Eurooppa on aina oikeassa

Euroopan näkökulma

Neuvostoliitossa oli aikoinaan muuan suosittu ja paljon viljelty pahe, joka tunnettiin nimellä tsitatnitšestvo –sitaattioppineisuus.

Kukapa vanhempi ihminen ei muistaisi niitä loputtomia viittauksia Leninin, Marxiin ja Engelsiin ja tarvittaessa  myös Brežneviin ja Gorbatšoviin ja aikoinaan tietenkin Staliniin, jotka täyttivät joka ainoan kirjan johdannon ja usein vielä osan itse tekstiäkin.

Tsitatnitšestvon huono puoli oli, että sillä yritettiin korvata ajattelu. Leninin koottujen teosten hakemistosta oli aina helppo napata teema ja sitten siirtyä hänen kirjoituksiinsa, joista suurin osa liittyi aivan konkreettisiin päivän kysymyksiin.

Jotta niistä olisi voitu löytää se ajatus, joka niihin joskus kytkeytyi, olisi ollut ensin rekonstruoitava se tilanne, jossa ne esitettiin.

Sellaiseen vaivauduttiin ani harvoin ja varovasti. Ensinnäkin se oli turhaa, koska Leniniä vastaan ei kukaan kuitenkaan uskaltaisi protestoida. Toiseksi oli riskialtista esittää oma tulkintansa siitä, missä asemassa Lenin aikoinaan oli ja mitä hän tarkoitti sanomisillaan.

Useinhan kyseessä oli pelkkä demagogia, kun johtaja joutui selittelemään tätä tai tuota edesottamustaan, kuten nyt vaikka Suomen vallankumouksen tapauksessa. Silloin oli parasta vain ihastella Leninin neroutta, jota joka tapauksessa oli jokaisen velvollisuus ihailla.

Kun nyt tässä hieman siteeraan Aleksandr Herzeniä, yritän välttää tsitatnitšestvon sudenkuoppia.

En siis tarkoita, että puolentoista sadan vuoden takaisessa tilanteessa sanotut asiat olisivat ilman muuta päteviä myös meidän aikanamme tai että historia aina toistaisi itseään.

Kirjoituksessaan Prolegomena, joka tarkoittaa johdantoa joidenkin asioiden tarkasteluun (vrt. Immanuel Kantin samanniminen teos), Herzen puuttuu lännen ja Venäjän suhteeseen.

Kirjoitus on muuten julkaistu suomeksi Vesa Oittisen verrattomassa kokoelmassa Venäjä ja Eurooppa. Venäjän idea 1800-luvulla. Vastapaino 2007, 291 s., joka jokaisen Venäjästä vakavasti kiinnostuneen on syytä lukea. Käännökset ovat sieltä otettuja.

Herzen kirjoitti tämän artikkelinsa vuonna 1867, jolloin Puolan kapinasta (1863-1865) oli kulunut vain pari vuotta.

Koko Eurooppa oli kuohuksissaan Puolan takia, kuten oli ollut myös edellisen kapinan aikaan vuonna 1831. Silloinhan Puškin oli kirjoittanut kuuluisan runonsa Venäjän parjaajille, jossa hän oli kehottanut eurooppalaisia pitämään näppinsä erossa ”slaavien perheasioista”.

Vuosina 1863-1864 tilanne oli samanlainen. Venäjän joukot murskasivat säälimättömästi puolalaisten vapaushaaveet ja myös Suomen kaarti varustautui matkalle kuria palauttamaan.

Tällä kertaa se ei ehtinyt mukaan, toisin kuin vuonna 1831, jolloin se sai toimistaan kiitosta –siis Venäjän taholta. Kiitosta tuli nytkin ja jopa ylenpalttisesti.

Suurena liberaalina valtaan noussut Aleksanteri II hävitti nyt koko Puolan lopullisesti maailman kartalta, mutta Suomelle se juuri samaan aikaan vahvisti vakituiset valtiopäivät ja teki suomen kielestä tasa-arvoisen ruotsin rinnalla.

Hän siis todella oli yhä se liberaali, joka oli vuonna 1861 lakkauttanut maaorjuuden. Alamaisten oli vain puolestaan osoitettava uskollisuutensa ja sehän meillä Suomessa osattiin. Snellman ymmärsi myös reaalipolitiikkaa, niin filosofi kuin olikin.

Euroopassa siis kiehui samaan aikaan: Kirjoja, artikkeleita, vihkosia kirjoitetaan ranskaksi, saksaksi, englanniksi; pidetään puheita, aseita kiilloitetaan… Yksi asia kuitenkin unohdetaan: Venäjän kunnollinen tutkiminen. Rajoitutaan vain innokkuuteen, tulisuuteen, tunteiden ylevyyteen. Oletetaan, että säälin tunteminen Puolaa kohtaan merkitsee Venäjän tuntemista.

Herzenin mielestä lännessä ei tunnettu Venäjää eikä Puolassa taas haluttu tuntea sitä. Moni teki sen virheen, että uskoi puolalaisten olevan parhaita Venäjän tuntijoita.

Venäjää muuten yritettiin myös kaikin tavoin loukata, jopa ajamalla se pois niin sanottujen iranilaisten kansojen perheestä. Muuan Duchinski esitti, että isovenäläisten raakalaisuus pohjautui nimenomaan suomalaiseen verenperintöön. Oikeita slaaveja moskoviitit eivät olleet.

Herzen kertoi venäläisten suhtautuvan rauhallisesti väitteisiin puutteellisesta rotupuhtaudestaan: Olemme tyytyväisiä siihen, että suonissamme virtaa suomalainen ja mongoliveri; se asettaa meidät sukulais- ja veljeyssuhteeseen niiden paariarotujen kanssa, joista Euroopan ihmisrakas demokratia ei pysty puhumaan ilman halventavia ja loukkaavia sanoja. Emme valita myöskään turanilaisesta elementistä. Olemme saavuttaneet enemmän kuin Bulgarian, Serbian ja muiden maiden puhdasveriset slaavilaiset.

