Hyvästit järjelle

 

What do you want to do ?

New mail

Lastenkamari ja me eli oikotie älyköksi

 

Suomen Kuvalehdessä 50/20 Aurora Rämö kirjoittaa otsikolla Tämä ei nyt ole ookoo muutamista viime aikojen absurdeista tapahtumista yliopistotasoisissa taidekouluissamme.

Maailmankulttuurin klassikoiden opettaminen nuorille neroille ei olekaan enää yksinkertaista. Muun muassa Shakespearen kanssa on ongelmia. Opiskelijat sanovat, että on väkivaltaa joutua yksin lukemaan tuollaisen henkilön teoksia. Tutustuminen raiskauskulttuurin aikaansaannoksiin tuo traumoja ja jopa yksittäiset sanat satuttavat tahallisesti tai tahattomasti paitsi vähemmistöryhmiä, joiden mukaan tietenkin koko maailma on organisoitava, myös heille solidaarisia henkilöitä.

Tällaista idiotismiahan on amerikkalaisissa collegeissa ollut jo hyvän tovin. Opiskelijoiden mob rule on sabotoinut kaikkea sellaista, jossa on voitu jollakin perusteella väittää olevan muistumia vääränlaisesta yhteiskunnasta ja kulttuurista. Sensuurivaatimukset ovat olleet suorastaan intohimoisia.

Varmemmaksi vakuudeksi jotkut opiskelijat ovat kertoneet vääränlaisen informaation aiheuttaneen heille kärsimystä. Jotkut ovat suorastaan tuhertaneet itkua tai ainakin väittäneet, että kyyneleet tulivat silmiin jostakin opettajan lausumasta, vaikka nyt ei mitenkään voi muistaa, mistä erityisesti. Tällainen asiahan raportoitiin Jyväskylän yliopistosta, oliko nyt viime vuonna.

Koko tämä uskomattoman epä-älyllinen sirkushan on toki amerikkalaista tuontitavaraa. Sieltä on aivan suoraan ja ilman vähäisitäkään kritiikkiä apinoitu kaiken maailman uhriutumiset, kulttuuriset omimiset, postkolonialismit, antirasismit, Black Lives Matter -mielenosoitukset, Metoot ja muu anti-intellektuaalinen hölynpöly.

Sen jatkuva vatvominen olisi jo loukkaus olettamani lukijakunnan älyllistä tasoa kohtaan ja jätänkin tämän huuhaan tässä omaan arvoonsa. Olenhan sentään jo aikoinaan näistä kirjoittanut ja se riittäköön (esim. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=black+lives+matter ).

Merkille pantavaa joka tapauksessa on, että nuo täysin aivottomat vaatimukset informaation torjumisesta ja uudesta, joka puolelta sensuroidusta maailmasta näyttävät liittyvän ajatukseen korkeasta intellektuaalisesta tasosta.

Tässä ei sinänsä ole erityistä uutta. Jo Simo Salminen Rotestilaulussaan rehvasteli sillä, että hän ihan itse pystyi löytämään tästäkin maasta kaikenmoista mälsää -ei tarvinnut siitä asiasta edes kavereilta kysellä.

Pentti Saarikoski, jolla lienee ollut ihan oikeasti jonkinlaisia älyllisiä ambitioita, puolestaan tuskastui would-be älykköjen iänikuiseen latteuksien jauhamiseen ihan kuin suurenakin älyllisenä saavutuksena ja uhkasi kirjoittaa intellektuellin sanakirjan, jossa kaikki olisi valmiina.

Mutta älymystö ei tarkoita vain niitä, joilla on älyä. Se on yhteiskunnallinen ryhmä, jolla on kapasiteettia kyseenalaistaa olemassa olevat konventiot. Sillä on ainakin kehittymättömissä yhteiskunnissa ollut myös moraalinen tehtävänsä ja erityisesti Venäjällä se halusi aikoinaan esiintyä myös moraalisen sankarin roolissa.

Tämä merkitsi sitä, että se joutui myös kärsimään kansan puolesta. Venäjällä syntyi kokonainen mytologia intelligentsijan marttyyreistä, joita hirtettiin tai heitettiin mätänemään Pietarin ja Paavalin linnoituksen kasematteihin ja Pähkinälinnaan. Siperian opetukset tulivat monelle intelligentille tutuiksi.

