Matkailua

 Rajan takaa

Ville-Juhani Sutinen, Neukkuturismi. Neuvostoliiton matkailun historia. Vastapaino 2020, 463 s.

Tämän kirjan käsittelemä aihepiiri on viime aikoina ollut kansainvälisestikin suosittu tutkimuskohde ja muun muassa amerikkalaiset ovat siitäkin kirjoittaneet. Mistäpä eivät olisi.

Suomalaiset olivat kuitenkin sotien jälkeen myös tämän alan todellinen suurvalta ja siksi on vähintäänkin kohtuullista, että meilläkin pannaan kortemme kekoon. Tässä on melkoinen pala meidänkin historiaamme.

Neuvostoliittoa kuvattiin joskus vankileiriksi, jossa oli useita sisäkkäisiä kehiä. Valtakunnanraja oli se kaikkien pyhin piiri, jonka ylittäminen oli jo mystiikkaa hipova asia. Neuvostokansalaiselle sellainen oli hyvin vaikeaa ja hänen poliittisesta luotettavuudestaan keräämänsä pisteet vaikuttivat ratkaisevasti siihen, oliko tällainen mahdollista vai ei. Sekä turvallisuuspoliisin antamat tiedot että työpaikalta saatava mainetodistus, harakteristika vaikuttivat asiaan.

Ulkomaatkin olivat erilaisia. Pääsy ns. kansandemokratioihin oli helpompaa kuin pääsy varsinaisen kapitalismin tyyssijoille. Suomi, rauhantahtoinen ystävämaa oli jo helpompi kohde kuin lännempänä sijaitsevat maat, vallankin NATO-maat.

Olen itse ajellut perheen kanssa 1970-luvulla omalla autolla Vaalimaalta Suzdaliin ja takaisin ja lomaillut myös Olginon vaneriteltoissa ja tietenkin yhä uudelleen hotelleissa, lähinnä täällä Luoteis-Venäjällä sekä Moskovassa, mutta joskus hieman muuallakin.

Autoturismi oli turvallista. Joka risteyksessä oli miliisiasema (GAI), joka tiedotti rekisterinumeron seuraavalle. Siellä ruvettiin pian kaipaamaan, ellei turistia ruvennut kuulumaan. Autokartat olivat yksinkertaisia: niissä oli kuvattu vain tie, huoltoasemat ja vastaavat, ei sen sijaan ympäristöä. Mitäpäs sillä tiedolla olisikaan tehnyt?

Mutta kyllä ihmisten kanssa hyvin saattoi jutella kaiken maailman asioista. Tosin jokunen liftaaja jänisti, huomatessaan, että on vaarassa joutua ulkomaalaisten imperialismin kätyrien autoon. Kaikenlaisia asioita oli venäläisiltä kielletty, mutta monikaan ei asiaa ottanut ihan vakavasti.

Täytyy todeta, ettei myöskään vodkaturismi jäänyt kokematta eikä myöskään ns. fartsovštšikien kanssa harjoitettu pikku bisnes. Jo koulupoikana vuonna 1963 juoksin hotelli Družban puistikossa miliisiä karkuun, mutta valitettavasti aivan väärään suuntaan. Pääsin ankarilta kuulostavilla nuhteilla, joista en tietenkään ymmärtänyt sanaakaan.

Ei Neuvostoliitto turistille mitään harmaata arkea merkinnyt, kuten myös kirjan takakannessa todistellaan. Ei sinne päinkään. Itse tuumin, että sosialismin suurin viehätys on siinä, että se antaa mahdollisuuden elää herroiksi osaamatta tai riskeeraamatta mitään erityistä. Tämä toki koski tietenkin vain maassa vierailevia ulkomaalaisia.

Tämän kirjan tekijä on ansiokkaasti käynyt läpi valtavan määrän kirjallisuutta, joka teemaan liittyy. Siitähän on olemassa sekä kaunokirjallisuutta että tutkimusta ja dokumenttejakin. Mainoksissa kaikki on toki postikorttimaista idylliä, mutta niinhän se oli kaikkialla muuallakin. Mutta itse todellisuus se vasta olikin, joka viehätti.

