Epikurolaisuuden kysymyksiä

Epikurolaisuuden ongelmia

Epikurolaisuus samastetaan nykyään nautiskeluun, jopa hieman kohtuuttomaankin. Oppi-isän aikoinaan suosima elämäntapa ja sen filosofiset perusteet ovat jääneet unholaan, mutta niinhän yleensäkin tapahtuu. Toki Epikuros julisti nautinnon primäärisyyttä, mutta hänen käsityksensä kohtuudesta tuntuisi nykyajan adepteista kovin riittämättömältä. Englannin kielessä joka tapauksessa adjektiivilla epicurean ymmärretään taipumusta nautiskeluun ja mukavaan elämään. Saman mielikuvan tuo ranskan sanapari bon vivant.

Kukapa edustaisi sen tarkoittamaa elämäntyyliä paremmin kuin se Iloisen lesken diplomaatti joka valitteli työtaakkaansa ja muuta rasitustaan:

Die Sprechstund' halt' ich niemals ein,
Ein Diplomat muss schweigsam sein!
Die Akten häufen sich bei mir,
Ich finde 's gibt zu viel Papier;
Ich tauch die Feder selten ein
Und komm doch in die Tint' hinein!
Kein Wunder wenn man so viel tut,
Dass man am Abend gerne ruht,
Und sich bei Nacht, was man so nennt,
Erholung nach der Arbeit gönnt!

 ja katsoi siis sen johdosta ansaitsevansa kunnon huvit:

Da geh ich zu Maxim,
Dort bin ich sehr intim,
Ich duze alle Damen
Ruf' sie beim Kosenamen,
Lolo, Dodo, Joujou
Clocio, Margot, Froufrou,
Sie lassen mich vergessen
Das teu're Vaterland!
Dann wird champagnisiert,
Und häufig pamponiert, (cancaniert)
Und geht's an's Kosen, Küssen
Mit allen diesen Süssen;
Lolo, Dodo, Joujou
Clocio, Margot, Froufrou,
Dann kann ich leicht vergessen
Das teu're Vaterland!

Se oli sitä aikaa. Vanha kunnon seikkailija ja sankarihummaaja R.H. Bruce Lockhart on muistellut haikeana, millaista diplomaatin elämä kerran parhaimmillaan saattoi olla. Eipä tainnut silloin minkään maan ministeriö kustannussyistä perua kansallispäivän juhlia.

Skandaalihan sellainen päätös on nytkin, mutta silloin se olisi ollut maan imagon lopullinen konkurssi. Nyt voimme kai ainakin elätellä toiveita paluusta normaalien kansakuntien joukkoon myös tällä alalla.

Oliko Bruce Lockhart epikurolainen ? Englanniksi varmaankin oli, ja taitavat muutkin eurooppalaiset kielet  hyväksyä tämän etiketin käytön. Tämä skotti kuitenkin ehkä jo edusti sitä puolivilliä kelttiläisyyttä, johon törmäämme usein Britannian pubeissa ja joka kukoistaa erityisesti alempien kansanluokkien keskuudessa. Ja olihan Robert Hamilton vielä nuori ja hurja noiden kuvaamiensa seikkailujen aikana. Samoslainen Epikuros olisi häneen pahoin närkästynyt, luulen.

Todellista epikurolaisuutta voimme ehkä pikemminkin löytää jostakin Oxfordin Collegen High Tablesta, jossa meno on hillittyä ja jossa suomalainen satunnaisvieras saattaa pahoin ikävystyä uutta ryyppyä odotellessaan. Joel Lehtosen romaanista Henkien taistelu muistanemme henkilöhahmon nimeltä Hirvo Törsö, joka oli paennut kieltolain Suomesta Pariisiin vain pettyäkseen sen ravintoloiden litkuihin. Missä olikaan pirtu ? Missä kunnon moukut ?

Tänäänkin turisti, joka yrittää Pariisissa päihtyä nauttimalla väkeviä juomia, on mahdottoman edessä. Kahden sentin lasillisia raavas mies tarvitsee sentään ainakin kymmenen, ennenkuin vaikutusta alkaa syntyä. Siinä sitä saa edeskäypä rahdata ja venyttää gallialaista naamaansa. Venäjällä tilataan normaalisti kaksisataa grammaa kerralla.

Mutta ranskalaisethan, mikäli saa uskoa Armas J. Pullaa, sanovat etteivät he lainkaan juo, nous ne buvons pas. Siksi tuossa maassa ei ole edes juomalauluja. Niinpä suomalaisen kannattaakin pikaisesti siirtyä Saksan puolelle, ellei nyt sitten ole asiaa kanaalin taa.

Saksalaisilla on käsite Gemütlichkeit, joka ei käänny englanniksi enempää kuin Schadenfreude, Weltanschauung tai Geschichtsbewältigung. Käsite liitetään esimerkiksi Biergarteneissa tai Kneipeissa harrastettuun hauskanpitoon, johon kuuluu kovaäänistä melskausta, tingeltangelmusiikkia ja laulua. Olutta nautitaan hehtolitroittain ja usein snapsin kera. Schrammelmusik Wienerwaldissa vaikkapa Heuriger-viinin kera sopii myös tähän tunnelmaan.

Englantilainen yläluokkainen epikurolaisuus ja sen ranskalainen vastine eivät oikein istu suomalaiseen perinteeseen. Suomenruotsalainen snapsilaulukulttuurikin on pikemmin saksalaista juurta. Suomenkieliselle puolelle se ei juurtunut, vaikka Palle Palmroth teki paljon työtä asian eteen, kunnes vappuna muutamana kaatui saappaat jalassa työn ääreen, kuten kerrotaan.