Muuten, nuori Venäjä ei enää rajattomasti ihaillut Eurooppaa. Se arvosti siinä vain tiedettä. Ja juuri tätä nuorta Venäjää Euroopan olisi tullut lähestyä, eikä tehdä myös sitä vihollisekseen, selitti Herzen. Hänen mielestään venäläiset tunsivat Euroopan ja rakastivat sitä, eurooppalaiset taas eivät tunteneet Venäjää ja kielsivät sen.

Herzenin mielestä venäläiset kuitenkin olivat pohjimmiltaan valmiimpia astumaan uuteen, entistä vapaampaan maailmaan kuin eurooppalaiset. Käsitys työn arvosta oli siellä säilynyt. He olivat viljelijäkansaa eivätkä korskeita valloittajia: Tässä syntyperässä ei ole mitään sankarillista tai eeppistä –uudismaan raivausta, työtä ja sekoittumista säälittäviin turanilaisiin, joita kohtaan länsimaiden lehtimiehet tuntevat niin suurta vastenmielisyyttä…

Itse asiassa, väittää Herzen, vuonna 1861 –siis suurena maaorjien vapautuksen vuonna- Venäjällä kaikki tukivat Puolaa. Nyt asiaan sekaantui kuitenkin Euroopan käsi sotaisan rauhantahtoisine nootteineen. Tämän aseistamattomalla kädellä tehdyn puuttumisen aiheuttaman kolauksen vuoksi julma patriotismi valtasi yhteiskunnan.

Vasta nyt hallitus tunsi olevansa kyllin vahva aloittaakseen kauhean prosessin ihanteita vastaan, loputtoman prosessin, joka nielaisi uhrin toisensa perään, levisi koko maahan ja jatkuu yhä vieläkin (1867).

Ongelman ydin oli siinä, että länsi tyrkytti Venäjälle omaa vapauttaan, kykenemättä ymmärtämään sitä, että asiat olivat siellä toisella tavalla ja niiden tulikin olla. Herzenin mielestä se Venäjän länneltä salattu ydin, joka teki siitä toisenlaisen, oli venäläinen kyläyhteisö, mir, jossa vallitsevat periaatteet olivat kaukana läntisestä roomalaisesta oikeudesta.

Mutta entäpä se onneton Puola? Eikö Venäjä nyt joka tapauksessa raa’asti sortanut sitä ja eikö Puola joka tapauksessa kuulunut perinteidensä puolesta länteen? Melko läheinen kielellinen sukulaisuus ei tässä ollut olennaista eikä ainakaan syy tuhota kansakuntaa.

Mikäli Venäjä nyt halusi olla osa sivistynyttä maailmaa eli Eurooppaa, sen kai kuitenkin olisi ollut hyväksyttävä siellä vallitsevat arvot. Vai eikö se halunnutkaan? Ehkä sitä ei olisi kuitenkaan otettu vastaan mistään hinnasta?

Näitähän sitä joutuu kyselemään myös tämän uuden Ukrainan kriisin vuosina. Lännen kiivas reagointi siihen, että Venäjä, omia sääntöjään soveltaen, otti sen, mitä katsoi itselleen kuuluvan, oli tietenkin mitä eurooppalaisinta. Ja Venäjällä se aiheutti taas isänmaallisuuden myrskyn.

Vuonna 1867 Venäjä näyttikin olevan jonkinlainen hylkiö Euroopassa, mutta eihän se tilanne kauan kestänyt.

Kun Ranska tarvitsi kumppania uhatakseen yhdistynyttä Saksaa ja suorittaakseen kerran suuren kansakunnan arvoisen revanssin (Saksalta aikoinaan ryöstettyjen alueiden uudelleenpalautuksen alkuperäiselle ryöstäjälle), kelpasi venäläinen apu mitä mainioimmin.

On opettavaista lukea, miten hurmoksellisesti Venäjän ja Ranskan ystävyyttä juhlittiin 1890-uvulla. Siinä sai myös maanmiehemme, amiraali Avellan, opetella korkealentoista puheenpartta päästäkseen samalle tasolle innostuneiden ranskalaisten kanssa.

Sellaista se on, kansojen ystävyys.

Uudenkaupungin rauha ja me

Uudenkaupungin rauha nyt!

Uudenkaupungin rauha 1721 on merkittävin Suomeen liittyvä maailman poliittisen historian tapahtuma. ETY-kokouksessa, kaksi ja puolisataa vuotta myöhemmin vain lupailtiin juhlallisesti rajojen säilymistä, mutta Uudessakaupungissa ne muutettiin. Siellä piirrettiin uudelleen koko Pohjois-Euroopan kartta ja siksi tapahtuma vaikutti myös laajemmin koko Euroopan poliittiseen tasapainoon. Ruotsin suurvalta-asema romahti, se menetti balttilaiset ja enimmät saksalaiset provinssinsa, Suomesta irrotettiin Viipuri ja Karjalan kannas suunnilleen nykyistä rajaa myöten.

Kyseessä oli tietenkin sodan tuloksena syntynyt eli pakotettu rauha. Rauhaan pakottaminen oli jo tuohon aikaan hallitsijoiden suosimaa politiikkaa. Venäjä ei kuitenkaan halunnut jännittää jousta liikaa ja palautti Ruotsille suurimman osan miehittämästään Suomesta. Pakkoluovutetuista alueista maksettiin varsin huomattava korvaus, jonka Ruotsi otti vastaan eli kyseessä voi myös tavallaan katsoa olleen kaupan, jonka molemmat osapuolet suostuivat hyväksymään, syystä tai toisesta.

Se, mitä tapahtui Uudessakaupungissa vuonna 1721, liittää meidät symbolisesti koko Euroopan historiaan. ”Nystadin”, ”Nistadin”, tai ”Nyshtadtin” rauhan tuntevat kaikki sivistyneet eurooppalaiset. Vain harvat tietävät, että asialla on jotakin tekemistä eurooppalaisia valioautoja tuottavan suomalaisen Uudenkaupungin kanssa.

