Älymystölle paljastettu yllätys

 

What do you want to do ?

New mail

Valistusta sodan keskellä

 

Moni tuntee Valentin Kiparskyn kirjan Suomi Venäjän kirjallisuudessa ja sitähän on tapana aina lainata, kun on tarvetta viitata tutkimuksiin, jotka koskevat venäläisten kuvaa Suomesta.

Suomalaisista ja suomalaisuuden imagon kehittymisestä kirja antaa hyvin sympaattisen kuvan. Tšuhnan leikillistä pilkkaamista harrastettiin Venäjällä 1800-luvun puolimaissa, eli sen jälkeen kun vasta vallatun maan romanttinen potentiaali oli saatu käytettyä kaunokirjallisuudessa.

Kun ottaa huomioon, että kyseessä oli pääkaupunkilaisen älymystön kuva maalaistolloista, joilla ei ollut edes omaa kirjallisuutta ja joiden kyky oppia ääntämään venäjän kielen äänteitä näytti olemattomalta, ei kai voinut mitään muuta suhtautumista odottaakaan. Ei se suhtautuminen suomalaisuuteen kotimaisten svekomaanien keskuudessa sen parempi ollut, pikemminkin päinvastoin.

Mutta 1800-luvun lopulla Suomi alettiinkin sitten ottaa tosissaan. Pietarin taakse oli todella kasvanut valtio, joka monessa suhteessa meni jo Venäjän edelle ja sitä paitsi suhtautui emämaahan koppavasti, ainakin yläluokkaisten edustajiensa välityksellä.

Kiparsky kuvaa sitä, miten tuon ajan ns. edistykselliset kirjailijat tekivät pilaa tuosta suurvenäläisestä kvassipatriotismista: oman typeryytensähän nuo Suomi-syöjät paljastivat kadehtiessaan ja paheksuessaan suomalaisia.

Mutta Kiparsky ei esitä esimerkkejä varsinaisesta Suomen-vastaisesta tai suomalaisuutta halventavasta kirjoittelusta, vaikka varmasti hyvin tunsi myös sitä. Siihenhän olivat suorastaan erikoistuneet muutamat lehdet, kuten Novoje Vremja ja Moskovskije Vedomosti. Jälkimmäinen oli jopa koonnut Suomi-artikkeleitaan kirjaksi.

Sitä paitsi oli olemassa peräti erityinen lehti Okrajny Rossii, jossa suurvaltasovinistit kurmottivat kansallisia vähemmistöjä: suomalaisia, puolalaisia, juutalaisia. Sen julkaisemia artikkeleita levitettiin myös kirjasina Venäjän kansan herättämiseksi huomaamaan separatistiset vaarat.

Tämä niin sanotusti publisistinen toiminta toki kuului lähinnä tietokirjallisuuteen, mutta olipa mukana myös esimerkiksi laajoja matkakuvauksia (esim. Vera Želihovskaja, ks. teostani Itäraja häviää).

Kun tällainen aines jäi Kiparskyn kirjasta pois, syntyi hämmästyttävä lopputulos: keskellä totaalista sotaa julkaistiin maassamme kirja, joka todisti, että vihollisella on meistä sympaattinen kuva!

No, suomalaisten itsetunto oli kukaties maailmansodan välisen ajan urheilumenestysten ja talvisodan jälkeen niin korkealla, etteivät he asiaa lainkaan edes ihmetelleet. Oikeus ja kohtuushan se oli, mutta olipa se nyt ainakin huomionarvoista, että vihollinenkin harrasti oikeutta ja kohtuutta…

En tiedä, missä määrin Kiparskyn teos palveli Suomen sotaponnisteluja, mutta ehkä se ainakin edesauttoi rauhanpyrkimyksiä, jotka keväästä 1943 lähtien olivat Linkomiehen hallituksen tärkeimpänä tavoitteena. Mikäli sen sijaan olisi haluttu jatkaa sotaa fanaattisesti, olisi Kiparskyn kirja ollut ehdottomasti kiellettävä ja sen sijaan propagoitava vaikkapa Eino Railon kirjaa Valittu kansa ja luvattu maa. Siinähän kerrottiin, mitä viholliselta oli odotettavissa.

