Pax dura, sed pax

 

Tarttis tehdä jotakin

 

Levada-keskus, tuo ”ulkomainen agentti”, jolta on totuttu saamaan luotettavia tai ainakin vakavasti otettavia tietoja Venäjän yleisen mielipiteen liikahduksista, sinnittelee yhä. Se jatkaa toimintaansa ja mittailee niin vallanpitäjien suosiota kuin kansan mielialoja yleensä.

On esitetty epäilyksiä siitä, ettei luotettavaa mielipidetutkimusta voi nykyisellä Venäjällä enää lainkaan tehdä, mutta Levadan edustaja torjuu kritiikin. Hänen mielestään tutkimuksen edellytykset eivät ole olennaisesti huonontuneet. Vastausprosenttikin on kohtalainen ja samoin haastattelun keskeyttäneiden määrä (Левада-Центр : Are Meaningful Public Opinion Polls Possible in Today’s Russia? (levada.ru) ).

Syynä moisen riippumattoman tutkimuksen sallimiseen lienee se, että tutkimusten tulokset vahvistavat yhä uudelleen sitä, että kansa kannattaa presidenttiä ja hallitusta ja suhtautuu vihamielisesti ja epäluuloisesti länteen. Miksipä vallanpitäjät kieltäisivät kanavan, joka on omiaan tekemään myös heidän asemansa uskottavaksi.

Ero neuvostoaikaan on joka tapauksessa valtava. Silloisen virallisen ideologian mukaan hallinnon kannattajien määrä olikin enemmän kuin nykyiset sinänsä huikeat 60- 80 prosenttia. Vaaleissahan liki sata prosenttia äänesti silloin vallanpitäjien puolesta. Toki muita äänestettäviä vaihtoehtoja ei ollutkaan, mutta tyhjääkin voi äänestää tai jättää äänestämättä. Sitäkin tapahtui.

Niin sanottu neuvostojärjestelmä oli joka tapauksessa arempi arvostelulle ja piti tarkoin salassa ne salaisen poliisin mielipidetarkkailun tulokset, joissa usein luettiin madonluvut vallanpitäjille. Kokonaisuutena ottaen tiedottajat kyllä yleensä totesivat mielialan ”terveeksi”. Saattaapa olla, että ainakin julkisen vihollisen uhatessa synnyinmaata symbolisoivan päämiehen kannatus oli silloinkin samaa luokkaa kuin nyt tai jopa korkeampi.

Normaaliahan on, että kun maa joutuu sotaan, kansalaiset tiivistävät rivejään vaistomaisesti ja kerääntyvät kansallisten symboliensa ympärille. Vasta sitten, kun on tapahtunut katastrofi, kuten Venäjällä vuonna 1905 tai 1917 ja kun armeija hajoaa, muuttuu tilanne perusteellisesti. Jotta valta vaihtuisi, tarvitaan myös vaihtoehto.

Nyt luottamus Putiniin jatkaa yhä 80 prosentin tasolla ja hallituskin pärjää jopa paremmin kuin ennen sotaa. Myös näkyvät vallan edustajat, kuten Mišustin, Lavrov ja Šoigu, pysyvät kohtalaisen suosittuina. Tosin esimerkiksi Medvedevin Prigožinin(!) ja Peskovin lukemat ovat varsin matalat.

USA ja EU, kuten Ukraina, luetaan nyt vihollismaiksi ja niiden suosio on kovin matala, vaikka myönteisyyttäkin löytyy puolentoistakymmenen prosentin verran, USA:lla tosin vain 12%. Kiina sen sijaan paistattelee 87 prosentin suosiossa ja Irankin saa 69 prosenttia (Левада-Центр : International Relations: Estimates of May 2023 (levada.ru) ).

Mutta eihän kansa sentään ole nykytilanteeseen tyytyväistä. 20 prosenttia piti viime toukokuussa ehdottomasti tärkeänä parantaa suhteita USA:han ja lisäksi 37% oli asiasta lähinnä samaa mieltä.

Putinin mainostama suuri käänne itään ja etelään ei taida olla ihan niin suosittu kansan keskuudessa, kuin Kremlissä haluttaisiin. Luultavaa tosin on, että sielläkin viime kädessä halutaan normaalien ja kaikille osapuolille hyödyllisten kansainvälisen vaihdon ja kanssakäymisen ehtojen palauttamista, eihän nykyinen tilanne ole normaali eikä Putinin suuruudenhullu ajatus uudesta maailmanjärjestyksestä ole sen realistisempi kuin aikoinaan Hitlerillä.

Eipä siitä ole kauan aikaa, kun Eurooppa oli Venäjällä vielä suosiossa ja Ukrainaakin pidettiin pikemmin läheisenä sukulaisena ja rakkaana naapurina kuin tavallisena ulkomaana (Vihavainen: Haun suuri hurahdus ja kuinka se tapahtui tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) .

Eurooppalainen maahan se Venäjä sentään on jo ainakin Pietari Suuresta lähtien ollut ja yhä on monessa mielessä. Venäjän paljon rummutettu euraasialaisuus taitaa sentään ennen muuta olla muuan kansallisen itsetehostuksen muoto. Kiina on nyt suuri ystävä, mutta sellainenkin aika voi tulla, että sen huomataan olevan vain suuri itäinen naapuri, jolla on aivan omat intressinsä eikä mitään ystävällisiä piirteitä.

Kansoilla on omat tapansa reagoida asioihin. Jo 1800-luvulla väitti Aleksandr Herzen, että Venäjän ja Puolan välit olisi voitu sovittaa rauhallisesti vielä Puolan kapinan 1863 aikana, ellei Euroopan yleinen mielipide olisi erehtynyt nousemaan Puolan avuksi ja jopa uhkaamaan interventiolla. Vasta se nostatti loukkaantuneen ja raakalaismaisen chauvinismin aallon (ks. Vihavainen: Haun euroopan näkökulma tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Venäjän romahduttaminen, jota moni tältä sodalta toivoo, näyttää olevan kovin vaikea päämäärä. Venäjän talouskin on juuri hiljattain tullut Euroopan suurimmaksi ohitettuaan Saksan ostovoimakorjatulla BKT:llä laskien. Venäjällä on, toisin kuin monet näyttävät kuvittelevan, sentään hyvin merkittävät kotimarkkinat ja kotimarkkinateollisuus. Toisin kuin monien muiden maiden talous, se ei perustu kuplaan.

Olisi jo aika päästä korjaamaan Venäjän ja lännen välejä. Tarvetta ja haluakin siihen on kaikilla asianosaisilla monilla yhteiskunnan tasoilla. Vaikka kaikkein toivotuimmat tulokset Ukrainan sodasta jäisivätkin tulematta, kuten sodissa yleensä aina tapahtuu, on rauha sentään aina ikuisesti jatkuvaa teurastusta ja hävitystä parempi vaihtoehto. Ei sen tarvitse merkitä Venäjä ”palkitsemista” typerästä ja rikollisesta politiikastaan. Eiköhän se ole jo tähän mennessä oppinut yhtä ja toista.