Kokovartalokuva 1600-luvulta

 

Kelpo mies Englannista

 

Samuel Pepys, Päiväkirja. Henry B. Wheatleyn toimittavasta laitoksesta valikoinut ja suomentanut Jouko Linturi. Tammi 1966, 355 s.

Everybody´s Pepys. The Diary of Samuel Pepys 1660-1669. Abridged from the complete copyright text and edited by O.F. Morshead. G. Bell and Sons MCMXXVI (1936) 570 s.

 

Samuel Pepysin päiväkirja on maailman kuuluisimpia. Se ei johdu henkilön asemasta ja merkityksestä, sillä vaikka hän oli kyllä korkea amiraliteetin virkamies, ei hän ollut sellaisessa asemassa, että olisi voinut ratkaisevasti vaikuttaa olennaisiin päätöksiin.

Ei teoksen tyylikään niin erityistä ole, että sitä esikuvallisuutensa vuoksi kannattaisi lukea. Sen sijaan siitä henkii luottavainen autenttisuus, siitä voimme nähdä, miten enemmän tai vähemmän tavallinen ihminen aidosti koki aikakautensa suuret tapatumat, kuten restauraation, kun tasavaltaisen Englannin tarina päättyi ja kuningasvalta palasi takaisin.

Kertomukset kavaljeerien kostosta keropäille, alituisista hirttäjäisistä ja fanaatikkojen kapinasta uutta valtaa vastaan ovat kiinnostavia ja samoin Lontoon suuren palon kuvaus vuodelta 1666. Pepys oli hierarkiassa myös kylin korkealla päästäkseen useinkin näkemään kuninkaan ja kuullakseen kaikki hovin juorut, mutta ei kuulunut Kaarlen lähipiiriin.

Kiinnostavampia ovatkin ne tavat ja tottumukset ja koko se maailmankuva ja ajattelutapa, jonka läpitunkema koko kirja on. Kirjoittaja on uskollisesti kirjannut kaikki merkittävimmät mielenliikkeensä ja sisäiset taistelunsa ja sen ohella myös tiedot siitä, mitä milloinkin syötiin ja juotiin, milloin pestiin pyykkiä ja tehtiin muita taloustöitä, millaista oli lähteä merelle ja nähdä Hollanti ja niin edelleen ja niin edelleen.

Heti kun mainittu kirjan laitos ilmestyi suomeksi, kehotti Eino E. (Nenno) Suoahti proseminaarilaisiaan lukemaan sen. Minäkin tein työtä käskettyä, mutta siitä on nyt tosiaan jo pian kuusikymmentä vuotta, joten muistikuvat ovat hämärtyneet, vaikka törmään kirjassa aina silloin tällöin tuttuihin asioihin ja sanontoihin.

Kirja sijoittuu Lontoon Cityyn, jota voisin sanoa rakastavani, ellei se olisi kovin epäsuomalaista. Ainakin menen sinne mielelläni aina uudelleen ja hommaan sieltä hotellinkin, jos satun edullisesti saamaan. Vaikka seutu on arkkitehtonisesti toivottoman sotkuinen ja joka suhteessa mieletön kokoelma eri aikakausien tuotteita, on siellä säiunyt aivan omanlaisensa paikan henki, genius loci.

City ei ole mikään menopaikka, vaan päin vastoin etenkin pyhäisin erittäin rauhallinen ja siellä hiljaisuuden keskellä seisovat uljaina Paavalin kirkko (St. Paul’s), Tower, London Wall, The Monument, Barbican Centre ja paljon muuta.

Samat nykyiset kadun nimet, Fleet Street, Ludgate Hill, Cheapside, Chancery Lane, tulevat koko ajan vastaan jo Pepysin muistiinpanoista, vaikka ymmärrän, ettei tuon ajan rakennuksista ole mitään jäljellä. 1700-luvulta sentään on Samuel Johnsonin kantapaikka Ye Olde Cheshire Cheese.

Mutta itse ennen mahtava Fleet Streetkin on nyt tyhjä sanomalehdistä, jotka sieltä käsin vielä äsken levisivät kaikkialle neljännen valtiomahdin itsetietoisina edustajina.

Kun oma suomenkielinen kappaleeni Pepysin kirjaa sattui juuri nyt olemaan hankalasti saatavilla, lainasin toisen kirjastosta, jossa se, merkittävää kyllä, oli sijoitettu teologian osastoon. Englantilaiset versiot olivat kyllä Britannian kirjallisuudessa.

Pepysin päiväkirja ei ole mikään tunnustuskirja ja sen raikkautta lisää suuresti kaiken ekshibitionismin puute. Prkimystä syvällisyyteen ja sillä keikailuun ei myöskään  ole. Muistiinpanot kirjoitettiin aikoinaan pikakirjoituksella ja ilmeistä on, ettei niitä tarkoitettu kenenkään luettavaksi.

Kirjoittajan suhde Jumalaan ei ole mitenkään selkeä eikä hän suinkaan kuulu niihin fanaatikkoihin, jotka hiljattain Englannissa tappoivat toisiaan uskonasioiden takia. Hän käy kyllä kirkossa ja manailee typeriä saarnoja ja irstaita ja vallanhimoisia kirkonmiehiä. Omantunnonarka hän kyllä on vaelluksessaan, mutta ei omista ajatustakaan helvetille.

