsinainen pääasia. Mutta jatkosodasta harva neuvostoihminen tiesi yhtään mitään.

Tilanne muuttui pikku hiljaa Neuvostoliiton hajottua. Vuosien mittaan ovat valkoiset aukot täyttyneet niin talvisodan kuin jatkosodankin osalta.

Tietysti julkisuuteen on tullut myös meidän kannaltamme ikäviä asioita. Se on ollut useimmille venäläisille uutta, mutta mikseipä niitä olisi nostettu esille, ei meilläkään ole kainosteltu osoittaa Neuvostoliiton syntejä.

Toki naapurin puolella on eräissä tapauksissa esitetty täysin mielettömiä väitteitä aina elävältä hautaamisista ja kaasukammioista lähtien ja kaiken kukkurasi vielä rakennettu lasten keskitysleiri, Putinin Disneyland, kuten eräät venäläiset kirjoittajat ovat sarkastisesti todenneet.

Toki tässä propagandakampanjassa on mukana paljon suoranaista roskaa ja kun asiat irrotetaan kontekstistaan, saadaan aikaan samanlaista sotkua kuin amerikkalaisessa BLM-kampanjassa ja pahempaakin.

Mutta toki niitä uhreja oli, sellaisiakin, jotka ovat nimenomaan Suomen vastuulla. Asiaa ei muuta se, että naapuri tällä suunnalla toteutti ensimmäisenä etnisen puhdistuksen politiikkaa ja suoranaista kansanmurhaa.

Kun tässä nyt on musta kylki kummallakin, on syytä aivan rauhallisesti selvittää, mitä tapahtui ja miksi ja vielä sekin, mihin asiat aikoinaan liittyivät.

Molemmilla puolilla on oma pisteensä, josta he maailmaa tarkastelevat. Venäjän sanonta totška zrenija –katselupiste on mielestäni mainio ilmaus, vaikka kyllähän myös näkökulma sulkee sisäänsä jokseenkin saman asian. Pitäisi vain aina muistaa, ettei molempien oksapuolten näkökulma voi olla sama ja sitä kunnioittaa. 

Näissä viime vuosien Suomi-kampanjoissa näen takana yrityksen yleisen mielipiteen ohjailuun. Taannoinen kulttuuriministeri Medinski oli historian uudelleentulkinnan ja tulkintojen markkinoinnin alalla hyvin aktiivinen. Hän käytti mainiota termiä piarit (lyhenteestä PR –pi-ar). Venäjän oli jo aika päästä yleisen syntipukin roolista, joka oli sille kohtuuton. 

Tämän vuoksi oli kaivettava esille muiden synnit, oli mieletöntä pitää muita maita (kuten Suomea) nuhteettomina mallimaina. Venäjän ongelma ei ollut sen historia, vaan sen kehno PR (piar). Tämäkään näkökohta ei ole ihan mieletön.

Tähän voidaan sanoa, että moinen näkökulma jättää pois näkyvistä sen, että Venäjän onnettomuuksiin ja sen harjoittamaan pahuuteen oli pitkän aikaa syyllinen ennen muuta totalitaarinen järjestelmä. 

Näinhän se on, mutta kyllä Venäjä on Neuvostoliiton seuraajavaltio, eikä se itse asiassa edes voi sanoutua kokonaan irti historiastaan. Toki Saksa saatiin tällaiseen kiirastuleen pakotettua, mutta Venäjän kohdalla se on ollut mahdotonta ja taitaa ollakin vielä pitkän aikaa. Saksa oli ensin lyötävä matalaksi.

Siihen asti kannattaa nimenomaan keskustella historiankin kiistakysymyksistä eikä suoralta kädeltä torjua esitettyjä syytöksiä mielettöminä, vaikka ne sellaisia joskus olisivatkin. Kyllä se totuus sieltä esille nousee, ainakin tutkijoiden tiedoksi.

Sen jälkeen pallo on noilla PR-ihmisillä ja Venäjälläkin se merkitsee yhä sitä, että heillä on omissa viestimissään sellainen liikkumavapaus, kuin olosuhteet sallivat. Sama se on meilläkin.

Oven avaamista tässä tarvitaan eikä aidan panemista.

Hannibal

 Tsaarin murjaani

Hugh Barnes, Gannibal. The Moor of Petersburg. Profile Books 2006, 300 s.

Abram (Ibrahim) Petrovitš Gannibal (1696-1781), Pietari Suuren murjaani (Арап Петра Великого), oli Aleksandr Puškinin äidin isoisä.

Huomattakoon, että tuo venäläinen sana ”arap” (арап) ei ole yhtä kuin arab (араб),vaan todellakin kääntyy parhaiten ”murjaaniksi”, siis mauriksi (ks. mavros= musta). Tarkemmin sanoen on kyse mustasta maurista ja Barnes käyttääkin enimmäkseen sana blackamoor, joka viittaa juuri siihen.

Maureja toki oli myös vähemmän mustia, mutta Pyhä Mauritius kuvataan aina mustaksi, näin muun muassa Tallinnan Mustapäiden veljeskunnan talon koristeessa. Gannibal muuten asui siinäkin talossa.

Itse asiassa olisi suomen kielessä syytä käyttää muotoa Hannibal, koska on ilmeistä, että Abram Petrovitšin liikanimi viittaa juuri tähän antiikin ajan pohjoisafrikkalaiseen päällikköön. Hänen nimessään ei ole viittausta kannibaaliin., vaan Baal-jumalaan.

Virallisesti Abram/Ibrahim kastettiin Pjotr Petrovitš Petroviksi Pietari I:n ollessa kummina, mutta hän sai käyttää totuttua nimeään.

Hannibalin alkuperäinen kotipaikka on jäänyt arvoitukseksi ja yleensä arvellaan sen olleen Abessinia, mutta myös Kamerun on ollut esillä. Venäjälle hänet ostettiin Konstantinopolista.

Ikävä kyllä, Hannibal jätti jälkeensä hyvin vähän muita kuin virallisia dokumentteja. Hän tiettävästi kirjoitti monen sadan sivun laajuiset muistelmat, mutta poltti ne sitten vanhana miehenä.

