Kertausta

 

Symposiumeja

 

Kukaan, joka on lukenut Platonin Pidot, voi tuskin olla ihastumatta sen tunnelmaan, rentoon älykköseuraan, joka oli melko hutikkainen, mutta ei sortunut kohtuuttomaan itsetehostukseen tai jankkaavaan örvellykseen, vaan kehitteli ajatuksiaan toisia kuunnellen, mutta huonoja argumentteja kunnioittamatta.

Pidot on kreikaksi Symposion, joka tarkoittaa juuri yhdessä juomista, eikä juominen tässä tapauksessa tarkoita hengen tylsyttämistä, vaan vapauttamista. Sokrates oli erityisen kuuluisa siitä, ettei viini estänyt hänen ajattelunsa terävyyttä. Alkibiades taas kuvataan poikkeuksellisen juopuneena ja siksi ehkä normaalia avomielisempänä.

Pidoissa pohdittiin erityisesti rakkauden merkitystä ja samalla tietenkin myös tuon ajan kreikkalaisen instituution, pederastian arvoa ja merkitystä. Toisin kuin usein arvellaan, Platon ei ollut mikään erityinen homouden arvostaja, vaan Lait-teoksessaan kritisoi ilmiötä terävästi. Kukapa nykyään uskaltaisi sen tehdä…?

Kaikki tämä kertoo siitä henkisen vapauden ilmapiiristä, joka ainakin ihanteellisessa symposiumissa vallitsi. Todellisuudessa pelkään pahoin juopuneiden väittelijöiden saattaneen jopa motata vastustajaa ns. kuonoon, mutta nyt ei ole tarkoitus puhua siitä.

Ihanteellinen symposiumi, on asia, joka saattaa onnistua tai olla onnistumatta. Olen ollut monissa mukana ja ajan mittaan sanoisin niiden kehittyneen monestakin syystä. Yksi tärkeä syy on puheenvuorojen pituuden rajoittaminen. Tärkeää olisi myös saada osanottajat lukemaan toistensa tekstit etukäteen ja perehtymään niiden perusteluihin.

Mutta tämä koskee erityisesti tieteellisiä symposiumeja. Oma lukunsa ovat sellaiset symposiumit, joissa käsitellään yleisiä nykykulttuurin teemoja ja trendejä vapaasti, mutta toki mahdollisimman suurella asiantuntemuksella.

Nämä erilaiset pidot Tornissa, Suomessa, Aulangolla jne. kuuluvat viime mainittuun kategoriaan. Pistin viime kerralla jopa uudelleen esille erään vanhan blogini.

Nyt huomasin, että olen tehnyt samasta kirjasta toisenkin blogin. Vanhuus ei tule yksin. Tämä on jo kolmas kirja, josta huomaan bloganneeni kaksi kertaa. Mutta tässä nyt se toinen versio koko kansamme iloksi, kuten toivon:

lauantai 9. tammikuuta 2016

Pitojen puheita

Pidot Suomessa

 

Vuonna 1937 ilmestynyt Pidot Tornissa on suomalaisten keskustelukirjojen ehdoton klassikko. Vuosien mittaan se on saanut monta seuraajaa, yhtenä niistä Erno Paasilinnan toimittama ja Otavan kustantama Pidot Suomessa vuodelta 1972.

Tällaisissa kirjoissa antoisinta on tietenkin ajan henki, se perspektiivi, josta maailmaa katselivat ne ihmiset, jotka olivat saaneet tietyn kokemustaustan. Täydellinen tietämättömyys tulevasta, joka ihmiskunnalla on aina seuranaan, liittyy joka tapauksessa aina tiettyihin, mahdollisimman hyvin perusteltuihin tulevaisuuden odotuksiin, joiden näkökulmasta niin nykyisyyttä kuin menneisyyttä katsellaan.

Vuosi 1972 on hyvin kiinnostava. Etäisyyttä 1950-lukuun oli silloin vain kymmenisen vuotta, sodastakin oli vain kaksikymmentäseitsemän vuotta, mikä on erittäin lyhyt aika, vaikka nuoriso ei pysty tätä käsittämään eikä sitä sen takia kannata tässä noteerata.

Vuoden 1917 vallankumouksesta ja seuraavan kevään punakapinasta oli aikaa sen verran, etteivät suinkaan kaikki keskustelijat niitä olleet kokeneet, Epäilijä eli Wolf H. Halsti oli. Hän oli myös ennen talvisotaa kirjoittanut Suomen puolustusmahdollisuuksista kuuluisan kirjan ja päättänyt sitten  viimein pitkän sotataipaleensa Lapin sodassa, muun muassa komentaen rykmenttiä Tornion maihinnousussa, mistä hyvästä hänet lyötiin Mannerheimin ritariksi.

Keskustelun aihepiirit kertovat ajastaan. Kenen joukoissa seisot, tarkoitti kysymystä sitoutumisesta, erityisesti poliittisesta, Valtakoneisto Suomi pyrki etsimään vallan mekanismeja kaiken takaa. Evoluutio vai revoluutio käsitteli ajan suurta ja suorastaan keskeistä kysymystä, ainakin ns. edistyksellisen intelligentsijan mielestä. Maailmanpolitiikan arkipäivää kartoitti Suomen paikkaa globalisoituvassa maailmassa ja Suomalainen olemassaolo vihdoin antoi tehtäväksi ihmetellä, mitä se suomalaisuus nyt taas oikein olikaan.