No, onhan meilläkin jo päästy siihen, että ihmiskunnan eloonjäämisen puolesta taistelevat älyköt ovat joutuneet (päässeet?) haistelemaan pippurisumutetta. Heidän uhrilleen voi nauraa tai arvostaa edes jaloa tarkoitusta. Se kaikki on kovin vaatimatonta, mutta ainakin se on linjassa älymystön perinteen kanssa.

Mutta mitä sanoisimmekaan noista yliopistotasoisessa oppilaitoksessa opiskelevista ”ajattelijoista”, joiden henkiselle kapasiteetille on ylivoimaista tutustua menneiden sukupolvien kulttuuriin?

Siinä ei enää ole kyseessä mikään älyllinen suoritus, ei hyvä eikä huono, vaan pelkästään anti-intellektuaalinen informaation torjunta. Se, ettei moiselle voi olla tilaa akateemisessa maailmassa, ei vaadi mitään erityisiä perusteluja.

Sensuurivaatimukset ja itkukohtaukset eivät kuulu siihen instituutioon. Argumenttien pitää olla rationaalisella tasolla. Mikäli jollakin ei ole akateemisen tason opintoihin vaadittavaa kypsyyttä, hän on siellä väärässä paikassa ja asiasta on tehtävä johtopäätökset.

Informaation torjunta on yhdistetty fasistiseen persoonallisuuteen ja muistanemme Berliinin ooppera-aukion kirjarovion 1930-luvulta. Vastaavaa oli muuten tapahtunut jo 1800-luvun alussa.

Vaatimuksessa klassikoiden hylkäämisestä on kyse samasta asiasta. Kun pitäisi tutustua länsimaisen kulttuurin perusteisiin, ovat lastenkamaritason argumentit ahdistuksesta ja loukkaantumisesta aivan väärässä paikassa. Sitä paitsi ne ovat läpinäkyvän falskeja.

Varsinainen suuri kysymys näiden ruikutusten johdosta kuuluukin: kuinka he oikein kehtaavat? Vastauksena näyttää olevan, että amerikkalaisten muotien kritiikitöntä seuraamista pidetään tietyissä would-be älykköjen piirissä niin itsestään selvästi ansiokkaana ja suorastaan hienona asiana, ettei kysymys koko asian naurettavuudesta tule edes mieleen.

On ymmärrettävää, etteivät ihmiset vielä parikymppisinä välttämättä ole kehittyneet aikuisen tasolle, vaikka eivät tilaansa välttämättä itse ymmärrä. Jonkun sen sijaan kyllä pitää tässä yhteiskunnassa edustaa vastuunalaista aikuisuuttakin. Mikäli irrationaaliset muotivirtaukset saavat jalansijan akateemisessa maailmassa, kuten on tainnut tapahtua jo muutaman oppiaineen kohdallakin, on tilanne hälyttävä.

Mistä löydämme nyt vastuullista aikuisuutta edes niin kuin malliksi? Politiikan piirissä siitä on aina ollut puutetta eikä kunnianhimoinen hallituksemme ainakaan ole todennäköinen kandidaatti.

Eipä näytä järjen majakoita juuri häämöttävän. Ehkä niitä sentään vielä jostakin ilmestyy.

Kulttuurinen omiminen

Kulttuurinen omiminen

Ilmiöiden leviäminen eli diffuusio on kulttuurien kehityksen peruskäsitteitä. Mikäli jokainen populaatio kehittäisi ja käyttäisi vain omia välineitään ja instituutioitaan, saattaisi maailma olla paljonkin nykyistä kiinnostavampi (kummallisempi), mutta ainakin se olisi olennaisesti primitiivisempi.

Yleensähän ollaan taipuvaisia katsomaan, että useimmat merkittävämmät keksinnöt ovat peräisin yhdestä alkulähteestä. Jotkut tosin lienee keksitty useammassa paikassa, ainakin jossakin muodossa, kun luonnonlait ovat kaikille samat ja niitä oppii kokeilemalla hallitsemaan, noin leikkisästi sanottuna.

Ehkäpä pyörät kaikkialla ovat peräisin jonkin pellepelottoman kerran älyämästä kaikkien pyörien äidistä. Vipu ja sen merkitys sen sijaan on varmastikin hoksattu monessa paikassa toisistaan riippumatta. Taitavat apinatkin keksiä vipuja tietämättä mitään edellisten sukupolvien ponnisteluista ja saavutuksista.