Edes muotokuvaa Hannibalista ei ole säilynyt. On kyllä olemassa eräs maalaus, jota kauan pidettiin Hannibalin potrettina, mutta itse asiassa se kuvaa tavallista valolista miestä. Maalaus oli vain patinoitunut mustaksi. Kuvatun herran ja Hannibalin kunniamerkitkään eivät täsmää.

Hannibalin sukuun kuulunut Puškin kirjoitti keskenjääneen teoksen Pietari Suuren murjaani, mutta se suhtautuu historialliseen todellisuuteen hyvin vapaasti. On myös olemassa Puškinin kertomus siitä, Miten Pietari murjaanin naitti, mutta sekin on vahvasti mielikuvituksen tuote.

Hannibalin ensimmäinen avioliitto epäonnistui ja kun hänen vaimonsa synnytti valkoisen lapsen, oli skandaali valmis. Toisella kerralla onnistuttiin paljon paremmin.

Joka tapauksessa Hannibal osoittautui hyvin teräväpäiseksi nuorukaiseksi, jolla oli erityisesti matemaattista lahjakkuutta. Hän oppi myös monia kieliä, mikä olikin tuohon aikaan välttämätöntä.

Matemaatikkona nuori mies sopi tykistön ja linnoitustekniikan alalle ja opiskelikin niitä jopa Ranskassa. Sinne hän joutui Pietarin seurueen mukana ja Barnesin mukaan jopa solmi sangen läheiset suhteet sellaisiin aikakauden supertähtiin kuin Voltaire ja Montesqieu. Hän tutustui myös Leibniziin.

Hannibalin ura oli nousujohteinen, vaikka hän joutuikin aina silloin tällöin epäsuosioon politiikan aallokoissa. Generalissimukseksi itsensä korottanut Pietari Suuren suosikki Menšikov karkotti keisarin kuoleman jälkeen Hannibalin pitkälle komennukselle Siperiaan, Kiinan rajalle saakka.

Sieltä murjaani pääsi sitten olojen muuttuessa muutaman vuoden kuluttua palaamaan ja kohosi kenraalimajuriksi ja Tallinnan komendantiksi. Sotilasura vei peräti general-en-chefin arvoasteelle. Toompealla, Aleksanteri Nevskin katedraalin vieressä sijaitsevan talon seinässä on muistotaulu, jossa kerrotaan Hannibalin Viron-kaudesta.

Hattujen sodan seurauksena Ruotsi menetti loputkin Karjalasta ja vielä osan Savoakin. Uuden rajan käyminen maastossa jäi kuitenkin kesken, kun Hannibalin johtama venäläinen valtuuskunta riitautui ruotsalaisten kollegojen kanssa.

Seurauksena oli, että rajalinjoja Sulkavan-Säämingin-Rantasalamen puolella tuli kaksi rinnakkaista: ruotsalaisten ja venäläisten. Kerimäen puolella useita kyliäkin jäi rajalinjojen väliin ja syntyi kuuluisa riitamaa, jonka asukkaat eivät maksaneet veroja kummallekaan valtakunnalle ja tiettävästi elivät muutenkin kuin pellossa. Kyse oli jopa 700 henkilöstä.

Asia hoidettiin lopullisesti vasta vuonna 1812, jolloin Karjala palautettiin ja samalla myös tuo vuonna 1743 sopimuksella menetetty osa Savoakin. Barnes väittää Hannibalin joka tapauksessa käyneen läpi kaikki raja-alueen kylät. Epäilemättä hänen raporttinsa on yhä olemassa ja saattaisi sisältää jotakin kiintoisaakin.

Kun nyt tätä aikaa eletään, ei kirjoittaja tietenkään voi olla pohdiskelematta kaikenlaisia kysymyksiä tasa-arvosta, rasismista ja orjuudesta.

Orjuushan oli lähes kaikkialla normaali asiain tila tietyssä kehityksen vaiheessa ja vasta valkoisen miehen luoma sivistys teki siitä aikoinaan kauhistuksen, joka lakkautettiin Jumalan tahdon ja ihmisoikeuksien vastaisena.

Kuitenkin myös Venäjällä vallitseva maaorjuus oli tuskin muuta kuin orjuutta sekään. Barneskin huomaa hieman hämillisenä, että myös Hannibal omisti suuren määrän maaorjia Virossa. Joskus hän näyttää pitäneen eräiden orjien puolta saksalaisia kartanonherroja vastaan.

Sivumennen sanoen, Hannibal ei ollut Venäjän ainoa murjaani tuohonkaan aikaan. Muuan menestynyt tapaus oli Englannista hankittu kaleeriorja, joka myöhemmin kohosi kapteeniksi ja kuulemma osallistui kaikkiin ajan merkittävimpiin meritaisteluihin Hangon (Riilahden) taistelua myöten.

Venäläiset slavofiilit ovat ylpeilleet sillä, ettei heidän maassaan ole koskaan ollut rasisimia ja että Puškinin suonissa virtaava neekeriveri ei millään tavoin haitannut hänen uraansa. Vapauden valtakunnassa, Amerikassa hän ei sen sijaan olisi voinut mennä naimisiin edes valkoisen lihakauppiaan tyttären kanssa.

Tarkkaan ottaen, kyllä sekä Hannibalia että vielä Puškiniakin kyllä yritettiin aina silloin tällöin halventaa rodullisilla perusteilla. Hannibalin suhteet hoviin ilmeisesti antoivat hänelle suojelevan auran, joka ei kuitenkaan ulottunut kaikkialle.

Puškinista kirjoitti Faddei Bulgarin, tuo tunnettu Suomen ystävä ja poliisiagentiksikin mainittu vehkeilijä ilkeän version, jonka mukaan runoilijan esi-isän eli siis Hannibalin olisi joku laivan kapteeni juovuspäissään ostanut kerran rommipullolla.

Kaksintaisteluja paljon harrastanut Puškin ei tuntenut arvonsa mukaiseksi haastaa Bulgarinia, mutta vastasi sen sijaan runoilla, joista muuan on mielestäni muistettava ja merkille pantava:

Не то беда, что ты поляк:

Костюшко лях, Мицкевич лях!

Пожалуй, будь себе татарин,-

И тут не вижу я стыда:

Будь жид – и это не беда;

Беда, что ты Видок Филгарин.