Tällaiset kirjat aikakaudestaan irrotettuina eivät oikeastaan sano kenellekään mitään. Niiden todellinen arvo paljastuu silloin, kun ne asetetaan omaan aikaansa, joka oli tulevaisuudesta onnellisen tietämätön ja katseli myös menneisyyttä omista ennakkoluuloistaan käsin, luultavasti melko vakuuttuneena siitä, että se nyt ainakin oli vankasti hallinnassa.

Vuosi 1972 tuntuu jälkikäteen ajatellen ja tuntui kyllä silloinkin jonkinlaisen historiallisen hyppäyksen ajalta. Vauhti oli niin kova, että kaikkia huimasi, sillä vaivaisessa vuosikymmenessä oli siirrytty aivan uudenlaiseen maailmaan. Vielä vuonna 1960 maailma ja erityisesti Suomi oli ollut joka suhteessa aivan toisenlainen, hevosvetoinen saari Euroopan reunalla, jossa ei vieraita kieliä viljelty. Jopa vielä vuonna 1965 olisi vuoden 1972 Suomea ollut aika vaikea kuvitella.

Keskustelijoiden maailmaan kuulivat jo suuri muutto maaseudulta kaupunkeihin ja Suomesta Ruotsiin, peruskoulu-uudistus, keskioluen vapauttaminen, Rooman klubin ennusteet maapallon luonnonvarojen pikaisesta ehtymisestä, taloudellinen integraatio ja globalisaatio, englannin kielen ylivalta, tiedonvälityksen nopeutuminen ja vaikkapa nyt seuramatkat, aivovuoto, bingo, Suomen amerikkalaistuminen, kirjojen kysynnän pieneneminen ja kovin monta muuta asiaa, joita nyt pidetään tämän päivän juttuina tai ainakin aivan äskeisinä uutuuksina. Ne olivat jo tuon ajan todellisuutta. Vielä vuosikymmen aikaisemmin niistä ei ollut tietoakaan.

Ajan suuriin kysymyksiin kuului kysymys sosialismista ja sen saamisesta Suomeen. Vain yksi keskustelija suhtautui asiaan aivan kritiikittömästi ja tekee meidän aikamme perspektiivistä katsoen varsin hullunkurisen vaikutelman. Tiettyä myötäsukaisuutta ja hyväuskoisuutta asiaan nähden toki oli laajemminkin liikkeellä ja niinpä ajatus Suomen itsenäistymisestä Leninin ja leninismin ansiona tai vaikkapa Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikan ylivertaisuudesta eivät aiheuttaneet protesteja. Kiinassakin sosialismin arvioitiin lopettaneen nälänhädän. Sen alkuunpanijasta ei puhuttu mitään.

Kaiken kaikkiaan keskustelijat kuitenkin olivat kaukana dogmaattisuudesta ja kykenivät vakavasti kuuntelemaan toistensa usein hieman puolikypsiä ja aforistisia lohkaisuja siinä kuin vakavia analyysejäkin. Keskustelun tähtenä loistaa mielestäni Halsti, joka pitää esillä pitkää perspektiiviä tuossa historiallisen hyppäyksen tilanteessa, jossa kaikki näytti menneen sijoiltaan ja monen mielestä myös kaiken muuttaminen oli mahdollista. Toinen järjen ääni oli Kirjailija, joka lienee ollut Veijo Meri, en ole nyt ihan varma asiasta.

Joka tapauksessa keskustelijat toimivat siinä historiallisessa pisteessä, jossa Pariisin mellakat vuonna 1968 kuuluivat jo menneisyyteen, mutta vuoden 1973 öljykriisi vasta tulevaisuuteen. Kansainvälinen integraatio pelotti joitakin siksi, että Länsi-Saksan voimakeskukset (Ruhr, ym.) voisivat innostua ostamaan Suomen koskemattoman luonnon. Joillekin ankara kapitalismi oli pelottavaa ja integroituminen sosialismin leiriin vain vaivaisella 20 prosentin osuudella taloudesta oli kovin vähän.

Historiassa monille, ehkä enemmistölle näyttää olleen selvää, että Suomen joutuminen sotiin oli sen oma vika ja johtui ehkäpä harvainvaltaisesta hallinnosta. Toisaalta Kekkosesta ei löytynyt arvostelun sijaa ja, ehkä hieman ironisesti, hänen toivottiin elävän ikuisesti. Suomen kekkoslainen ulkopolitiikka ja ruisleipä olivat niitä reiluja realiteetteja , joita jokainen arvosti ja ulkomailla kaipasi. 

