Herkkujen hinta

Herkkujen hinta

Tähän ikään mennessä on jo oppinut ymmärtämään, etteivät ruuat synny kaupassa ja että niiden oleminen tarjolla koko kansalle kohtuuhintaan ei ole noin vain itsestään selvä asia.

Kyseessä on tietenkin koko kansan tulotason nousu, mutta ei pelkästään se.

Silloin ennen muinoin eli 50-luvulla, jonka vielä osittain ihan hyvin muistan, eivät kaupat pursuneet ympäri vuoden etelän hedelmiä ja vihanneksia. Kaikissa ruokakaupoissakaan ei ollut edes jääkaappia.

Omat talviomenat säilöttiin syksyllä pyykkikoriin tai suureen pahvilaatikkoon, jokainen erikseen sanomalehteen tai vessapaperivihon silkkipaperisiin lehtiin (uutuus!) käärittynä. Sieltä niitä sitten oli mukava jouluna ottaa ja jouluomenoiksihan niistä taidettiin joitakin myös nimittää.

Keväällä sitten alkoi monia vaivata ankara kevätväsymys, joka johtui vitamiinien puutteesta. Sitä torjuttiin rohdoilla, kuten kalanmaksaöljyllä ja jotkut ottivat jopa alppiaurinkoa erityisen ultraviolettilampun avulla. C-vitamiinistakin oli pulaa.

1960-luvulla alkoi jo kauppoihin tulla kaikenlaista. Banaanit olivat aluksi pieniä kanarialaisia ja niitä nimitettiin lentobanaaneiksi. Sitten tuli omenoita ja sellaistakin eksotiikkaa kuin paprikaa ja mitä lienee ollut, ulkomailta joka tapauksessa ja kai jonkin verran kotimaankin kasvihuoneista.

Kurkkuja ja tomaattejakin tuli.

Mutta kunnon kurkut ja tomaatit hävisivät. Nytkin löytyy enää, ainakin talvisin, vain lajikkeita, joiden syöminen on tuskallista, kuin lapikkaanvarsia natustelisi, kuten muuan ikätoveri totesi. Kunnollista tilliä saa vain satunnaisesti. Ymmärrän hyvin sitä tillinhaistelijaa, joka lehtien mukaan taitteli väärennöksiksi huomaamiaan kasveja.

Ruuan herkullisuus ei tietenkään ole lainkaan riippuvaista sen hinnasta. Hyvä uuniperuna (ei Rosamunda) voin kanssa päihittää useimmat kalliit herkut, mutta eihän kukaan kauan sitäkään yksistään syö. Ruuan on oltava monipuolista.

Kun aikoinaan suomalaisen talouden kuluista suurimman osan muodosti ruoka ja elettiin melko lähellä nälkärajaa, oli monen tyydyttävä halvimpaan mahdolliseen dieettiin, pyrkien toki optimoimaan sen maku, energiamäärä ja terveellisyys oman budjetin puitteissa.

Kalliit herkut olivat tavalliselle tallaajille todella kalliita ja käytännössä vain juhlapäivinä saatavissa. Tällaiseksi herkuksi on kuvattu jopa riisipuuro, jota sentään jouluna sai syödä mielin määrin. Kinkku kuului jouluherkkuihin myös jo varhain. Ei sitä muulloin syötykään, paitsi savustettuna.

Sellaiset herkut kuin kana, olivat harvinaisia ja liittyivät munintauransa päättäneiden kotkottajien loppusijoituksessa hyödyntämiseen. Lihaksihan kanoja ei kasvatettu.

Myös lohikalat olivat aitoa luomutavaraa ja huomattavan kalliita, ei missään tapauksessa arkiruokaa, jota erikoistarjouksessa saa pari annosta limunaatipullon hinnalla.

Silli oli sen sijaan yhdessä veljensä silakan kanssa köyhän kansan ulottuvilla oleva proteiinin lähde, siinä kuin hapatetut eli muikeat rääpykset (muikut) ja yleensäkin kuivattu kala.

1950-luvun lopulla normaalin suomalaisen kaupan ruokatarjonta oli nykyisessä vertailussa hyvin yksipuolinen. Kuitenkin sieltä löytyi lähes kaikki tarpeellinen, lukuun ottamatta nyt juuri noita vihanneksia talvisaikaan. Herkullisen ruoan valmistaminen oli silloinkin lähinnä taidoista kiinni, ei raaka-aineista.

Mutta noin kymmenen vuoden kuluessa tapahtuikin sitten mullistus, jonka kohtuullisen hyvin muistan.

Etelän hetelmien ohella kauppoihin tulivat monilukuiset juustot, joita aluksi tehtiin Suomessakin hyvin monta sorttia. Aiemmin laatuja oli ollut kaksi: emmental ja edam, 1800-luvun jälkipuolella Suomeen tuodulla teknologialla tehtyjä. Nyt tuli senkin seitsemää sorttia: roquefort, camembert, castello, romadur, limburg ja mitä lieneekään.