Puškinin mielestä ihminen sai siis olla vaikkapa puolalainen –ljah- tai tataari ja jopa juutalainen. Suku ei ketään pahentanut, mutta kun tämä tyyppi oli Vidocq Filgarin, niin se oli paha juttu se. Vidocq viittaa tässä ranskalaiseen rikolliseen, joka toimi poliisiagenttina.

Kaiken kaikkiaan Puškin ei tietääkseni mitenkään kärsinyt murjaanin sukulaisuudesta. Olisi kuitenkin aivan merkillistä tosiasioiden venyttelyä tehdä hänestä suorastaan ensimmäinen musta (neekeri-) runoilija, joka sitä paitsi runoili toisesta mustasta, siis Hannibalista. Tällaiset yritelmät voi panna aikakautemme rotupsykoosin tiliin.

Mitä sekä Hannibaliin että Puškiniin tulee, olivat molemmat epäilemättä hyvin lahjakkaita yksilöitä eli siis poikkeusihmisiä. Ehkä heidän voisi antaa olla sitä, mitä he olivat, eikä ruveta heitä niin sanotusti rodullistamaan.

Onneton ihminen

 Kauhea akka

Kerttu-Kaarina Suosalmi, Venematka. Otava 1974, 171 s.

Minulle on tullut tavaksi lukea romaanejakin ennen muuta historiallisina dokumentteina. Tässä tapauksessa kirjalla lienee erityisen paljon kerrottavaa ajastaan, kun sen kirjoittaja oli yksi ajan todellisista painosten kuningattarista ja esimerkiksi hänen kirjansa Hyvin toimeentulevat ihmiset sai osakseen aivan hillitöntä suitsutusta arvostelijoilta. En kyllä muista näitä kirjoja silloin lukeneeni.

Tässä nyt käsillä olevassa kirjassa tarina on aika simppeli ja kirjailija keskittyy lähinnä ihmisten kuvaamiseen ja luonnontunnelmiin. 

Kuten tuohon aikaan oli sääntönä, mies elätti perheensä ja vaimo keskittyi kodin hoitamiseen, mikä alkoi olla jo melko kevyttä puuhaa, kun kodinkoneet ja valmisruuat tulivat ulottuville, puhumattakaan siitä, että pukeuduttiin valmisvaatteisiin. Entinen naisten kotityö oli alkanut käydä jo suurimmalta osaltaan tarpeettomaksi tai ainakin hyvin kevyeksi.

Tässä tapauksessa kotona oleileva vaimo joka tapauksessa on hyvin tyytymätön matalapalkkaisen miehensä kunnianhimon puutteeseen ja elintason mataluuteen. Mies joutuu jatkuvan jyräämisen kohteeksi. Hänen kykynsä ja koko persoonallisuutensa mitätöidään ja häntä hallitaan kuin koiraa lieassa.

Mies puolestaan on aito tohvelisankari ja yrittää kaikin tavoin hyvitellä vaimoaan, vaikka ei se mitään auta. Hän on ollut naisten hallitsema jo lapsuudestaan lähtien, vaikka riistäytyikin kerran irti äitinsä holhouksesta ja muutti omaan pikku kämppäänsä. Vaimon orjuudestakin hän potkiskelee viimein irti ja ostaa soutuveneen, jolla hän yrittää paeta takaisin lapsuuden maailmaan.

Elintasokilpailusta ei kirjassa sinänsä puhuta, mutta se on nyt selvästi kaiken taustalla. Tuohon aikaanhan olot paranivat huimaa vauhtia, olkoonkin, että juuri romaanin kirjoitushetkellä öljykriisi pani pysähtymään ja miettimään, missä olisivat mammonan kasaamisen rajat. Niidenhän oletettiin tulevan pian vastaan.

Joka tapauksessa miehen tehtävänä oli antaa perheelleen kunnon toimeentulo. Puutteesta ei oikeastaan näykään merkkejä, mutta kestokulutushyödykkeiden –kuten soutuveneen- ostaminen ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan vaatii panostamista ja resurssien allokointia. Järvelle ilmestyneet pikaveneet sen sijaan eivät kuulu realismin piiriin, vaikka vaimo vaati vähintäänkin nyt edes jonkinlaista moottorivenettä, jos nyt vene piti kerran hankkia.

Itse vaimo ei suurin surminkaan lähde pitkälle veneretkelle eikä päästä sinne myöskään poikaa, johon isä haaveili rakentavansa läheisen suhteen. Poika oli tuomittu samanlaiseen naisten holhoukseen, jossa mieskin oli joutunut elämään.

No, entäs sitten. Uskalsipa mies joka tapauksessa sen verran irtautua holhouksesta, että lähti kuin lähtikin yksin veneretkelleen. Sitä voi jo olosuhteet huomioiden pitää urotyönä.

Kirjaa lukiessa ei tule mitenkään erityisesti mieleen, että se olisi naisen kirjoittama. Itse asiassa se on maalattu hyvin herkällä kädellä ja jopa kuvaukset siitä, miten vaimo puolipukeissaan kiihottaa miestä häntä nöyryyttääkseen ovat hyvin aidon ja suorastaan koskettavan tuntuisia.

Tässä kirjassa sukupuoli ei tee kenestäkään ihmisestä tippaakaan toista parempaa jos ei huonompaakaan. Siinä esiintyy kaameita akkoja, mutta toki heitä kauhistelevat myös sympaattiset naiset, jotka myös säälivät onnetonta päähenkilöä, jonka elämän tragedia ymmärretään.

Tulee mieleen, että tällainen asiain tila oli tuolloin, liki puolivuosisataa sitten hyvin luonnollinen ja normaali. Tuskin kenellekään olisi edes pälkähtänyt päähän, että kirjailijan on aina kuvattava asioita vain ja ainoastaan oman sukupuolensa tai muun viiteryhmänsä näkökulmasta.

Moista ideaa olisi pidetty juuri niin primitiivisenä ja barbaarisena kuin se onkin. Kirjallisuuden parhaat naiskuvaukset ovat itse asiassa miesten työtä niin meillä kuin muualla. Kukapa olisi vakavissaan halunnut riistää arvon Shakespearelta, Goethelta, Puškinilta tai edes oman kirjallisuutemme suuremmilta ja pienemmiltä mestareilta, Runebergista Kauppis-Heikkiin ja Joel Lehtosesta Väinö Linnaan.