Joka tapauksessa, kaiken, mikä on meille hyödyllistä, me omimme myös itsellemme, sanoivatpa juristit mitä tahansa. Jos kyseessä on hyvin monimutkainen laitos, joudumme nöyrästi maksamaan rojalteja, muuten ei.

En halua tässä enemmälti syventyä immateriaalioikeuksien olemukseen, totean vain, ettei meillä tässä perinnäisessä skandinaavisessa oikeusjärjestelmässämme ollut aikoinaan tapana julistaa, että se, mitä joku keksii, on hänen omaisuuttaan, jota kukaan ei saa omaksua/omia. Varastaminen tai ryöstäminen on sitten toinen juttu.

Nyt joka tapauksessa olemme päässeet siihen tilanteeseen, joka on vallinnut anglosaksisen Common Law:n piirissä kaiketi jo kauan. Sen tulkintojen mukaan jollakin ihmisellä voi aina ja ikuisesti olla jonkinlainen avio-oikeus asiaan, jonka hän on ensimmäisenä hoksannut tai muuten vain rekisteröinyt. Huonoa analogiaa käyttääkseni, hän voi sitten vuokrata tuota puolisoaan muidenkin käyttöön haluamillaan ehdoilla.

Aku Ankassa esitettiin aikoinaan, että joku advokaatti keksi vaatia jokaiselta amerikkalaiselta korvauksia paikallisen ilman hengittämisestä. Se, ettei tällainen ole toteutunut, tuskin johtuu siitä, että paikallinen oikeusjärjestelmä sitä estäisi, sellaisesta nyt vain ei ole tullut hyväksyttyä tapaa.

Yhtä kaikki, maksimaalinen diffuusio ja siis myös omiminen, mikä on sama asia, on tähän mennessä ollut ihmiskunnan kehityksen tärkeimpiä mekanismeja. Sillä rahastaminen taas kuuluu samaan sarjaan kuin biologiassa loiset ja ihmiskunnassa ammattimaiset rosvot ja muut keinottelijat: siellä, missä on ruokaa, on sille aina myös ottajia, juristin koulutuksella tai ilman. Kaikkia keinoja koetetaan. Tämähän kuuluu talouden lakeihin.

Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen onnettomuuksiin kuuluu, että se jäi tosiasiassa Ranskan vallankumouksen siunauksista paitsi, tai sanokaamme, että hyötyi niistä vain epäsuorasti, omimalla.

Niinpä siellä kyllä kerkeästi omaksuttiin ajatukset ihmisoikeuksista ja kansalaisvapauksista, mutta sen sijaan mitat ja painot ja, mikä tärkeintä, oikeusjärjestelmä, jäivät vanhaan, primitiiviseen kuosiinsa. Asian seuraukset ovat päivittäin nähtävillä.

Kun valtio vielä sattuu koostumaan eriloisten ryhmien valtavasta tilkkutäkistä ja sen poliittinen järjestelmä korostaa jokaisen ryhmän erikoisoikeuksia, tavallaan uusimuotoisia (feodaali)privilegioita, jollaiset Napoleonin aikana poistettiin kaikkialta manner-Euroopasta, on väistämätöntä, että sitä katsellessaan eurooppalainen tuntee olevansa absurdin äärellä.

Oikeastaan piti käyttämäni imperfektiä. Tosiasia nimittäin on, että olemme omineet myös tänne Suomeen sellaisen amerikkalaisen ankkalinnakulttuurin, jolla ei täällä ole mitään luonnollista elinympäristöä.

Tässäkin asiassa pitää ehkä jo käyttää imperfektiä. Meillähän on näihin asti ollut suhteellisen homogeeninen kansallisvaltio kaksine kansalliskielineen ja yksine kulttuureineen, jonka molemmat kieliryhmät tunsivat omakseen.

Tilanne on muuttunut. En tarkoita vain sitä rinnakkaisyhteiskuntaa tai niitä yhteiskuntia, joita tänne ollaan innokkaasti ja valtiovallan määrätietoisella tuella rakentamassa. Myös koko ajatus kansallisesta, etenkin kaksikielisestä Suomesta on rapautunut. Tämä on laaja teema, mutta tarvitsee vain kysyä, miten moni suomenkielinen on ihan oikeasti lukenut Runeberginsa ja Topeliuksensa. Snellmania en viitsi mainitakaan.