Ulkomaiden sisäisiä asioita sivuttiin joskus ohimennen. Talouspoliitikko epäili, oliko järkevää, että mordvalaiset ja tšeremissit saivat oman kielioppinsa, kun niille olisi voitu opettaa suoraan venäjää.  Asiahan ei meille kuulunut, mutta esimerkiksi neekereitten asemaa USA:ssa pidettiin myös Suomen kannalta tärkeänä asiana. EU-hurman myötä sittemmin puhjennut mallioppilasssyndrooma oli jo tuttu asia: suomalaisten virkamiesten vähä-älyinen tapa tulkita säädöksiä oman maan tappioksi koettiin kansallisena erikoisuutena.

Nationalismilla ei näyttänyt olevan itsestään selvää kannatusta ja keskustelijat joutuivat aidosti ponnistelemaan ymmärtääkseen, mitä arvoa saattoi olla kansakunnalla ja sen symboleilla. Syntyvyyden väheneminen oli tiedossa, mutta talouden suhteen ei tulevaisuudelta voinut odottaa mitään erikoista. Katastrofeja saattaisi tulla ja ne voisivat olla vaikeasti hoidettavissa, vaikka niiden yleensä pitäisi olla ennakoitavissa. Talouspoliittisesta näkökulmasta Suomen tulevaisuuden kuva ei joka tapauksessa ylipäätään ”näyttänyt juuri miltään”.

Tämä sanottiin vain puolitoista vuotta ennen Jom Kippurin sotaa, jonka laineet sammuttivat katuvalot meiltäkin ja aiheuttivat liki hysteeristä paniikkia aina suolan ja tulitikkujen hamstrauksen saakka. Kukapa silloin, asioiden ollessa huonosti, olisi voinut ajatella, että ennennäkemätön nousukausi oli aivan käden ulottuvilla. Yhtä vähän odotettiin 1990-luvun laman syövereissä Nokian ihmettä, joka siivitti Suomen uuteen nousuun.

Jälkiviisaus on helppoa ja hyödyllistä. Suomen pitojen keskustelijoita ei voi syyttää tylsyydestä eikä paljon muustakaan. Vain jokunen joukosta oli kovin herkkäuskoinen. Yleisesti ottaen he edustivat aikaansa ja sen saavutuksia ilmeisen kelvollisesti. Sitä on kiinnostavaa lukea ainakin nyt vuosikymmenien kuluttua.

Puolen vuosisadan kuluttua lienee niin ikään kiinnostavaa lukea, mitä tämän päivän keskustelijat sanovat nyt. Olemme aivan ilmeisesti jälleen saapuneet, etten sanoisi hypänneet sellaiseen aikakauteen, joka on yhtäkkiä tuonut todellisuutemme täyteen uusia elementtejä.

Verrattuna vuoden 1972 tilanteeseen nuo uutuudet edustavat vain osittain modernisaatiota. Yllättävä ja tärkeä rooli on nyt myös arkaaisilla asioilla, joiden ei enää koskaan pitänyt tulla kulttuuriimme: lukutaidottomuus, uskonsodat, klaaniajattelu, verikosto…

Jännittävää on tämä historia ollut ja yhä hurjemmaksi taitaa mennä. Olisikohan taas tilausta vastaavalle kirjalle. Nimen voisi lainata vaikkapa Puškinilta: Pidot ruton aikana, Пир во время чумы.

 

Gefundenes Fressen

 

Seurustelusta ja sen edistämispaketista

(Für 3 Abende voller literarischer Entdeckungen und kulinarischer Highlights, Die Zeit)

 

Kun ihmiset kohtaavat, he yleensä pyrkivät jollakin tavoin kommunikoimaan eli tekemään toisten kanssa yhteiseksi jotakin omaansa hengen maailmassa (lat. communis, yhteinen). Moni suomalainen kyllä mieluummin kääntää katseensa johonkin toiseen suuntaan.

Nykyaika tuntee jos jonkinlaista chattia, talkkia, debattia ja ties mitä. Netissä se tapahtuu usein karkealla tasolla, joka näyttääkin kauhistuttavan niitä turvallisen tilan etsijöitä, joita nykymaailma on pullollaan.

Toki kommunikoinnissa on erilaisia tasoja ja asteita moneen tarpeeseen. Kaikkea ei kannata yrittää tunkea samaan muottiin ja mitata samoilla mitoilla, jos nyt mittaamista yleensäkään pidetään tarpeellisena tai mahdollisena joka asiassa. Sekin tuppaa unohtumaan nykyihmiseltä, joka sielultaan on yhä amerikkalaisempi.

Vanha saksalainen ja muillekin sopiva ajatelma toteaa: Das Tier frisst, ein Mensch isst, aber ein zivilisierter Mensch speist. Eläimet syövät, ihmiset ruokailevat tai nauttivat ruokansa ja sivistyneet ihmiset aterioivat.

Eipä sikäli, kyllä ihmisetkin usein ja jopa useimmiten vain tankkaavat, ahmivat, särpivät, ahnehtivat, märehtivät ja niin edelleen. Kuitenkin ihmisen erikoisuuksiin kuuluu, että hän on kohottanut myös syömisen taiteeksi, silloin kun se parasta on.

Aterioinnissa näet piilee mahdollisuus sekä älyllisen, että emotionaalisen kommunikaation yhdistämiseen optimaalisella tavalla, mikä kohottaa tapahtuman arvokkaammaksi kuin sen osien summa.