Toki tässäkin kirjassa lopulta myös itse toinen päähenkilö, tuo kaamea nainen, havahtuu itsekin ymmärtämään roolinsa ja itkee sitä. Mies luonnollisesti lohduttaa ja selittää olevansa asioiden tilaan syypää, jos syyllisiä nyt sitten on.

Riivinrautakin on lopulta vain onneton ihminen, joka toki tarvitsee apua, mutta kyllä hän riivinrauta silti on. Kohtalon ivaa on, että hän oli saanut siipakseen juuri tämän tohvelisankarin, mutta ehkäpä kyseessä oli luonnollinen prosessi: sadisti kaipasi masokistia ja päinvastoin. Vähänkö tässä maailmassa on muitakin kuin vain elämäniloisia ekstroverttejä.

Yhtä kaikki, minusta tuntuu, ettei tällaista kirjaa olisi tänä päivänä otettu edes kustannettavaksi. Tuntuu siltä, että se älyllinen regressio, joka vallitsee koko kulttuurin laajalla rintamalla, ei voisi edes sulattaa näkemystä. joka ei palvele sitä totalitaarista käsitystä sukupuolten suhteista, jota tässä maassa niin sanottu älymystö näyttää tunnustavan laidasta laitaan.

Juuri hiljattain joku nipistelytieteilijä julisti, että miesten olisi luettava enemmän naisten kirjoittamia kirjoja. Tähän voi tietenkin sanoa, että sellaisia kirjoja luetaan, joilla on jotakin annettavaa, olipa ne kirjoittanut kuka tahansa. Toki soijapojat ja muut tohvelisankarikandidaatit ottavat käteensä juuri sen kirjan, joka heille suvaitaan antaa.

Tässä tapauksessa ainakin naisen kirjoittama kirja tuntui lukemisen arvoiselta. Taidanpa kaivaa esille myös sen Hyvin toimeentulevat ihmiset.

Saimaata

 Komea kompilaatio

Ari Manninen, Saimaa. Koko tarina. readme.fi 2020, 821 s.

Täytyy sanoa, että tartuin tähän järkäleeseen melkoisen epäluuloisena. Se näytti olevan jonkinlainen ensyklopedian korvike aiheestaan, mutta oli niin sanoakseni aika kurittomasti kirjoitettu. Siellä on asiatekstin joukossa täysin henkilökohtaisia ja usein ikään kuin jonninjoutaviakin kohtia, kun blogissa ikään.

Käsitykseni kirjasta parani sivu sivulta. Suuri osa aineistosta oli minullekin tuttua, lähinnä sikäli kuin se koskee Saimaan vesistön keski- ja eteläosaa. Olen siellä vuosien mittaan jonkin verran veneillyt.

Mutta tekijä näyttää veneilleen peräti kuutisenkymmentä vuotta ja nähtävästi yleensä moottoriveneellä, jolla pääsee paremmin rantautumaan kuin minun purjeveneilläni. Muutenkin hän on paneutunut aiheeseensa todella antaumuksella. Sana intohimo taitaa olla tässä ihan paikallaan.

Kirja sisältää Saimaasta melkein mitä vain ja voisi myös sanoa yhtä ja toista tai miltei mitä tahansa. Tämä tavaton monitasoinen kirjavuus saattaa häiritä niitä niin sanoakseni reviisorimaisia lukijoita, joiden hengenlaatu enemmän tai vähemmän muistuttaa muumi-kirjoista tuntemaamme hemulia.

Lyhyesti sanoen kirjassa on useita temaattisia osia, jotka ovat osittain päällekkäisiä, kuten ensyklopediaankin kuuluisi. Siellä on Saimaan luontoa, Saimaata tilastoina, Saimaan muinaismuistoja, linnoja ja linnoituksia, alueen kuntia ja historiallisia tapahtumia, kuten vaikkapa sotien ja rajojen kuvauksia. 

Saimaan suurimpien saarten kohdalla on tehty paljon töitä, luulen, että harva tuntee moniakaan sellaisia saaria kuin esimerkiksi Sääminginsalo tai Ruokoniemi (jonka Telakanava tekee saareksi). Soisaloa kirjoittaja ei pidä saarena lainkaan.

Saimaalta löytyy suuri määrä myös sellaisia pieniä kanavia, joissa ei ole laivaliikennettä. Yleensä kai tunnetaan lähinnä Raikuu, mutta on niitä muitakin. Myös linnavuoria löytyy koko joukko. Sulkavan niin sanottu Pisamalahden linnavuori on epäilemättä komein, mutta hulppeita ovat monet muutkin.

Kaikenlaisia luonnonmuodostumia alueella riittää. Siellä on sulkavalaisten Kivikirkon, Ollin Lokson ja Rakokiven lisäksi jos jonkinlaista Kristuksen hautaa ja Ryöskänluolaa. 

Sivumennen sanoen, alueen hienoimmat ja pisimmät järkäleluolat löytyvät Sulkavan Linnavuorelta. Poikasena ryömin niiden kymmenien metrien pituisiin käytäviin joka vuosi, mutta enää en mahdu edes suuaukosta sisään. Aika aikaa kutakin.

Kirjassa on myös alueen historiaa, mutta ennen muuta tarinoita erilaisista persoonista, joita tällä seudulla on asustellut. Usein ne olivat kansanmiehiä ja –naisia, jotka ovat olleet tavalla tai toisella omituisia. Kuuluisan Kuikka Koposen polvella mummonikin kuulemma vielä istui ja tunnettu taikuri uhkasi viedä tytön Lokkilutoon, ellei hän opi lukemaan. Ongelma selvisi nopeasti kun lukeminen alkoi sujua.

Toinen minullekin tuttu henkilöhahmo on nimineuvos Kaarlo Hämäläinen, joka sai tuon alikapteenia vastaavan arvonsa Pietarin amiraliteetissa, Vallankumouksen jälkeen hän vaikutti Sulkavalla ja lähiseuduilla keräten muinaisesineitä. Hän kiinasi meilläkin ja jätti muistoksi valokuvansa, jossa komea mies univormussa ja miekan kera katsoo arvokkaasti kuvaajaa.

