Olemme hieman outo kansa, mutta niin ovat muutkin.

 

What do you want to do ?

New mail

Vieläkin puhutteluista

 

Kun joutuu puhumaan jollekin yleisölle, on parasta olla aika muodollinen ja sovinnainen, vaikka mieli ehkä tekisi jo heti alussa ryhtyä luovaksi kielenkäyttäjäksi. Tällaisessa tilanteessa sooloileminen on kuitenkin hyvin riskaabelia, ainakin elleivät osapuolet tunne toisiaan.

Yleensä puhujan on ainakin syytä huolehtia siitä, että yleisö saa odottamansa vakuutuksen itseensä kohdistetusta kunnioituksesta. Yleisön haukkuminen ennen esitystä onkin aika harvinaista, vaikka olen kyllä onnistunut sellaistakin kuulemaan. Missään tapauksessa se ei paranna puhujan menestymisen edellytyksiä.

Suomen kielessä ja suomalaisessa seurassa kerrotaan kuulijoille yleensä, että he ansaitsevat ainakin tiettyä, kohtuullista ja normaalia arvostusta, minkä välittävät adjektiivit hyvä tai arvoisa. Siis: hyvät kuulijat tai arvoisat kuulijat. Sen sijaan sanotaan tuskin koskaan kunnioitetut, rakkaat tai kalliit kuulijat, vaikka eihän sitäkään kukaan kiellä.

Mikäli yleisö on sekalaista, voidaan tietenkin erikseen tervehtiä itse kutakin ryhmää. Vaikkapa näin: Herra Tasavallan Presidentti, arvoisa herra ministeri, kunnioitetut kollegat, hyvät naiset ja herrat.

Tasavallan presidentin kunnioittaminen on siinä määrin selviö, ettei sitä kannata erikseen vakuutella. Ainakin minusta olisi myös omituista käyttää presidentistä adjektiivia arvoisa. Presidentin tituleeraaminen hyväksi tai hyväksi herraksi olisi tuossa yhteydessä kukaties suorastaan loukkaavaa.

Niinpä voimme ehkä panna nuo arvomääreet puolijärjestykseen: Hyvä on seremoniallisen tituleerauksen alin aste, kunnioitettu ja arvoisa ovat sitä arvokkaampia ja kaikkein korkeimmalla tasolla kaikki epiteetit ovat sopimattomia ja vain sotkisivat sitä olympolaisen ylivertaisuuden auraa, joka asettuu sen ylle, joka on tasavallan primus inter pares -niin tasavallassa kuin eletäänkin.

Mikäli puhuteltavissa on sekä miehiä että naisia, mainitaan jälkimmäiset aina ensin. Näin siis suomen kielessä, mutta ranskassapa sanotaan messieurs-dames.

Ranskassa on muutenkin yllättävän lakonisia ilmaisuja, joita voisi luulla töykeiksi, ellei ranskan kielellä olisi tuota vuosisataista prestiisiä.

Ajatellaanpa vain, että ranskassa edes kuningasta ei suinkaan puhutella koukeroisilla titteleillä, vaan sanotaan vain yksitavuisesti: Sire! (si:r). Myöskään marsalkkaa ei tarvitse sanallisesti pokkuroida, riittää yksinkertainen Mon maréchal!

Mutta onhan heidän tarjoilusanastonsakin iskevää. S’il vous plait on jo pitkähkö ilmaus, mutta voidaan myös korvata sanalla voici! -siin’on!/ he!

Mutta siis yleisön puhuttelusta: Englannissa sanotaan yhä vain Ladies and Gentlemen ilman mitään adjektiiveja, sillä itse nuo sanat ovat jo sinänsä kohteliaisuusmuotoja. Sen sijaan vessoissa (bathrooms) tekstit ovat muuttuneet. Yhä useammin kirjoitus ovessa viittaa karusti vain sukupuoleen -jos enää siihenkään.

Entäpä jos uusasiallinen puhujakin käyttäisi avausta: (Dear) Women and Men!) Pelkäänpä, että hän välittömästi pilaisi asiansa: eiväthän kokouksen osanottajat ole tulleet tänne ensi sijassa sukupuoliolentoina, vaan kulttuurinsa kasvatteina. Niinpä herkimmät triggeröityvät ja joutuvat hakeutumaan turvalliseen tilaan. Sitä paitsi koko sukupuolen olemassaolo on muutenkin niin kovin vaikea asia aikamme tärähtäneistölle.