Jo Platonin pidoissa (vrt. Vihavainen: Haun platon pidot tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), tapaamme seurustelun sellaisella tasolla, jota voi nimittää erityisellä sanalla konversoinniksi (ransk. conversation, saks. ym. Konversation jne.). Ruotsissa tietosanakirjojen nimi on perinteellisesti ollut Konversationslexikon.

Sanan kantana latinassa on verbi vertere, kääntyä ja etuliite con viittaa joko yhteyteen tai vahventaa pääsanaa. Kaiketi siis sana alkuperäisessä merkityksessään viittaa vastavuoroiseen kääntymiseen toisten puoleen.

Kyseessä ei siis saa olla monologi. Vastavuoroisuus on olennaista. Toki tunnemme historiasta myös pitkiä monologeja, joita on nimitetty pöytäpuheiksi, Tischreden. Niitähän on julkaistu sekä Lutherilta että Hitleriltä. Kiinnostavaa niitäkin on lukea, mutta ei niistä kannata opiksi ottaa, mikäli ajatellaan, että niiden esittäjät ihan oikeasti pitivät niin pitkiä puheenvuoroja.

Tohtori Samuel Johnson, perienglantilainen älykkö ja originelli sanoi aikoinaan, että ravintolan pöytä on inhimillisen onnen valtaistuin (ks. Vihavainen: Haun cheshire cheese tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tämän onnellisuusnäkökulman (joka itse asiassa jo sisältää sangen monimutkaista problematiikkaa, vrt. Vihavainen: Haun onnea, lykkyä ja tuuria tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ohella sai konversaatio, seurustelu jo varhain myös tärkeän sosiaalisen merkityksen, kun sievistelevät hupsut ja monet muutkin kehittivät siitä sosiaalista leikkiä ja jopa peliä.

Vanhimman Suomessa ilmestyneen aikakauslehdenkin nimi oli Om konsten att rätt behaga. Pelkästään tämä asia kertonee meille jotakin tuon käsitellyn asian merkityksestä. Toki siihen liittyi myös potentiaalisesti suuria rahallisia arvoja, jotka realisoituivat tyttärien edullisissa naimiskaupoissa.

Saattaapa olla niinkin, että seurapiireissä seurustelun varsinaisesti intellektuaalinen aines sai antaa tilaa aivan pinnallisille nokkeluuksille ja etukäteen harjoitetuille hurmaamiseleille. Saattoi olla tärkeämpää vaikkapa lausua kauniisti jokin ranskankielinen fraasi kuin edes ymmärtää sen tarkoitusta.

Joka tapauksessa voidaan todeta, että esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa ja varmaan monessa muussakin maassa konversaatio muuttui helposti satojen sääntöjen rasittamaksi seuraleikiksi, jossa tuskaisina pyrittiin mahdollisimman täydelliseen suoritukseen ja kammoksuttiin jokaista mahdollista virhettä.

Ainakin joidenkin kuvausten mukaan tällainen muodollisuus poikkesi Venäjän vastaavasta instituutiosta, jossa päästiin pakottomaan ja miellyttävään yhteiseloon. Varmuuden vuoksi huomautan, että vastustan jyrkästi ja ehdottomasti Putinin laitonta hyökkäyssotaa.

Aina silloin tällöin ostan Die Zeit-lehden irtonumeroita. Lehtihän on täyskokoista sanomalehteä muistuttava viikkolehti, joka ilmoittaa olevansa Wochenzeitung für Politik, Wirtschaft, Wissen und Kultur. Usein siinä onkin erinomaisia juttuja, jollaisia on Suomen ns. laatulehdistä turha etsiä.

Nyt pisti silmääni lehden oma mainos, jossa tarjottiin paketteja nimeltä Das literarische Menü. Kyseessä on kolmen konversaatioillallisen (literarische Soiree) paketti, joka sisältää kirjallisuus- ja kysymyskortteja, joissa on jännittäviä Zeitin toimituksen luomia ajatteluärsykkeitä (Denkanstössen) ihmisenä olemisesta, rakkaudesta ja muistamisesta. Ne johdattelevat seurustelua fantastisella tavalla (auf fazinierende Weise).

Lisäksi paketissa on hienostuneita (raffinierte) kolmen ruokalajin ruokalistoja, jotka on helppo valmistaa ja lisäksi vielä jännittäviä (anregende) Zeit-lukuvihkoja, joissa kerrotaan kirjailijoiden, teosten ja teemojen taustoista…

Nyt paketti maksaa 59,95 euroa ja lisäksi 4,95 euron postimaksun. Tilatkaa osoitteesta shop.zeit.de/litmenue .

Minä taidan jättää tilaamatta, mutta ihailen kyllä lehden toimituksen rohkeaa ja varsin epäsovinnaista ideaa. Kun lukutaito, keskustelu ja jopa ruokailu ovat nyt yleensä rappeutuneet hyvin lähelle eläimellistä tasoa, jota vieläpä ihannoidaan, on tässä kyllä jotakin pysähdyttävää, vaikka amerikkalainen helppoheikki tuleekin mieleen.

