Kokovartalokuva 1600-luvulta

 

Kelpo mies Englannista

 

Samuel Pepys, Päiväkirja. Henry B. Wheatleyn toimittavasta laitoksesta valikoinut ja suomentanut Jouko Linturi. Tammi 1966, 355 s.

Everybody´s Pepys. The Diary of Samuel Pepys 1660-1669. Abridged from the complete copyright text and edited by O.F. Morshead. G. Bell and Sons MCMXXVI (1936) 570 s.

 

Samuel Pepysin päiväkirja on maailman kuuluisimpia. Se ei johdu henkilön asemasta ja merkityksestä, sillä vaikka hän oli kyllä korkea amiraliteetin virkamies, ei hän ollut sellaisessa asemassa, että olisi voinut ratkaisevasti vaikuttaa olennaisiin päätöksiin.

Ei teoksen tyylikään niin erityistä ole, että sitä esikuvallisuutensa vuoksi kannattaisi lukea. Sen sijaan siitä henkii luottavainen autenttisuus, siitä voimme nähdä, miten enemmän tai vähemmän tavallinen ihminen aidosti koki aikakautensa suuret tapatumat, kuten restauraation, kun tasavaltaisen Englannin tarina päättyi ja kuningasvalta palasi takaisin.

Kertomukset kavaljeerien kostosta keropäille, alituisista hirttäjäisistä ja fanaatikkojen kapinasta uutta valtaa vastaan ovat kiinnostavia ja samoin Lontoon suuren palon kuvaus vuodelta 1666. Pepys oli hierarkiassa myös kylin korkealla päästäkseen useinkin näkemään kuninkaan ja kuullakseen kaikki hovin juorut, mutta ei kuulunut Kaarlen lähipiiriin.

Kiinnostavampia ovatkin ne tavat ja tottumukset ja koko se maailmankuva ja ajattelutapa, jonka läpitunkema koko kirja on. Kirjoittaja on uskollisesti kirjannut kaikki merkittävimmät mielenliikkeensä ja sisäiset taistelunsa ja sen ohella myös tiedot siitä, mitä milloinkin syötiin ja juotiin, milloin pestiin pyykkiä ja tehtiin muita taloustöitä, millaista oli lähteä merelle ja nähdä Hollanti ja niin edelleen ja niin edelleen.

Heti kun mainittu kirjan laitos ilmestyi suomeksi, kehotti Eino E. (Nenno) Suoahti proseminaarilaisiaan lukemaan sen. Minäkin tein työtä käskettyä, mutta siitä on nyt tosiaan jo pian kuusikymmentä vuotta, joten muistikuvat ovat hämärtyneet, vaikka törmään kirjassa aina silloin tällöin tuttuihin asioihin ja sanontoihin.

Kirja sijoittuu Lontoon Cityyn, jota voisin sanoa rakastavani, ellei se olisi kovin epäsuomalaista. Ainakin menen sinne mielelläni aina uudelleen ja hommaan sieltä hotellinkin, jos satun edullisesti saamaan. Vaikka seutu on arkkitehtonisesti toivottoman sotkuinen ja joka suhteessa mieletön kokoelma eri aikakausien tuotteita, on siellä säiunyt aivan omanlaisensa paikan henki, genius loci.

City ei ole mikään menopaikka, vaan päin vastoin etenkin pyhäisin erittäin rauhallinen ja siellä hiljaisuuden keskellä seisovat uljaina Paavalin kirkko (St. Paul’s), Tower, London Wall, The Monument, Barbican Centre ja paljon muuta.

Samat nykyiset kadun nimet, Fleet Street, Ludgate Hill, Cheapside, Chancery Lane, tulevat koko ajan vastaan jo Pepysin muistiinpanoista, vaikka ymmärrän, ettei tuon ajan rakennuksista ole mitään jäljellä. 1700-luvulta sentään on Samuel Johnsonin kantapaikka Ye Olde Cheshire Cheese.

Mutta itse ennen mahtava Fleet Streetkin on nyt tyhjä sanomalehdistä, jotka sieltä käsin vielä äsken levisivät kaikkialle neljännen valtiomahdin itsetietoisina edustajina.

Kun oma suomenkielinen kappaleeni Pepysin kirjaa sattui juuri nyt olemaan hankalasti saatavilla, lainasin toisen kirjastosta, jossa se, merkittävää kyllä, oli sijoitettu teologian osastoon. Englantilaiset versiot olivat kyllä Britannian kirjallisuudessa.

Pepysin päiväkirja ei ole mikään tunnustuskirja ja sen raikkautta lisää suuresti kaiken ekshibitionismin puute. Prkimystä syvällisyyteen ja sillä keikailuun ei myöskään  ole. Muistiinpanot kirjoitettiin aikoinaan pikakirjoituksella ja ilmeistä on, ettei niitä tarkoitettu kenenkään luettavaksi.

