Ennen kriisiä

Ennen kriisiä

Bruce Thornton, Decline and Fall. Europe’s Slow-motion Suicide. Encounter Books, 2007, 161 s.

Thorntonin kirja jäi aikoinaan lukematta, vaikka se taisi olla niitä, jotka innoittivat monia muita tästä aihepiiristä kirjoittaneita. Kustantamo tuo mieleen entisen maineikkaan Encounterin, jota aina luki ilokseen. Sellaiselle lienee aina tarvetta.

Joka tapauksessa Thornton on niitä, joka ottivat käyttöön Eurabia-käsitteen, jota sittemmin myös samoista ilmiöistä huolestuneet kirjoittajat, kuten Walter Laqueur ovat arvostelleet.

Thorntonin visio Euroopan kohtalosta ja sen syistä on tämän päivän näkökulmasta katsoen aika selkeä ja yllätyksetön. Romahtanut syntyvyys yhdistyneenä kangistuneeseen talouteen ja kulttuuriseen ja moraaliseen omahyväisyyteen tuomitsevat Euroopan vaipumaan mitättömyyteen jo läheisessä tulevaisuudessa.

Thortonin näkökulma on amerikkalainen ja hän nostaa esille myös Euroopan ”irrationaalisen antiamerikkalaisuuden”, jolla tietenkin on pitkät perinteet. Ei se mitään George W. Bushin aikojen perua ole.

Eurooppalaisten helmasynteihin kuuluu yleinen vetelyys, mukaan lukien pyrkimys helppoon ja makeaan elämään mahdollisimman vähällä työllä. Euroopassa on nautinto päässyt yksinomaiseksi itsetarkoitukseksi ja elämää suuremmat asiat ovat siellä hiipuneet pois.

Suhteessa uuteen maailmaan on tapahtunut omalaatuinen vallankumous: kerran amerikkalaiset olivat niitä, joita syytettiin mammonan tavoittelusta ja korkeampien arvojen halveksinnasta, nyt osat ovat vaihtuneet. On säilynyt vain eurooppalaisten kaunainen suhde ja halu olla ei-Amerikka.

Yleisesti ottaen, tämän päivän perspektiivistä Thorntonin argumentointi on varsin yllätyksetöntä ja hän liittyy ilman suurta omaleimaisuutta siihen yhä kasvavaan joukkoon, joka on rohjennut avoimin silmin katsella sitä, mitä Euroopassa tapahtuu.

Kirjoittajan ansiot lisääntyvät, kun otetaan huomioon, että kirja on kirjoitettu jo kymmenen vuotta sitten. Siinä vaiheessahan aiheesta kirjoittavat usein haluttiin leimata löylyn lyömiksi ja/tai rasisteiksi, fasisteiksi tai muuten ihmisvihamielisiksi.

Rooli oli yhtä epäkiitollinen kuin kylmän sodan aikana Encounterilla, joka kertoi ikäviä totuuksia maailman kaikkien työläisten isänmaasta, sen oloista ja historiasta. Amerikassa tämän toki saattoi tehdä ilman pelkoa valtion taholta tulevasta rangaistuksesta, mutta uusvasemmistolainen mielipide, jonka merkitys tietyillä aloilla oli suuri, piti huolta siitä, että pyhänhäpäisijät eivät jääneet vaille leimaamista ja panettelua.

Kuten sitten huomattiin, Neuvostoliitto oli kyllä juuri niin mätä kuin Encounter oli kertonutkin, mutta tämä ei suinkaan merkinnyt sitä, että Amerikan suuri demokratia olisi ollut jokin ylivertainen utopia, jossa kaikki oli ”normaalisti” ja parhaalla mahdollisella tavalla. Näinhän monet venäläiset toisinajattelijatkin erehtyivät uskomaan.

Thorntonilla on sanottavaa myös utopioista, joiden todellisuutta vääristävä rooli tuntuu yhä olevan voimissaan. Kirjoittajan lähtökohtana on, että kristinusko on länsimaisen sivilisaation olennainen peruspilari yhdessä antiikin rationaalisen perinnön kanssa. Mikäli se murtuu, ei itse sivilisaatiokaan voi kestää.

