Olemme hieman outo kansa, mutta niin ovat muutkin.

 

What do you want to do ?

New mail

Vieläkin puhutteluista

 

Kun joutuu puhumaan jollekin yleisölle, on parasta olla aika muodollinen ja sovinnainen, vaikka mieli ehkä tekisi jo heti alussa ryhtyä luovaksi kielenkäyttäjäksi. Tällaisessa tilanteessa sooloileminen on kuitenkin hyvin riskaabelia, ainakin elleivät osapuolet tunne toisiaan.

Yleensä puhujan on ainakin syytä huolehtia siitä, että yleisö saa odottamansa vakuutuksen itseensä kohdistetusta kunnioituksesta. Yleisön haukkuminen ennen esitystä onkin aika harvinaista, vaikka olen kyllä onnistunut sellaistakin kuulemaan. Missään tapauksessa se ei paranna puhujan menestymisen edellytyksiä.

Suomen kielessä ja suomalaisessa seurassa kerrotaan kuulijoille yleensä, että he ansaitsevat ainakin tiettyä, kohtuullista ja normaalia arvostusta, minkä välittävät adjektiivit hyvä tai arvoisa. Siis: hyvät kuulijat tai arvoisat kuulijat. Sen sijaan sanotaan tuskin koskaan kunnioitetut, rakkaat tai kalliit kuulijat, vaikka eihän sitäkään kukaan kiellä.

Mikäli yleisö on sekalaista, voidaan tietenkin erikseen tervehtiä itse kutakin ryhmää. Vaikkapa näin: Herra Tasavallan Presidentti, arvoisa herra ministeri, kunnioitetut kollegat, hyvät naiset ja herrat.

Tasavallan presidentin kunnioittaminen on siinä määrin selviö, ettei sitä kannata erikseen vakuutella. Ainakin minusta olisi myös omituista käyttää presidentistä adjektiivia arvoisa. Presidentin tituleeraaminen hyväksi tai hyväksi herraksi olisi tuossa yhteydessä kukaties suorastaan loukkaavaa.

Niinpä voimme ehkä panna nuo arvomääreet puolijärjestykseen: Hyvä on seremoniallisen tituleerauksen alin aste, kunnioitettu ja arvoisa ovat sitä arvokkaampia ja kaikkein korkeimmalla tasolla kaikki epiteetit ovat sopimattomia ja vain sotkisivat sitä olympolaisen ylivertaisuuden auraa, joka asettuu sen ylle, joka on tasavallan primus inter pares -niin tasavallassa kuin eletäänkin.

Mikäli puhuteltavissa on sekä miehiä että naisia, mainitaan jälkimmäiset aina ensin. Näin siis suomen kielessä, mutta ranskassapa sanotaan messieurs-dames.

Ranskassa on muutenkin yllättävän lakonisia ilmaisuja, joita voisi luulla töykeiksi, ellei ranskan kielellä olisi tuota vuosisataista prestiisiä.

Ajatellaanpa vain, että ranskassa edes kuningasta ei suinkaan puhutella koukeroisilla titteleillä, vaan sanotaan vain yksitavuisesti: Sire! (si:r). Myöskään marsalkkaa ei tarvitse sanallisesti pokkuroida, riittää yksinkertainen Mon maréchal!

Mutta onhan heidän tarjoilusanastonsakin iskevää. S’il vous plait on jo pitkähkö ilmaus, mutta voidaan myös korvata sanalla voici! -siin’on!/ he!

Mutta siis yleisön puhuttelusta: Englannissa sanotaan yhä vain Ladies and Gentlemen ilman mitään adjektiiveja, sillä itse nuo sanat ovat jo sinänsä kohteliaisuusmuotoja. Sen sijaan vessoissa (bathrooms) tekstit ovat muuttuneet. Yhä useammin kirjoitus ovessa viittaa karusti vain sukupuoleen -jos enää siihenkään.