Tuon vanhan kansallisen kulttuurin sijaan on kilvan omittu amerikkalaisia instituutioita. Useimmilla niillä on uudessa ympäristössään ollut kieltämätöntä hullunkurisuusarvoa, mutta nyt, puolen vuosisadan jälkeen hymy alkaa jo hyytyä.

Muistan, miten aikoinaan nauratti, kun meillä ns. älyköt polttivat sotilaspassejaan protestina Vietnamin sodan vuoksi. Ellei edes tällaisessa asiassa ymmärtänyt, millaiset asiat kuuluvat meille ja mitkä ei, saattoi järkevää ajattelua jo pitää toivottomana.

Mutta tämä oli vasta alkua. Sen jälkeen meillä alettiin ns. apinan raivolla omia yhä mielettömämpiä kulttuurisia vaikutteita ja instituutioita, feminismistä aina mustien oikeuksiin(!). Meillä ei sentään tainnut olla yhtään Black Lives Matter -mielenosoitusta, mutta jo Englannissa niitä oli…

Olen suuri parodian ystävä ja epätoivoni on ollut syvää, kun olen yrittänyt löytää tästä nykyisestä ns. kulttuuristamme jotakin, josta voisi parodian tehdä. Ennen maailmassahan meillä oli jopa pilalehtiä, jotka olivat tähän erikoistuneet, muistetaanpa nyt vaikka Arijoutsin Pippureita.

Mutta mitenpä teet parodian siitä, että intiaanihatun käyttäminen TV-ohjelmassa on kielletty sillä perusteella, että se loukkaa saamelaisia (vai olivatko kyseessä mustalaiset tai kirgiisit).

Kyllä tässä nyt on kyseessä niin apinamainen kulttuurinen omiminen, ettei ole enää kuviteltavissa ainakaan sen soveltajan enää ymmärtävän, että ylevän ja naurettavan välillä voisi olla jokin raja.

Olemme siis siirtyneet naurun tuolle puolen, kun amerikkalaisen kulttuurin ammattimaiset omijat ovat oppineet ajattelemaan, että nauraminen on taantumuksellista ja vahingollista toimintaa, josta on ehdottomasti rangaistava.

Kiellot, joilla säännellään jopa elämän kaikkein pienimpiä ja sinänsä merkityksettömimpiä asioita, eivät suinkaan ole vähäpätöinen asia. Niiden nieleksiminen ilman vastustusta, on merkki totalitaarisen vallan hyväksymisestä ja kunnioittamisesta eli orjan merkki.

On hienoa havaita, että YLE:n skandaalimainen päätös nostatti yleisössä vastareaktion. Vaikka kuulemme ns. korkeammalta taholta jatkuvasti, että häpeän aika on ohi, ei se siitä huolimatta pidä paikkaansa. Häpeärangaistus kulttuurisille tyhjän omijoille on yksi keino, jolla yhä voimme puolustaa oman identiteettimme rippeitä ja oikeuttamme suhtautua muihin kulttuureihin kuten haluamme ja meidän kannaltamme mielekästä on.

Totisten toverien touhuja

 

Syyttä suuttunut eli ääliö jalustalla

 

Jostakin lehdestä huomasin otsikon Kymmenen vuotta mielensäpahoittamista. Hienoa, että joku oli hoksannut panna merkille, milloin tämä ilmiö alkoi.

Niin se taitaa olla, että juuri kymmenisen vuotta sitten alkoivat erilaisten ryhmien itse itsensä valinneet edustajat julistaa, että heitä kohdellaan sanojen ja ajatusten tasolla väärin: nimitetään väärällä nimellä, kysytään vääriä kysymyksiä, luullaan mieheksi, jos ovat miehen näköisiä tai naiseksi, juos ovat naisen näköisiä ja niin edelleen. On jopa luultu ulkomaalaiseksi, mikä on muuan aggression laji.

Jotkut kertoivat saavansa vakavia henkisiä tuskia siitä, että jostakusta olennosta -ei välttämättä itse kärsijästä- käytettiin vaikka nyt nimikettä tyttö, joka kielessämme on täysin neutraali nuoren naispuolisen henkilön nimike.