Thorntonin lähtökohtana on traaginen elämänkäsitys ja hän kuvaa sitä Immanuel Kantin käsitteellä, joka englanniksi kuuluu ”the crooked timber of humanity”. Sitähän myös Sir Isaiah Berlin tunnetusti käytti: ”Out of the crooked timber of humanity nothing straight was ever made”. Valitan, etten löytänyt samaa alkuperäisessä saksalaisessa muodossaan, mutta asian merkitys lienee selvä.

Thorntonin mielestä nykyajan ja erityisesti Euroopan obsessiona on sellainen sosiaalinen insinöörityö, joka tekisi mahdolliseksi täydellisen yhteiskunnan, esimerkiksi multikulturalistisessa muodossa.

Koska olemme syntisiä olentoja, ei tämä tule onnistumaan, toisin kuin modernit pseudouskonnot edellyttävät. Luonnon ja yhteiskunnan lakien manipulointi ei ole mahdollista. Utopiaa on yritetty jo tarpeeksi monta kertaa.

Entäpä sitten? Eikö ihmiskunnan velvollisuutena joka tapauksessa ole tulla mahdollisimman täydellisiksi? Tämä on kuitenkin pelkkä sofismi. Toki ihmiskunnan tulee pyrkiä aina ylöspäin, mutta ei tämä tarkoita, että jäätäisiin sen takia hyppimään pystysuoran seinän eteen.

Kysymys kristinuskon perinnöstä on kiintoisa ja kirjoittaja koskettelee sitä vain varsin pinnallisesti. Hänen vertauksensa mukaan nykyinen, pakanallistunut Eurooppa kuluttaa kristinuskon kerääntynyttä pääomaa. Se on kristinuskon loinen, joka joutuu menehtymään isäntänsä mukana.

Mitä asia käytännössä tarkoittaa, selviää siitä, kun tarkastellaan uskonnollisuuden ja syntyväisyyden korrelaatiota ja sitä tahdotonta nöyräselkäsyyttä, jota Eurooppa osoittaa röyhkeälle, mutta itsevarmalle tunkeutujalle.

Euroopan antautuminen ja länsimaisen sivilisaation pettäminen on aiheena Jean Raspail’in romaanissa ”Pyhimysten kenttä”, joka ilmestyi jo vuonna 1973. Tuossa fiktiossa maahantunkeutujien laivasto saapuu Eurooppaan Intiasta, mitä nyt olisi vaikea kuvitella.

Mutta ehkäpä tämäkin on vain yksi esimerkki siitä, miten historiamme koko ajan täyttyy asioista, joita aiemmin olisi ollut vaikea tai jopa mahdoton kuvitella.

Jo kirjan kirjoitusvuonna saatettiin todeta, että Välimeren kautta ja myös esimerkiksi Kanarian kautta saapuu Eurooppaan koko ajan väkeä, jota ei ole kyetty integroimaan yhteiskuntaan edes kolmannessa polvessa. On tapahtunut myös terroritekoja, joiden yhteyttä tähän invaasioon olisi typerää kieltää.

Kirjoittaja arveleekin, että tämä kehitys tulee jatkumaan ja että myös terroriteot tulevat uusiutumaan. Eipä hän tainnut ihan väärässäkään olla.

Luulenpa, että Thorntonin kirja, mikäli se ilmestyisi tänään, ei herättäisi paljoakaan intohimoja. Vain kysymys uskonnon roolista jää avoimeksi. Missä määrin Eurooppa ja Amerikka todella eroavat tässä suhteessa ja mitä juuri tämä asia merkitsee maanosien tulevaisuudelle? Entä mikä on oleva Amerikan tulevaisuus tänä globalisaation aikana?

Vuonna 2007 Amerikan haavoittuvuuden paljastanut finanssikriisi ei vielä ollut iskenyt. Nyt siitä on joissakin mielessä jopa toivuttu, mutta siitä huolimatta Amerikka on kriisissä, jota voisi nimittää moraaliseksi.

Eurooppakin on toipunut tai toipumassa viime vuoden siirtolaisryntäyksestä. Mutta tämä saattaa olla vain pintaa. Kausivaihtelut estävät meitä taas näkemästä niitä pitkän keston ongelmia, jotka määräävät ja ovat itse asiassa pitkälti jo määränneet tulevaisuutemme. Thornton puhuu niistä, eikä turhia puhukaan.