Kirjoittajan suhde Jumalaan ei ole mitenkään selkeä eikä hän suinkaan kuulu niihin fanaatikkoihin, jotka hiljattain Englannissa tappoivat toisiaan uskonasioiden takia. Hän käy kyllä kirkossa ja manailee typeriä saarnoja ja irstaita ja vallanhimoisia kirkonmiehiä. Omantunnonarka hän kyllä on vaelluksessaan, mutta ei omista ajatustakaan helvetille.

 Itse asiassa hän kuului kyllä jossakin vaiheessa keropäihin ja pelkäsi restauraation aikana suuresti, että muuan lörpöttelijä ryhtyisi sitä juuri nyt muistelemaan. Onneksi lustraatio jäi vielä puolitiehen. Test Act, jolla seulottiin salakatoliset, tuli voimaan vasta vuonna 1673.

Kuten sanottu, hirttäjäisistä, mestauksista ja ruumiiden paloittelusta tuli Kaarle II:n noustua vuonna 1660 valtaistuimelle hetkeksi arkipäivää ja myös Pepys osti usein lipun katsomoon päästäkseen seuraamaan näytelmää. Katsojia saattoi kertyä tuhansia.

Joskus katsojan valtasi sääli kelpo miehen puolesta ja Pepys uskoo, ettei kuningaskaan, joka tiettävästi oli hellämielinen, suorituttaisi teloituksia, ellei laki siihen velvoittaisi. Joka tapauksessa erikoista oli, että mestattujen päät ja jäsenet korostivat kauan monia julkisia paikkoja ja jopa Cromwellin ruumis kaivettiin haudastaan häpäistäväksi.

Mestausten ohella kukkotappelut olivat suuri englantilainen huvi, jota seurasi kirjava yleisö kerjäläisistä aina parlamentin jäseniin ja (muihin) ammatttimaisiin lurjuksiin. Pepysillä ei ollut niissä tapana käydä, mutta ainakin kerran hän pistäytyi.

Suurempi huvi olivat teatterinäytännöt, joissa Pepys kävi alituisesti ja häpesi sitä yhtä paljon in juopotteluaan. Hän vannoi useasti lopettavansa molemmat tavat, mutta sortui sitten taas.

Näytelmissä oli hyviä ja huonoja. Shakspearen Loppiaisaaatto ja Kesäyön unelma eivät saaneet armoa Pepysin silmissä: uskomatonta roskaa molemmat!

Pepys rakasti musiikkia ja on tunnetuimmassa muotokuvassaan (ks. Samuel Pepys - Wikipedia ) esitettykin itse säveltämänsä kappaleen nuotit kädessään. Joskus hän pyysi Jumalalta anteeksi sitä, että tarttui taas luuttuunsa, mutta yleensä hän näyttää nauttineen viulu ja luutun soitosta ilman omantunnon tuskia.

Pepysin suuri heikkous olivat kuitenkin naiset. Toki hän oli päiväkirjojensa kirjoittamisen aikaan kolmenkympin molemmin puolin ja niin naisten katselu ja pelmuilu heidän kanssaan veti vastustamattomasti puoleensa niin häntä kun kaikkia normaaleja ikätovereitaan.

Kaikki kauniit naiset ja hieman muutkin kelpasivat ja vaikka useimmiten naiset eivät laskeneet lähentelijäänsä aivan päämäärään saakka, tapahtui sitäkin sangen usein. Aviomiehet eivät olleet erityisen mustasukkaisia ja Pepys itsekin salli vaimolleen suuren vapauden oleskella vieraiden miesten kanssa, vaikka tunsikin suuria mustasukkaisuuden tuskia.

Itse asiassa naiset piirittivät koko ajan korkeaa virkamiestä ja pyrkivät yleensä saamaan miehilleen etuja, eritysesti laivaston kapteenit olivat Pepysin myötämielisyyden tarpeessa ja toimittivat kaikenlaisia lahjoja, oli vaikkapa tynnyreittäin sampia ja jopa suuria määriä kultarahoja.

Pepys otti lahjat vastaan, vaikka vannoikin itselleen, ettei hän koskaan niiden takia sortuisi tekemään majesteettinsa etujen vastaisia päätöksiä. Joskus sinänsä suhteellisen merkittävä lahja/lahjus oli hänestä kuitenkin niin pieni, että vaikka hän otti sen vastaan, hän päätti olla tekemättä lahjoittajalle mieliksi. -Kovin halvaksipa hänen kunniansa arvioitiin…

Kaiken kaikkiaan työnteko amiraliteetissa oli sitä luokkaa, että Pepys kauhisteli ajatusta sodan syttymisestä Hollannin kanssa. Jos pitäisi saada jotakin aikaan olisi koko joukko (”meidät”) ajettava pellolle ja otettava jostakin paremmat tilalle.

Töitäkin sentään virastossa tehtiin aina silloin tällöin ja joskus jopa ahkerasti. Toki viran hoitaminen ei ollutkaan mitään ojan kaivamista, vaan pitkälti käskemistä.

Kuitenkin raha-asioita työkseen hoitavan miehen piti osata matematiikkaa ja sitä Pepys ryhtyikin sinnikkäästi opiskelemaan. Suuriman vastuksen näyttää ainakin aluksi tuottaneen kertotaulu, jonka oppiminen tuntuu mahdottomalta.

