Selviytymisopas?

 

What do you want to do ?

New mail

Käsitteiden selventäjä

 

Timo Hännikäinen, ABC-kirja. Kiuas 2021, 253 s.

Kuten tunnettua, ensyklopedistit 1700-luvulla tekivät suurtyön saattaessaan ihmisjärjen saavutukset systemaattiseen muotoon ja lukevan yleisön ulottuville. Suurteos oli 28-osainen Encyclopédie, ou dictionnaire raisonné des sciences, des arts et des métiers, jossa pyrittiin esittämään koko ihmiskunnan parhaat saavutukset, tiedot sekä taidot.

Tehtävä ei ollut niinkään helppo, sillä järjen kanssa ristiriidassa oleva ja sen vastainen aines oli yhteiskunnassa ja kulttuurissa usein vallitsevana ja sen kritisointi oli jopa määritelty rikolliseksi toiminnaksi.

Aikakauden henki oli kuitenkin sellainen, että järki -ratio-oli määrätty menestymään ajan älymystön keskuudessa. Vanhat instituutiot olivat usein kehityksen mukana muuttuneet pelkiksi hengettömiksi kuoriksi, joilla ei ollut enää mitään annettavaa nykyajalle lukuun ottamatta sitä säälittävää tukea, jota ne saattoivat osoittaa kaltaisilleen muinaisjäänteille.

Ensyklopedia oli järkiajattelun ylpeä aikaansaannos. Kantin lanseeraama tunnus sapere aude ei suotta puhunut nimenomaan uskaltamisesta. Valta oli yhä järjen vihollisilla, mutta heidän taistelunsa oli jo jälkijoukon sotaa. Mikäli järkeä uskallettiin käyttää, pakotti se hyväksymään muutoksen.

On turha sanoakaan, ettei järjellä enää nykyään ole lainkaan sitä roolia, joka sillä oli valistuksen ja modernin aikana. Hämmästyttävää kuitenkin on, miten tavattoman nopeasti avoin järjettömyys on romahduttanut älymystökulttuurin. Se valtasi ensin yliopistot ja on sen jälkeen tullut vallitsevaksi ortodoksiaksi suurimmassa osassa läntistä maailmaa.

Yliopistoista Hännikäinen toteaa, että ne perustamisestaan lähtien olivat paikkoja, joissa opiskelijat harrastivat myös vallitsevan ortodoksian pilkkaamista ja muuta vapaata käyttäytymistä, joka oli ympäristön näkökulmasta loukkaavaa.

Tällä vuosituhannella niistä on tullut paikkoja, jotka erottuvat valtakulttuurista puritaanisuudessaan: yhtä ahdasta, huumorintajutonta ja sievistelevää normistoa kuin yliopistokampuksilla ei ympäröivästä yhteiskunnasta löydä.

Ennen yliopistot tarjosivat älyllisiä avaimia, joita voi käyttää monilla elämänalueilla. Nyt ne tarjoavat vapautta ajattelusta. Ajanmukaisen humanistiopiskelijan mielenmaisemassa keskustelu on iskulauseiden toistamista, väittely huutokilpailua ja erimielisyys pahatahtoisuutta, maalailee kirjoittaja ja osuu ainakin siihen kuvaan, joka syntyy erinäisten opiskelija-aktivistien somepäivitysten perusteella.

Hännikäinen ei ryhdy huutokilpailuun, vaan pelaa kylmällä järjellä. Hän argumentoi kiihkottomasti, mutta sitäkin vakuuttavammin. Ajan oloissa poikkeuksellisen laaja yleissivistys ja kielitaito antavat eväitä ja työkaluja ja tietenkin mukana on myös aimo annos rohkeutta. Totuuden sanomisesta palkitaan nykyään niukasti, mutta rangaistaan sitäkin innokkaammin.

Tämä ensyklopedia on epäilemättä kovin suppea, mutta siinä ei kaihdeta ruotimasta kaikkein perustavanlaatuisimpiakaan ongelmia, toki lyhyesti, mutta aina tyylikkäästi.

Ajatelkaamme vaikkapa hakusanaa idiootti. Kyseessähän on lääketieteellinen termi, jota käytetään myös asiattomana haukkumasanana. Itse asiassa se tarkoitti muinaisessa Kreikassa yleisistä asioista kiinnostumatonta henkilöä eli ”itselleen kuuluvaa” kummajaista, erillisyyteensä vetäytynyttä ihmistä.

Nykyiselle humanistiselle älymystölle on joka tapauksessa ominaista asenne, jota voidaan kutsua ohjelmalliseksi idiotismiksi: sille on ominaista kaiken olevaisen näkeminen joukkona ainutlaatuisia, sokean sattuman tuottamia ilmiöitä. Saman kai voisi ilmaista sanomalla, että maailma koostuu ehdottomasti vain pelkistä yksittäistapauksista. Olisi loukkaavaa tehdä yleistyksiä.

