Valtaistuin

Valtaistuin ja sen haltijat

Tohtori Johnson (Samuel) lausahti joskus, että ravintolantuoli on ihmisonnen valtaistuin: a tavern chair is the throne of human felicity. James Boswellin esikuvallinen ja kohdettaan suuresti ihaileva elämäkerta kertoo tuon suuren miehen olleen periaatteidensa mittainen ja useasti istuneen ravintolassa. Johnsonin kantapaikka oli Lontoon Cityssä sijaitseva Ye Olde Cheshire Cheese, jossa voi yhä käydä, jos onnistuu huomaamaan sen pikkuruisen kujan, jonka varrella tämä pienoinen pubi sijaitsee. Pari viikkoa sitten se sattui Cityn kiireettömänä sunnuntai-aamuna olemaan vielä kiinni.

Mutta Johnsonin asunto, joka yhäkin on siinä lähellä, oli vielä tavernaakin vähäpätöisempi. Eipä ihme, että sieltä oli pakko päästä usein pois. Onneen tuskin kuitenkaan riitti pelkkä pääsy pubi-ilmaan, seurahan se oli tärkeintä ja se intellektuaalinen ilmapiiri, jossa ajatukset pääsivät lentoon ja jossa syntyivät ne kuolemattomat aforismit, joita tuo ”luonnottomassa määrin englantilainen olento” niin runsaasti lahjoitti kuulijoilleen.

Muistan, että jossakin vaiheessa pyylevä Johnson lopetti alkoholin käytön, mikä lienee ollut viisasta. Ehkäpä myös rasvaisen ruoan vähentäminen tuli mieleen. Ehkä sisäinen ääni kertoi, en tiedä. Oma kokemukseni viittaa kuitenkin siihen, että ravintolapöydässäkin ruoan laatu yhdistettynä sopivaan seuraan, riittävään nälkään ja toisaalta sen nauttimisen tapa ovat olennaiset tuon mainitun felicityn kannalta. Määrä on se, joka tappaa ei laatu.

Nykyaikainen englantilainen pubi on usein viihtyisä paikka, mikäli siellä sattuu olemaan riittävästi tilaa eikä yleisö ole mielettömästi juovuksissa, kuten aina silloin tällöin tapahtuu. Sunnuntain pubilounaiden roastbeef on usein suussa sulavan herkullista ja itse asiassa tavallinen purjomakkara muusin kera särvittää loistavasti päivän ensimmäistä tuoppia, sitä, joka maistuu toiseksi parhaalta. Tarjollahan on aina myös hyvää sinappia.

Kaiken kaikkiaan Johnsonin alussa mainitun kuolemattoman aforismin synty nimenomaan lontoolaisessa pubissa on tuskin sattuma. Uskon, että siihen on syntyhetkellä vaikuttanut hyvä ale tai lager, jonka hiilihappo kohauttaa pikku hiprakan päälle yhtäkkiä kuin kuohuva samppanja. Suotta ei ole sanottu, että olut on antanut ihmiskunnalle enemmän kokemusta taivaasta, kuin kaikki rukoukset yhteensä.

Saksalaiset ovat oppineet liittämään olutseidelinsä kyytipojaksi myös pikku snapsin. Usein se näyttää olevan Jägermeisteria, mitä pidän melko kelvottomana tavarana. Kunnon Kirsch olisi paljon parempaa, ellei oikeata vodkaa sitten ole saatavilla. Muuten: venäläisillä on tästä osuva sananparsi: пиво без водки –денги на ветер… Jos latkii olutta ilman vodkaa, on se sama kuin heittäisi seteleitä tuuleen.

Tätä koulukuntaa en varauksettomasti kannata, vaikka ymmärrän idean perusteet. Venäläinen humala on perinteisesti ollut kova ja nopeaa nousua suosiva. Paitsi että moinen on epäterveellistä, mennään siinä helposti muutoinkin överiksi. Eihän se hauskuus siitä synny, että sekoittaa päänsä viinalla. Siinä näet helposti pääsee aivan toisenlaiseen tulokseen. Johnsonin muusa ei taida viihtyä älyttömästi mökeltävien kännikalojen seurassa.

Alkoholi oikein ja taitavasti käytettynä kyllä avaa mielen lukkoja ja vapauttaa älyn ja tunteen. Mutta kaiken tämän se voi myös tuhota ja perusteellisesti voikin.

Mielestäni nykyiset pietarilaiset ravintolat vastaavat usein aika pitkälle niitä vaatimuksia, joita voidaan asettaa tuolle Johnsonin ylpeälle käsitteelle throne of human felicity. Ruoka on usein erinomaista, palvelu luontevan ystävällistä ja reilun meiningin hengessä saattaa saada vaikkapa ilmaisen vodkaryypyn.