Nämä päiväkirjat sisältävät liioittelematta tuhansia toinen toistaan kiinnostavampia yksityiskohtia omasta ajastaan ja kun nämä blogit ovat jonkinlainen oma (oppimis-) päiväkirjani, lopetan tämän teeman tältä päivältä tähän ja jatkan huomenna siitä, mitä tänään saan lukea. Olen nyt päässyt vasta suomenkielisen version puoliväliin.

Valtaistuin

Valtaistuin ja sen haltijat

Tohtori Johnson (Samuel) lausahti joskus, että ravintolantuoli on ihmisonnen valtaistuin: a tavern chair is the throne of human felicity. James Boswellin esikuvallinen ja kohdettaan suuresti ihaileva elämäkerta kertoo tuon suuren miehen olleen periaatteidensa mittainen ja useasti istuneen ravintolassa. Johnsonin kantapaikka oli Lontoon Cityssä sijaitseva Ye Olde Cheshire Cheese, jossa voi yhä käydä, jos onnistuu huomaamaan sen pikkuruisen kujan, jonka varrella tämä pienoinen pubi sijaitsee. Pari viikkoa sitten se sattui Cityn kiireettömänä sunnuntai-aamuna olemaan vielä kiinni.

Mutta Johnsonin asunto, joka yhäkin on siinä lähellä, oli vielä tavernaakin vähäpätöisempi. Eipä ihme, että sieltä oli pakko päästä usein pois. Onneen tuskin kuitenkaan riitti pelkkä pääsy pubi-ilmaan, seurahan se oli tärkeintä ja se intellektuaalinen ilmapiiri, jossa ajatukset pääsivät lentoon ja jossa syntyivät ne kuolemattomat aforismit, joita tuo ”luonnottomassa määrin englantilainen olento” niin runsaasti lahjoitti kuulijoilleen.

Muistan, että jossakin vaiheessa pyylevä Johnson lopetti alkoholin käytön, mikä lienee ollut viisasta. Ehkäpä myös rasvaisen ruoan vähentäminen tuli mieleen. Ehkä sisäinen ääni kertoi, en tiedä. Oma kokemukseni viittaa kuitenkin siihen, että ravintolapöydässäkin ruoan laatu yhdistettynä sopivaan seuraan, riittävään nälkään ja toisaalta sen nauttimisen tapa ovat olennaiset tuon mainitun felicityn kannalta. Määrä on se, joka tappaa ei laatu.

Nykyaikainen englantilainen pubi on usein viihtyisä paikka, mikäli siellä sattuu olemaan riittävästi tilaa eikä yleisö ole mielettömästi juovuksissa, kuten aina silloin tällöin tapahtuu. Sunnuntain pubilounaiden roastbeef on usein suussa sulavan herkullista ja itse asiassa tavallinen purjomakkara muusin kera särvittää loistavasti päivän ensimmäistä tuoppia, sitä, joka maistuu toiseksi parhaalta. Tarjollahan on aina myös hyvää sinappia.

Kaiken kaikkiaan Johnsonin alussa mainitun kuolemattoman aforismin synty nimenomaan lontoolaisessa pubissa on tuskin sattuma. Uskon, että siihen on syntyhetkellä vaikuttanut hyvä ale tai lager, jonka hiilihappo kohauttaa pikku hiprakan päälle yhtäkkiä kuin kuohuva samppanja. Suotta ei ole sanottu, että olut on antanut ihmiskunnalle enemmän kokemusta taivaasta, kuin kaikki rukoukset yhteensä.

Saksalaiset ovat oppineet liittämään olutseidelinsä kyytipojaksi myös pikku snapsin. Usein se näyttää olevan Jägermeisteria, mitä pidän melko kelvottomana tavarana. Kunnon Kirsch olisi paljon parempaa, ellei oikeata vodkaa sitten ole saatavilla. Muuten: venäläisillä on tästä osuva sananparsi: пиво без водки –денги на ветер… Jos latkii olutta ilman vodkaa, on se sama kuin heittäisi seteleitä tuuleen.

Tätä koulukuntaa en varauksettomasti kannata, vaikka ymmärrän idean perusteet. Venäläinen humala on perinteisesti ollut kova ja nopeaa nousua suosiva. Paitsi että moinen on epäterveellistä, mennään siinä helposti muutoinkin överiksi. Eihän se hauskuus siitä synny, että sekoittaa päänsä viinalla. Siinä näet helposti pääsee aivan toisenlaiseen tulokseen. Johnsonin muusa ei taida viihtyä älyttömästi mökeltävien kännikalojen seurassa.

Alkoholi oikein ja taitavasti käytettynä kyllä avaa mielen lukkoja ja vapauttaa älyn ja tunteen. Mutta kaiken tämän se voi myös tuhota ja perusteellisesti voikin.