Mutta itse tuo naiseuskin osoittautui sanaksi, jonka johdosta voi loukkaantua, vaikka nainen olisikin.  Sama koskee tietenkin myös sen käyttämättä jättämistä. Lyhyesti sanoen ei ole sellaista sanaa, josta ei voisi loukkaantua, mikäli nyt pitää joitakin asioita lähtökohtaisesti häpeällisinä eikä suhtaudu luojan luomaan maailmaan leppoisasti.

Tuon uuden, niin sanoakseni kireäpieruisen mielensäpahoittamisen toinen alalaji liittyy kuuluisaksi tulleeseen kulttuuriseen omimiseen, käytännössä normaaliin lainaamiseen, jota ilman ihmislaji ei voisi edes olla olemassa.

Tässä läntisessä maailmassa, josta pyhyys ainakin juridisessa mielessä karkotettiin jo muutamia vuosikymmeniä sitten, nostetaankin nyt sen sijaan esille joitakin primitiivisten kulttuurien tapoja ja instituutioita, jotka julistetaan pyhiksi.

Asia kai liittyi siihen, että niitä myös kehittyneemmissä piireissä oli jostakin syystä ruvettu harrastamaan ja suosimaan -vaatekappaleista ja musiikkia korvaavasta rääkynästä aina yleisön edessä suoritettuun pakaroiden rypistelyyn.

Ilmeni, että mielensäpahoittajien mielestä nuo asiat olivat niin pyhiä, että niiden harjoittaminen oli moraalisesti hyväksyttävissä vain sille ihmiskategorialle, joka ne oli keksinytkin. Aika hupaisaa oli, että tämä toimi vain yhteen suuntaan: vain primitiivisemmällä osapuolella oli oikeus närkästyä, jos edes jokin sen kulttuurinen luomus sentään kelpasi muillekin.

Kuvallisessa esityksissä ja tuotteiden nimissä syntyi kaikessa ristiriitaisuudessaan hämmästyttävä ilmiö: kuvat, jotka esittivät jotakin ei-valkoista kohdetta, oli poistettava tuotteista loukkaavina, kun taas kuvat, jotka esittivät valkoista ihmistä (esim. Elovena-tyttö) olikin korvattava tummempia henkilöitä esittävillä.

Muussa tapauksessa olisi… Olisi, niin mitä? Luulen, että se henkilö tai ne henkilöt, jotka nostivat asioista ns. someraivon, olisivat vain raivonneet lisää kuin uhmaikäinen kakara, joka heittäytyy kaupan lattialle ja vollottaa, ellei saa tahtoaan läpi.

Huono kasvattaja kiiruhtaa aina välittömästi täyttämään pikku tyranniksi ja narsistiksi kasvattamansa kehittymättömän ihmistaimen tahdon ja saa sitten lopun ikäänsä katsella moraalitonta narsistia, jolle mikään ei koskaan ole tarpeeksi ja joka ei ole pennin vertaa kiinnostunut siitä, mikä tuon kasvattajan kohtalo joskus vanhuudessa sattuu olemaan.

Karl Mannheim puhui aikanaan käsitteestä freischwebende Intelligenz, jolla tarkoitettiin henkisesti vapaata joukkoa, joka liikkui sinne, missä tarvittiin aidosti rationaalista ja humaania näkemystä eikä omiin pikku intresseihinsä linnoittautunutta ja henkisesti jämähtänyttä porukkaa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=intersektionalismi ).

Sen sijasta länsimaat ovat saaneet sivistymättömän, mutta sitäkin itsevarmemman, labiilin ja somesta ohjautuvan lauman, joka on aina valmiina syöksymään minkä tahansa houreen mannekiiniksi ja heittäytymään vaikka katukiville rähmälleen, mikäli arvelee sen nostavan arvoaan hyvesignaloijien keskinäisissä pätemiskisoissa.

Cancel-kulttuuri, Black lives matter ja muu kansainvälinen idiotismi ei ole sivuuttanut meidänkään maatamme, vaikka niillä kaiken järjen mukaan ei ole täällä mitään tekemistä -mutta samahan on enemmän tai vähemmän tilanne monessa muussakin maassa, jossa muotitietoiset moraalisiksi jättiläisiksi pyrkivät nuoret heittäytyvät mukaan.