Entäpä jos uusasiallinen puhujakin käyttäisi avausta: (Dear) Women and Men!) Pelkäänpä, että hän välittömästi pilaisi asiansa: eiväthän kokouksen osanottajat ole tulleet tänne ensi sijassa sukupuoliolentoina, vaan kulttuurinsa kasvatteina. Niinpä herkimmät triggeröityvät ja joutuvat hakeutumaan turvalliseen tilaan. Sitä paitsi koko sukupuolen olemassaolo on muutenkin niin kovin vaikea asia aikamme tärähtäneistölle.

Pelkäänpä, että ainakin englannin kielessä tulee kokousten avaaminen vielä lähivuosina tapahtumaan aivan uusilla seremoniallisilla ilmaisuilla. Ehkäpä jokin lajitoveria ilmaiseva sana tulee pian käyttöön. My dear conspecific ones/beings/friends!  Kukaties jokin Esteemed instances/representatives of our great Homo-family! voisi olla mahdollinen.

Muistakaamme kuitenkin, että sexism, ageism ja nationalism-nimisten paheiden ohella yhä merkittävämpänä on alettu pitää specismiä -lajin perusteella tapahtuvaa syrjintää. Niinpä erityisen kunnioituksen osoittaminen juuri ihmislajille olisi väärin ja rumaa.

Miksipä meidän tulisi kunnioittaa ihmisiä tai ihmistä yleensä? Radikaalilla ajattelulla ei ole asiaan vastausta ja kunnioituksen (joka on aina ansaittava) sijasta se pelaa vaatimisen, mittaamisen ja maksamisen (kostamisen) käsitteillä. Ne on saatettu kehittää jopa kalkyyliksi, mutta eihän se asiaa auta.

Näyttää siltä, että venäläiset ovat joka tapauksessa erityisen herkkiä ilmoittamaan myös sanallisesti kunnioituksensa. Puheen voi tietenkin avata sanomalla vain Damy i gospoda, minkä luulisi kelpaavan kaikille, mutta varmemmaksi vakuudeksi kannattaa usein vielä todeta, kunnioitetut, siis uvažajemyje.

Kunnioitus on kuitenkin aika kalsea tunne. Sen ohella venäläiset ehdottomasti muistavat kertoa, että kuulijat ovat myös rakkaita/kalliita ystäviä (dorogije družja), mikä kuitenkin mainitaan vasta viimeisenä, mikäli kokoontumisella on jokin muukin funktio kuin harjoittaa ystävyyttä (družit).

Virossa kuulijoita nähdäkseni yleensä nimitetään vain arvostetuiksi, lugupeatud, saksaksi on kunnioituksen ilmaisemiseen kokonainen arsenaali: (Sehr) verehrte, geehrte, hochverehrte, hochachtete. Mikäli käyttää vain sanaa wert (werte Leute!), taitaa se olla lähinnä epäkohtaliasta. Joskus ainakin oli. Liekö enää?

Verrattuna muihin eurooppalaisiin suomalaisilla näyttäisi olevan tiettyä vastahakoisuutta mennä ilman aikojaan osoittamaan ventovieraille (kenties suuri salillinen tuntemattomia ihmisiä) enempää kunnioitustaan kuin rakkauttaankaan. Ne on ensin ansaittava, mutta lähdetään nyt kuitenkin siitä, että paikalla olijat normaalitapauksessa ovat ns. hyviä ihmisiä.

Itse asiassa kyllä muidenkin kielten puhutteluissa käyttämät rakkautta ja kalleutta osoittavat sanat on syytä kääntää suomeksi adjektiiveilla hyvät tai arvoisat. Siis Dear Friends tai dorogie družja tarkoittaa pikemminkin asiallisesti hyviä eli kelpo ystäviä, kuin varsinaisesti suomalaisittain rakkaita. Tuo viimemainittu sana ei suomessa ole ollut kevytmielinen ja arkikäyttöön tarkoitettu. Toki kaikki muuttuu.