Mielestäni nykyiset pietarilaiset ravintolat vastaavat usein aika pitkälle niitä vaatimuksia, joita voidaan asettaa tuolle Johnsonin ylpeälle käsitteelle throne of human felicity. Ruoka on usein erinomaista, palvelu luontevan ystävällistä ja reilun meiningin hengessä saattaa saada vaikkapa ilmaisen vodkaryypyn.

 Juuri tällä hetkellä ravintoloissa on myös mukavasti tilaa. Viikonvaihteessa olin parissakin gruusialaisessa paikassa, Gribojedovin kanavalla sijaitsevassa Chachassa ja Sulikossa ulitsa Vosstanijalla. Jälkimmäisessä sattui olemaan melkoisesti gruusialaisia, muun muassa suurehko hiprakoituva seurue, jonka aiheuttama kohtuullinen meteli ei olut lainkaan häiritsevää. Kontrasti erääseen Covent Gardenin pubiin pari viikkoa sitten oli räikeä.

Mutta alkoholi saattaa tuottaa muutakin kuin hetken huumaa. Muuan kiinnostava asia on ns. kohmelo (ven. похмелье, lat. crapula). Venäläiset itse suhtautuvat siihen usein ikään kuin sairautena, joka on parannettava vaikkapa juomalla suolakurkkulientä, рассоль. Sattuipa myös juuri hiljattain silmiini ruokalista, jossa oli mainittu pohmelnyj sup –krapulakeitto. Netistä olen myös oppinut käsitteen krapulamättö, joka voi olla esim. rasvaisen suolaista pizzaa. No, toivotan onnellista paranemista kaikille myrkytyksen oireista toipuville ja ymmärrän heitä. Ei se välttämättä ole leikin asia lainkaan.

Mutta asialla on myös tietty niin sanoakseni taiteellis-esteettinen ulottuvuutensa. Origo kirjoitti joskus krapulan eri (arvo)asteista. Hänen mielestään alhaisin niistä oli merkonomikrapula, joka oli pelkkää pahaa oloa. Sitä parempi oli taiteilijakrapula, jonka vallitessa päähenkilön tekee yhtäkkiä mieli avata joku klassikko, jota normaalitilassa syvästi kauhistuu, soittaa vanhalle heilalle tai tehdä jotain muita vastaavia urotöitä. Omaa luokkaansa oli sitten ammattilaiskrapula, jossa asiat muuttivat havaittavaa muotoaan: kaikki alkoi näyttää kummalliselta, kukaan ihminenkään ei ollut normaalin näköinen.

Jotakin tutunomaista olin vanhan mestarin luokittelussa havaitsevani ja se toi myös mieleeni naistutkimuksemme Nestorin, Mies Reenkolan teokset. Muistelmissaan Reenkola kertoi, että hänen isänsä, senaattori Heikki Renvall oli neuvonut aina hyödyntämään myös ns. jälkipäivän tarjoamat mahdollisuudet. ”Ensimmäinen päivä on kuin kuopan kaivamista, raakaa työtä. Vasta toisena päivänä henki leijailee vapaana turhan kritiikin kahleista ja silloin rakennetaan pilvilinnat”.  Luulen, että tämä muistinvarainen siteeraus on lähellä originaalia, varoitan mahdollisesta vähäisestä muistivirheestä.

Kun poika kysyi, mitäs sitten tehdään, kun tulee se kolmas päivä, oli vastauksena, että sitä kannatti kavahtaa. Jos oli ollut hyvässä seurassa, se keksisi kyllä kolmanneksi päiväksi jotain muutakin tekemistä, vaikkapa kalastusta. Mutta, intti poika, ainahan saattaa tulla tilanne, että kolmantena päivänä on aivan pakko jatkaa alkoholin nauttimista. Miten siihen olisi suhtauduttava? ”Siinä tapauksessa”, kertoi isä, ”minä olen aloittanut laskemisen alusta…”

Tohtori Johnson, kuten sanottu, lopetti aikanaan alkoholin nauttimisen ja teki siinä epäilemättä viisaasti. Human felicity ei voi eikä saa olla yhdestä kemikaalista kiinni. Jo ihmiskunnan ylpeys nousee tällaista vastaan.

Ja ei sen viinan kanssa ole leikkimistä. Joka ei usko, lukekoon Salomon Saarnaajaa (löytynee netistä). Tämä viisas mies kuvasi viinin turmiollisuutta suunnilleen samaan tapaan kuin hän toisessa kohtaa luonnehti naisen vaarallisuutta ja oli mielestäni oikeassa. Nuo molemmat saattavat parhaassa tapauksessa koitua suurimmaksi siunaukseksi ja pahimmassa viheliäisimmäksi kiroukseksi. Ei kuitenkaan kannata luulla, että ne ehdottomasti olisivat vain ja ainoastaan jompaakumpaa.

Niin kummallinen on tämä maailmamme. Mitäpä sanoikaan naisista Johnson, tuo aikansa viisain mies: "Nature has given women so much power that the law has very wisely given them little."