Mutta miten sujuu meiltä Gemütlichkeit ? Sitä on yritetty kääntää lupsakkuudeksi, mutta ei se lähellekään sen synonyymi ole. Yhtä vähän se vastaa venäjän käsitettä уют, jota myös on tarjottu. Ehkä on niin, ettei meillä ole sopivaa sanaa, kun ei ole itse asiaakaan? Kun ei tarvita, niin ei tarvita.

Suomeksi voi sanoa, että pöydässä oli meno päällä, tunnelma katossa tai rento meininki ja ehkäpä se asia siinä tulee ymmärretyksi. Venäjäksi voi sanoa vaikkapa, että hyvin istutaan/istuttiin хорошо сидим/сидели, kun vähän juhlittiin eli meillä oli pöytä у нас был стол. Siinähän se asia tulee. Jos kerran istutaan, niin kunnolla. Muistan, miten pari venäläistä kerran muisteli olleensa saksalaisten luona kylässä ja saaneensa vain kaksi lasia valkoviiniä. Katkeruus kuulsi äänestä vieläkin.

Ryyppääminen ryyppäämisenä, mutta istumiseen –siis pöydässä eikä esim. tyrmässä- liittyy myös keskustelu. Gallialainen esprit on tietenkin kuuluisa käsite ja saksalaiset paheksuivat sen kevytmielisyyttä ainakin vielä joskus Goethen aikoina. Sehän tuntui tulevan suoraan isältä Voltairelta. Parempi siis keskittyä juomiseen eikä keskusteluihin, tuumi vanha kunnon Johann Wolfgang:

Hier sind wir versammelt zu löblichen Tun,
Drum Brüderchen, ergo bibamus!
Die Gläser, sie klingen, Gespräche, sie ruhn;
Beherziget: ergo bibamus!
Das heißt noch ein altes, ein tüchtiges Wort
Und passet zum ersten und passet sofort
Und schallet ein Echo, vom festlichen Ort,
|: Ein herrliches: ergo bibamus! :|

Ja laulua ei voi mitenkään edes välttää, kun tarpeeksi ryypätään:

Was sollen wir sagen zum heutigen Tag?
Ich dächte nur: ergo bibamus!
Er ist nun einmal von besonderem Schlag,
Drum immer aufs neue: bibamus!
Er führet die Freunde durchs offene Tor,
Es glänzen die Wolken, es teilt sich der Flor,
Da leuchtet ein Bildchen, ein göttliches vor,
|: Wir klingen und singen: bibamus! :|

Venäläinen tapa keskustella sielu sielulle по душам on luultavasti nimenomaan ja erityisesti juuri sikäläiselle kulttuurille tyypillinen. Ranskalainen ja englantilainen pitäisivät syvällisten elämänkysymysten esille ottamista juhlapöydässä suorastaan loukkaavana ja saksalainen pyrkisi mieluummin keskittymään hoilaamiseen kuin ajatteluun. Venäläiselle tuntuu itse ryyppääminen sen sijaan olevan ennen muuta valmistautumista filosofisiin, luottamuksellisiin pohdiskeluihin, joissa vastapuolen oletetaan ilman muuta asettuvan keskustelemaan samalla tasolla.

Mutta pitäkööt muut kansat omituisuutensa. Missäpä me suomalaiset seisomme tällä epikurolaisuuden kartalla?

Englantilaisia emme ole, ranskalaisiksi emme tule ja ruotsalaisuus on meissä ohut kerrostuma. Saksalainen Gemütlichkeit on meillä vaikeasti saavutettavissa. mutta sen sijaan venäläisen ryyppäämisen pohjimmainen vakavamielisyys taitaa vedota meihin. Suomalainen kuten venäläinen ymmärtää erinomaisesti, kun sanotaan, että liika on aina liikaa, mutta kohtuus kyllä liian vähän. Tämä on kieltämättä myös vaarallinen piirre, joka matkaansaattaa paljon turmiota, mutta ehkäpä se todistaa myös kansojemme perimmäisestä pyrkimyksestä syvällisyyteen?

Se, että pyrkimyksellä ei useinkaan ole siunausta, on jo toinen juttu. Toki alkoholikulttuurimme eroaa suuresti venäläisestä, mutta halusin esittää tässä yhtymäkohtia, joita myös on. Eräillä muilla kansoilla lienevät itse pyrkimyksetkin toisenlaisia, tai sitten vain kuvittelen. Sekä skotit, ruotsalaiset että saksalaiset ja venäläiset kuuluvat siihen Pohjois-Eurooppaa kiertävään väkevien juomien alueeseen kuin suomalaisetkin. Ranskalaiset taas kuuluvat perinteiltään viinivyöhykkeeseen ja englantilaiset ja osin saksalaiset olutmaailmaan.

Nythän ylikansallinen huviteollisuus jo jauhaa rikki noita vanhoja traditioita, mutta se on jo toinen juttu. Joka tapauksessa meillä kaikilla Euroopan kansoilla on ollut erilaiset traditiot liittyen siihen elämänalueeseen, jossa kukoistavat epikurolaisuuden eri muodot. On toki mahdollista, että globalisaation edistyessä alamme kaikki käyttäytyä samojen tosi-TV formaattien mukaisesti ja omaksumme ylikansallisen, lähinnä kalifornialaisen, tyhjännauramiselle rakentuvan kulttuurin, joka sulattaa itseensä vielä vallitsevat kansalliset erikoisuudet.  Mutta kai siihen pari sukupolvea menee.