Alueen kartanoita on kuvattu aika vähän, mutta itse asiassa tuo varsinainen Savon kartanoalue jääkin hieman Saimaan länsipuolelle.  Siellä niitä –lähinnä sotilasvirkataloja- oli sitten sitäkin enemmän.

Uudempikin perinne Ruokolahden leijonasta lähtien on tallennettu kirjan sivuille ja muutenkin koko mahtava opus tekee hyvin päivitetyn vaikutelman. Tämän takia se joiltakin osin on sitten tietysti jo lähitulevaisuudessa vanhentunut, mutta niinhän se käy kaikille ihmisen töille.

Kirjoittaja on tietenkin hyödyntänyt laajasti myös edeltäjiään, joista merkittävin Saimaan kuvaaja on epäilemättä Aaro Nuutinen, myös vanhoja lehtiä on käytetty ja sitaatit antavat mukavan tervehdyksen omalta ajaltaan.

Jonkin verran venäläistäkin aineistoa Saimaasta ja sen alueesta, erityisesti Imatrasta on olemassa, mutta siitä voisi tehdä vaikka oman kirjansa. Kutkuttava ajatus on, että ruhtinas Barjatinskilla, joka mökkeili Saimaalla ja risteili siellä omalla laivallaan, jossa oli mukana hevonen ja rattaat, oli mukanaan myös kamera ja lehtitiedon mukaan hän kuvasi esimerkiksi Sulkavaa 1880-luvulla.

Olisipa mukava löytää noitakin kuvia. Nehän saattavat hyvinkin olla vielä olemassa, vaikkapa Ranskassa, jossa ruhtinaalla oli toinen huvila.

Kirjan suuria plussia on, ettei se pysähdy nurkkapatrioottisesti enempää pitäjän, läänin- kuin maakunnankaan rajalle, vaan kuvaa Saimaata kokonaisuudessaan.

Kaikki työmme tässä maailmassa on puutteellista, mutta kyllä tässä kirjassa harvinaisen monta tarinaa kerrotaan, vaikka tuskin nyt ihan sitä koko tarinaa.

Joka tapauksessa se ansaitsee paikkansa jokaisessa kunnan kirjastossa ja myös kunnantoimistojen matkailupuolella. Saimaan veneilijöille se on oikeastaan välttämätön. Toista se on saada tietää paikkoihin liittyvät tarinat kuin vain ällistellä omituisia nimiä.

Harmillista on, että kirjasta puuttuu hakemisto.

Matkailua

 Rajan takaa

Ville-Juhani Sutinen, Neukkuturismi. Neuvostoliiton matkailun historia. Vastapaino 2020, 463 s.

Tämän kirjan käsittelemä aihepiiri on viime aikoina ollut kansainvälisestikin suosittu tutkimuskohde ja muun muassa amerikkalaiset ovat siitäkin kirjoittaneet. Mistäpä eivät olisi.

Suomalaiset olivat kuitenkin sotien jälkeen myös tämän alan todellinen suurvalta ja siksi on vähintäänkin kohtuullista, että meilläkin pannaan kortemme kekoon. Tässä on melkoinen pala meidänkin historiaamme.

Neuvostoliittoa kuvattiin joskus vankileiriksi, jossa oli useita sisäkkäisiä kehiä. Valtakunnanraja oli se kaikkien pyhin piiri, jonka ylittäminen oli jo mystiikkaa hipova asia. Neuvostokansalaiselle sellainen oli hyvin vaikeaa ja hänen poliittisesta luotettavuudestaan keräämänsä pisteet vaikuttivat ratkaisevasti siihen, oliko tällainen mahdollista vai ei. Sekä turvallisuuspoliisin antamat tiedot että työpaikalta saatava mainetodistus, harakteristika vaikuttivat asiaan.

Ulkomaatkin olivat erilaisia. Pääsy ns. kansandemokratioihin oli helpompaa kuin pääsy varsinaisen kapitalismin tyyssijoille. Suomi, rauhantahtoinen ystävämaa oli jo helpompi kohde kuin lännempänä sijaitsevat maat, vallankin NATO-maat.

Olen itse ajellut perheen kanssa 1970-luvulla omalla autolla Vaalimaalta Suzdaliin ja takaisin ja lomaillut myös Olginon vaneriteltoissa ja tietenkin yhä uudelleen hotelleissa, lähinnä täällä Luoteis-Venäjällä sekä Moskovassa, mutta joskus hieman muuallakin.

Autoturismi oli turvallista. Joka risteyksessä oli miliisiasema (GAI), joka tiedotti rekisterinumeron seuraavalle. Siellä ruvettiin pian kaipaamaan, ellei turistia ruvennut kuulumaan. Autokartat olivat yksinkertaisia: niissä oli kuvattu vain tie, huoltoasemat ja vastaavat, ei sen sijaan ympäristöä. Mitäpäs sillä tiedolla olisikaan tehnyt?

Mutta kyllä ihmisten kanssa hyvin saattoi jutella kaiken maailman asioista. Tosin jokunen liftaaja jänisti, huomatessaan, että on vaarassa joutua ulkomaalaisten imperialismin kätyrien autoon. Kaikenlaisia asioita oli venäläisiltä kielletty, mutta monikaan ei asiaa ottanut ihan vakavasti.

Täytyy todeta, ettei myöskään vodkaturismi jäänyt kokematta eikä myöskään ns. fartsovštšikien kanssa harjoitettu pikku bisnes. Jo koulupoikana vuonna 1963 juoksin hotelli Družban puistikossa miliisiä karkuun, mutta valitettavasti aivan väärään suuntaan. Pääsin ankarilta kuulostavilla nuhteilla, joista en tietenkään ymmärtänyt sanaakaan.

Ei Neuvostoliitto turistille mitään harmaata arkea merkinnyt, kuten myös kirjan takakannessa todistellaan. Ei sinne päinkään. Itse tuumin, että sosialismin suurin viehätys on siinä, että se antaa mahdollisuuden elää herroiksi osaamatta tai riskeeraamatta mitään erityistä. Tämä toki koski tietenkin vain maassa vierailevia ulkomaalaisia.

Tämän kirjan tekijä on ansiokkaasti käynyt läpi valtavan määrän kirjallisuutta, joka teemaan liittyy. Siitähän on olemassa sekä kaunokirjallisuutta että tutkimusta ja dokumenttejakin. Mainoksissa kaikki on toki postikorttimaista idylliä, mutta niinhän se oli kaikkialla muuallakin. Mutta itse todellisuus se vasta olikin, joka viehätti.