Gefundenes Fressen

 

Seurustelusta ja sen edistämispaketista

(Für 3 Abende voller literarischer Entdeckungen und kulinarischer Highlights, Die Zeit)

 

Kun ihmiset kohtaavat, he yleensä pyrkivät jollakin tavoin kommunikoimaan eli tekemään toisten kanssa yhteiseksi jotakin omaansa hengen maailmassa (lat. communis, yhteinen). Moni suomalainen kyllä mieluummin kääntää katseensa johonkin toiseen suuntaan.

Nykyaika tuntee jos jonkinlaista chattia, talkkia, debattia ja ties mitä. Netissä se tapahtuu usein karkealla tasolla, joka näyttääkin kauhistuttavan niitä turvallisen tilan etsijöitä, joita nykymaailma on pullollaan.

Toki kommunikoinnissa on erilaisia tasoja ja asteita moneen tarpeeseen. Kaikkea ei kannata yrittää tunkea samaan muottiin ja mitata samoilla mitoilla, jos nyt mittaamista yleensäkään pidetään tarpeellisena tai mahdollisena joka asiassa. Sekin tuppaa unohtumaan nykyihmiseltä, joka sielultaan on yhä amerikkalaisempi.

Vanha saksalainen ja muillekin sopiva ajatelma toteaa: Das Tier frisst, ein Mensch isst, aber ein zivilisierter Mensch speist. Eläimet syövät, ihmiset ruokailevat tai nauttivat ruokansa ja sivistyneet ihmiset aterioivat.

Eipä sikäli, kyllä ihmisetkin usein ja jopa useimmiten vain tankkaavat, ahmivat, särpivät, ahnehtivat, märehtivät ja niin edelleen. Kuitenkin ihmisen erikoisuuksiin kuuluu, että hän on kohottanut myös syömisen taiteeksi, silloin kun se parasta on.

Aterioinnissa näet piilee mahdollisuus sekä älyllisen, että emotionaalisen kommunikaation yhdistämiseen optimaalisella tavalla, mikä kohottaa tapahtuman arvokkaammaksi kuin sen osien summa.

Jo Platonin pidoissa (vrt. Vihavainen: Haun platon pidot tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), tapaamme seurustelun sellaisella tasolla, jota voi nimittää erityisellä sanalla konversoinniksi (ransk. conversation, saks. ym. Konversation jne.). Ruotsissa tietosanakirjojen nimi on perinteellisesti ollut Konversationslexikon.

Sanan kantana latinassa on verbi vertere, kääntyä ja etuliite con viittaa joko yhteyteen tai vahventaa pääsanaa. Kaiketi siis sana alkuperäisessä merkityksessään viittaa vastavuoroiseen kääntymiseen toisten puoleen.

Kyseessä ei siis saa olla monologi. Vastavuoroisuus on olennaista. Toki tunnemme historiasta myös pitkiä monologeja, joita on nimitetty pöytäpuheiksi, Tischreden. Niitähän on julkaistu sekä Lutherilta että Hitleriltä. Kiinnostavaa niitäkin on lukea, mutta ei niistä kannata opiksi ottaa, mikäli ajatellaan, että niiden esittäjät ihan oikeasti pitivät niin pitkiä puheenvuoroja.

Tohtori Samuel Johnson, perienglantilainen älykkö ja originelli sanoi aikoinaan, että ravintolan pöytä on inhimillisen onnen valtaistuin (ks. Vihavainen: Haun cheshire cheese tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tämän onnellisuusnäkökulman (joka itse asiassa jo sisältää sangen monimutkaista problematiikkaa, vrt. Vihavainen: Haun onnea, lykkyä ja tuuria tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ohella sai konversaatio, seurustelu jo varhain myös tärkeän sosiaalisen merkityksen, kun sievistelevät hupsut ja monet muutkin kehittivät siitä sosiaalista leikkiä ja jopa peliä.

Vanhimman Suomessa ilmestyneen aikakauslehdenkin nimi oli Om konsten att rätt behaga. Pelkästään tämä asia kertonee meille jotakin tuon käsitellyn asian merkityksestä. Toki siihen liittyi myös potentiaalisesti suuria rahallisia arvoja, jotka realisoituivat tyttärien edullisissa naimiskaupoissa.

Saattaapa olla niinkin, että seurapiireissä seurustelun varsinaisesti intellektuaalinen aines sai antaa tilaa aivan pinnallisille nokkeluuksille ja etukäteen harjoitetuille hurmaamiseleille. Saattoi olla tärkeämpää vaikkapa lausua kauniisti jokin ranskankielinen fraasi kuin edes ymmärtää sen tarkoitusta.

Joka tapauksessa voidaan todeta, että esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa ja varmaan monessa muussakin maassa konversaatio muuttui helposti satojen sääntöjen rasittamaksi seuraleikiksi, jossa tuskaisina pyrittiin mahdollisimman täydelliseen suoritukseen ja kammoksuttiin jokaista mahdollista virhettä.

Ainakin joidenkin kuvausten mukaan tällainen muodollisuus poikkesi Venäjän vastaavasta instituutiosta, jossa päästiin pakottomaan ja miellyttävään yhteiseloon. Varmuuden vuoksi huomautan, että vastustan jyrkästi ja ehdottomasti Putinin laitonta hyökkäyssotaa.