Papin kai sopii kyllä sanoa rakkaat seurakuntalaiset, ajattelipa hän heistä tosiasiassa mitä tahansa. Sanonta kalliit seurakuntalaiset saa sen sijaan helposti tietyn sivumaun, vaikka syypää on silloin tietenkin syntinen kuulija eikä puhuja.

Kalliit ystävät haiskahtaa suomeksi liikaa sille, että ystävyydellekin annettaisiin hintalappu, mikä kuulostaa aika tympeältä. Eihän ystävyydessä ole kyse ostamisesta eikä myynnistä. Sanontaa kalliit toverit taidettiin kyllä aikoinaan käyttää ja sehän on ilmeinen käännöslaina venäjästä. Enää se ei ole muodissa.

Reettorin arsenaaliin kuluvat ethos, pathos ja logos. Niitä oikein käyttämällä hän pystyy vakuuttamaan muutkin lajitoverinsa asiansa oikeutuksesta. Muodollinen puoli on toissijainen, mutta onhan silläkin tiettyä kiinnostavuutta, että se eri kulttuuripiireissä on jopa Europan sisällä muodostunut hiukan erilaiseksi.

Älymystölle paljastettu yllätys

 

What do you want to do ?

New mail

Valistusta sodan keskellä

 

Moni tuntee Valentin Kiparskyn kirjan Suomi Venäjän kirjallisuudessa ja sitähän on tapana aina lainata, kun on tarvetta viitata tutkimuksiin, jotka koskevat venäläisten kuvaa Suomesta.

Suomalaisista ja suomalaisuuden imagon kehittymisestä kirja antaa hyvin sympaattisen kuvan. Tšuhnan leikillistä pilkkaamista harrastettiin Venäjällä 1800-luvun puolimaissa, eli sen jälkeen kun vasta vallatun maan romanttinen potentiaali oli saatu käytettyä kaunokirjallisuudessa.

Kun ottaa huomioon, että kyseessä oli pääkaupunkilaisen älymystön kuva maalaistolloista, joilla ei ollut edes omaa kirjallisuutta ja joiden kyky oppia ääntämään venäjän kielen äänteitä näytti olemattomalta, ei kai voinut mitään muuta suhtautumista odottaakaan. Ei se suhtautuminen suomalaisuuteen kotimaisten svekomaanien keskuudessa sen parempi ollut, pikemminkin päinvastoin.

Mutta 1800-luvun lopulla Suomi alettiinkin sitten ottaa tosissaan. Pietarin taakse oli todella kasvanut valtio, joka monessa suhteessa meni jo Venäjän edelle ja sitä paitsi suhtautui emämaahan koppavasti, ainakin yläluokkaisten edustajiensa välityksellä.

Kiparsky kuvaa sitä, miten tuon ajan ns. edistykselliset kirjailijat tekivät pilaa tuosta suurvenäläisestä kvassipatriotismista: oman typeryytensähän nuo Suomi-syöjät paljastivat kadehtiessaan ja paheksuessaan suomalaisia.

Mutta Kiparsky ei esitä esimerkkejä varsinaisesta Suomen-vastaisesta tai suomalaisuutta halventavasta kirjoittelusta, vaikka varmasti hyvin tunsi myös sitä. Siihenhän olivat suorastaan erikoistuneet muutamat lehdet, kuten Novoje Vremja ja Moskovskije Vedomosti. Jälkimmäinen oli jopa koonnut Suomi-artikkeleitaan kirjaksi.

Sitä paitsi oli olemassa peräti erityinen lehti Okrajny Rossii, jossa suurvaltasovinistit kurmottivat kansallisia vähemmistöjä: suomalaisia, puolalaisia, juutalaisia. Sen julkaisemia artikkeleita levitettiin myös kirjasina Venäjän kansan herättämiseksi huomaamaan separatistiset vaarat.