Pelkäänpä, että ainakin englannin kielessä tulee kokousten avaaminen vielä lähivuosina tapahtumaan aivan uusilla seremoniallisilla ilmaisuilla. Ehkäpä jokin lajitoveria ilmaiseva sana tulee pian käyttöön. My dear conspecific ones/beings/friends!  Kukaties jokin Esteemed instances/representatives of our great Homo-family! voisi olla mahdollinen.

Muistakaamme kuitenkin, että sexism, ageism ja nationalism-nimisten paheiden ohella yhä merkittävämpänä on alettu pitää specismiä -lajin perusteella tapahtuvaa syrjintää. Niinpä erityisen kunnioituksen osoittaminen juuri ihmislajille olisi väärin ja rumaa.

Miksipä meidän tulisi kunnioittaa ihmisiä tai ihmistä yleensä? Radikaalilla ajattelulla ei ole asiaan vastausta ja kunnioituksen (joka on aina ansaittava) sijasta se pelaa vaatimisen, mittaamisen ja maksamisen (kostamisen) käsitteillä. Ne on saatettu kehittää jopa kalkyyliksi, mutta eihän se asiaa auta.

Näyttää siltä, että venäläiset ovat joka tapauksessa erityisen herkkiä ilmoittamaan myös sanallisesti kunnioituksensa. Puheen voi tietenkin avata sanomalla vain Damy i gospoda, minkä luulisi kelpaavan kaikille, mutta varmemmaksi vakuudeksi kannattaa usein vielä todeta, kunnioitetut, siis uvažajemyje.

Kunnioitus on kuitenkin aika kalsea tunne. Sen ohella venäläiset ehdottomasti muistavat kertoa, että kuulijat ovat myös rakkaita/kalliita ystäviä (dorogije družja), mikä kuitenkin mainitaan vasta viimeisenä, mikäli kokoontumisella on jokin muukin funktio kuin harjoittaa ystävyyttä (družit).

Virossa kuulijoita nähdäkseni yleensä nimitetään vain arvostetuiksi, lugupeatud, saksaksi on kunnioituksen ilmaisemiseen kokonainen arsenaali: (Sehr) verehrte, geehrte, hochverehrte, hochachtete. Mikäli käyttää vain sanaa wert (werte Leute!), taitaa se olla lähinnä epäkohtaliasta. Joskus ainakin oli. Liekö enää?

Verrattuna muihin eurooppalaisiin suomalaisilla näyttäisi olevan tiettyä vastahakoisuutta mennä ilman aikojaan osoittamaan ventovieraille (kenties suuri salillinen tuntemattomia ihmisiä) enempää kunnioitustaan kuin rakkauttaankaan. Ne on ensin ansaittava, mutta lähdetään nyt kuitenkin siitä, että paikalla olijat normaalitapauksessa ovat ns. hyviä ihmisiä.

Itse asiassa kyllä muidenkin kielten puhutteluissa käyttämät rakkautta ja kalleutta osoittavat sanat on syytä kääntää suomeksi adjektiiveilla hyvät tai arvoisat. Siis Dear Friends tai dorogie družja tarkoittaa pikemminkin asiallisesti hyviä eli kelpo ystäviä, kuin varsinaisesti suomalaisittain rakkaita. Tuo viimemainittu sana ei suomessa ole ollut kevytmielinen ja arkikäyttöön tarkoitettu. Toki kaikki muuttuu.

Papin kai sopii kyllä sanoa rakkaat seurakuntalaiset, ajattelipa hän heistä tosiasiassa mitä tahansa. Sanonta kalliit seurakuntalaiset saa sen sijaan helposti tietyn sivumaun, vaikka syypää on silloin tietenkin syntinen kuulija eikä puhuja.

Kalliit ystävät haiskahtaa suomeksi liikaa sille, että ystävyydellekin annettaisiin hintalappu, mikä kuulostaa aika tympeältä. Eihän ystävyydessä ole kyse ostamisesta eikä myynnistä. Sanontaa kalliit toverit taidettiin kyllä aikoinaan käyttää ja sehän on ilmeinen käännöslaina venäjästä. Enää se ei ole muodissa.

Reettorin arsenaaliin kuluvat ethos, pathos ja logos. Niitä oikein käyttämällä hän pystyy vakuuttamaan muutkin lajitoverinsa asiansa oikeutuksesta. Muodollinen puoli on toissijainen, mutta onhan silläkin tiettyä kiinnostavuutta, että se eri kulttuuripiireissä on jopa Europan sisällä muodostunut hiukan erilaiseksi.