 Itse asiassa hän kuului kyllä jossakin vaiheessa keropäihin ja pelkäsi restauraation aikana suuresti, että muuan lörpöttelijä ryhtyisi sitä juuri nyt muistelemaan. Onneksi lustraatio jäi vielä puolitiehen. Test Act, jolla seulottiin salakatoliset, tuli voimaan vasta vuonna 1673.

Kuten sanottu, hirttäjäisistä, mestauksista ja ruumiiden paloittelusta tuli Kaarle II:n noustua vuonna 1660 valtaistuimelle hetkeksi arkipäivää ja myös Pepys osti usein lipun katsomoon päästäkseen seuraamaan näytelmää. Katsojia saattoi kertyä tuhansia.

Joskus katsojan valtasi sääli kelpo miehen puolesta ja Pepys uskoo, ettei kuningaskaan, joka tiettävästi oli hellämielinen, suorituttaisi teloituksia, ellei laki siihen velvoittaisi. Joka tapauksessa erikoista oli, että mestattujen päät ja jäsenet korostivat kauan monia julkisia paikkoja ja jopa Cromwellin ruumis kaivettiin haudastaan häpäistäväksi.

Mestausten ohella kukkotappelut olivat suuri englantilainen huvi, jota seurasi kirjava yleisö kerjäläisistä aina parlamentin jäseniin ja (muihin) ammatttimaisiin lurjuksiin. Pepysillä ei ollut niissä tapana käydä, mutta ainakin kerran hän pistäytyi.

Suurempi huvi olivat teatterinäytännöt, joissa Pepys kävi alituisesti ja häpesi sitä yhtä paljon in juopotteluaan. Hän vannoi useasti lopettavansa molemmat tavat, mutta sortui sitten taas.

Näytelmissä oli hyviä ja huonoja. Shakspearen Loppiaisaaatto ja Kesäyön unelma eivät saaneet armoa Pepysin silmissä: uskomatonta roskaa molemmat!

Pepys rakasti musiikkia ja on tunnetuimmassa muotokuvassaan (ks. Samuel Pepys - Wikipedia ) esitettykin itse säveltämänsä kappaleen nuotit kädessään. Joskus hän pyysi Jumalalta anteeksi sitä, että tarttui taas luuttuunsa, mutta yleensä hän näyttää nauttineen viulu ja luutun soitosta ilman omantunnon tuskia.

Pepysin suuri heikkous olivat kuitenkin naiset. Toki hän oli päiväkirjojensa kirjoittamisen aikaan kolmenkympin molemmin puolin ja niin naisten katselu ja pelmuilu heidän kanssaan veti vastustamattomasti puoleensa niin häntä kun kaikkia normaaleja ikätovereitaan.

Kaikki kauniit naiset ja hieman muutkin kelpasivat ja vaikka useimmiten naiset eivät laskeneet lähentelijäänsä aivan päämäärään saakka, tapahtui sitäkin sangen usein. Aviomiehet eivät olleet erityisen mustasukkaisia ja Pepys itsekin salli vaimolleen suuren vapauden oleskella vieraiden miesten kanssa, vaikka tunsikin suuria mustasukkaisuuden tuskia.

Itse asiassa naiset piirittivät koko ajan korkeaa virkamiestä ja pyrkivät yleensä saamaan miehilleen etuja, eritysesti laivaston kapteenit olivat Pepysin myötämielisyyden tarpeessa ja toimittivat kaikenlaisia lahjoja, oli vaikkapa tynnyreittäin sampia ja jopa suuria määriä kultarahoja.

Pepys otti lahjat vastaan, vaikka vannoikin itselleen, ettei hän koskaan niiden takia sortuisi tekemään majesteettinsa etujen vastaisia päätöksiä. Joskus sinänsä suhteellisen merkittävä lahja/lahjus oli hänestä kuitenkin niin pieni, että vaikka hän otti sen vastaan, hän päätti olla tekemättä lahjoittajalle mieliksi. -Kovin halvaksipa hänen kunniansa arvioitiin…

Kaiken kaikkiaan työnteko amiraliteetissa oli sitä luokkaa, että Pepys kauhisteli ajatusta sodan syttymisestä Hollannin kanssa. Jos pitäisi saada jotakin aikaan olisi koko joukko (”meidät”) ajettava pellolle ja otettava jostakin paremmat tilalle.

Töitäkin sentään virastossa tehtiin aina silloin tällöin ja joskus jopa ahkerasti. Toki viran hoitaminen ei ollutkaan mitään ojan kaivamista, vaan pitkälti käskemistä.

Kuitenkin raha-asioita työkseen hoitavan miehen piti osata matematiikkaa ja sitä Pepys ryhtyikin sinnikkäästi opiskelemaan. Suuriman vastuksen näyttää ainakin aluksi tuottaneen kertotaulu, jonka oppiminen tuntuu mahdottomalta.

Nämä päiväkirjat sisältävät liioittelematta tuhansia toinen toistaan kiinnostavampia yksityiskohtia omasta ajastaan ja kun nämä blogit ovat jonkinlainen oma (oppimis-) päiväkirjani, lopetan tämän teeman tältä päivältä tähän ja jatkan huomenna siitä, mitä tänään saan lukea. Olen nyt päässyt vasta suomenkielisen version puoliväliin.