 Juuri tällä hetkellä ravintoloissa on myös mukavasti tilaa. Viikonvaihteessa olin parissakin gruusialaisessa paikassa, Gribojedovin kanavalla sijaitsevassa Chachassa ja Sulikossa ulitsa Vosstanijalla. Jälkimmäisessä sattui olemaan melkoisesti gruusialaisia, muun muassa suurehko hiprakoituva seurue, jonka aiheuttama kohtuullinen meteli ei olut lainkaan häiritsevää. Kontrasti erääseen Covent Gardenin pubiin pari viikkoa sitten oli räikeä.

Mutta alkoholi saattaa tuottaa muutakin kuin hetken huumaa. Muuan kiinnostava asia on ns. kohmelo (ven. похмелье, lat. crapula). Venäläiset itse suhtautuvat siihen usein ikään kuin sairautena, joka on parannettava vaikkapa juomalla suolakurkkulientä, рассоль. Sattuipa myös juuri hiljattain silmiini ruokalista, jossa oli mainittu pohmelnyj sup –krapulakeitto. Netistä olen myös oppinut käsitteen krapulamättö, joka voi olla esim. rasvaisen suolaista pizzaa. No, toivotan onnellista paranemista kaikille myrkytyksen oireista toipuville ja ymmärrän heitä. Ei se välttämättä ole leikin asia lainkaan.

Mutta asialla on myös tietty niin sanoakseni taiteellis-esteettinen ulottuvuutensa. Origo kirjoitti joskus krapulan eri (arvo)asteista. Hänen mielestään alhaisin niistä oli merkonomikrapula, joka oli pelkkää pahaa oloa. Sitä parempi oli taiteilijakrapula, jonka vallitessa päähenkilön tekee yhtäkkiä mieli avata joku klassikko, jota normaalitilassa syvästi kauhistuu, soittaa vanhalle heilalle tai tehdä jotain muita vastaavia urotöitä. Omaa luokkaansa oli sitten ammattilaiskrapula, jossa asiat muuttivat havaittavaa muotoaan: kaikki alkoi näyttää kummalliselta, kukaan ihminenkään ei ollut normaalin näköinen.

Jotakin tutunomaista olin vanhan mestarin luokittelussa havaitsevani ja se toi myös mieleeni naistutkimuksemme Nestorin, Mies Reenkolan teokset. Muistelmissaan Reenkola kertoi, että hänen isänsä, senaattori Heikki Renvall oli neuvonut aina hyödyntämään myös ns. jälkipäivän tarjoamat mahdollisuudet. ”Ensimmäinen päivä on kuin kuopan kaivamista, raakaa työtä. Vasta toisena päivänä henki leijailee vapaana turhan kritiikin kahleista ja silloin rakennetaan pilvilinnat”.  Luulen, että tämä muistinvarainen siteeraus on lähellä originaalia, varoitan mahdollisesta vähäisestä muistivirheestä.

Kun poika kysyi, mitäs sitten tehdään, kun tulee se kolmas päivä, oli vastauksena, että sitä kannatti kavahtaa. Jos oli ollut hyvässä seurassa, se keksisi kyllä kolmanneksi päiväksi jotain muutakin tekemistä, vaikkapa kalastusta. Mutta, intti poika, ainahan saattaa tulla tilanne, että kolmantena päivänä on aivan pakko jatkaa alkoholin nauttimista. Miten siihen olisi suhtauduttava? ”Siinä tapauksessa”, kertoi isä, ”minä olen aloittanut laskemisen alusta…”

Tohtori Johnson, kuten sanottu, lopetti aikanaan alkoholin nauttimisen ja teki siinä epäilemättä viisaasti. Human felicity ei voi eikä saa olla yhdestä kemikaalista kiinni. Jo ihmiskunnan ylpeys nousee tällaista vastaan.

Ja ei sen viinan kanssa ole leikkimistä. Joka ei usko, lukekoon Salomon Saarnaajaa (löytynee netistä). Tämä viisas mies kuvasi viinin turmiollisuutta suunnilleen samaan tapaan kuin hän toisessa kohtaa luonnehti naisen vaarallisuutta ja oli mielestäni oikeassa. Nuo molemmat saattavat parhaassa tapauksessa koitua suurimmaksi siunaukseksi ja pahimmassa viheliäisimmäksi kiroukseksi. Ei kuitenkaan kannata luulla, että ne ehdottomasti olisivat vain ja ainoastaan jompaakumpaa.

Niin kummallinen on tämä maailmamme. Mitäpä sanoikaan naisista Johnson, tuo aikansa viisain mies: "Nature has given women so much power that the law has very wisely given them little."