Aina silloin tällöin ostan Die Zeit-lehden irtonumeroita. Lehtihän on täyskokoista sanomalehteä muistuttava viikkolehti, joka ilmoittaa olevansa Wochenzeitung für Politik, Wirtschaft, Wissen und Kultur. Usein siinä onkin erinomaisia juttuja, jollaisia on Suomen ns. laatulehdistä turha etsiä.

Nyt pisti silmääni lehden oma mainos, jossa tarjottiin paketteja nimeltä Das literarische Menü. Kyseessä on kolmen konversaatioillallisen (literarische Soiree) paketti, joka sisältää kirjallisuus- ja kysymyskortteja, joissa on jännittäviä Zeitin toimituksen luomia ajatteluärsykkeitä (Denkanstössen) ihmisenä olemisesta, rakkaudesta ja muistamisesta. Ne johdattelevat seurustelua fantastisella tavalla (auf fazinierende Weise).

Lisäksi paketissa on hienostuneita (raffinierte) kolmen ruokalajin ruokalistoja, jotka on helppo valmistaa ja lisäksi vielä jännittäviä (anregende) Zeit-lukuvihkoja, joissa kerrotaan kirjailijoiden, teosten ja teemojen taustoista…

Nyt paketti maksaa 59,95 euroa ja lisäksi 4,95 euron postimaksun. Tilatkaa osoitteesta shop.zeit.de/litmenue .

Minä taidan jättää tilaamatta, mutta ihailen kyllä lehden toimituksen rohkeaa ja varsin epäsovinnaista ideaa. Kun lukutaito, keskustelu ja jopa ruokailu ovat nyt yleensä rappeutuneet hyvin lähelle eläimellistä tasoa, jota vieläpä ihannoidaan, on tässä kyllä jotakin pysähdyttävää, vaikka amerikkalainen helppoheikki tuleekin mieleen.

Saksan yli 80 miljoonasta ihmisestä varmaankin löytyy muutamia tuhansia Zeitin lukijoita, jotka ovat aina haaveilleet intellektuelleiksi tulemisesta, mutta eivät ole tienneet, miten se tapahtuu. Nyt on tarjolla valmis paketti askelkuvioineen, joten onnistuminen on nopeaa, helppoa ja varmaa.

Näinhän se 50-luvun Tanssikurssi-kirjanen mainosti itseään. Sama firma tarjosi myös Lemmenkoulu-teosta, jossa opetettiin alan salaiset taidot suutelemisesta lähtien vai oliko se nyt sinne päätyen. Minä tilasin vain tuon ensinmainitun.

En ole ihan varma siitä, voisiko myös New York Review of Books tarjota vastaavia paketteja. Oma Kanavamme tuskin voisi, potentiaalisten ostajien joukko taitaa olla niin pieni. Kulttuurivihkoista en mene sanomaan. Itse asiassa se voisi sinne sopia mainiosti: opi perusasiat laulaen ja leikkien!

No, epäilemättä koko ajatus on aika hullunkurinen, mutta silti se tuntuu jotenkin kiehtovalta. Ettäs keksivätkin tällaisen tavan tukea lukijoiden pyrkimyksiä älyllisen tasonsa korottamiseen. Ainakin tämä kertoo siitä, että Zeitin toimitus arvostaa kirjallista älymystöä, myös rahallisessa mielessä.

Sekään ei ole mikään itsestäänselvyys. Muistakamme Leninin sanat siitä, ettei älymystö ole kansan aivot, vaan sen paska (говно, sit venia verbo).

Mitä enemmän tuota tarjousta ajattelee, sitä kiinnostavammalta se tuntuu. Mitä ihmettä noissa korteissa oikein lukee? Mitä se toimitus on oikein keksinyt ajattelumme ja makumme kehittämiseksi? Jos joku tilaa sarjan, voisin varmaankin tulla mukaan koekäyttäjäksi.

 

Läntisen kulttuurin rampa tukijalka

 

What do you want to do ?

New mail

Englishman Persecuted

Roger Scruton, England: An Elegy. Continuum 2006 (2000), 270 s.

 

Jos puhuu Englannissa Tohtori Johnsonista, on turha erikseen selittää sivistyneelle kuulijalle, että tarkoittaa suurta sanakirjantekijää Samuel Johsonia, jota on joskus nimitetty suorastaan luonnottomassa määrin englantilaiseksi olennoksi.

Johnsonin yksityiselämä oli niukkaa ja täynnä vaivoja ja vastuksia, mutta silti hänen hahmostaan tuntuu säteilevän jokin levollinen itsevarmuus, selkeä varmuus siitä, että Englanti on maailman paras maa ja että mikään tässä maailmassa ei vedä vertoja istumiselle hyvässä seurassa pienessä pubissa (A Tavern chair is the throne of human felicity). Tämä pubikin löytyy yhä: se on Ye Olde Cheshire Cheese, Cityssä aivan Fleet Streetin tuntumassa.