Kiparskyn kirja oli siitäkin huomionarvoinen, että vain vähän muutettuna siitä saattoi ottaa uusintapainoksen heti sodan päätyttyä. Samaan aikaan sensuuri iski aivan viattomiinkin sotakirjoihin ja sellaisiin opuksiin, joissa uumoiltiin venäläisvastaisuutta.

Suomalaisuudella oli Venäjällä vanhastaan hyvä maine, kuten moskovalaisen Maria Leskisen tutkimukset suomalaisten etnografisista kuvauksista Venäjällä osoittavat (ks. https://inslav.ru/people/leskinen-mariya-voyttovna ). Yleisesti ottaen kuva on niin myönteinen, ettei siitä ole varaa valittaa.

Suomessa taas kielteinen Venäjä-kuva syntyi ja nousi sitten jopa  vallitsevaksi, kun aggressiivisen imperialismin vaikutusvalta Venäjällä kasvoi.

Kuten olen toisaalla (ks. Itäraja häviää, Otava 2011, Столетия соседства, Нестор-История 2017) osoittanut, suomalaisten kuva Pietarista ja sen asukkaista oli 1800-luvulla erittäin myönteinen, siihen saakka, kunnes imperialistisen politiikan varjo sekoitti siihen yhä enemmän pelkoa. Siirtymävaihe näkyy havainnollisesti Juhani Ahon Pietari-kuvauksesta vuodelta 1891.

Yleisesti ottaen siis suomalaisten ja venäläisten väliselle suhteelle oli 1800-luvun jälkipuoliskolla ominaista tietty kunnioitus ja arvostus, joka oli jopa molemminpuolista. Kun idylli särkyi, olivat russofobian uranuurtajina maassamme erityisesti ruotsinkieliset, yläluokkaiset piirit, joiden suhtautuminen myös suomalaiseen kansaan oli ylenkatseellinen. Tämä tietenkin koskee vain ns. svekomaaneja.

Sikäli kuin 1800-luvun lopun sanomalehtiaineistosta voi päätellä, venäläisellä taholla loukkauskivenä oli se erityinen suomalainen ja ennen kaikkea juuriltaan suomenruotsalainen patriotismi, jota esimerkiksi Runeberg edusti. Vaikka runoilija tunnetusti oli tietyssä vaiheessa jopa aktiivisesti pyrkinyt miellyttämään venäläisiä, edusti hän joka tapauksessa suurvaltasovinistien kannalta ”väärää” isänmaallisuutta: suomalaista separatismia eikä yleisvaltakunnallista patriotismia.

Suomalais-venäläisessä konfliktissa 1800-luvun lopulla kyse olikin ennen muuta yläluokkaisesta venäläisestä sovinismista versus yläluokkainen, etupäässä ruotsinkielinen suomenmaalainen separatismi, joka suhtautui venäläisyyteen sekä pelokkaasti että koppavasti.

Toki oli olemassa myös se aika merkittävä ruotsinkilinen yläluokkainen elementti, joka oli kotiutunut Venäjälle ja ihastunut sikäläisen herrasväen elämäntyylin, jossa komeasti eläminen alaluokan kustannuksella oli elämäntapana ja kutsumuksena. Juuri se oli maamme venäläistymisen agenttina, vakuutti aikoinaan vanhasuomalainen Agathon Meurman.

Tämän luokan poliittinen merkitys jäi kuitenkin pieneksi.

Suomalais-venäläisen konfliktin olemassaolo voidaan havaita jo varhain, mutta lähinnä potentiaalisena vaarana. Kansanomaiselle tasolle tämä konflikti saatiin vasta mobilisoimalla joukot ”valapattoista” keisaria vastaan 1800-luvun viimeisinä kuukausina.

Kuten tunnettua, tämä onnistui ja pian suomalaiset neitoset alkoivat ehdottomasti kieltäytyä venäläisten upseerien huomionosoituksista ja uudesta pakkovenäjästäkin tuli kouluissa vihattu ja halveksittu aine. Aivan pienetkin venäläistämisen merkit saivat suomalaisen – nyt myös suomenkielisen- isänmaallisuuden takajaloilleen, katukilvistä ajurien asuun.