Sitten pöllähtivät kaupat kukkuroilleen pakastettuja broilereita. Suurtuotanto toi tämän herkun tavallisen kuluttajan jokapäiväiseen pöytään. Aiemminhan se oli ollut muuan yltäkylläisyyden symboli (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kana+joka+pataan ).

Sitten seurasi kotimaiseen kirjolohen hyökyaalto ja sitten norjalainen kassilohi. Itse asiassa koko kaupan tarjonta suorastaan räjähti 1970-luvulla, jolloin myös valintamyymälät syrjäyttivät palvelutiskikaupat.

Halpojen herkkujen saannin edellytyksenä on tietenkin ollut tehdasmainen tuotanto. Sillä on tietenkin myös varjopuolensa. Eläinten kasvattaminen lihaksi oli ennen pikemmin poikkeus kuin sääntö. Yleensähän niillä oli aina elämänsä varrella muitakin tehtäviä kuin joutua lopulta ihmisen ruuansulatuskanavaan.

Se, että broilereilla oli vain tämä yksi kutsumus, tuntui jo aikanaan melko omituiselta.

Tämä on epäilemättä muuan yltäkylläisyyden nurja puoli, mutta se vaatii oman käsittelynsä. Tässä olennaista on todeta, että keskivertosuomalaisen budjetista ruokamenot ovat muodostaneet yhä pienemmän osuuden, mikä on mahdollistanut myös haluttaessa ruokavalion tekemisen aika pitkälle itse kunkin mielen ja tarpeiden mukaiseksi. Mikäli nyt elämänhallintaa yleensä riittää.

Kerran maailmassa ylellisyyden symboleja olivat esimerkiksi ananakset, joista Majakovski runoili:

Ananasta ahmi, hotkaise pyy,

loppusi, porvari, lähestyy!

(Ешь ананаса, рябчиков жуй,

день твой последний,

придет, буржуй!)

Mutta suurilla herroilla sellaisia piti olla, ainakin, mikäli he edustivat koko kansaa. Jo Pietari Suuri kasvatti ananaksia Moskovassa ja 1700-luvulla kaikilla hallitsijoilla piti olla oma katettu appelsiinitarha: orangerie.

Ranskalainen keittiö, joka syntyi nimenomaan hovikeittiöksi, kunnostautui kehittämällä kalliita ja monimutkaisia herkkuja. Eivät ne tietenkään välttämättä niin ihmeen maukkaita olleet halvempiin verrattuina, mutta merkitsivät erottautumista rahvaasta.

Muistelen muuten, että joskus 1970-luvulla heräsin hämmästelemään pihvilihan huimaksi kohonnutta hintaa. Se johtui ilmeisesti siitä, että nyt oli pihvien -jopa raakapihvien- syöminen tullut muotiin ja raaka-aineen kysyntä sitä mukaa kasvanut. Nyt alettiin ravintoloissa kysyä, miten kypsäksi pihvi paistetaan.

Aiemminhan liha meillä yleensä aina paistettiin kunnolla läpikotaisin ja mahdollisimman mureaksi.

Toki pihvikarjan kasvatuskin on sittemmin alkanut ja tuottanut erinomaisia tuloksia. Hinta on joka tapauksessa pysynyt varsin korkeana, eikä kunnon sisäfileepihvi taida kuulua useimpien arkiseen ruokapöytään, vaikka senkään kotona syötynä ei voi kustannuksiltaan olla suurimmalle osalla palkannauttijoita ylivoimainen. Mutta priorisoinneistahan budjeteissa on kysymys.

Yhtä kaikki, nykyinen elintasomme ja tarkoitan nyt niitä, jotka mahtuvat ylä- ja aladesiilien väliin, on huimasti korkeampi kuin vielä puoli vuosisataa sitten ja tämä näkyy myös ruokataloudessa. Pelkkä nykyisten tulojen muuntaminen 1960-luvun valuutaksi taulukon mukaisesti kertoisi vain osan muutoksen koko merkityksestä.

Kanaa padassaan alvariinsa kiehuttava, lohikeittoa särpivä ja ananaksia ahmiva henkilö olisi vielä pari sukupolvea sitten ollut ilman muuta suurporvari tai tuhlari.

Nyt moinen ruokavalio ei kai herätä kenessäkään erityistä kaunaa tai paheksumista, kuten vielä Majakovskin aikoina. Tai mistäs minä tiedän. Kyllähän pieni vähemmistö aina voi kadehtia suurta enemmistöäkin.