On aika perustaa Uudenkaupungin rauhan museo. Nykyaikaiset historialliset museot rakentuvat tarinoiden ympärille. Tarina siitä, miten naapurimaat muodostivat suuren koalition murskatakseen nuoren Kaarle XII:n johtaman Ruotsin ja miten sotaa sen jälkeen käytiin yli kaksikymmentä vuotta, tuo nykyihmisen ulottuville näkökulman siihen, miten Euroopan valtojen nykyisyys pitkälti ratkaistiin jo niissä taisteluissa, joita tuolloin käytiin.

Niille, jotka kaipaavat todisteita sodan mielettömyydestä, Suuri Pohjan sota tarjoaa loputtomasti erinomaista aineistoa, Isosta vihasta Ukrainassa harjoitettuun poltetun maan taktiikkaan. Niille, jotka kaipaavat tietoa siitä, miten heidän oman isänmaansa kohtalo ratkaistiin, voisi museo tarjota täsmätietoja: ukrainalaiset, puolalaiset, venäläiset, ruotsalaiset, tanskalaiset, norjalaiset, saksalaiset, virolaiset, baltit, venäläiset ja suomalaiset ovat tarinan keskeisiä toimijoita puhumattakaan turkkilaisista, jotka olivat tietyssä vaiheessa jopa ratkaisevassa asemassa.

Museo siis voisi ja sen pitäisikin tarjota ikkuna nykyisyyteen useimmille pohjoisen Euroopan kansoille ja hieman muillekin, aivan erityisesti ukrainalaisille ja turkkilaisille. Nykyisistä valtioista mukaan kuuluu myös Valko-Venäjä. Pietarin kaupungin synty ja henkiin jääminen liittyy erottamattomasti Suureen Pohjan sotaan, samoin Viipurin liittäminen Venäjään.

Uudessakaupungissa vuonna 1721 tehtyjen poliittisten ratkaisujen merkitys näyttää monien kysymysten osalta jääneen varsin hämäräksi kaikkien osapuolten myöhemmille polville. Yleensä tyydytään lähinnä muistamaan omat saavutukset tai kärsityt loukkaukset. Esimerkiksi sitä, että Karjalan kannaksen asutus jäi esivallan vaihtumisesta huolimatta suomalaiseksi, ei Venäjällä yleensä näytä ymmärrettävän.

Tapahtumat Suuren Pohjan sodan aikana jakavat yhä jyrkästi mielipiteitä, erityisesti Venäjän ja Ukrainan välillä. Ison vihan luonteesta ja Suomen asemasta Suuressa Pohjan sodassa riittää yhä keskustelemista. Itämeren yhteyden vaalijoille muistot siitä, miten Baltian maat ja Pohjois-Saksan alueet kuuluivat saman kruunun alaisuuteen kuin Suomi, ovat kiinnostavia perspektiivin antajia.

Uudenkaupungin rauhan museo olisi tuhannen taalan paikka Suomelle ja Uudellekaupungille tuoda yhteen tutkijoita Turkista ja Ukrainasta Tanskaan ja Norjaan ulottuvalta alueelta, Puolaa ja Saksaa unohtamatta. Mukaan kuuluisi myös Siperia, jossa merkittävä määrä Ruotsin armeijan sotavankeja joutui olemaan. Yksittäisten ihmisten kohtalot, paikkakuntien tapahtumat, sodan kärsimykset ja koettelemukset, armeijan mobilisoinnin ja ylläpidon kustannukset, aseteknologia, taktiikka ja strategia, uskonto, arkipäivä ja juhlat, koko tämän ratkaisevan vuosisadan elämän kirjo kuuluisi tavalla tai toisella tämän uuden museon intressipiiriin.

Yksi museo ei voi kertoa koko maailmanhistoriaa. Yhden maailmanhistorian merkittävän tapahtuman näkökulma sen sijaan tarjoaa mahdollisuuden syventää historiallista tietoisuutta ja ymmärrystä nykypäivästä niin meille kuin muillekin asiaan liittyville kansoille. Välttämättömät esineet ovat helposti löydettävissä: muutama aikakauden musketti, miekka ja univormu eri maista, laivojen pienoismalleja, pienoismalli Kaarle XII:n armeijasta marssilla Ukrainassa kaikkine erilaisine huoltovankkureineen, rummunlyöjineen, kenttäsaarnaajineen, kaupustelijoineen jne. voisi tarjota havainnollisen kuvan niistä ongelmista, joita armeijoiden huolto aikoinaan tarjosi sekä niille itselleen että ympäristölle.

Museon avaaminen sopisi ajoittaa merkkipäivään vuonna 1721. Sitä olisi pohjustettava useilla kansainvälisillä seminaareilla, joissa vihdoin viimein selvitettäisiin Suureen Pohjan sotaan ja sitä koskevaan historiankirjoitukseen eri maissa liittyviä erimielisyyksiä. Suorastaan triviaali asia on kysymys eri osapuolten tappioista sodan eri taisteluissa. Kuten tunnettua, manipuloinnin mahdollisuudet ovat näissä kysymyksissä erittäin suuret ja niitä ovat osapuolet myös käyttäneet hyväksi. Katsokaapa vain, mitä Wikipedia kertoo Riilahden (Gangut) tai Poltavan taistelujen tappioista eri osapuolten versioina!

Suomi, joka viime kädessä jälkiviisauden valossa hyötyi Ruotsin heikkenemisestä, on juuri sopiva maa organisoimaan tätä kansainvälistä yhteistyötä ja pitämään sen jälkeen yllä kansainvälisesti kiinnostavaa museota, jonne eri maista tehdään varta vasten vierailuja ja jossa aikakauden tutkijat vuosittain tapaavat.