Tämä niin sanotusti publisistinen toiminta toki kuului lähinnä tietokirjallisuuteen, mutta olipa mukana myös esimerkiksi laajoja matkakuvauksia (esim. Vera Želihovskaja, ks. teostani Itäraja häviää).

Kun tällainen aines jäi Kiparskyn kirjasta pois, syntyi hämmästyttävä lopputulos: keskellä totaalista sotaa julkaistiin maassamme kirja, joka todisti, että vihollisella on meistä sympaattinen kuva!

No, suomalaisten itsetunto oli kukaties maailmansodan välisen ajan urheilumenestysten ja talvisodan jälkeen niin korkealla, etteivät he asiaa lainkaan edes ihmetelleet. Oikeus ja kohtuushan se oli, mutta olipa se nyt ainakin huomionarvoista, että vihollinenkin harrasti oikeutta ja kohtuutta…

En tiedä, missä määrin Kiparskyn teos palveli Suomen sotaponnisteluja, mutta ehkä se ainakin edesauttoi rauhanpyrkimyksiä, jotka keväästä 1943 lähtien olivat Linkomiehen hallituksen tärkeimpänä tavoitteena. Mikäli sen sijaan olisi haluttu jatkaa sotaa fanaattisesti, olisi Kiparskyn kirja ollut ehdottomasti kiellettävä ja sen sijaan propagoitava vaikkapa Eino Railon kirjaa Valittu kansa ja luvattu maa. Siinähän kerrottiin, mitä viholliselta oli odotettavissa.

Kiparskyn kirja oli siitäkin huomionarvoinen, että vain vähän muutettuna siitä saattoi ottaa uusintapainoksen heti sodan päätyttyä. Samaan aikaan sensuuri iski aivan viattomiinkin sotakirjoihin ja sellaisiin opuksiin, joissa uumoiltiin venäläisvastaisuutta.

Suomalaisuudella oli Venäjällä vanhastaan hyvä maine, kuten moskovalaisen Maria Leskisen tutkimukset suomalaisten etnografisista kuvauksista Venäjällä osoittavat (ks. https://inslav.ru/people/leskinen-mariya-voyttovna ). Yleisesti ottaen kuva on niin myönteinen, ettei siitä ole varaa valittaa.

Suomessa taas kielteinen Venäjä-kuva syntyi ja nousi sitten jopa  vallitsevaksi, kun aggressiivisen imperialismin vaikutusvalta Venäjällä kasvoi.

Kuten olen toisaalla (ks. Itäraja häviää, Otava 2011, Столетия соседства, Нестор-История 2017) osoittanut, suomalaisten kuva Pietarista ja sen asukkaista oli 1800-luvulla erittäin myönteinen, siihen saakka, kunnes imperialistisen politiikan varjo sekoitti siihen yhä enemmän pelkoa. Siirtymävaihe näkyy havainnollisesti Juhani Ahon Pietari-kuvauksesta vuodelta 1891.

Yleisesti ottaen siis suomalaisten ja venäläisten väliselle suhteelle oli 1800-luvun jälkipuoliskolla ominaista tietty kunnioitus ja arvostus, joka oli jopa molemminpuolista. Kun idylli särkyi, olivat russofobian uranuurtajina maassamme erityisesti ruotsinkieliset, yläluokkaiset piirit, joiden suhtautuminen myös suomalaiseen kansaan oli ylenkatseellinen. Tämä tietenkin koskee vain ns. svekomaaneja.

Sikäli kuin 1800-luvun lopun sanomalehtiaineistosta voi päätellä, venäläisellä taholla loukkauskivenä oli se erityinen suomalainen ja ennen kaikkea juuriltaan suomenruotsalainen patriotismi, jota esimerkiksi Runeberg edusti. Vaikka runoilija tunnetusti oli tietyssä vaiheessa jopa aktiivisesti pyrkinyt miellyttämään venäläisiä, edusti hän joka tapauksessa suurvaltasovinistien kannalta ”väärää” isänmaallisuutta: suomalaista separatismia eikä yleisvaltakunnallista patriotismia.

