Rokka

 Se oikea Rokka

Viljam Pylkäs, Rokka. Kertomus konekiväärimiehen sodasta. Viljam Pylkäksen ääninauhalle kertoman stilisoinut ja puhtaaksi kirjoittant Kaarlo Nuorvala. Toinen painos. Pohjola ja kumpp. 1955, 292 s.

Väinö Linna oli sivumennen sanoen tieteen eikä taiteen akateemikko, mikä usein unohdetaan. 

Suuria Suomen historian versioitahan ovat kehitelleet myös kirjailijat, akateemikot Paavo Haavikko ja Veijo Meri, mutta merkittävimmän on tehnyt tieteen akateemikko Väinö Linna, kansakoulupohjalta.

Tässä yhteydessä tulee tietenkin mieleen, että Suomen historian suuren tarinan olivat kertoneet jo aiemmin nimenomaan kirjailijat: J.L. Runeberg ja Sakari Topelius. Toki jälkimmäisestä tehtiin myös historian professori. 

Ensimmäisen suuren Suomen historian eli kansallisen myytin oli kuitenkin laatinut EliasLönnrot, ei omasta päästään, vaan kokoamiensa aineistojen perusteella, siis niitä järjestellen ja stilisoiden. Linnan metodi oli samanlainen, kuten hän kertoo kirjeessään Viljam Pylkäkselle. Samalla hän mainitsee: Sinä olet Rokan esikuva.

Pylkäksen rooli uuden kansalliseepoksemme todellisena keskushenkilönä tuli heti tunnetuksi ja niinpä hänet oitis puhutettiin ja tehtiin kirja, jota sitäkin myytiin suurella menestyksellä.

Isäni tiesi noista asioista jotakin myös, kun oli ollut aivan samalla suunnalla ja samaan aikaan konekiväärimiehenä. Hän tunsi ilmeistä epäluuloa kaunokirjallisuutta kohtaan, ainakin nyt noin vakavassa asiassa ja noudatti sitä paitsi ankaraa talouskuria.

Niinpä hän ei ostanut Linnan kirjaa, vaan sen sijaan Pylkäksen kirjan, jonka minäkin tietysti heti luin. Hieman myöhemmin kotiin ilmestyi kyllä myös Tuntemattoman niin sanottu kansanpainos ja luin tietysti heti senkin. Muistan vieläkin, miten laskettelin ulkoa hassunkurisella murteella kirjoitettuja pitkiä repliikkejä ja nauroin päälle. Oli se hauska kirja, jos oli jännäkin!

Nyt, yli puolen vuosisadan kuluttua näitä kirjoja tietenkin katsoo uusin silmin. Oliko Pylkäksen kirja se oikea Tuntematon, kuten hän itse oli se oikea Rokka? Mikä oli ja on näiden asioiden suhde?

Tuntematon sotilas on jättiläinen sarjassaan ja sitä on vaikea verrata mihinkään muuhun. Jussi Talven ja Pentti Haanpään kirjat saattavat olla aitoa rintamamiehen työtä, mutta ei niitä monestakaan syystä voi Tuntemattomaan verrata. 

Toisin kuin nuo edelliset, Tuntematon teki todella laajalla rintamalla näkymättömän näkyväksi, antoi äänen vaietulle ja rienasi aivan avoimesti sitä, mikä oli korotettu pyhäksi. Samaan aikaan se arvosti kuvattaviaan, eikä pitänyt heidän elämäänsä ja ymmärrystään toissijaisena asiana.

Tuntemattoman suuri merkitys ei ollut pelkästään sen uraa uurtavassa näkökulmassa tai sen ”paljastavassa” otteessa, vaan myös sen tietyssä ”puolueettomassa” totuudellisuudessa. Se, kuten muutkin Linnan teokset, kavahtaa mustavalkoisuutta. Eihän elämässäkään sellaista ole.

Millainen sitten oli Pylkäksen, tämän ”oikean” Väinämöisen kertoma tarina ja mitkä olivat sen suurimmat erot ja yhtäläisyydet Linnan eepokseen verrattuna?

Linnan miehet eivät yleensä varsinaisesti kapinoi olojaan ja kohtaloaan vastaan, lukuun ottamatta muutamien miesten huulenheittoa. Toki omasta ja vieraasta propagandasta, Runebergista ja kenttäpapista tehdään pilkkaa, mutta sota nyt on kohtalona ja sillä selvä. Rintamalla vaadittu sotilaskuri sen sijaa saa karvat pörhistymään ja jermuilu nousee suoranaiseksi tottelemattomuudeksi. Onko se kapinaa ja mitä vastaan?

Pylkäs pitää sotilaskuria hyvinkin sopivana alokkaiden koulutuksessa ja katsoo sen olevan kaikille hyödyllinen kokemus. Rintamalla hän, vanha mies, sen sijaan toppuuttelee yli-innokkaita ja nuoret upseerinulkit nielevät ylpeytensä yli 30-vuotiaan ukkomiehen edessä.

Uskonnollinen tyyppi ei Pylkäs ole lainkaan, mutta pitää sitäkin puolta arvossa ja suosittelee jumalanpalveluksia muillekin, puhumatta siitä, että joulun tapainen juhla on varsin liikuttava myös rintamalla.