Mutta ruoka ei ole mikä tahansa osa elämäämme. Sen suhteen olemme tekemisissä itse luontoäidin kanssa ja se saattaa antaa aika paljonkin, mikäli osataan kauniisti pyytää.

Merkittäväksi tieteen eturintaman toimihenkilöksi aikoinaan pyrkinyt ja noussut kasvinjalostaja Mitšurin lausui aikoinaan aika pöyhkeästi, ettei luonnolta kannata odottaa armopaloja, vaan siltä on otettava väkisin se, mitä tarvitaan (Мы не можем ждать милости от природы: наша задача, взять их у нее).

Kaipa tässäkin on jotakin totta. Totta joka tapauksessa lienee myös se, ettei luonnoltakaan voi vaatia saati saada enempää kuin se pystyy antamaan.

Toivotaan nyt edes, että saadaan vastakin edes tuo välttämätön ravinto. Herkkuja voi aina valmistaa miltei mistä vain ja niiden hinta taas liittyy enemmän sosiaalisiin kuin aidosti gastronomisiin asioihin.

Halpa voi vielä tulla kalliiksi ja päinvastoin. Näin on ennenkin käynyt.

Entropia kasvaa

Entropia kasvaa

Filosofi ja Neuvostoliiton tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev julkaisi kolmisenkymmentä vuotta sitten kirjan Коммунизм как реальность – kommunismin todellisuus.

Tuon ideologian viholliset olivat keskittyneet todistelemaan sen utooppisuutta ja mahdottomuutta. Zinovjev katsoi voivansa osoittaa, että se oli nimenomaan todellisuutta ja vieläpä vastasi eräitä ihmisen syvimpiä taipumuksia.

Ihmisen perusominaisuus oli nimittäin tietynlainen inertia: pyrkimys saada itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähällä vaivalla ja tässä suhteessa kommunistisen ideologian ohjaama Neuvostoliitto palveli häntä mahdollisimman hyvin.

Ei se tarkoittanut, että elintaso olisi ollut korkea, mutta kyllä sen sijaan sitä, että suhteessa vaadittuihin suorituksiin se oli omaa luokkaansa, maailman paras.

Ihmisten taipumus ponnistelun välttämiseen lienee sinänsä tosiasia. Toisaalta se on vaihdellut historian eri vaiheissa. Joskus kovakin työ on houkutellut tekijöitä, kun sen palkkana on ollut jokin suuri palkinto, kuten vaikkapa elintason nousu ja vaihtoehtona taas kurjuus.

Neuvostoliiton loppuaikoina kansan joukot eivät enää juuri olleet ahneita työlle. Kirjailijat (esim. Valentin Rasputinin Požar) kuvasivat, miten jätkät juopottelivat ja tappoivat aikaansa sen sijaan, että olisivat tehneet töitä. Jälkimmäiseen ei ollut mitään kiihokkeita. Rahaa saattoi hankkia lisää, mutta ei sillä voinut mitään ostaa.

Sananlaskun mukaan tyhjän saa pyytämättäkin. Niinpä kovan työnteon sijasta usein keskityttiin eri tavoin ruuvaamaan normeja alemmas ja petkuttamaan suorituksissa. Sehän oli siinä tilanteessa rationaalista toimintaa.

Tämä kulttuuri tuli aikanaan tiensä päähän ja sen viheliäisyyttä korosti, että kapitalistisessa maailmassa juuri samaan aikaan oli alkanut valtava konsumerismin kasvu. Ne hyvyydet, jotka siellä ilmestyivät kaikkialla saataville, olivat reaalisosialismissa tunnettuja lähinnä urbaanihuhujen kautta, mutta sekin riitti.

Kun systeemiä muutettiin, muuttui myös työmoraali nopeasti ja perusteellisesti. Tarpeiden optimaalinen tyydytys laiskotteluun ja fuskaamiseen keskittymällä ei enää ollut realistinen strategia.

Venäläisen ihmisen psykologia, sikäli kuin asia koskee niin sanotusti ponnistelujen optimointia, ei siis ollutkaan ongelmien syy, vaan seuraus.

Mutta oliko Zinovjevin yleisinhimilliseksi väittämä kommunaalisuus lainkaan todellisuuteen kuuluva asia? Hänhän oli väittänyt, että tuo pyrkimys saada itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman vähillä ponnistuksilla oli syvästi yleisinhimillinen piirre.

 Siksi hänen mielestään myös reaalisosialismi oli hyvin pysyvä elämänmuoto. Ja sitähän se ei ollut.

Kirjoittaja havainnollisti asiaa nesteiden ominaisuuksilla: vesi pyrkii aina kulkemaan painovoiman sille osoittamaa tietä, vähimmän vastuksen suuntaan. Sinne vetää myös ihmistä hänen kommunaalisuutensa.