Suomalais-venäläisessä konfliktissa 1800-luvun lopulla kyse olikin ennen muuta yläluokkaisesta venäläisestä sovinismista versus yläluokkainen, etupäässä ruotsinkielinen suomenmaalainen separatismi, joka suhtautui venäläisyyteen sekä pelokkaasti että koppavasti.

Toki oli olemassa myös se aika merkittävä ruotsinkilinen yläluokkainen elementti, joka oli kotiutunut Venäjälle ja ihastunut sikäläisen herrasväen elämäntyylin, jossa komeasti eläminen alaluokan kustannuksella oli elämäntapana ja kutsumuksena. Juuri se oli maamme venäläistymisen agenttina, vakuutti aikoinaan vanhasuomalainen Agathon Meurman.

Tämän luokan poliittinen merkitys jäi kuitenkin pieneksi.

Suomalais-venäläisen konfliktin olemassaolo voidaan havaita jo varhain, mutta lähinnä potentiaalisena vaarana. Kansanomaiselle tasolle tämä konflikti saatiin vasta mobilisoimalla joukot ”valapattoista” keisaria vastaan 1800-luvun viimeisinä kuukausina.

Kuten tunnettua, tämä onnistui ja pian suomalaiset neitoset alkoivat ehdottomasti kieltäytyä venäläisten upseerien huomionosoituksista ja uudesta pakkovenäjästäkin tuli kouluissa vihattu ja halveksittu aine. Aivan pienetkin venäläistämisen merkit saivat suomalaisen – nyt myös suomenkielisen- isänmaallisuuden takajaloilleen, katukilvistä ajurien asuun.

Tämähän oli sinänsä luonnollista ja normaalia nationalismia, jonka venäläiset byrokraatit olivat tyhmyyksissään herättäneet. Runebergin kansakuntakäsitys oli jo heti tuoreeltaan onnistuneesti myyty myös suomenkieliselle kansalle, ja venäläiset yrittivät turhaan tai ainakin lähes turhaan hajottaa suomenmaalaisia rivejä. Toki vanhasuomalaiset aluksi pysyivät kovina kannallaan.

Tässä kuitenkin tekee mieleni tehdä 1800-luvun suomalaisten ja venäläisten suhteesta niin sanoakseni rahvaan tasolla se huomautus, että siitä näyttävät puuttuvan sekä aktiivinen vihamielisyys että myös sellainen imartelu, joka ilmenee matkimisena. Vain Sörkan sakilaisten keskuudessa venäjän kieli sai edes jonkinlaista jalansijaa, eikä venäläinen asu koskaan juurtunut Suomeen.

Vain Karjalassa ja erityisesti tietenkin ortodoksisessa Raja-Karjalassa venäläisyys oli vuosisatojen mittaan vaikuttanut merkittävästi. Kuitenkin myös Suomen ortodoksisissa piireissä oli voimakasta pyrkimystä irtautua Venäjästä, mikä aiheutti konflikteja jo 1800-luvun puolella.

Kun Suomessa vakituisesti asuvien venäläisten määrä oli autonomian aikana aivan mitätön (vuonna 1897 noin 6000 maan 2,7 miljoonasta asukkaasta), ei myöskään varsinaiselle suomalais-venäläiselle etniselle konfliktille ollut edellytyksiä.

Varsinainen etninen, venäläisiin yleensä kohdistuva vihamielisyys näyttää syntyneen vasta ensimmäisen maailmansodan aikana ja tarkemmin sanoen silloin, kun Venäjän hajoavan armeijan monikymmentuhantiset joukot vuoden 1917 helmikuun vallankumouksessa päästettiin vapaasti juhlimaan maamme pieniin kaupunkeihin.