Tämä suuri mies, kuten hänen elämäkerturinsa ja ihailijansa Samuel Boswell häntä yhä uudelleen luonnehti, oli koruttomalla ja itsestään selvällä tavalla ylpeä englantilaisuudestaan ja aina silloin tällöin muistutti skotteja ja muita brittejä oikeasta paikastaan: paras näky, jonka voi Skotlannissa tavata, on se tie, joka johtaa Englantiin.

Englanti olikin tuolloin, 1700-luvulla nopeasti kasvamassa maineensa huipulle: sen laivasto hallitsi meriä ja se hankki siirtomaita kaikkialla. Teollinen vallankumous ei ollut vielä alkanut, mutta ne aito englantilaiset hyveet, jotka tekivät sen mahdolliseksi, olivat kunniassa.

Viime vuonna kuollut Roger Scruton, suuri konservatiivinen esteetikko ja filosofi, joka sai ansioistaan myös ritarinarvon (englantilaisen kummallinen Knight Bachelor) joutui elämään aivan toisenlaisissa oloissa kuin Johnson, jota hän epäilemättä ihaili.

Vuonna 2000 päivätyssä, Englannille omistetussa elegiassaan hän valittaa, että kaikki aidosti englantilainen ja nimenomaan englantilaiset hyveet, jotka olivat kehittyneet vuosisatojen mittaan ja nauttineet ehdotonta arvostusta, on nykyään poljettu lokaan.

Yhä uudet omatekoiset nerot todistelevat, että koko Englannin menneisyys koostuu pelkistä rikoksista (nekin kuuluvat siihen, myöntää Scruton) ja että niin sanotut hyveet olivat vain tekopyhää suojaverhoa niille konnuuksille, joiden avulla Englannin hallitseva luokka riisti kaikkia muita.

Kuitenkin Englanti oli antanut maailmalle mitä ihailtavimpia ideaaleja: herrasmiehen ihanteen, todellisuudentajuisen käytännöllisyyden ja terveen järjen kunnioituksen, jota sopi verrata Ranskan vallankumouksen innoittamaan pitelemättömään radikalismiin, yksinkertaisen elämäntavan ja pidättyväisyyden ihanteet, jotka erottivat kaikki kansankerrokset nautinnonhaluisista irstailijoista ja reilun pelin kunnioituksen: niin voitot kuin tappiot oli hyväksyttävä, jos oli sitouduttu toimimaan sääntöjen mukaan.

Nyt tilanne oli (on) se, ettei mitään näistä ihanteista kunnioiteta eikä niitä edes ole sopivaa mainita, ellei kyseessä oli taas yksi yritys paljastaa se seikka, etteivät ihanteet suinkaan aina toteutuneet käytännössä.  mutta eihän ihminen tarvitse ihanteita, jotka ovat hänen itsensä kaltaisia, vaan esikuvia, joiden mittaiseksi hänen pitäisi tulla.

Scruton ei hahmottele kuvaansa englantilaisesta ja hänen ihanteistaan omasta päästään, vaan viittaa laajaan kirjallisuuteen, sekä nykyiseen että vanhempaan. Muutos on todella suuri ja murroksen voi havaita joskus sotien jälkeen, ehkäpä erityisesti 1960-luvulla?

Ehkäpä sodat todella väsyttivät Englannin ja tyhjensivät sen voimat? Toisen maailmansodan jälkeen on uusi aikakausi joka tapauksessa alkanut myös sikäli kuin asia koskee Englantia ja englantilaisuutta. Toki vastaavaa tapahtuu koko läntisessä maailmassa, myöntää kirjoittaja, mutta keskittyy silti suremaan nimenomaan omaa Englantiaan ja sen menetettyä kulttuuria.

Englannin paheet ovat olleet monet, myöntää kirjoittaja. Omahyväisyys ja ulkokultaisuus (cant) ovat aina olleet tunnettuja, mutta kirjoittaja haluaa antaa niillekin oman arvonsa. Omahyväiset englantilaiset eivät ole koskaan kiistäneet toisten arvoa ja oikeutta samaan asenteeseen. Heille vain Englanti ja englantilaisuus on ollut tyytyväisyyden aihe ja ansaitusti.

Ulkokultaisuus ja tekopyhyys kätkevät suorastaan kulttuurisen aarteen: englantilainen kunnioittaa irrationaalista perinnettä ja absurdejakin vanhoja tapoja. Hän ei usko niiden todelliseen arvoon sinänsä, mutta sen sijaan kyllä siihen, että niiden takana on jotakin todellista ja kunnioitettavaa, jonka selittäminen ei ole mahdollista.

Englannin Common Law on suorastaan koko englantilaisuuden ydin. Se on itse asiassa tislattua  oikeudenmukaisuutta, joka on syntynyt todellisuuden pohjalta, konkreettisia oikeustapauksia ratkaistaessa eikä abstraktin järkeilyn pohjalta, kuten Code Napoléon, joka vallitsee suurimmassa osassa muuta Eurooppaa.