Kyse ei ole suurista summista. Itse asiassa tutkijaseminaarien järjestäminen on niin halpaa, että on pelättävissä, ettei se sen vuoksi kiinnosta korkeita päättäjiä. Museorakennus on jo vaativampi urakka ja siihen, jos mihin pitäisi löytyä EU-rahaa. Kyseessä on sentään yksi Euroopan historian solmukohta ja merkittävin sellainen, jossa Suomi on keskeisessä asemassa.

Herätys, Uudenkaupungin kaupunginjohtaja, Suomen hallitus, mepit, sun muut lobbarit!

Ennen kriisiä

Ennen kriisiä

Bruce Thornton, Decline and Fall. Europe’s Slow-motion Suicide. Encounter Books, 2007, 161 s.

Thorntonin kirja jäi aikoinaan lukematta, vaikka se taisi olla niitä, jotka innoittivat monia muita tästä aihepiiristä kirjoittaneita. Kustantamo tuo mieleen entisen maineikkaan Encounterin, jota aina luki ilokseen. Sellaiselle lienee aina tarvetta.

Joka tapauksessa Thornton on niitä, joka ottivat käyttöön Eurabia-käsitteen, jota sittemmin myös samoista ilmiöistä huolestuneet kirjoittajat, kuten Walter Laqueur ovat arvostelleet.

Thorntonin visio Euroopan kohtalosta ja sen syistä on tämän päivän näkökulmasta katsoen aika selkeä ja yllätyksetön. Romahtanut syntyvyys yhdistyneenä kangistuneeseen talouteen ja kulttuuriseen ja moraaliseen omahyväisyyteen tuomitsevat Euroopan vaipumaan mitättömyyteen jo läheisessä tulevaisuudessa.

Thortonin näkökulma on amerikkalainen ja hän nostaa esille myös Euroopan ”irrationaalisen antiamerikkalaisuuden”, jolla tietenkin on pitkät perinteet. Ei se mitään George W. Bushin aikojen perua ole.

Eurooppalaisten helmasynteihin kuuluu yleinen vetelyys, mukaan lukien pyrkimys helppoon ja makeaan elämään mahdollisimman vähällä työllä. Euroopassa on nautinto päässyt yksinomaiseksi itsetarkoitukseksi ja elämää suuremmat asiat ovat siellä hiipuneet pois.

Suhteessa uuteen maailmaan on tapahtunut omalaatuinen vallankumous: kerran amerikkalaiset olivat niitä, joita syytettiin mammonan tavoittelusta ja korkeampien arvojen halveksinnasta, nyt osat ovat vaihtuneet. On säilynyt vain eurooppalaisten kaunainen suhde ja halu olla ei-Amerikka.

Yleisesti ottaen, tämän päivän perspektiivistä Thorntonin argumentointi on varsin yllätyksetöntä ja hän liittyy ilman suurta omaleimaisuutta siihen yhä kasvavaan joukkoon, joka on rohjennut avoimin silmin katsella sitä, mitä Euroopassa tapahtuu.

Kirjoittajan ansiot lisääntyvät, kun otetaan huomioon, että kirja on kirjoitettu jo kymmenen vuotta sitten. Siinä vaiheessahan aiheesta kirjoittavat usein haluttiin leimata löylyn lyömiksi ja/tai rasisteiksi, fasisteiksi tai muuten ihmisvihamielisiksi.

Rooli oli yhtä epäkiitollinen kuin kylmän sodan aikana Encounterilla, joka kertoi ikäviä totuuksia maailman kaikkien työläisten isänmaasta, sen oloista ja historiasta. Amerikassa tämän toki saattoi tehdä ilman pelkoa valtion taholta tulevasta rangaistuksesta, mutta uusvasemmistolainen mielipide, jonka merkitys tietyillä aloilla oli suuri, piti huolta siitä, että pyhänhäpäisijät eivät jääneet vaille leimaamista ja panettelua.

Kuten sitten huomattiin, Neuvostoliitto oli kyllä juuri niin mätä kuin Encounter oli kertonutkin, mutta tämä ei suinkaan merkinnyt sitä, että Amerikan suuri demokratia olisi ollut jokin ylivertainen utopia, jossa kaikki oli ”normaalisti” ja parhaalla mahdollisella tavalla. Näinhän monet venäläiset toisinajattelijatkin erehtyivät uskomaan.

Thorntonilla on sanottavaa myös utopioista, joiden todellisuutta vääristävä rooli tuntuu yhä olevan voimissaan. Kirjoittajan lähtökohtana on, että kristinusko on länsimaisen sivilisaation olennainen peruspilari yhdessä antiikin rationaalisen perinnön kanssa. Mikäli se murtuu, ei itse sivilisaatiokaan voi kestää.

Thorntonin lähtökohtana on traaginen elämänkäsitys ja hän kuvaa sitä Immanuel Kantin käsitteellä, joka englanniksi kuuluu ”the crooked timber of humanity”. Sitähän myös Sir Isaiah Berlin tunnetusti käytti: ”Out of the crooked timber of humanity nothing straight was ever made”. Valitan, etten löytänyt samaa alkuperäisessä saksalaisessa muodossaan, mutta asian merkitys lienee selvä.

Thorntonin mielestä nykyajan ja erityisesti Euroopan obsessiona on sellainen sosiaalinen insinöörityö, joka tekisi mahdolliseksi täydellisen yhteiskunnan, esimerkiksi multikulturalistisessa muodossa.

Koska olemme syntisiä olentoja, ei tämä tule onnistumaan, toisin kuin modernit pseudouskonnot edellyttävät. Luonnon ja yhteiskunnan lakien manipulointi ei ole mahdollista. Utopiaa on yritetty jo tarpeeksi monta kertaa.

Entäpä sitten? Eikö ihmiskunnan velvollisuutena joka tapauksessa ole tulla mahdollisimman täydellisiksi? Tämä on kuitenkin pelkkä sofismi. Toki ihmiskunnan tulee pyrkiä aina ylöspäin, mutta ei tämä tarkoita, että jäätäisiin sen takia hyppimään pystysuoran seinän eteen.