Mitä viholliseen tulee, tunnetaan sitä kohtaan yleensä juuri saman verran sääliä kuin lätkäjoukkue tuntee kaukalossa vastustajaansa kohtaan. Se, minkä toinen saa, on toiselta pois.

Tosin kerran Pylkäs ampuu vihollista jalkoihin, kun tajuaa, ettei tämäkään ole tappanut häntä, vaikka olisi voinut. Mutta se on poikkeus.

Kotitilalla työskentelevän sotavangin kanssa sen sijaan synkkaa mainiosti ja kun perhe taas kerran joutuu evakkoretkelle, on ero myös tästä talon työmiehestä haikea.

Pylkäksen sotatyö on kammottavan tehokasta. Hän suolaa tosiaan kerran konepistoolillaan 80 vihollista ja saa itse vain jakauksen päähänsä, kuten Tuntemattomassa kerrotaan. Hengenvaara on hyökkäys- ja perääntymisvaiheessa jokapäiväistä, mutta siihen totutaan, sama tottuminen koskee niin omien tappioita kuin vihollisen lahtaamista, sillä joskus tilanteet muodostuvat sellaisiksikin. 

Kyllä vihollisellekin tarjoutuu tilaisuuksia maksaa potut pottuina ja itse se yleensä tulee verta nenästään kerjäämään.

Pylkäksen kirjassa tosiaan näyttävät olevan lähes kaikki ne oleelliset asiat, jotka ovat Linnallakin. Siellä käydään Petroskoissa tyttöjen luona, tehdään kiljua, käydään kauppaa vihollisen kokardeilla ja valmistetaan puhdetöitä. Nimet ovat usein samoja kuin Tuntemattomassa ja joskus roolitkin, kuten suurevakuoitsija Rahikaisella. Suen Tassu on Pylkäksen paras kaveri ja hänen kanssaan pyritään aina samaan porukkaan.

Taistelemisen motiiveja ei kannata edes sen enempää kysellä. Se nyt on vain kohtalo. Toki Pylkäksen tapauksessa oma kotitila Sakkolassa on myös pelissä mukana ja talvisodassa se on ihan tapahtumapaikkojen vieressä. Taipaleen tulihelvetin jälkeen tuntuukin muuten aika mukavalta Syvärillä huomata, että silloinen päälletunkija on nyt altavastaajana.

Kaksi kertaa perhe joutuu evakkoon, mutta kestää sen urhoollisesti. Savossa on vastaanotto ystävällistä, vaikka Pylkäs on kuullut, että joissakin paikoin evakoihin on suhtauduttu tylysti. Paikallinen murre tuntuu kylläkin hullunkuriselta ja lähtiessä sopii eukkoa lohdutella sillä, että luvassa on hupiakin, kun saa tuollaista kieltä kuunnella.

Jossakin vaiheessa Pylkäs huomaa kuitenkin, että juuri hänen oma kannakselainen murteensa naurattaa monia Länsi-Suomessa ja päättää opetella puhumaan ns. yleiskieltä.

Asia tuskiin oli kovin harvinainen, vaikka muistan kyllä, että ainakin Sulkavalla siirtolaiset puhuivat rohkeasti omaa murrettaan, joka kummasti tarttui myös ympäristöön. Sitä oli hauska matkia, mutta ei siihen mitään ylenkatsetta sisältynyt eikä voinutkaan.

Kirja oli parempi kuin muistinkaan. Se vaikuttaa varsin uskottavalta, vaikka kovin harvoin siinä mainitaan sellaisesta asiasta kuin pelko, jonka ainaista läsnäoloa myöhemmissä sotaromaaneissa usein korostetaan. Oloistakaan ei valiteta. Itse asiassa päähenkilö pariinkin otteeseen toteaa, että olot saattoivat olla aika mukavatkin.

 Pään sisältähän se suhtautuminen lähtee ja kaikki on syytä suhteuttaa olosuhteisiin. Kun joskus on oikein kurjaa, tuntuu taas toisinaan sitäkin paremmalta jos saa vaikkapa perunakeittoa suolan kera, letuista nyt puhumatta…

On selvää, miksei Pylkäksen kirja voi toimia kansalliseepoksena. Se on liian henkilökohtainen, tosiasiat tunnustava ja jopa konformistinen. Sen kuva sotilaasta on liian traditionaalinen, ilman Linnan karrikointeja ja esille nostettuja poikkeuksia. Ehkä se on liian tosi, valokuvamainen ilman taiteilijan korostuksia.

Pylkäksen sotilaat olivat epäilemättä niitä alkuperäisiä Linnan jermuja, yhtä urhoollisia, mutta vähemmän omapäisiä ja itsetietoisia. Nämä ominaisuudet tulevat kyllä esille, mutta Linnan merkitys on paitsi siinä, että hän kuvasi koko miljöönsä rivimiehen tasolta, myös siinä, että hän nosti sen vaietun aineksen hyvin karrikoidusti esille. Pylkäs kyllä yleensä ymmärsi upseeristonkin näkökulmaa ja vaikuttaa muutenkin kirjallista minäänsä paljon vähemmän särmikkäältä soturilta, vaikka värikäs persoona onkin.