Saksan yli 80 miljoonasta ihmisestä varmaankin löytyy muutamia tuhansia Zeitin lukijoita, jotka ovat aina haaveilleet intellektuelleiksi tulemisesta, mutta eivät ole tienneet, miten se tapahtuu. Nyt on tarjolla valmis paketti askelkuvioineen, joten onnistuminen on nopeaa, helppoa ja varmaa.

Näinhän se 50-luvun Tanssikurssi-kirjanen mainosti itseään. Sama firma tarjosi myös Lemmenkoulu-teosta, jossa opetettiin alan salaiset taidot suutelemisesta lähtien vai oliko se nyt sinne päätyen. Minä tilasin vain tuon ensinmainitun.

En ole ihan varma siitä, voisiko myös New York Review of Books tarjota vastaavia paketteja. Oma Kanavamme tuskin voisi, potentiaalisten ostajien joukko taitaa olla niin pieni. Kulttuurivihkoista en mene sanomaan. Itse asiassa se voisi sinne sopia mainiosti: opi perusasiat laulaen ja leikkien!

No, epäilemättä koko ajatus on aika hullunkurinen, mutta silti se tuntuu jotenkin kiehtovalta. Ettäs keksivätkin tällaisen tavan tukea lukijoiden pyrkimyksiä älyllisen tasonsa korottamiseen. Ainakin tämä kertoo siitä, että Zeitin toimitus arvostaa kirjallista älymystöä, myös rahallisessa mielessä.

Sekään ei ole mikään itsestäänselvyys. Muistakamme Leninin sanat siitä, ettei älymystö ole kansan aivot, vaan sen paska (говно, sit venia verbo).

Mitä enemmän tuota tarjousta ajattelee, sitä kiinnostavammalta se tuntuu. Mitä ihmettä noissa korteissa oikein lukee? Mitä se toimitus on oikein keksinyt ajattelumme ja makumme kehittämiseksi? Jos joku tilaa sarjan, voisin varmaankin tulla mukaan koekäyttäjäksi.

 

Konnuuksia ja sankaruutta

 

Hyveen esikuvat

 

Cornelius Nepos, Kuuluisia miehiä. Suomentanut Marja Itkonen, johdannon kirjoittanut Jaakko Suolahti. WSOY 1963, 170 s.

 

Antiikin klassikot olivat aikoinaan niin keskeinen osa kulttuuria, että myös pienten kielten patriootit kiiruhtivat kääntämään niitä omalle kansalleen ennen kuin muuta kirjallisuutta oikeastaan edes oli olemassa.

Myös tämä käsillä oleva kirja suomennettiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1856. Mainittakoon, että aivan ensimmäisiä ”moderniksi” ukrainaksi ilmestyneitä kirjoja oli Vergiliuksen Aeneis, jonka käännös on vuodelta 1802.

Nythän antiikin perinnön arvostus on kaikkialla pohjalukemissa. Joskus maailmassa se oli sitä keskeistä aineistoa, josta opittiin elämän perusasioita, etiikkaa ja ihanteita, jos kohta myös niiden toteutumisen ongelmia matoisessa maailmassa.

Kuuluisia miehiä on osa kirjoittajansa tavattoman laajaa elämänkertasarjaa, jonka muut osat ovat hävinneet. Tämä käsittelee kreikkalaisia sotapäälliköitä. Olisi ollut kovin kiinnostavaa verrata näiden käsittelyä roomalaisten kollegoiden tai kuninkaiden, kielitieteilijöiden, runoilijoiden ja puhujien vastaavaan, mutta se nyt ei sitten onnistu.

Kuuluisia miehiä ei ole mikään merkkiteos historiankirjoituksena ja Jaakko Suolahti nimittääkin sitä aikansa ajanvietekirjallisuudeksi. Se kuitenkin tunnetaan tai siis tunnettiin aikoinaan hyvin laajasti, johtuen siitä, että sitä monessa maassa käytettiin latinan oppikirjana koululaisille. Siinä yhteydessä minäkin sitä ensi kerran luin.

Kuitenkaan edes Nepoksen latina ei kuulu olevan hääppöistä ja sitä on koulukäyttöä varten jouduttu parantelemaan. Lähdekritiikistä ei voi puhua, vaikka kirjoittaja aina silloin tällöin viittaakin eri auktoreiden erilaisiin tietoihin.

Plutarkhoksen elämäkerrat ovat paremmin kirjoitettuja ja kaikessa moralismissaan antoisampia kuin Nepos, mutta toki myös tämä tarjoaa hyvin kiinnostavia näkymiä siihen, millaisia asioita arvostettiin ja mitä paheksuttiin -ja mitä oli todellisuudessa.

Pitkän tauon jälkeen lukiessani näitä tekstejä pistää silmään se tavaton raadollisuus, joka oli kuvatuille aikakausille ominaista ja jota en silloin, kuusikymmentä vuotta sitten, osannut edes ihmetellä.