Vuoden 1918 verilöylyt nostivat sekä punikkeihin että ”ryssiin” kohdistuvan vihan aivan uudelle tasolle, vaikka etenkin jälkimmäiset olivatkin tässä asetelmassa lähes pelkästään uhreja. Niin outohan se ihmismieli näyttää olevan.

Joka tapauksessa vuoden 1918 tapahtumat olivat Venäjällä aikakauden julmuuksien joukossa liian pieni detalji muuttaakseen jo sitä ennen vakiintuneita stereotyyppejä. Suomessa niiden varjo sen sijaan jäi vaikuttamaan hamaan tulevaisuuteen.

Niinpä sitten Valentin Kiparskykin, hahmotellessaan Suomen kuvaa Venäjän kirjallisuudessa, pystyi saamaan aikaan vain varsin myönteisen hahmon. Kun sitä verrataan suomalaiseen Venäjä-kuvaan nimenomaan vuoden 1918 jälkeiseltä ajalta, voidaan todeta niiden epäsymmetrisyys.

Suomessa pelättiin syystäkin venäläistymisen mahdollisia seurauksia, mutta ne eivät suinkaan toteutuneet, vaan kävi jopa niin, että 1970-luvulla venäläisten määrä maassamme kutistui niin pieneksi, ettei heitä usein edes vaivauduttu tilastoissa erikseen mainitsemaan.

Venäjän puolella suomalaistumista ei yleensä tarvinnutkaan pitää edes mahdollisena, vaikka sellaisiakin pelkoja heräteltiin niin sanotun panfennismin yhteydessä.  Tämäkään pelko tuskin lienee pahoin vaivannut varsinaista rahvasta ja kaiken kaikkiaan kansallisten fobioiden esikunnat näyttävät löytyvän aika suppeista intellektuellin piireistä.

 Ilman organisointia monet merkittävät ilmiöt myös rahvaan keskuudessa luultavasti jäisivät melko mitäänsanomattomiksi.

Kuten laulussa lauletaan: ei synny oikeutta ilman taistelua, ei synny taistelua ilman yhteistä rintamaa…

Selviytymisopas?

 

What do you want to do ?

New mail

Käsitteiden selventäjä

 

Timo Hännikäinen, ABC-kirja. Kiuas 2021, 253 s.

Kuten tunnettua, ensyklopedistit 1700-luvulla tekivät suurtyön saattaessaan ihmisjärjen saavutukset systemaattiseen muotoon ja lukevan yleisön ulottuville. Suurteos oli 28-osainen Encyclopédie, ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers, jossa pyrittiin esittämään koko ihmiskunnan parhaat saavutukset, tiedot sekä taidot.

Tehtävä ei ollut niinkään helppo, sillä järjen kanssa ristiriidassa oleva ja sen vastainen aines oli yhteiskunnassa ja kulttuurissa usein vallitsevana ja sen kritisointi oli jopa määritelty rikolliseksi toiminnaksi.

Aikakauden henki oli kuitenkin sellainen, että järki -ratio-oli määrätty menestymään ajan älymystön keskuudessa. Vanhat instituutiot olivat usein kehityksen mukana muuttuneet pelkiksi hengettömiksi kuoriksi, joilla ei ollut enää mitään annettavaa nykyajalle lukuun ottamatta sitä säälittävää tukea, jota ne saattoivat osoittaa kaltaisilleen muinaisjäänteille.

Ensyklopedia oli järkiajattelun ylpeä aikaansaannos. Kantin lanseeraama tunnus sapere aude ei suotta puhunut nimenomaan uskaltamisesta. Valta oli yhä järjen vihollisilla, mutta heidän taistelunsa oli jo jälkijoukon sotaa. Mikäli järkeä uskallettiin käyttää, pakotti se hyväksymään muutoksen.