Kysymys kristinuskon perinnöstä on kiintoisa ja kirjoittaja koskettelee sitä vain varsin pinnallisesti. Hänen vertauksensa mukaan nykyinen, pakanallistunut Eurooppa kuluttaa kristinuskon kerääntynyttä pääomaa. Se on kristinuskon loinen, joka joutuu menehtymään isäntänsä mukana.

Mitä asia käytännössä tarkoittaa, selviää siitä, kun tarkastellaan uskonnollisuuden ja syntyväisyyden korrelaatiota ja sitä tahdotonta nöyräselkäsyyttä, jota Eurooppa osoittaa röyhkeälle, mutta itsevarmalle tunkeutujalle.

Euroopan antautuminen ja länsimaisen sivilisaation pettäminen on aiheena Jean Raspail’in romaanissa ”Pyhimysten kenttä”, joka ilmestyi jo vuonna 1973. Tuossa fiktiossa maahantunkeutujien laivasto saapuu Eurooppaan Intiasta, mitä nyt olisi vaikea kuvitella.

Mutta ehkäpä tämäkin on vain yksi esimerkki siitä, miten historiamme koko ajan täyttyy asioista, joita aiemmin olisi ollut vaikea tai jopa mahdoton kuvitella.

Jo kirjan kirjoitusvuonna saatettiin todeta, että Välimeren kautta ja myös esimerkiksi Kanarian kautta saapuu Eurooppaan koko ajan väkeä, jota ei ole kyetty integroimaan yhteiskuntaan edes kolmannessa polvessa. On tapahtunut myös terroritekoja, joiden yhteyttä tähän invaasioon olisi typerää kieltää.

Kirjoittaja arveleekin, että tämä kehitys tulee jatkumaan ja että myös terroriteot tulevat uusiutumaan. Eipä hän tainnut ihan väärässäkään olla.

Luulenpa, että Thorntonin kirja, mikäli se ilmestyisi tänään, ei herättäisi paljoakaan intohimoja. Vain kysymys uskonnon roolista jää avoimeksi. Missä määrin Eurooppa ja Amerikka todella eroavat tässä suhteessa ja mitä juuri tämä asia merkitsee maanosien tulevaisuudelle? Entä mikä on oleva Amerikan tulevaisuus tänä globalisaation aikana?

Vuonna 2007 Amerikan haavoittuvuuden paljastanut finanssikriisi ei vielä ollut iskenyt. Nyt siitä on joissakin mielessä jopa toivuttu, mutta siitä huolimatta Amerikka on kriisissä, jota voisi nimittää moraaliseksi.

Eurooppakin on toipunut tai toipumassa viime vuoden siirtolaisryntäyksestä. Mutta tämä saattaa olla vain pintaa. Kausivaihtelut estävät meitä taas näkemästä niitä pitkän keston ongelmia, jotka määräävät ja ovat itse asiassa pitkälti jo määränneet tulevaisuutemme. Thornton puhuu niistä, eikä turhia puhukaan.

Pax dura, sed pax

 

Tarttis tehdä jotakin

 

Levada-keskus, tuo ”ulkomainen agentti”, jolta on totuttu saamaan luotettavia tai ainakin vakavasti otettavia tietoja Venäjän yleisen mielipiteen liikahduksista, sinnittelee yhä. Se jatkaa toimintaansa ja mittailee niin vallanpitäjien suosiota kuin kansan mielialoja yleensä.

On esitetty epäilyksiä siitä, ettei luotettavaa mielipidetutkimusta voi nykyisellä Venäjällä enää lainkaan tehdä, mutta Levadan edustaja torjuu kritiikin. Hänen mielestään tutkimuksen edellytykset eivät ole olennaisesti huonontuneet. Vastausprosenttikin on kohtalainen ja samoin haastattelun keskeyttäneiden määrä (Левада-Центр : Are Meaningful Public Opinion Polls Possible in Today’s Russia? (levada.ru) ).

Syynä moisen riippumattoman tutkimuksen sallimiseen lienee se, että tutkimusten tulokset vahvistavat yhä uudelleen sitä, että kansa kannattaa presidenttiä ja hallitusta ja suhtautuu vihamielisesti ja epäluuloisesti länteen. Miksipä vallanpitäjät kieltäisivät kanavan, joka on omiaan tekemään myös heidän asemansa uskottavaksi.

Ero neuvostoaikaan on joka tapauksessa valtava. Silloisen virallisen ideologian mukaan hallinnon kannattajien määrä olikin enemmän kuin nykyiset sinänsä huikeat 60- 80 prosenttia. Vaaleissahan liki sata prosenttia äänesti silloin vallanpitäjien puolesta. Toki muita äänestettäviä vaihtoehtoja ei ollutkaan, mutta tyhjääkin voi äänestää tai jättää äänestämättä. Sitäkin tapahtui.

Niin sanottu neuvostojärjestelmä oli joka tapauksessa arempi arvostelulle ja piti tarkoin salassa ne salaisen poliisin mielipidetarkkailun tulokset, joissa usein luettiin madonluvut vallanpitäjille. Kokonaisuutena ottaen tiedottajat kyllä yleensä totesivat mielialan ”terveeksi”. Saattaapa olla, että ainakin julkisen vihollisen uhatessa synnyinmaata symbolisoivan päämiehen kannatus oli silloinkin samaa luokkaa kuin nyt tai jopa korkeampi.

Normaaliahan on, että kun maa joutuu sotaan, kansalaiset tiivistävät rivejään vaistomaisesti ja kerääntyvät kansallisten symboliensa ympärille. Vasta sitten, kun on tapahtunut katastrofi, kuten Venäjällä vuonna 1905 tai 1917 ja kun armeija hajoaa, muuttuu tilanne perusteellisesti. Jotta valta vaihtuisi, tarvitaan myös vaihtoehto.

Nyt luottamus Putiniin jatkaa yhä 80 prosentin tasolla ja hallituskin pärjää jopa paremmin kuin ennen sotaa. Myös näkyvät vallan edustajat, kuten Mišustin, Lavrov ja Šoigu, pysyvät kohtalaisen suosittuina. Tosin esimerkiksi Medvedevin Prigožinin(!) ja Peskovin lukemat ovat varsin matalat.