Kyllähän meilläkin sanotaan, että kiittämättömyys on maailman palkka, mutta antiikin Kreikassa (tämä kirja keskittyy lähes kokonaan kreikkalaisiin) se näytti olevan tinkimätön maan tapa. Mikäli joku suoritti erityisen suuren teon maansa ja kansansa puolesta, hän sai ennen pitkää huomata hankkineensa itselleen vaarallisia vihamiehiä, jotka älyttömän kansan avulla järjestivät sankarille ostrakismoksella eli kansanäänestyksellä päätetyn karkotuksen tai peräti kuolemantuomion.

Useimmat muistanevat Alkibiadeen hahmon. Tämä loistava kosmopoliitti (sanoisinko suorastaan Ateenan Kustaa Mauri Armfelt) oli kirjoittajan mukaan yksimielisesti tunnustettu ylittämättömäksi niin pahassa kuin hyvässä. Jokaisessa seurassa hän pystyi nousemaan mestarin asemaan suurilla avuillaan, spartalaisten keskuudessa jopa vaatimattomuudellaan ja muilla sikäläisillä hyveillä.

Humalaista, mutta veitsenterävää Alkibiadestahan käsittelee myös Platon Pidot-teoksessaan mieliinpainuvan elävästi. Kiinnostavasti kirjoittaja kuvaa hänen kansansuosiotaan Ateenassa: väkijoukko heitteli hänelle kultaisia ja vaskisia seppeleitä, mitä ei koskaan ollut tapahtunut muille kuin Olympian voittajille. Siinä siis oikea rock-tähden vastaanotto.

 Kun hän sitten epäonnistui eräässä taistelussa, ruvettiin puhumaan lahjonnasta ja hän joutui vaihtamaan valtiota. Itse asiassa hän pysyi lojaalina Ateenalle, mutta sen potentaatit pelkäsivät hänen vaarantavan heidän asemansa, mikäli hänet taas päästettäisiin korkeaan asemaan, heidän oma kunniansa kärsisi.

Lopulta Alkibiades surmattiin Fryygiassa ja väkivaltaisen kuolemanhan kokivat useimmat muutkin näistä sankareista.

Alkibiades on usein esitetty juurettomana kosmopoliittina ja periaatteettomana opportunistina. Sen sijaan Themistokles on ainakin minun mieleeni jäänyt varsin puhtaana sankarina, pelastihan hän Ateenan ja koko Kreikan ”puisilla muureillaan” eli laivastollaan. Hän sai Aasian nöyrtymään Euroopan edessä, kuten Nepos sanoo.

Mutta myös Themistokles joutui juonittelujen kohteeksi ja siirtyi suurkuninkaan palvelukseen. Moisen miehen mielen suuruus herätti kuulemma suurkuninkaassa ihailua. Yhteistyö meni kuitenkin oudon pitkälle, kun Themistokles tarjoutui neuvomaan tälle, miten tämä voisi kukistaa koko Kreikan.

Kun alkoi näyttää siltä, ettei lupausta voitaisi täyttää, sankari otti myrkkyä.

Näyttää siltä, että suurimmatkin sankarit saattoivat syyllistyä -ja myös syyllistyivät- mitä inhottavimpiin konnantöihin. Petettiin ystävyysliittoja, kestiystävyyttä ja sukulaisuutta. Teeskennelty ystävä iski miekan sankarin selkään, kun hetki oli sopiva. Annetun sanan pettäminen oli läpihuutojuttu. Ei voi sanoa, ettei mikään ollut pyhää, mutta kyllä sen, että ihmiset rikkoivat jatkuvasti tuota pyhyyttä vastaan.

Täydellisin sankari tässä galleriassa on ehkä teebalainen Epameinondas. Hänellä oli kaikki hyveet, sekä ruumiilliset, että henkiset, mukaan lukien myös harvinaisemmat itsekuri, lempeys ja suvaitsevaisuus. Myös salaisuudet hän osasi säilyttää ”kuin vain harvat” ja oli aina valmis myös kuuntelemaan, mistä toisinaan on yhtä paljon hyötyä kuin kaunopuheisuudesta, kuten Nepos huomaa.

Tarjottuja suuria lahjuksia Epameinondas ei ottanut ja noudatti yleensä tiukasti lakia, mutta rikkoi sentään virkakauden pituutta rajoittavaa säädöstä vastaan. Siitä oli määrätty kuolemantuomio.

Kun asiaa käsiteltiin, hän tunnusti syyllisyytensä, mutta mainitsi puolustuspuheessaan, että hän oli siinä syyllistynyt myös ennekuulumattomaan tekoon -spartalaisten voittamiseen. Tämä aiheutti yleisen hilpeyden, eikä kuolemantuomiota pantu täytäntöön.

Myös Hannibalin kohtalo oli merkillinen, mikä ainakin minulta oli jo päässyt unohtumaan. Voitettuaan roomalaiset perin pohjin monessa taistelussa ja pelastettuaan isänmaansa hän pääsi maansa kuninkaaksi ja hallitsi sitä ansiokkaasti.

Roomalaiset kuitenkin vainosivat häntä ja yrittivät saada hänet luovutetuksi käsiinsä. Niinpä hän siirtyi ulkomaille, jossa toimi sotilaana huomattavalla menestyksellä. Viimein hän joutui vainoojiensa edessä  epätoivoiseen tilanteeseen ja otti myrkkyä.