On turha sanoakaan, ettei järjellä enää nykyään ole lainkaan sitä roolia, joka sillä oli valistuksen ja modernin aikana. Hämmästyttävää kuitenkin on, miten tavattoman nopeasti avoin järjettömyys on romahduttanut älymystökulttuurin. Se valtasi ensin yliopistot ja on sen jälkeen tullut vallitsevaksi ortodoksiaksi suurimmassa osassa läntistä maailmaa.

Yliopistoista Hännikäinen toteaa, että ne perustamisestaan lähtien olivat paikkoja, joissa opiskelijat harrastivat myös vallitsevan ortodoksian pilkkaamista ja muuta vapaata käyttäytymistä, joka oli ympäristön näkökulmasta loukkaavaa.

Tällä vuosituhannella niistä on tullut paikkoja, jotka erottuvat valtakulttuurista puritaanisuudessaan: yhtä ahdasta, huumorintajutonta ja sievistelevää normistoa kuin yliopistokampuksilla ei ympäröivästä yhteiskunnasta löydä.

Ennen yliopistot tarjosivat älyllisiä avaimia, joita voi käyttää monilla elämänalueilla. Nyt ne tarjoavat vapautta ajattelusta. Ajanmukaisen humanistiopiskelijan mielenmaisemassa keskustelu on iskulauseiden toistamista, väittely huutokilpailua ja erimielisyys pahatahtoisuutta, maalailee kirjoittaja ja osuu ainakin siihen kuvaan, joka syntyy erinäisten opiskelija-aktivistien somepäivitysten perusteella.

Hännikäinen ei ryhdy huutokilpailuun, vaan pelaa kylmällä järjellä. Hän argumentoi kiihkottomasti, mutta sitäkin vakuuttavammin. Ajan oloissa poikkeuksellisen laaja yleissivistys ja kielitaito antavat eväitä ja työkaluja ja tietenkin mukana on myös aimo annos rohkeutta. Totuuden sanomisesta palkitaan nykyään niukasti, mutta rangaistaan sitäkin innokkaammin.

Tämä ensyklopedia on epäilemättä kovin suppea, mutta siinä ei kaihdeta ruotimasta kaikkein perustavanlaatuisimpiakaan ongelmia, toki lyhyesti, mutta aina tyylikkäästi.

Ajatelkaamme vaikkapa hakusanaa idiootti. Kyseessähän on lääketieteellinen termi, jota käytetään myös asiattomana haukkumasanana. Itse asiassa se tarkoitti muinaisessa Kreikassa yleisistä asioista kiinnostumatonta henkilöä eli ”itselleen kuuluvaa” kummajaista, erillisyyteensä vetäytynyttä ihmistä.

Nykyiselle humanistiselle älymystölle on joka tapauksessa ominaista asenne, jota voidaan kutsua ohjelmalliseksi idiotismiksi: sille on ominaista kaiken olevaisen näkeminen joukkona ainutlaatuisia, sokean sattuman tuottamia ilmiöitä. Saman kai voisi ilmaista sanomalla, että maailma koostuu ehdottomasti vain pelkistä yksittäistapauksista. Olisi loukkaavaa tehdä yleistyksiä.

Käytännössä tämä merkitsee tieteellisen ajattelun kieltämistä ja vielä enemmänkin. Oikea idiootti tunnistaa luultavasti vaikkapa jonkun ihmisen totutusta poikkeavan ruumiinrakenteen, ihonvärin ja niin edelleen.

Ohjelmallinen idiotismi on sen sijaan tietoista tyhmäksi tekeytymistä, joka edellyttää suhteellisen korkeaa älykkyyttä. Sen hallinnollinen huipentuma oli Suomessa hiljattain esitetty siirtyminen uudenmuotoiseen henkilötunnukseen, joka ei antaisi henkilöstä mitään normaalia, relevanttia tietoa. Tämä uudistus maksaisi miljardeja.