Sanelutalouden aiheuttamat pullonkaulat ja kaikkialle ulottuva keinottelu olivat se asia, joka teki mahdolliseksi turistien leveän elämän. Valuuttakaupat olivat avoinna vain heille ja jonojen ohittaminen, lemmen kauppiaat ja ilmaista rahaa tarjoavat rahanvaihtajat tekivät koko maasta inturistille (inostrannyi turist) eräänlaisen kommunismin tyyssijan –siis jokaiselle tarpeidensa mukaan. Olipa siinä Suomen salomailta saapuneelle metsurille paratiisia kylliksi!

Pikku jobbaus oli molemminpuolisesti edullista toimintaa, jollaista noihin aikoihin hehkutettiin muutenkin valtioiden välisissä virallisissa puheissa. Kuten entisajan seprakaupassa, myös neukkulassa oli kaverisuhteita, joiden myötä hyödykkeet ja rahat vaihtuivat molemminpuoliseksi tyydytykseksi ja sellainenhan on kaiken kaupan tarkoitus.

Lempeä myyvät, usein hyvin hemaisevat ja tasokkaat neitoset olivat myös osaansa tyytyväisiä ja tervehtivät yhä riemukkaasti vanhoja tuttaviaan, jos sattuvat heitä jossakin näkemään. Feminismi ei ollut vielä silloin tätä maata turmellut eikä ole kyllä sitä tehnyt vieläkään.

Mutta tuon maan niin sanoakseni virallinen diskurssi eli älytön ja maasta irrallaan oleva propaganda oli muuan asia, joka vaikutti ilmapiiriin suurena taustatekijänä. 

Kysymys oli siitä, että puhuttiin yhtä ja tehtiin ihan kokonaan toista. Muistanpa senkin tapauksen kun lueskelimme Novgorodin leirintäalueen seinälehdestä, miten mainiosti hygieniaan ja saniteettipuoleen liittyvät hommat siellä sitouduttiin hoitamaan ja sen jälkeen näimme, että käymälän lattiat olivat paksun paskan peitossa. Silloinen vaimoni taisi menettää ideologisen viattomuutensa juuri tuossa yhteydessä.

Kaiken kaikkiaan tuon propagandan valheellisuus ja suoranainen järjenvastaisuus, kuten se meistä tuntui, oli varmastikin tekijä, joka sai monet vodkaturistit esittämään viralliselle pönötykselle niin sanoakseni haisevan vastalauseensa. 

Neuvostoliitto oli maa, jossa normaalit käyttäytymissäännöt eivät monen mielestä enää päteneet ja niinpä siellä elettiin tavalla, joka olisi kotimaassa ollut täysin mahdotonta. Jos kerran oltiin erilaisia olioita toisesta maailmasta , niin oltiin sitten!

Leningradin pääkonsulina toiminut Antti Karppinen muisteli joskus, että kyllä paikalliset asukkaat saivat kerran jos toisenkin ihmetellä, mistä ihmeestä kansainvälinen kapitalismi oikein lähetti noita käsittämättömiä renttuja tänne pilaamaan neuvostoihmisten moraalia. Mikään normaali häveliäisyys ei näyttänyt sitovan tuota porukkaa.

Mutta enimmäkseen toki tyydyttiin nauttimaan viinaksia miltei sivistyneesti, sikäli kuin se tuossa kovan viinan maassa suomalaisilta yleensäkään onnistui. Ja olihan se kulttuuritarjonta aivan ylivertaista. Jokin osa vieraista ymmärsi jotakin myös sen päälle ja loput ainakin saivat aihetta ällistellä suu auki. Kummallinen oli maa!

Suomalaistenkaan turistimatkat eivät alkaneet vasta sodan jälkeen. Isäni ja setäni kuuluivat ihan kärkijoukkoihin matkatessaan Leningradiin 1950-luvun lopulla. Sieltä meillekin tuotiin säkögramofoni, johon vuosien mittaan saatiin muutamia levyjäkin. Vasta kymmenisen vuotta sitten se mielipahakseni kärähti.

