Onneton ihminen

 Kauhea akka

Kerttu-Kaarina Suosalmi, Venematka. Otava 1974, 171 s.

Minulle on tullut tavaksi lukea romaanejakin ennen muuta historiallisina dokumentteina. Tässä tapauksessa kirjalla lienee erityisen paljon kerrottavaa ajastaan, kun sen kirjoittaja oli yksi ajan todellisista painosten kuningattarista ja esimerkiksi hänen kirjansa Hyvin toimeentulevat ihmiset sai osakseen aivan hillitöntä suitsutusta arvostelijoilta. En kyllä muista näitä kirjoja silloin lukeneeni.

Tässä nyt käsillä olevassa kirjassa tarina on aika simppeli ja kirjailija keskittyy lähinnä ihmisten kuvaamiseen ja luonnontunnelmiin. 

Kuten tuohon aikaan oli sääntönä, mies elätti perheensä ja vaimo keskittyi kodin hoitamiseen, mikä alkoi olla jo melko kevyttä puuhaa, kun kodinkoneet ja valmisruuat tulivat ulottuville, puhumattakaan siitä, että pukeuduttiin valmisvaatteisiin. Entinen naisten kotityö oli alkanut käydä jo suurimmalta osaltaan tarpeettomaksi tai ainakin hyvin kevyeksi.

Tässä tapauksessa kotona oleileva vaimo joka tapauksessa on hyvin tyytymätön matalapalkkaisen miehensä kunnianhimon puutteeseen ja elintason mataluuteen. Mies joutuu jatkuvan jyräämisen kohteeksi. Hänen kykynsä ja koko persoonallisuutensa mitätöidään ja häntä hallitaan kuin koiraa lieassa.

Mies puolestaan on aito tohvelisankari ja yrittää kaikin tavoin hyvitellä vaimoaan, vaikka ei se mitään auta. Hän on ollut naisten hallitsema jo lapsuudestaan lähtien, vaikka riistäytyikin kerran irti äitinsä holhouksesta ja muutti omaan pikku kämppäänsä. Vaimon orjuudestakin hän potkiskelee viimein irti ja ostaa soutuveneen, jolla hän yrittää paeta takaisin lapsuuden maailmaan.

Elintasokilpailusta ei kirjassa sinänsä puhuta, mutta se on nyt selvästi kaiken taustalla. Tuohon aikaanhan olot paranivat huimaa vauhtia, olkoonkin, että juuri romaanin kirjoitushetkellä öljykriisi pani pysähtymään ja miettimään, missä olisivat mammonan kasaamisen rajat. Niidenhän oletettiin tulevan pian vastaan.

Joka tapauksessa miehen tehtävänä oli antaa perheelleen kunnon toimeentulo. Puutteesta ei oikeastaan näykään merkkejä, mutta kestokulutushyödykkeiden –kuten soutuveneen- ostaminen ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan vaatii panostamista ja resurssien allokointia. Järvelle ilmestyneet pikaveneet sen sijaan eivät kuulu realismin piiriin, vaikka vaimo vaati vähintäänkin nyt edes jonkinlaista moottorivenettä, jos nyt vene piti kerran hankkia.

Itse vaimo ei suurin surminkaan lähde pitkälle veneretkelle eikä päästä sinne myöskään poikaa, johon isä haaveili rakentavansa läheisen suhteen. Poika oli tuomittu samanlaiseen naisten holhoukseen, jossa mieskin oli joutunut elämään.

No, entäs sitten. Uskalsipa mies joka tapauksessa sen verran irtautua holhouksesta, että lähti kuin lähtikin yksin veneretkelleen. Sitä voi jo olosuhteet huomioiden pitää urotyönä.

Kirjaa lukiessa ei tule mitenkään erityisesti mieleen, että se olisi naisen kirjoittama. Itse asiassa se on maalattu hyvin herkällä kädellä ja jopa kuvaukset siitä, miten vaimo puolipukeissaan kiihottaa miestä häntä nöyryyttääkseen ovat hyvin aidon ja suorastaan koskettavan tuntuisia.

Tässä kirjassa sukupuoli ei tee kenestäkään ihmisestä tippaakaan toista parempaa jos ei huonompaakaan. Siinä esiintyy kaameita akkoja, mutta toki heitä kauhistelevat myös sympaattiset naiset, jotka myös säälivät onnetonta päähenkilöä, jonka elämän tragedia ymmärretään.

Tulee mieleen, että tällainen asiain tila oli tuolloin, liki puolivuosisataa sitten hyvin luonnollinen ja normaali. Tuskin kenellekään olisi edes pälkähtänyt päähän, että kirjailijan on aina kuvattava asioita vain ja ainoastaan oman sukupuolensa tai muun viiteryhmänsä näkökulmasta.

Moista ideaa olisi pidetty juuri niin primitiivisenä ja barbaarisena kuin se onkin. Kirjallisuuden parhaat naiskuvaukset ovat itse asiassa miesten työtä niin meillä kuin muualla. Kukapa olisi vakavissaan halunnut riistää arvon Shakespearelta, Goethelta, Puškinilta tai edes oman kirjallisuutemme suuremmilta ja pienemmiltä mestareilta, Runebergista Kauppis-Heikkiin ja Joel Lehtosesta Väinö Linnaan.

Toki tässäkin kirjassa lopulta myös itse toinen päähenkilö, tuo kaamea nainen, havahtuu itsekin ymmärtämään roolinsa ja itkee sitä. Mies luonnollisesti lohduttaa ja selittää olevansa asioiden tilaan syypää, jos syyllisiä nyt sitten on.

Riivinrautakin on lopulta vain onneton ihminen, joka toki tarvitsee apua, mutta kyllä hän riivinrauta silti on. Kohtalon ivaa on, että hän oli saanut siipakseen juuri tämän tohvelisankarin, mutta ehkäpä kyseessä oli luonnollinen prosessi: sadisti kaipasi masokistia ja päinvastoin. Vähänkö tässä maailmassa on muitakin kuin vain elämäniloisia ekstroverttejä.

Yhtä kaikki, minusta tuntuu, ettei tällaista kirjaa olisi tänä päivänä otettu edes kustannettavaksi. Tuntuu siltä, että se älyllinen regressio, joka vallitsee koko kulttuurin laajalla rintamalla, ei voisi edes sulattaa näkemystä. joka ei palvele sitä totalitaarista käsitystä sukupuolten suhteista, jota tässä maassa niin sanottu älymystö näyttää tunnustavan laidasta laitaan.

Juuri hiljattain joku nipistelytieteilijä julisti, että miesten olisi luettava enemmän naisten kirjoittamia kirjoja. Tähän voi tietenkin sanoa, että sellaisia kirjoja luetaan, joilla on jotakin annettavaa, olipa ne kirjoittanut kuka tahansa. Toki soijapojat ja muut tohvelisankarikandidaatit ottavat käteensä juuri sen kirjan, joka heille suvaitaan antaa.

Tässä tapauksessa ainakin naisen kirjoittama kirja tuntui lukemisen arvoiselta. Taidanpa kaivaa esille myös sen Hyvin toimeentulevat ihmiset.