Tämähän oli sinänsä luonnollista ja normaalia nationalismia, jonka venäläiset byrokraatit olivat tyhmyyksissään herättäneet. Runebergin kansakuntakäsitys oli jo heti tuoreeltaan onnistuneesti myyty myös suomenkieliselle kansalle, ja venäläiset yrittivät turhaan tai ainakin lähes turhaan hajottaa suomenmaalaisia rivejä. Toki vanhasuomalaiset aluksi pysyivät kovina kannallaan.

Tässä kuitenkin tekee mieleni tehdä 1800-luvun suomalaisten ja venäläisten suhteesta niin sanoakseni rahvaan tasolla se huomautus, että siitä näyttävät puuttuvan sekä aktiivinen vihamielisyys että myös sellainen imartelu, joka ilmenee matkimisena. Vain Sörkan sakilaisten keskuudessa venäjän kieli sai edes jonkinlaista jalansijaa, eikä venäläinen asu koskaan juurtunut Suomeen.

Vain Karjalassa ja erityisesti tietenkin ortodoksisessa Raja-Karjalassa venäläisyys oli vuosisatojen mittaan vaikuttanut merkittävästi. Kuitenkin myös Suomen ortodoksisissa piireissä oli voimakasta pyrkimystä irtautua Venäjästä, mikä aiheutti konflikteja jo 1800-luvun puolella.

Kun Suomessa vakituisesti asuvien venäläisten määrä oli autonomian aikana aivan mitätön (vuonna 1897 noin 6000 maan 2,7 miljoonasta asukkaasta), ei myöskään varsinaiselle suomalais-venäläiselle etniselle konfliktille ollut edellytyksiä.

Varsinainen etninen, venäläisiin yleensä kohdistuva vihamielisyys näyttää syntyneen vasta ensimmäisen maailmansodan aikana ja tarkemmin sanoen silloin, kun Venäjän hajoavan armeijan monikymmentuhantiset joukot vuoden 1917 helmikuun vallankumouksessa päästettiin vapaasti juhlimaan maamme pieniin kaupunkeihin.

Vuoden 1918 verilöylyt nostivat sekä punikkeihin että ”ryssiin” kohdistuvan vihan aivan uudelle tasolle, vaikka etenkin jälkimmäiset olivatkin tässä asetelmassa lähes pelkästään uhreja. Niin outohan se ihmismieli näyttää olevan.

Joka tapauksessa vuoden 1918 tapahtumat olivat Venäjällä aikakauden julmuuksien joukossa liian pieni detalji muuttaakseen jo sitä ennen vakiintuneita stereotyyppejä. Suomessa niiden varjo sen sijaan jäi vaikuttamaan hamaan tulevaisuuteen.

Niinpä sitten Valentin Kiparskykin, hahmotellessaan Suomen kuvaa Venäjän kirjallisuudessa, pystyi saamaan aikaan vain varsin myönteisen hahmon. Kun sitä verrataan suomalaiseen Venäjä-kuvaan nimenomaan vuoden 1918 jälkeiseltä ajalta, voidaan todeta niiden epäsymmetrisyys.

Suomessa pelättiin syystäkin venäläistymisen mahdollisia seurauksia, mutta ne eivät suinkaan toteutuneet, vaan kävi jopa niin, että 1970-luvulla venäläisten määrä maassamme kutistui niin pieneksi, ettei heitä usein edes vaivauduttu tilastoissa erikseen mainitsemaan.

Venäjän puolella suomalaistumista ei yleensä tarvinnutkaan pitää edes mahdollisena, vaikka sellaisiakin pelkoja heräteltiin niin sanotun panfennismin yhteydessä.  Tämäkään pelko tuskin lienee pahoin vaivannut varsinaista rahvasta ja kaiken kaikkiaan kansallisten fobioiden esikunnat näyttävät löytyvän aika suppeista intellektuellin piireistä.

 Ilman organisointia monet merkittävät ilmiöt myös rahvaan keskuudessa luultavasti jäisivät melko mitäänsanomattomiksi.

Kuten laulussa lauletaan: ei synny oikeutta ilman taistelua, ei synny taistelua ilman yhteistä rintamaa…