Kun nyt näemme noita ihan oikeasti kaksivuotiaita kaupan lattialle heittäytyneitä mussukoita, emme kai yleensä kohdista erityisesti arvosteluamme heihin, vaan sen sijaan vanhempiin, joiden velvollisuus on kehittymättömästä jälkikasvustaan huolehtia, koska heillä juuri pitäisi olla siihen edellytykset, joita pienokaisilla ei ole.

Ketkä tässä nykyisessä hullujenhuoneessa ovat noiden täysikasvuisten asemassa?

Tietenkin ennen muuta esivalta, hallitus ja sen ohjaamat instituutiot koulusta poliisiin ja oikeuslaitokseen, mutta myös muut sellaiset tahot, jotka haluavat tulla vakavasti otetuiksi ja täyttää jotakin aitoa tehtävää yhteiskunnassa. Sellaisina pidän puolueita, kirkkoa ja yliopistoa, joiden kaikkien on kyettävä nousemaan laumaregression ja demagogisen käsitemagian yläpuolelle.

Firmat toki kalastelevat asiakkaiden suosiota ja ovat herkästi vastanneet muutaman höyrähtäneen someaktivistin vaatimuksiin, mutta sielläkin on vaarana sen takia sitten joutua täysipäisten kansalaisten boikottiin ylenpalttisen somerahvaan nöyristelyn vuoksi. Epäilenpä, että Finlayson sai kelpo lailla takkiinsa Tom of Finland-hehkutuksensa takia. Miten lienee Fazerinkaan myynti kehittynyt?

Se mielensäpahoittaja, jolle tässäkin maassa yhä useampi taho syvään kumartaa, ei ole mikään karvat korvilla pöydän päässä istuva seniorikansalainen, vaan nuori, kirkassilmäinen ja simppelillä maailmankuvalla varustettu narsistinen tomppeli, ehkä ennen muuta tyttö, joka on vakuuttunut siitä, että maailman on häntä toteltava ja ellei se tottele, niin hänpä ulvoo oikein todella kovaa ja pahalla äänellä.

Amerikassa kyse on politiikasta. Siellä mustilla, ruskeilla, homoilla, juutalaisilla, irlantilaisilla ja lukemattomilla muilla ryhmillä on kullakin poliittista valuuttaa, miljoonia ääniä ja niiden kumarteleminen on siis reaalipolitiikkaa. Meillä näin ei ole ainakaan vielä.

Mielensäpahoittaminen on meillä vain moraalinen teko, joka on yleisen käsityksen mukaan erittäin kunnioitettava, ellei se koske vain normaalia keskivertokansalaista kaikkine arkisine huolineen. Siinä tapauksessa se saa vastakkaisen etumerkin.

Mikäli näet vanhanpuoleinen kantakansallisuuteen kuuluva mieshenkilö pahoittaa mielensä, on asia vain ja ainoastaan huvittava, mikä jokaisen kuuluu ymmärtää.

Jostakin syystä vain näyttää nuorelle älymystölle olevan aivan mahdotonta ymmärtää, että ne tässä maassa asuvat, yhteiskunnan runsaskätisesti tukemat ja hoivaamat mielensäpahoittajat, joiden nimissä he heittäytyvät rähmälleen, ovat vähintäänkin yhtä huvittavia ja heidän närkästyksen aiheensa paljon naurettavampia kuin sen kunnollista elämää viettäneen ja vanhuudessaan hylätyn vanhan miehen, jonka joku kirjalliseksi neroksi pyrkivä on nostanut tikun nokkaan naurettavaksi.

Mutta onko mielensäpahoittaminen koskaan mikään arvo sinänsä? Onko moraalisesti valtavan merkityksellinen tapahtuma, jos joku ei oikein pidä siitä, että hänen luullaan syntyneen ulkomailla, koska hän on sen näköinen?

 Onko meillä joitakin ihmisryhmiä, joiden oikeus ja jopa velvollisuus on olla äärimmäisen herkkänahkaisia jopa hyväntahtoiselle huumorille? Kuka sellaisesta hyötyy? Eikö pikemmin jokaisen velvollisuus ole aikuistua ja ymmärtää, että itse kukin katselee tätä maailmaa omasta näkökulmastaan, joka nyt ei suinkaan aina ole tämä minun omani?

Vanha viisaus sanoo, että se, joka syyttä suuttuu, myös lahjatta leppyy. Sitä kannattaisi nyt monen sopulimaailman sankarin ja nuoren oikeustaistelijan pohtia tykönään.

What do you want to do ?

New mail