Sanelutalouden aiheuttamat pullonkaulat ja kaikkialle ulottuva keinottelu olivat se asia, joka teki mahdolliseksi turistien leveän elämän. Valuuttakaupat olivat avoinna vain heille ja jonojen ohittaminen, lemmen kauppiaat ja ilmaista rahaa tarjoavat rahanvaihtajat tekivät koko maasta inturistille (inostrannyi turist) eräänlaisen kommunismin tyyssijan –siis jokaiselle tarpeidensa mukaan. Olipa siinä Suomen salomailta saapuneelle metsurille paratiisia kylliksi!

Pikku jobbaus oli molemminpuolisesti edullista toimintaa, jollaista noihin aikoihin hehkutettiin muutenkin valtioiden välisissä virallisissa puheissa. Kuten entisajan seprakaupassa, myös neukkulassa oli kaverisuhteita, joiden myötä hyödykkeet ja rahat vaihtuivat molemminpuoliseksi tyydytykseksi ja sellainenhan on kaiken kaupan tarkoitus.

Lempeä myyvät, usein hyvin hemaisevat ja tasokkaat neitoset olivat myös osaansa tyytyväisiä ja tervehtivät yhä riemukkaasti vanhoja tuttaviaan, jos sattuvat heitä jossakin näkemään. Feminismi ei ollut vielä silloin tätä maata turmellut eikä ole kyllä sitä tehnyt vieläkään.

Mutta tuon maan niin sanoakseni virallinen diskurssi eli älytön ja maasta irrallaan oleva propaganda oli muuan asia, joka vaikutti ilmapiiriin suurena taustatekijänä. 

Kysymys oli siitä, että puhuttiin yhtä ja tehtiin ihan kokonaan toista. Muistanpa senkin tapauksen kun lueskelimme Novgorodin leirintäalueen seinälehdestä, miten mainiosti hygieniaan ja saniteettipuoleen liittyvät hommat siellä sitouduttiin hoitamaan ja sen jälkeen näimme, että käymälän lattiat olivat paksun paskan peitossa. Silloinen vaimoni taisi menettää ideologisen viattomuutensa juuri tuossa yhteydessä.

Kaiken kaikkiaan tuon propagandan valheellisuus ja suoranainen järjenvastaisuus, kuten se meistä tuntui, oli varmastikin tekijä, joka sai monet vodkaturistit esittämään viralliselle pönötykselle niin sanoakseni haisevan vastalauseensa. 

Neuvostoliitto oli maa, jossa normaalit käyttäytymissäännöt eivät monen mielestä enää päteneet ja niinpä siellä elettiin tavalla, joka olisi kotimaassa ollut täysin mahdotonta. Jos kerran oltiin erilaisia olioita toisesta maailmasta , niin oltiin sitten!

Leningradin pääkonsulina toiminut Antti Karppinen muisteli joskus, että kyllä paikalliset asukkaat saivat kerran jos toisenkin ihmetellä, mistä ihmeestä kansainvälinen kapitalismi oikein lähetti noita käsittämättömiä renttuja tänne pilaamaan neuvostoihmisten moraalia. Mikään normaali häveliäisyys ei näyttänyt sitovan tuota porukkaa.

Mutta enimmäkseen toki tyydyttiin nauttimaan viinaksia miltei sivistyneesti, sikäli kuin se tuossa kovan viinan maassa suomalaisilta yleensäkään onnistui. Ja olihan se kulttuuritarjonta aivan ylivertaista. Jokin osa vieraista ymmärsi jotakin myös sen päälle ja loput ainakin saivat aihetta ällistellä suu auki. Kummallinen oli maa!

Suomalaistenkaan turistimatkat eivät alkaneet vasta sodan jälkeen. Isäni ja setäni kuuluivat ihan kärkijoukkoihin matkatessaan Leningradiin 1950-luvun lopulla. Sieltä meillekin tuotiin säkögramofoni, johon vuosien mittaan saatiin muutamia levyjäkin. Vasta kymmenisen vuotta sitten se mielipahakseni kärähti.

Kyllä Neuvostoliitto oli myös tietyltä osaltaan korkean teknologian maa ja sieltä kannatti ostaa tiettyjä tavaroita. Laatu ei usein ollut hääppöistä, mutta joskus oli. Myöhemmin teknologinen välimatka länteen venähti paljon pitemmäksi kuin se oli joskus 50-60-lukujen taitteessa ja vielä 1970-luvullakin.

Mutta tuosta sotien edellisestä turismista olisi mielellään lukenut enemmänkin. Siellähän kävi kai etupäässä erilaisia työläisvaltuuskuntia, mutta kyllä myös muun muassa se suuri lehtimiesvaltuuskunta, joka Artturi Leinosen muistelmien mukaan innostui sitten laulamaan Pyhää valaa Krimin viinikellareissa vaellettuaan. Vuosi oli 1937.

Meillä on joskus haikailtu sitä, että Rudolf Holstin aloittama liennytyskausi Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa pian lässähti, kun tilalle tuli se kauhea uusi mies, tämä Erkko.

Kyllä se muutos tapahtui koko Neuvostoliiton ja lännen suhteissa joukkomurhavuosina 1937-1938. Paitsi, että kenenkään säädyllisen ihmisen tuskin teki mieli vakuuttaa ystävyyttään tuolle tyrannialle, ei myöskään sieltäpäin ollut tunkua ulkomaalaisten kanssa kaveeraamiseen. Se oli hyvin hengenvaarallinen asia. Ei kannattanut pyrkiä ulkomaillekaan.

Kävihän siellä vielä Olavi Paavolainen, joka saatiin perusteellisesti uunotettua ja joka vielä jostakin syystä kuvitteli suomalaiskommunistien klubin olevan olemassa. Terrorin koko laajuutta ei monen mielikuvitus pystynyt kuvittelemaan.

Kirjassa tämän ajan turismi, mukaan lukien ns. pyhiinvaeltajailmiö käydään läpi melko kursorisesti. Ilmiö on kuitenkin varsin kiinnostava ja siitä on aika lailla tutkimusta. Itse asiassa tämä aihe tunkeutuu ihan vasemmistoradikaalin psyyken ytimiin. 