Englantilainen bobby, järjestyspoliisi on tämän idean ruumiillistuma: hän ei edusta väkivaltaa eikä edes valtiota, vaan oikeutta, jonka lähde on asioissa itsessään. Bobby ei kanna asetta, vaan vaikuttaa ensi sijassa arvovallallaan: roisto, joka uskaltaa loukata häntä, asettuu itse oikeutta vastaan ja ansaitsee sen mukaisen arvostuksen.

Jopa englantilaisen keittiön mauttomuus kuvastaa tiettyä mielen jaloutta: kaikkien, koko valtakunnassa tuli syödä samaa mautonta mössöä spartalaiseen tapaan. Mässäyshän on irstauteen verrattava pahe, kuten tiedämme. Siitä Scruton ei tosin puhu.

Tohtori Johnson olisi varmasti voinut mielihyvällä tunnustaa Scrutonin ylistyslaulun -tai elegian- oikeutuksen. Täytyy myöntää, että minäkin suomalaisena tunnen sen hyvin sympaattiseksi.

Muistan myös, miten tunnetussa keskustelukirjassa Pidot Tornissa, jossa vuonna 1937 pohdiskeltiin Suomen kulttuurisen suuntautumisen mahdollisuuksia, nousi nimenomaan englantilainen kulttuuri voittajaksi: Venäjää ei sattuneesta syystä voinut ajatellakaan ja sama koski tuon ajan Saksaa, jonka kultuuri muuten oli hyvin tunnettu ja varteenotettava. Ruotsi oli liian pieni ja muutenkin turhan paljon esillä ja Ranska taas väsähtänyt, ehkäpä degeneroitunutkin.

En nyt muista keskustelua sen tarkemmin, vain yleislinjan. Englantilaisuudessa joka tapauksessa nähtiin jotakin suomalaisuudelle syvästi sympaattista: reilun pelin henki, vapauden ja tervejärkisyyden ihanteet.

Nyt siis Englanti tuntuu väsyneen, ehkäpä lopullisesti. Asia näkyy myös sen suhteessa Skotlantiin ja Walesiin sekä tietysti Irlantiin. Asetelmassa on jotakin samaa kuin Venäjän ja sen slaavinaapureiden suhteessa. Brittiläisyys on asia, joka häiritsee Scrutonia, vaikka se on jo sangen vanha käsite sekin. Muistanemme maailman ensimmäisen kansallislaulun Rule Britannia!

Brittiläisyys on kuitenkin hyvin omituinen asia tässä maailmassa eikä vähiten Brittein saarilla. Englantilaiselle brittiläisyys ei ole sallittua enempää kuin nykyisin itse englantilaisuuskaan. Skotit ja walesilaiset taas käyttävät sitä erottuakseen englantilaisista, jotka ovat jääneet jonkinlaiseksi orpopojaksi omassa maassaan.

Scruton tuntuu alistuneen siihen, ettei menneisyys tai edes sen suurimmat kansalliset perinteet ole elvytettävissä. Barbaria on pesiytynyt maahan ja se tarkoittaa hyvin suuressa määrin myös sitä, ettei kansallisia perinteitä kunnioiteta tai edes tunneta. Nelsonin nimen kuullessaan nuoriso luulee, että puhutaan Mandelasta ja klassinen kirjallisuus on sille aivan tuntematonta.

On jotakin syvästi paradoksaalista siinä, että maa, joka ensimmäisenä teki suvaitsevaisuuden yleiseksi arvoksi, on nyt kehittänyt poliittisen korrektiuden nimellä kulkevan uussuvaitsemattomuuden, joka vainoaa perinteisiä arvoja samalla kun se suorastaan rohkaisee kaikenlaista pidäkkeettömyyttä.

Englantilaiset, jotka ennen tunnettiin pidättyväisestä kohteliaisuudestaan, esiintyvät nyt maailmalla juopottelevina renttuina ja tappelevina huligaaneina. Samaan aikaan koko englantilaisen kulttuurin voimanlähde, Common Law on joutunut EU:n ja WTO:n kaltaisten vieraiden voimien jyräämäksi.

Tässä kirjassa ei vielä tunnettu Brexitiä, mutta on selvää, että Scruton oli sen lämmin kannattaja. Hänelle EU:n ja muiden ylikansallisten laitosten tarjoamat taloudelliset edut eivät olleet mikään korvaus siitä kulttuurisesta ja moraalisesta tuhosta, jonka ne saivat aikaan.

Mainion tyyliniekan lämpimällä tunteella kirjoittama kirja on täynnä helmiä, kiteytyksiä, joissa englanninkielen ilmaisuvoima näyttää parhaat puolensa. Työväenluokasta lähtöisin oleva Scruton oli onnistunut omaksumaan maansa kulttuurista sen sympaattisimmat puolet, joihin voi lukea myös sellaisen aristokraattisuuden, joka perustuu korkeampien arvojen kunnioitukseen eikä tyhjiin muotoihin ja titteleihin. Rauha hänen muistolleen, eläköön hänen ajattelunsa!

What do you want to do ?

New mail