USA ja EU, kuten Ukraina, luetaan nyt vihollismaiksi ja niiden suosio on kovin matala, vaikka myönteisyyttäkin löytyy puolentoistakymmenen prosentin verran, USA:lla tosin vain 12%. Kiina sen sijaan paistattelee 87 prosentin suosiossa ja Irankin saa 69 prosenttia (Левада-Центр : International Relations: Estimates of May 2023 (levada.ru) ).

Mutta eihän kansa sentään ole nykytilanteeseen tyytyväistä. 20 prosenttia piti viime toukokuussa ehdottomasti tärkeänä parantaa suhteita USA:han ja lisäksi 37% oli asiasta lähinnä samaa mieltä.

Putinin mainostama suuri käänne itään ja etelään ei taida olla ihan niin suosittu kansan keskuudessa, kuin Kremlissä haluttaisiin. Luultavaa tosin on, että sielläkin viime kädessä halutaan normaalien ja kaikille osapuolille hyödyllisten kansainvälisen vaihdon ja kanssakäymisen ehtojen palauttamista, eihän nykyinen tilanne ole normaali eikä Putinin suuruudenhullu ajatus uudesta maailmanjärjestyksestä ole sen realistisempi kuin aikoinaan Hitlerillä.

Eipä siitä ole kauan aikaa, kun Eurooppa oli Venäjällä vielä suosiossa ja Ukrainaakin pidettiin pikemmin läheisenä sukulaisena ja rakkaana naapurina kuin tavallisena ulkomaana (Vihavainen: Haun suuri hurahdus ja kuinka se tapahtui tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) .

Eurooppalainen maahan se Venäjä sentään on jo ainakin Pietari Suuresta lähtien ollut ja yhä on monessa mielessä. Venäjän paljon rummutettu euraasialaisuus taitaa sentään ennen muuta olla muuan kansallisen itsetehostuksen muoto. Kiina on nyt suuri ystävä, mutta sellainenkin aika voi tulla, että sen huomataan olevan vain suuri itäinen naapuri, jolla on aivan omat intressinsä eikä mitään ystävällisiä piirteitä.

Kansoilla on omat tapansa reagoida asioihin. Jo 1800-luvulla väitti Aleksandr Herzen, että Venäjän ja Puolan välit olisi voitu sovittaa rauhallisesti vielä Puolan kapinan 1863 aikana, ellei Euroopan yleinen mielipide olisi erehtynyt nousemaan Puolan avuksi ja jopa uhkaamaan interventiolla. Vasta se nostatti loukkaantuneen ja raakalaismaisen chauvinismin aallon (ks. Vihavainen: Haun euroopan näkökulma tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Venäjän romahduttaminen, jota moni tältä sodalta toivoo, näyttää olevan kovin vaikea päämäärä. Venäjän talouskin on juuri hiljattain tullut Euroopan suurimmaksi ohitettuaan Saksan ostovoimakorjatulla BKT:llä laskien. Venäjällä on, toisin kuin monet näyttävät kuvittelevan, sentään hyvin merkittävät kotimarkkinat ja kotimarkkinateollisuus. Toisin kuin monien muiden maiden talous, se ei perustu kuplaan.

Olisi jo aika päästä korjaamaan Venäjän ja lännen välejä. Tarvetta ja haluakin siihen on kaikilla asianosaisilla monilla yhteiskunnan tasoilla. Vaikka kaikkein toivotuimmat tulokset Ukrainan sodasta jäisivätkin tulematta, kuten sodissa yleensä aina tapahtuu, on rauha sentään aina ikuisesti jatkuvaa teurastusta ja hävitystä parempi vaihtoehto. Ei sen tarvitse merkitä Venäjä ”palkitsemista” typerästä ja rikollisesta politiikastaan. Eiköhän se ole jo tähän mennessä oppinut yhtä ja toista.

Naapureita ei voi valita

Kolkolla paikalla

Huomasin Hesarista, että Suomen ympäristö on kolkko ja kylmä ja karu kuin entisessä laulussa poikamiehen elämäntaru. Tämä kuulemma ilmenee uudesta kirjasta, jota en ole lukenut.

Ilmaus on aika erikoinen, ottaen huomioon, ettemme ole mikään Israel. Naapureinamme ovat Ruotsi, Viro ja Venäjä.

Etenkin viime mainittu on maa, jossa meihin suhtaudutaan erityisen ystävällisesti. Se on asia, joka näyttää osalta nuorta polvea jääneen kokonaan huomaamatta.

Pikkuhiljaa on tiedotusvälineissä ja niiden toimesta kuitenkin näköjään syntynyt jonkinlainen uusi normaali, jonka puitteissa tuo yllä oleva lausuntokaan ei kuulosta yhtä absurdilta, kuin olisi kuulostanut vielä hiljattain.

Ei siinä taida paljon auttaa sekään, että valtionpäämiehet kehuvat keskinäisiä suhteita, kuten Putin juuri äsken Pietarissa.

Tässä voi varmaan jo ilman kysymysmerkkejä todeta, että suurelle osalle suomalaisia on syntynyt jonkinlainen pelko Venäjän arvaamattomuutta ja sen oletettua laajenemishalua kohtaan.

Ilmiö on uusi ja kuten mielipidetiedusteluista voidaan todeta, se oli huomattavasti vähäisempi neuvostoaikana kuin nykyisen demokraattisen järjestelmän aikana.

Käytän tässä sanaa demokratia merkitsemään valtiomuotoa. Siitä, miten hyvin järjestelmä missäkin maassa vastaa kansan mielipiteisiin, en esitä mitään otaksumia. Totean vain, että se kyllä Venäjälläkin reagoi kansan vaaleissa ja mielipidemittauksissa ilmaisemaan tahtoon.