Niin sanottu kulttuurin kansanrintamaliike 30-luvun lopulla (Willi Münzenberg etc.) kuuluisi mielestäni tähän kokonaisuuteen. Se oli osa suurta propagandakoneistoa, jonka tarkoituksena oli esittää Stalinin Neuvostoliitto suurena humanismin pyhättönä ja ihmisyyden soihdun kantajana.

Muuan itsestään selvästi neuvostomatkailuun kuuluva seikka oli turistien mielipidetarkkailu. Venäläisten oppaiden velvollisuutena oli tarkkailla asiakkaitaan ja raportoida näkemästään ja kuulemastaan.

Pääsin itsekin joskus 2000-luvun alussa noita papereita lukemaan eivätkä ne kovin kummoisia olleet. Mieleen tulee lähinnä se, että etsittiin, paitsi mahdollisia paikallisten toisinajattelijoiden yhteistyökumppaneita, myös tietoa siitä, miten turistit kokivat näkemänsä ja miten palvelua ja siis etenkin propagandaa voitaisiin tehdä paremmaksi, tehokkaammaksi.

Ulkomaille matkustavilla venäläisillä oli joukossaan aina myös ns. lapsenlikka eli njanja. Meillähän puhuttiin politrukista eli poliittisesta ohjaajasta, jollaisia oli armeijassa, nyt itse asiassa nimellä zampolit (zamestitel po polititšeskoj rabote). Sellaiset oli myös kauppalaivoilla: pompolit eli pomoštšnik po polititšeskoj rabote.

Kirja on toki ansiokas kokonaisesitys aiheestaan, eikä pahemmin eksy sivupoluille, jotka meikäläistä alan veteraanina itse asiassa kiinnostaisivat eniten. Kun kyseessä nyt joka tapauksessa on jo uusille sukupolville aivan tuntematon maailma, voi tätä kirjaa kaikin mokomin suositella: ei se mikään helvetti ollut siellä rajan takana, ainakaan nyt suomalaiselle jätkämiehelle. Taivasta se enemmän muistutti, kaikessa omituisuudessaan.

Rokka

 Se oikea Rokka

Viljam Pylkäs, Rokka. Kertomus konekiväärimiehen sodasta. Viljam Pylkäksen ääninauhalle kertoman stilisoinut ja puhtaaksi kirjoittant Kaarlo Nuorvala. Toinen painos. Pohjola ja kumpp. 1955, 292 s.

Väinö Linna oli sivumennen sanoen tieteen eikä taiteen akateemikko, mikä usein unohdetaan. 

Suuria Suomen historian versioitahan ovat kehitelleet myös kirjailijat, akateemikot Paavo Haavikko ja Veijo Meri, mutta merkittävimmän on tehnyt tieteen akateemikko Väinö Linna, kansakoulupohjalta.

Tässä yhteydessä tulee tietenkin mieleen, että Suomen historian suuren tarinan olivat kertoneet jo aiemmin nimenomaan kirjailijat: J.L. Runeberg ja Sakari Topelius. Toki jälkimmäisestä tehtiin myös historian professori. 

Ensimmäisen suuren Suomen historian eli kansallisen myytin oli kuitenkin laatinut EliasLönnrot, ei omasta päästään, vaan kokoamiensa aineistojen perusteella, siis niitä järjestellen ja stilisoiden. Linnan metodi oli samanlainen, kuten hän kertoo kirjeessään Viljam Pylkäkselle. Samalla hän mainitsee: Sinä olet Rokan esikuva.

Pylkäksen rooli uuden kansalliseepoksemme todellisena keskushenkilönä tuli heti tunnetuksi ja niinpä hänet oitis puhutettiin ja tehtiin kirja, jota sitäkin myytiin suurella menestyksellä.

Isäni tiesi noista asioista jotakin myös, kun oli ollut aivan samalla suunnalla ja samaan aikaan konekiväärimiehenä. Hän tunsi ilmeistä epäluuloa kaunokirjallisuutta kohtaan, ainakin nyt noin vakavassa asiassa ja noudatti sitä paitsi ankaraa talouskuria.

Niinpä hän ei ostanut Linnan kirjaa, vaan sen sijaan Pylkäksen kirjan, jonka minäkin tietysti heti luin. Hieman myöhemmin kotiin ilmestyi kyllä myös Tuntemattoman niin sanottu kansanpainos ja luin tietysti heti senkin. Muistan vieläkin, miten laskettelin ulkoa hassunkurisella murteella kirjoitettuja pitkiä repliikkejä ja nauroin päälle. Oli se hauska kirja, jos oli jännäkin!

Nyt, yli puolen vuosisadan kuluttua näitä kirjoja tietenkin katsoo uusin silmin. Oliko Pylkäksen kirja se oikea Tuntematon, kuten hän itse oli se oikea Rokka? Mikä oli ja on näiden asioiden suhde?

Tuntematon sotilas on jättiläinen sarjassaan ja sitä on vaikea verrata mihinkään muuhun. Jussi Talven ja Pentti Haanpään kirjat saattavat olla aitoa rintamamiehen työtä, mutta ei niitä monestakaan syystä voi Tuntemattomaan verrata. 

Toisin kuin nuo edelliset, Tuntematon teki todella laajalla rintamalla näkymättömän näkyväksi, antoi äänen vaietulle ja rienasi aivan avoimesti sitä, mikä oli korotettu pyhäksi. Samaan aikaan se arvosti kuvattaviaan, eikä pitänyt heidän elämäänsä ja ymmärrystään toissijaisena asiana.

Tuntemattoman suuri merkitys ei ollut pelkästään sen uraa uurtavassa näkökulmassa tai sen ”paljastavassa” otteessa, vaan myös sen tietyssä ”puolueettomassa” totuudellisuudessa. Se, kuten muutkin Linnan teokset, kavahtaa mustavalkoisuutta. Eihän elämässäkään sellaista ole.

Millainen sitten oli Pylkäksen, tämän ”oikean” Väinämöisen kertoma tarina ja mitkä olivat sen suurimmat erot ja yhtäläisyydet Linnan eepokseen verrattuna?