Käytännössä tämä merkitsee tieteellisen ajattelun kieltämistä ja vielä enemmänkin. Oikea idiootti tunnistaa luultavasti vaikkapa jonkun ihmisen totutusta poikkeavan ruumiinrakenteen, ihonvärin ja niin edelleen.

Ohjelmallinen idiotismi on sen sijaan tietoista tyhmäksi tekeytymistä, joka edellyttää suhteellisen korkeaa älykkyyttä. Sen hallinnollinen huipentuma oli Suomessa hiljattain esitetty siirtyminen uudenmuotoiseen henkilötunnukseen, joka ei antaisi henkilöstä mitään normaalia, relevanttia tietoa. Tämä uudistus maksaisi miljardeja.

Joka tapauksessa idiotismissa on juuri tällä aikakaudella ilmeistä vetovoimaa, jota yleisen regressiivisyyden leimaama kulttuurimme ei voi olla tunnistamatta, toteaa kirjoittaja. Idioottihan voi tosiaan olla epäsovinnaisella tavalla niin sanotusti luova, vaikkapa sitten ulosteillaan leikkiessään.

Kirjoittajalla on paljon sanomista nykysuomalaisesta kirjallisuudesta ja taiteesta ja vaikkapa inhorealismista, joka näyttää olevan kaikkein alimman tason barbariaa, radikaaleinta negatiivisuutta, jolla ei vastenmielisen tylsyytensä lisäksi ole mitään muuta sisältöä.

Satiiri on nykymaailmassa erittäin ongelmallinen lajityyppi. Kuka koiranleuka olisi kuuna päivänä voinut keksiä vaikkapa kulttuurista omimista tai synnytysaktivismia? Netin fiktiivinen vihapuhepoliisi Keijo Kaarisade on saanut yleensä satiiriset artikkelinsa läpi ns. laatulehdissä, joissa ne on siis arvioitu aivan normaaleiksi, tutustumisen arvoisiksi kannanotoiksi.

Journalismin muutosta ja sen surkeaa tilaa on tällaisessakin kirjassa pakko pohtia. Sen artikkelit ovat lyhyitä, mutta aina hyvin ajateltuja ja iskeviä, eivät koskaan asiasta pois eksyviä ja latteita tai asiattomia.

Lyhyesti sanoen journalistit ovat reagoineet arvovaltansa rapistumiseen tekemällä itsestään juttujensa päähenkilöitä. Kun he kertovat omista reaktioistaan ja tunteistaan, he pyrkivät argumentoimaan tavallaan vastaansanomattomasti: kukapa sinä, lukija, olet sanomaan, ettei tämä tai tuo kuvattu asia todella tehnyt minua, toimittajaa (tavattoman) surulliseksi, pöyristyneeksi tai miksei joskus jopa iloiseksi?

Ja jos joku on mielestäni vaikkapa kylmäävää tai jäätävää, niin kyllä se vain on. Ja jos jokin vetää minut hiljaiseksi, niin sen kyllä pitäisi vetää sinutkin. Mitäpä tuolla tasolla voi muutakaan sanoa?

Vähintään yhtä paljon kuin vallitseva todellisuuden kuvaaminen ”aikakaudella, jolloin karikatyyriä ei enää erota esikuvasta” on kirjoittajan aiheena tässä kirjassa itse todellisuutta kuvaamaan tarkoitettu kieli. Kuten hän toteaa, kielellä on ihmeellinen kyky irtaantua varsinaisesta merkityksestään ja tulla merkillisten sosiaalisten rituaalien ainesosaksi.

Hännikäisen tuotannon analogiana tulee ilman muuta mieleen Kauko Kareen toiminta. Hänhän totesi olevansa terveen järjen puolustaja ja oli muuten saatumalta myös sangen sivistynyt kirjallisuusmies.

Kekkosen kaudella Kare oli tuomittu marginaaliin, mutta toimitti sentään suomalaisten saataville melkoisen joukon sellaista kirjallisuutta, jossa neuvostoliittolaista oikeaoppisuutta uskallettiin arvostella. Ellei Karetta ja edes muutamia hänen kaltaisiaan olisi ollut, tuntuisi Kekkosen ajan kulttuurinen kenttä jälkikäteen paljon nolommalta. Olihan Sodomassa sentään joku vanhurskas.

Hännikäisen kirja on sekä poikkeuksellisen hauska että viime kädessä myös asiallinen. Se käy suoraan aikamme pöyhkeimpien typeryyksien kimppuun viileän älyn asein, sortumatta niin sanottuun öyhötykseen, jolle myös on varattu oma hakusanansa.