Kuten tässä jokin aika sitten tuli todettua, kaikesta etatismistaan huolimatta venäläistä järjestelmää ei voi pitää fasistisena ainakaan sanan perinteisessä mielessä.

Oppositiota kyllä tukahdutetaan, mutta se on olemassa ja ilmoittaa itsestään. Sananvapaus on hyvinkin suurta verrattuna moniin maailman maihin, puhumatta siitä, että ihminen on vapaa lähtemään maastaan, mikäli haluaa.

Muuan oleellinen seikka, joka erottaa pelkän etatismin ja totalitarismin on yhtenäisen, millenniaalisen ideologian puuttuminen. Vallan puolue on kyllä valtion suosiossa ja sen käytössä on niin sanottu administrativnyi resurs -hallinto tukee sitä ja syrjii muita. Mutta ei se ole ainoa sallittu puolue.

Tähän voi tietenkin todeta, että myös ns. kansandemokratian maissa oli yleensä monta puoluetta ja jopa Stalinin aikana oli olemassa näennäisesti vapaa poliittinen järjestelmä, jossa tosin oli vain yksi puolue, mutta se oli vaaliliitossa puolueettomien kanssa…

Pelkkä muodollisesti vapaa poliittinen järjestelmä ei vielä kerro siitä, miten se todellisuudessa toimii. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten diktatuuri voi ottaa kansanvaltaiset elimet haltuunsa.

Kuitenkin on syytä huomata, että Venäjältä puuttuu sellainen, aggressiivinen valtionideologia, joka on yleensä ominainen poliittisesti aggressiivisille valtioille. Izborskin klubilla ja muilla höyrypäiden kokouksilla sellaisia näyttäisi olevan tarjolla, mutta valtaosa kansaa ei tiedä niistä mitään, saati että olisi niistä tippaakaan kiinnostunut.

Tietenkin voidaan sanoa, että kansan manipuloiminen hyökkäyssotaan on vahvalle valtiolle lastenleikkiä: eikö muka suuri osa kansaa saatu vuonna 1939 uskomaan, että Suomi on aloittanut vaarallisen aggression neuvostojen maata vastaan?

Tottahan se on tämäkin, mutta silloin vallassa oli todellinen totalitaarinen valtio, jonka mahtavaa koneistoa ei voi verratakaan Yhtenäisen Venäjän vaatimattomiin resursseihin.

Mutta eikös Venäjä joka tapauksessa ole poikkeuksellisen sotainen valtio, joka ei lainkaan häpeä aseiden kalistelua tai edes ydintuholla uhkailua?

Epäilemättä se on se kortti, jota Venäjän valtiojohto on kansainvälisellä areenalla käyttänyt, mutta se näyttää ennen muuta johtuvan siitä, ettei sillä ole muutakaan esitettävää.

Taloudellinen mahti, joka jo näytti tulevan sen käsiin samaan aikaan kun dollari oli hätää kärsimässä, pakeni pian pois Putinin ulottuvilta. Mikäli Kiina on kiinnostunut Venäjän seurasta, on se sitä vain suurena itäisenä naapurina, joka jostakin syystä haluaa seuraa, mutta voisi hyvin tulla toimeen ilmankin.

Hitlerin Saksan selitettiin aikoinaan olevan ylikansoitettu: se muka tarvitsi ehdottomasti elintilaa ja halusi sellaista ottaa toisilta.

Venäjällä tilaa riittää kyllä. Ikävä tosiasia on, että sen väestö on taas vähenemässä, vaikka muutamat höperöt sovinistit jo ehtivät ottaa käyttöön ”venäläisen miljardin” tavoitteen. Siis väkiluvun kasvattamisen miljardiin. Mikään ei voisi olla kauempana todellisuudesta.

Venäjällä ei ole mitään ”liikaväestöä”. Sen sijaan ne harvat poikalapset ovat vanhempiensa aarteita. Eivät sotilaiden äidit laskisi heitä vaarallisiin paikkoihin…

Minkä ihmeen takia meillä on jo parin vuosikymmenen ajan jankutettu julkisessa sanassa venäläisestä vaarasta, ikään kuin se olisi jo jonkinlainen selviö.

Ketä Venäjä siis uhkaa? Uhkaako se koko länttä ja siinä luvussa myös Suomea? Miksi ja millä lihaksilla? Pelkät aseet eivät vielä ole suurikaan valtion sotilaallisen voiman tae, saati hyökkäävyyden syy.

Vasta sitten, kun sotilaalliseen suorituskykyyn liittyy kyllin voimakas tahtotila sen käyttämiseen tiettyyn tarkoitukseen, väistämättömien uhrausten hinnallakin, alkaa sodan aineksia olla koossa, vaikka itse asia tietenkin vaatii tarkoin harkittua poliittista päätöstä, jossa hyödyt ja haitat punnitaan.

Näyttää kuitenkin siltä, että asia Venäjä on haluttu esittää nimenomaan uhkaavana. Silti jää kysymään, miksi ihmeessä myös Suomi on nyt haluttu lukea tähän uhattujen joukkoon, kun välimme Venäjään ovat jo kauan olleet erinomaiset?

Asian selitystä lienee etsittävä siitä uudesta paradigmasta, joka on pikkuhiljaa hiipien muuttunut kuriositeetista normiksi. Kyseessä on lännettyminen, voisi sanoa. Se tarkoittaa sitä, ettei asioita katsella enää oman maan näkökulmasta, vaan joidenkin muiden.

Otetaanpa vähän vauhtia historiasta ja sen tulkinnoista.

Parina viime vuosikymmenenä on meilläkin yleistynyt pyrkimys nähdä omassa maassamme ja sen historiassa osa Euroopan historiaa myös sen poliittista historiaa ja nimenomaan Länsi-Euroopan, vaikka me asumme aivan eri paikassa.

Siinä samalla on esimerkiksi viime sotiamme pyritty tarkastelemaan Hitlerin vastaisuuden ja holokaustin näkökulmasta.

Intellektuaalisesti tulokset ovat lähinnä tragikoomisia.