Kyllä Neuvostoliitto oli myös tietyltä osaltaan korkean teknologian maa ja sieltä kannatti ostaa tiettyjä tavaroita. Laatu ei usein ollut hääppöistä, mutta joskus oli. Myöhemmin teknologinen välimatka länteen venähti paljon pitemmäksi kuin se oli joskus 50-60-lukujen taitteessa ja vielä 1970-luvullakin.

Mutta tuosta sotien edellisestä turismista olisi mielellään lukenut enemmänkin. Siellähän kävi kai etupäässä erilaisia työläisvaltuuskuntia, mutta kyllä myös muun muassa se suuri lehtimiesvaltuuskunta, joka Artturi Leinosen muistelmien mukaan innostui sitten laulamaan Pyhää valaa Krimin viinikellareissa vaellettuaan. Vuosi oli 1937.

Meillä on joskus haikailtu sitä, että Rudolf Holstin aloittama liennytyskausi Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa pian lässähti, kun tilalle tuli se kauhea uusi mies, tämä Erkko.

Kyllä se muutos tapahtui koko Neuvostoliiton ja lännen suhteissa joukkomurhavuosina 1937-1938. Paitsi, että kenenkään säädyllisen ihmisen tuskin teki mieli vakuuttaa ystävyyttään tuolle tyrannialle, ei myöskään sieltäpäin ollut tunkua ulkomaalaisten kanssa kaveeraamiseen. Se oli hyvin hengenvaarallinen asia. Ei kannattanut pyrkiä ulkomaillekaan.

Kävihän siellä vielä Olavi Paavolainen, joka saatiin perusteellisesti uunotettua ja joka vielä jostakin syystä kuvitteli suomalaiskommunistien klubin olevan olemassa. Terrorin koko laajuutta ei monen mielikuvitus pystynyt kuvittelemaan.

Kirjassa tämän ajan turismi, mukaan lukien ns. pyhiinvaeltajailmiö käydään läpi melko kursorisesti. Ilmiö on kuitenkin varsin kiinnostava ja siitä on aika lailla tutkimusta. Itse asiassa tämä aihe tunkeutuu ihan vasemmistoradikaalin psyyken ytimiin. 

Niin sanottu kulttuurin kansanrintamaliike 30-luvun lopulla (Willi Münzenberg etc.) kuuluisi mielestäni tähän kokonaisuuteen. Se oli osa suurta propagandakoneistoa, jonka tarkoituksena oli esittää Stalinin Neuvostoliitto suurena humanismin pyhättönä ja ihmisyyden soihdun kantajana.

Muuan itsestään selvästi neuvostomatkailuun kuuluva seikka oli turistien mielipidetarkkailu. Venäläisten oppaiden velvollisuutena oli tarkkailla asiakkaitaan ja raportoida näkemästään ja kuulemastaan.

Pääsin itsekin joskus 2000-luvun alussa noita papereita lukemaan eivätkä ne kovin kummoisia olleet. Mieleen tulee lähinnä se, että etsittiin, paitsi mahdollisia paikallisten toisinajattelijoiden yhteistyökumppaneita, myös tietoa siitä, miten turistit kokivat näkemänsä ja miten palvelua ja siis etenkin propagandaa voitaisiin tehdä paremmaksi, tehokkaammaksi.

Ulkomaille matkustavilla venäläisillä oli joukossaan aina myös ns. lapsenlikka eli njanja. Meillähän puhuttiin politrukista eli poliittisesta ohjaajasta, jollaisia oli armeijassa, nyt itse asiassa nimellä zampolit (zamestitel po polititšeskoj rabote). Sellaiset oli myös kauppalaivoilla: pompolit eli pomoštšnik po polititšeskoj rabote.

Kirja on toki ansiokas kokonaisesitys aiheestaan, eikä pahemmin eksy sivupoluille, jotka meikäläistä alan veteraanina itse asiassa kiinnostaisivat eniten. Kun kyseessä nyt joka tapauksessa on jo uusille sukupolville aivan tuntematon maailma, voi tätä kirjaa kaikin mokomin suositella: ei se mikään helvetti ollut siellä rajan takana, ainakaan nyt suomalaiselle jätkämiehelle. Taivasta se enemmän muistutti, kaikessa omituisuudessaan.