 Roomalainen Nepos nimittää häntä miehistä urheimmaksi, mikä on kiinnostavaa huomata. Sellaiselle viholliselle häviäminenkään ei siis kai ollut häpeällistä.

Pederastian ihanuus ja kurjuus

Pederastian ihanuus ja kurjuus

Professori Tapio Puolimatka kirjoitti taannoin artikkelin, jossa hän ounasteli nykyisessä kulttuurissa ainakin joidenkin tutkijoiden mukaan olevan trendejä, jotka saattavat johtavaa kohti pedofilian hyväksymistä.

En nyt puutu siihen, että ajatus joissakin tomppelimaisissa reaktioissa leimattiin rienaavaksi ja peräti kunnianarvoisaa homoseksuaalista kansanosaa häpäiseväksi, vaikka koko asiaa ei mitenkään käsitelty, mahdollisesti toki ajateltiin.

Puolimatkan selostama näkemys tukeutui osaltaan siihen, että pyrkimyksiä pederastian eli poikarakkauden tekemisestä hyväksyttäväksi voidaan jo havaita.

Koska niillä, jotka skandaalimaisesti hyökkäsivät professorin artikkelia ja hänen henkilöään vastaan, ei ilmeisesti ollut alkeellistakaan kykyä saati halua ymmärtää lukemaansa, olisi ruudin tuhlaamista yrittää sen joukon kanssa argumentoida normaalilla tavalla.

Kun joka tapauksessa näyttää siltä, ettei käsitys pederastiasta yleisessä tietoisuudessa ole kovin kirkas, kannattaa ehkä nostaa esille muutamia klassikoiden näkemyksiä asiasta.

Pederastiahan oli muinaisessa Kreikassa tunnettu ja hyväksytty instituutio, jossa vanhemmat miehet ottivat suojateikseen poikia, joiden kanssa he olivat homoseksuaalisessa suhteessa.

Tunnemme asiaa muun muassa Platonin dialogeista, joista Pidot keskittyy juuri rakkauden olemuksen pohtimiseen ja paljolta juuri pederastiaan.

Mainittakoon, että Pitojen tapahtumapaikaksi mainitaan juopottelulle uhratun illan jälkeinen päivä, jolloin ajatus lentelee vapaana ja jolloin nautitaan viiniä vain varovasti, eikä juopumukseen asti.

Toki jotkut sitä huolimatta ovat kelpo lailla päissään, kuten Aristofanes, joka ei kykene pitämään puhetta vuorollaan, koska on alkanut nikotella. Seuraan saapuva Alkibiades puolestaan on kelpo lailla hutikassa, mikä näkyy jo hänen kantamistaan seppeleistä ja myös hänen avomielisestä jaarittelustaan, joka koskee suhdetta Sokrateehen.

Pidoissa esitetään Platonin kuuluisa käsitys rakkaudesta ihmisen puolikkaiden yhtymisenä, mikä vasta tekee heistä kokonaisia. Rakkauden eri lajeista siinä puhutaan paljonkin eri henkilöiden suulla eikä ole aina ilmeistä, mikä mielipide tulee Platonilta itseltään. Sokrateen suuhun laitetut puheenvuorot joka tapauksessa ovat ilmeisesti sellaisia.

Aristofanes esittää puheenvuorossaan, kun pystyy sen pitämään, että sellaiset naiset, jotka on lohkaistu naissukupuolesta, eivät välitä paljon miehestä, vaan taipuvat enemmän naisten puoleen ja tätsä suvusta syntyvät naisia rakastavat naiset.

Ne taas, jotka on lohkaistu (Zeuksen toimesta) miessukupuolesta, tavoittelevat sitä, mikä on miehekästä ja miessukupuolen osina he rakastavat poikaiällään miehiä ja iloitsevat saadessaan maata miesten kanssa ja näitä syleillä ja nämä ovat pojista ja nuorukaisista parhaita, koska ovat luonnostaan miehekkäimpiä.

Jotkut sanovat heitä häpeämättömiksi, mutta valehtelevat, sillä nuo eivät tee niin häpeämättömyydestä, vaan rohkeudesta, miehuudesta ja miehekkyydestä, rakastaen sitä, mikä on heidän kaltaistaan. Siitä meillä on varma todistus: vain sellaiset miehet antautuvat aikuisina valtiolliseen toimintaan.

Tässä siis komediakirjailijan puheenvuoro, joka ilmeisesti joka tapauksessa oli täysin vakava ja kunnioitettava argumentti. Kuten huomataan, siihen liittyi myös viittaus homoseksuaalisen suhteen häpeällisyydestä. Ainakin ymmärtämättömät saattoivat nähdä asian sillä tavoin.

Esimerkillinen Sokrates rakasti Alkibiadeen kertoman mukaan kauniita poikia ja kauneutta yleensäkin. Kuitenkaan kaunis Alkibiades ei onnistunut viettelemään häntä seksiin, vaikka tilaisuuksia oli yllin kyllin.