Sen ohella myös niin sanotun suomettumisen kautta -käyttöön on tosiaankin nyt jälkijättöisesti otettu tämä tässä yhteydessä täysin mieletön termi- on haluttu myös tarkastella uudessa valossa.

Sanomattakin on selvää, ettei tämä näkökulma ole suomalaisen kansallisvaltion, vaan länsieurooppalais-atlanttisen liiton näkökulma.

Mitä sotiin tulee, on siis astuttu entisen vihollisen saappaisiin, mikä on tavallaan virkistävää ajatusvoimistelua. Mikäli asia kuitenkin otetaan täydestä, on kyseessä älyllinen konkurssi.

Niin sanottuun suomettumiseen nähden ei edes takavuosien länsieurooppalainen näkökulma ole riittänyt. Silloinhan sieltä käsin meille toistuvasti kerrottiin, että ”suomettuminen” on huono nimi onnistuneelle politiikalle.

Nyt siitä on sen sijaan haluttu tehdä todellinen mörkö, joka oli lähes yhtä pahaa kuin itsenäisyyden menetys, ellei se juuri sitä ollutkin.

No, nämä tällaiset ilmiöt rajoittuvat kyllä yleensä niiden piiriin, jotka eivät itse ole tuota aikaa kokeneet. Anakronistiset syytökset asioiden väärästä arvioinnista ovat suunnilleen yhtä huonosti maaliinsa osuvia kuin niitä tavallaan vastaavat holokaustitukinnat Suomen sodista. Lähinnä ne voi kuitata historiattomana poseerauksena.

Tottahan tietenkin on, että joskus Kekkosen kaudella meillä monet hurahtivat suoranaiseen naapurisuhde-euforiaan. Se on muuan tosiasia. Ne väitteet, joiden mukaan kaikki oli vain teeskentelyä, eivät osu maaliin ollenkaan.

Max Jakobson siteerasi silloin osuvasti Kissingeriä, joka totesi kollaboraatiopolitiikan olevan vaikea laji. Siinä vaaditaan hyvin paljon niin kansalta kuin sen johtajilta. Kaikkien kapasiteetti ei riittänyt tilanteen ymmärtämiseen, mutta varsin harmittomiahan ne sen ajan jättämät traumat lopultakin ovat ja liittyvät lähinnä oman tyhmyyden paljastumiseen etenkin ns. intellektuellipiireissä.

Korkeimmalla tasolla vaarat kyllä oivallettiin ja onnistuttiin välttämään.

Mutta sen jälkeen on alkanut maan niin sanottu eurooppalaistuminen, jonka lieveilmiönä siis on ollut myös pyrkimys tarkastella omaa historiaamme osana länsi-Euroopan historiaa tai paremminkin sanottuna sen epäonnistumista länsieurooppalaisittain katsoen.

Asia liittyy erityisesti maamme puolueettomuuteen, jonka vaaliminen on meille historiallisesti ollut yhtä tärkeää kuin erillissotadoktriinin vaaliminen oli sodan aikana.

Pelkkä simppeli puutteellisen onnistumisen osoittaminen näyttää molemmissa tapauksissa olevan joidenkin mielestä suurikin urotyö, joka ainakin melkein mitätöi kaiken sen, mihin aikoinaan pyrittiin ja sen, missä onnistuttiin.

Koska mennyttä ei saa sanan varsinaisessa ja täydessä merkityksessä muuksi muutettua yrityksistä huolimatta, voidaan aina sen sijaan yrittää tässä nykyisyydessä sitäkin pontevammin elää niin kuin pitää, siis aidosti atlanttisena eurooppalaisena.

No, yllä esitetty kuvaus toki sopii vain yhden, kooltaan rajoitetun, mutta ominaispainoltaan merkittävän ryhmäkunnan näkemyksiin.

Kuten tunnettua, kansamme vankka enemmistö pitää yhä tiukasti puolueettomuuden puolta, tai ainakin sitä yrittää. Paasikiveläiseen tapaan se kammoksuu ajatusta siitä, että vihollisia tulisi hakea läheltä. Kaukaisista ystävistä on paljon kokemusta, myönteistäkin, mutta niiden varaan heittäytyminen loukkaisi nähtävästi enemmistön itsesuojeluvaistoa.

Meillähän on koko itsenäisyytemme ajan pyritty pysymään suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella, vähin poikkeuksin.

Toki Saksan tuki oli meille korvaamaton niin vuonna 1918 kuin vuosina 1940-1944. Se oli reaalipolitiikkaa ja siihen mentiin pakon edessä. Maantieteellisistä syistä vaihtoehdot olivat vähissä. Naiivit vuodatukset, jotka unohtavat poliittiset realiteetit, ruikuttavat valinnan olleen väärä.

Sen vaihtoehtona oli vain ja ainoastaan Leninin/Stalinin Venäjä.

Nyt voimme sen sijaan havaita melko innokasta lähentymistä Natoon, vaikka liittoutumattomuutta on taas vältetty, enemmistön tahtoa syystä tai toisesta noudattaen. Tällä kertaa mitään pakkoa ei ole.

On vaikea sanoa, onko tuo yhteistyö ollut meille pelkästään hyödyksi vai pikemmin vaaraksi. Sitä tasapainottava liittoutumattomuus epäilemättä on ainakin edesauttanut tilanteen pysymistä rauhallisena.

Sotilaallisen yhteistyön aste taitaa kyllä jo olla hyvinkin vuosien 1940-41 aikaiseen Saksa-yhteistyöhön verrattava, mutta tämä vie jo pois aiheesta.

Aiheena nimittäin piti olla naapuruuden vaarat nyt. Onko Venäjä meille uhka vai eikö se ole? Jos se on uhka, niin millainen uhka? Missä tapauksissa vaara voisi aktualisoitua ja millainen kohtalo meitä saattaisi uhata? Hauskaa ja tarpeellistakin olisi myös tietää, miten me voisimme sen välttää? Mitä tarkoittaa olla osa länttä?

Tästä enemmin toiste.