Joka tapauksessa idiotismissa on juuri tällä aikakaudella ilmeistä vetovoimaa, jota yleisen regressiivisyyden leimaama kulttuurimme ei voi olla tunnistamatta, toteaa kirjoittaja. Idioottihan voi tosiaan olla epäsovinnaisella tavalla niin sanotusti luova, vaikkapa sitten ulosteillaan leikkiessään.

Kirjoittajalla on paljon sanomista nykysuomalaisesta kirjallisuudesta ja taiteesta ja vaikkapa inhorealismista, joka näyttää olevan kaikkein alimman tason barbariaa, radikaaleinta negatiivisuutta, jolla ei vastenmielisen tylsyytensä lisäksi ole mitään muuta sisältöä.

Satiiri on nykymaailmassa erittäin ongelmallinen lajityyppi. Kuka koiranleuka olisi kuuna päivänä voinut keksiä vaikkapa kulttuurista omimista tai synnytysaktivismia? Netin fiktiivinen vihapuhepoliisi Keijo Kaarisade on saanut yleensä satiiriset artikkelinsa läpi ns. laatulehdissä, joissa ne on siis arvioitu aivan normaaleiksi, tutustumisen arvoisiksi kannanotoiksi.

Journalismin muutosta ja sen surkeaa tilaa on tällaisessakin kirjassa pakko pohtia. Sen artikkelit ovat lyhyitä, mutta aina hyvin ajateltuja ja iskeviä, eivät koskaan asiasta pois eksyviä ja latteita tai asiattomia.

Lyhyesti sanoen journalistit ovat reagoineet arvovaltansa rapistumiseen tekemällä itsestään juttujensa päähenkilöitä. Kun he kertovat omista reaktioistaan ja tunteistaan, he pyrkivät argumentoimaan tavallaan vastaansanomattomasti: kukapa sinä, lukija, olet sanomaan, ettei tämä tai tuo kuvattu asia todella tehnyt minua, toimittajaa (tavattoman) surulliseksi, pöyristyneeksi tai miksei joskus jopa iloiseksi?

Ja jos joku on mielestäni vaikkapa kylmäävää tai jäätävää, niin kyllä se vain on. Ja jos jokin vetää minut hiljaiseksi, niin sen kyllä pitäisi vetää sinutkin. Mitäpä tuolla tasolla voi muutakaan sanoa?

Vähintään yhtä paljon kuin vallitseva todellisuuden kuvaaminen ”aikakaudella, jolloin karikatyyriä ei enää erota esikuvasta” on kirjoittajan aiheena tässä kirjassa itse todellisuutta kuvaamaan tarkoitettu kieli. Kuten hän toteaa, kielellä on ihmeellinen kyky irtaantua varsinaisesta merkityksestään ja tulla merkillisten sosiaalisten rituaalien ainesosaksi.

Hännikäisen tuotannon analogiana tulee ilman muuta mieleen Kauko Kareen toiminta. Hänhän totesi olevansa terveen järjen puolustaja ja oli muuten saatumalta myös sangen sivistynyt kirjallisuusmies.

Kekkosen kaudella Kare oli tuomittu marginaaliin, mutta toimitti sentään suomalaisten saataville melkoisen joukon sellaista kirjallisuutta, jossa neuvostoliittolaista oikeaoppisuutta uskallettiin arvostella. Ellei Karetta ja edes muutamia hänen kaltaisiaan olisi ollut, tuntuisi Kekkosen ajan kulttuurinen kenttä jälkikäteen paljon nolommalta. Olihan Sodomassa sentään joku vanhurskas.

Hännikäisen kirja on sekä poikkeuksellisen hauska että viime kädessä myös asiallinen. Se käy suoraan aikamme pöyhkeimpien typeryyksien kimppuun viileän älyn asein, sortumatta niin sanottuun öyhötykseen, jolle myös on varattu oma hakusanansa.