Oikea poikarakkaus näyttää Platonin mielestä olleen tie kohti ylempää kauneuden ja yleensä hyveen rakastamista. Faidros-dialogissa Platon esittää, että ihmistä vie elämässä eteenpäin kaksivaljakko. Toinen hevonen on hyvä ja säyseä ja toinen villi ja kuriton.

Mikäli jälkimmäiset saavat vallan miehen ja hänen lemmikkipoikansa välisessä suhteessa, voi seurata fyysinen yhtyminen, joka kuitenkin selvästi esitetään häpeällisenä.

Se, joka on turmeltunut tai kehittymätön ei joudu syvän kunnioituksen valtaan kauneutta katsellessaan, vaan pyrkii himokkaasti nelijalkaisen tavalla nousemaan päälle ja siittämään lapsia eikä hillittömästi yhtyessään pelkää eikä häpeä tavoitella luonnonvastaista himon tyydytystä.

Jos paremmat henkiset voimat saavat vallan, ne johtavat säännölliseen elämäntapaan ja filosofiaan ja sellaiset ihmiset viettävät elämänsä täällä maan päällä onnellisina ja hyvässä sovussa, koska ovat itseänsä valliten ja siveinä lannistaneet sen osan sielua, jossa asuu kehnous ja vapauttaneet sen, jossa asuu hyve ja… siten saavuttaneet suurimman hyvän, mitä inhimillinen tervemielisyys ja jumalallinen hulluus kykenee ihmiselle hankkkimaan.

Sielun ja ruumiin kurittomuus, joka johtaa yhtymiseen, tosin on sitä, mitä ihmisten suuri ujoukko hoi polloi pitää onnellisimpana. Kehittyneimmät ihmiset kuitenkin tekevät niin vain harvoin, esimerkiksi päihtyneinä tai muuten varomattomassa tilassa, koska heidän täysi ymmärryksensä ei anna siihen suotumustaan.

Platonin tekstit ovat toki hyvin vanhoja ja siis arvatenkin aikaansa seuraavien henkiöiden mielestä vanhentuneita. Rohkenen siitä huolimatta ottaa vapauden tehdä omia hyvin vaatimattomia reunahuomautuksiani tämän yhäkin jollakin tavalla merkittävänä pitämäni auktorin teoksiin. Toivon, ettei asia järkytä ketään lukijaa.

Niin sanottu  platoninen rakkaus on siis, kuten voidaan todeta, hyvin homoseksuaalisesti värittynyttä ja aivan erityisesti se askartelee pederastian eli poikarakkauden parissa.

Kuten jo Pidoista ja Faidroksesta voi todeta, pojat eivät useinkaan jaksaneet erityisesti innostua itseään vanhempien miesten lähentelyistä. Sitä paitsi nuo pojat olivat usein aivan nuoria, eikä heillä vielä kasvanut parta, joten voimme arvioida heidän olevan nykyistä suojeluikärajaa nuorempia.

Itse homoseksuaalista aktia ei Platonin dialogien perusteella voi suinkaan arvioida edes antiikin kreikkalaisten pitäneen kauniina ja puhtaana asiana, vaan siihen liittyi selvästi häpeää. Platoninen rakkaus sanan korkeimmassa mielessä, esimerkiksi Sokrateen toteuttamana olikin kokonaan henkistä, eikä parhaimmillaan lainkaan alentunut seksiin, mihin kuitenkin aina joskus jouduttiin ihmisen sielun syntisen komponentin tähden.

Saattaa toki olla, että ne, jotka nykyään haaveilevat ihanasta ja joka suhteessa harmonisesta homoperheestä ja loputtomasta seksistä, pettyvät ja suorastaan suuttuvat Platoniin, joka sentään hyväksyi pederastian instituutiona. Suhtautuminen homoseksuaalisuuteen yleensä oli hänellä joka tapauksessa selvästi varauksellinen.

 Aikoinaan oli meillä sangen suosittu se O.V. Kuusisen lausahdus, jonka mukaan varaukseton suhtautuminen Neuvostoliittoon on jokaisen oikean kommunistin tuntomerkki.

Muutettavat muuttaen voidaan Neuvostoliiton tilalle nyt pistää homoseksualismi, vapaa liikkuvuus ja globalisaatio. Oikeamielisen suuttumuksen korkein astehan tunnetaan nykyään nimellä mielensä pahoittaminen ja se on erityisesti vähemmistöryhmien hallussaan pitämä oikeus.

Koska antiikin mestari ei enää ole käytettävissä hyökkäysten kohteena, voidaan hyökkäykset ja mielipaha suunnata myös viestin tuojaa vastaan.

Voin kertoa, että yllä käytetyt Platonin tekstit on julkaissut WSOY niteessä Viisi tutkielmaa, vuonna 1961. Siinä esitetyt näkemykset eivät ole yhteneväisiä uusimpien amerikkalaisten ajatuksenjuoksujen kanssa ja saattaa olla, että sitä on ennen pitkää saatavissa vain karsittuna laitoksena. Kehotankin asiasta kiinnostuneita hankkimaan omat kappaleensa mahdollisimman pian.