Linnan miehet eivät yleensä varsinaisesti kapinoi olojaan ja kohtaloaan vastaan, lukuun ottamatta muutamien miesten huulenheittoa. Toki omasta ja vieraasta propagandasta, Runebergista ja kenttäpapista tehdään pilkkaa, mutta sota nyt on kohtalona ja sillä selvä. Rintamalla vaadittu sotilaskuri sen sijaa saa karvat pörhistymään ja jermuilu nousee suoranaiseksi tottelemattomuudeksi. Onko se kapinaa ja mitä vastaan?

Pylkäs pitää sotilaskuria hyvinkin sopivana alokkaiden koulutuksessa ja katsoo sen olevan kaikille hyödyllinen kokemus. Rintamalla hän, vanha mies, sen sijaan toppuuttelee yli-innokkaita ja nuoret upseerinulkit nielevät ylpeytensä yli 30-vuotiaan ukkomiehen edessä.

Uskonnollinen tyyppi ei Pylkäs ole lainkaan, mutta pitää sitäkin puolta arvossa ja suosittelee jumalanpalveluksia muillekin, puhumatta siitä, että joulun tapainen juhla on varsin liikuttava myös rintamalla.

Mitä viholliseen tulee, tunnetaan sitä kohtaan yleensä juuri saman verran sääliä kuin lätkäjoukkue tuntee kaukalossa vastustajaansa kohtaan. Se, minkä toinen saa, on toiselta pois.

Tosin kerran Pylkäs ampuu vihollista jalkoihin, kun tajuaa, ettei tämäkään ole tappanut häntä, vaikka olisi voinut. Mutta se on poikkeus.

Kotitilalla työskentelevän sotavangin kanssa sen sijaan synkkaa mainiosti ja kun perhe taas kerran joutuu evakkoretkelle, on ero myös tästä talon työmiehestä haikea.

Pylkäksen sotatyö on kammottavan tehokasta. Hän suolaa tosiaan kerran konepistoolillaan 80 vihollista ja saa itse vain jakauksen päähänsä, kuten Tuntemattomassa kerrotaan. Hengenvaara on hyökkäys- ja perääntymisvaiheessa jokapäiväistä, mutta siihen totutaan, sama tottuminen koskee niin omien tappioita kuin vihollisen lahtaamista, sillä joskus tilanteet muodostuvat sellaisiksikin. 

Kyllä vihollisellekin tarjoutuu tilaisuuksia maksaa potut pottuina ja itse se yleensä tulee verta nenästään kerjäämään.

Pylkäksen kirjassa tosiaan näyttävät olevan lähes kaikki ne oleelliset asiat, jotka ovat Linnallakin. Siellä käydään Petroskoissa tyttöjen luona, tehdään kiljua, käydään kauppaa vihollisen kokardeilla ja valmistetaan puhdetöitä. Nimet ovat usein samoja kuin Tuntemattomassa ja joskus roolitkin, kuten suurevakuoitsija Rahikaisella. Suen Tassu on Pylkäksen paras kaveri ja hänen kanssaan pyritään aina samaan porukkaan.

Taistelemisen motiiveja ei kannata edes sen enempää kysellä. Se nyt on vain kohtalo. Toki Pylkäksen tapauksessa oma kotitila Sakkolassa on myös pelissä mukana ja talvisodassa se on ihan tapahtumapaikkojen vieressä. Taipaleen tulihelvetin jälkeen tuntuukin muuten aika mukavalta Syvärillä huomata, että silloinen päälletunkija on nyt altavastaajana.

Kaksi kertaa perhe joutuu evakkoon, mutta kestää sen urhoollisesti. Savossa on vastaanotto ystävällistä, vaikka Pylkäs on kuullut, että joissakin paikoin evakoihin on suhtauduttu tylysti. Paikallinen murre tuntuu kylläkin hullunkuriselta ja lähtiessä sopii eukkoa lohdutella sillä, että luvassa on hupiakin, kun saa tuollaista kieltä kuunnella.

Jossakin vaiheessa Pylkäs huomaa kuitenkin, että juuri hänen oma kannakselainen murteensa naurattaa monia Länsi-Suomessa ja päättää opetella puhumaan ns. yleiskieltä.

Asia tuskiin oli kovin harvinainen, vaikka muistan kyllä, että ainakin Sulkavalla siirtolaiset puhuivat rohkeasti omaa murrettaan, joka kummasti tarttui myös ympäristöön. Sitä oli hauska matkia, mutta ei siihen mitään ylenkatsetta sisältynyt eikä voinutkaan.

Kirja oli parempi kuin muistinkaan. Se vaikuttaa varsin uskottavalta, vaikka kovin harvoin siinä mainitaan sellaisesta asiasta kuin pelko, jonka ainaista läsnäoloa myöhemmissä sotaromaaneissa usein korostetaan. Oloistakaan ei valiteta. Itse asiassa päähenkilö pariinkin otteeseen toteaa, että olot saattoivat olla aika mukavatkin.

 Pään sisältähän se suhtautuminen lähtee ja kaikki on syytä suhteuttaa olosuhteisiin. Kun joskus on oikein kurjaa, tuntuu taas toisinaan sitäkin paremmalta jos saa vaikkapa perunakeittoa suolan kera, letuista nyt puhumatta…

On selvää, miksei Pylkäksen kirja voi toimia kansalliseepoksena. Se on liian henkilökohtainen, tosiasiat tunnustava ja jopa konformistinen. Sen kuva sotilaasta on liian traditionaalinen, ilman Linnan karrikointeja ja esille nostettuja poikkeuksia. Ehkä se on liian tosi, valokuvamainen ilman taiteilijan korostuksia.

Pylkäksen sotilaat olivat epäilemättä niitä alkuperäisiä Linnan jermuja, yhtä urhoollisia, mutta vähemmän omapäisiä ja itsetietoisia. Nämä ominaisuudet tulevat kyllä esille, mutta Linnan merkitys on paitsi siinä, että hän kuvasi koko miljöönsä rivimiehen tasolta, myös siinä, että hän nosti sen vaietun aineksen hyvin karrikoidusti esille. Pylkäs kyllä yleensä ymmärsi upseeristonkin näkökulmaa ja vaikuttaa muutenkin kirjallista minäänsä paljon vähemmän särmikkäältä soturilta, vaikka värikäs persoona onkin.