Tämä merkitsee sitä, että tuo madaltumispyrkimys on luonnonvoima, jota vastaan voidaan toimia vain tarmolla, taistelemalla, asettamalla sen vastapainoksi toinen voima, jota voidaan myös kutsua kulttuuriksi.

Syvälle vajonneen kansan nostaminen alennustilastaan vaatii paljon työtä ja ponnistelua, joka itse asiassa suuntautuu erästä ihmisen perusominaisuutta vastaan, pohti filosofi. Tämän työn nimi on kulttuuri, siis merkityksessä cultura, muokkaus, luonnon voimien uudelleen suuntaaminen jalostamalla niitä.

Jokainen amatööripuutarhurina yritellyt tietää, mitä tässä on kyseessä. Löperön muokkauksen eli culturan ja laiminlyödyn kitkemisen oloissa luonto palaa heti takaisin villien rikkaruohojen muodossa.

Sivumennen sanoen, venäläisille on syytä antaa perinteisen kulttuurin vaalimisesta täydet pisteet, joten siinä mielessä Zinovjevin kritiikki ainakin osui harhaan, jos hän nyt siihen edes viittasi. Mitä sitten tulee erilaiseen špana-,urka jne. ympäristöihin, niiden merkitys jäi tietenkin kokonaisuudessa hyvin vähäiseksi. Mutta en kuitenkaan haluaisi väittää, ettei koko ideassa ollut mitään mieltä. Se toimi tietyssä ympäristössä, joka sitten muutettiin.

Ehkäpä tuo ympäristö ei edes ollut aivan ainutlaatuinen. Katsokaamme omaa maatamme. Kun ihmisiltä kysytään, mikä tekee heidät onnellisiksi, on vastaus yleensä jotakin paljon syvällisempää kuin raha, lomailu, kulutus tai joutenolo. Onneen tarvitaan aina tiettyjä uhrauksia ja se sisältää myös riskin menettämisestä. No pain, no gain.

Onni, ainakin potentiaalisesti, löytyy perheestä ja lapsista, mutta ne merkitsevät aina myös suurta vastuuta ja valtavia emotionaalisia sijoituksia. On tietenkin mahdollista, että syntyy perhehelvetti, mutta ilman tuota riskiä elämä todennäköisesti jää tasapaksuksi ja sisällöttömäksi.

On ilmeistä, että hyvin monet karttavat perheen perustamista ja korkeintaan solmivat avioliiton, sellaisenhan voi purkaa koska tahansa. Tiedän, etteivät monet suostu ottamaan edes koiraa, koska pelkäävät sen aiheuttamaa vastuuta ja huolenpitoa ja lopulta menettämistä.

Vaihtoehtona on ikuinen lapsuus, aluksi vanhempien, sitten työnantajan ja lopulta valtion elätettävänä. Vastuu kasvatuksesta ja toimeentulosta kuuluu aina jollekulle toiselle. Tärkeintä on, ettei ota itselleen sellaisia taakkoja.

Tämän sinkkuegoistin prototyyppi on Ibsenin Noora, josta ei suotta kerran tullut uuden aikakauden ikoni. Se, joka vaivautuu lukemaan tuon perin juurin helppohintaisen, vaikka suureen syvällisyyteen pyrkivän näytelmän, voi vain ihmetellä sen valtavaa, aikakauden mullistavaa suosiota.

Sankaritar eli siis päähenkilöhän on aikuisen ikään varttunut nainen, joka yhtäkkiä päättää jättää perheensä. Syynä on täysin lapsellinen loukkaantuminen hyvää tarkoittavan aviomiehen ymmärtämättömyyden johdosta.

Noora oli tietenkin hienostorouva, mutta hän oli uranuurtaja, jonka jälkiä koko feministinen ajattelu, käyttääkseni tällaista leikkisää termiä, tätä nykyä seurailee.

Omassa maassamme syntyvyys on minun elinaikanani aluksi suuresti alentunut ja nyt sitten suorastaan romahtanut. Elämme lapsinaisten aikaa. Toki suuri osa naisista yhä synnyttää ainakin lapsen tai pari, mutta yhä suurempi osa pysyy henkisesti lapsina hautaan saakka, vailla perheen merkitsemiä riskejä.

Koska kukaan ei voi edes kuvitella, että ihmisten olisi mahdollisuuksien mukaan itse huolehdittava vanhuuden turvastaan, on nyt havaittu maamme olevan hätätilassa, jota muka korjaamaan tarvitaan suuri määrä vierastyövoimaa, joka saman tein muuttaa maahamme pysyvästi.

Tällaisella tempulla näyttävät heikoimmalla ymmärryksellä varustetut piirit pyrkivän korjaamaan ns. huoltosuhdetta. Uudet asukkaat siis ilmeisesti eivät lainkaan vanhene tai ainakaan ryhdy rajoittamaan syntyvyyttään samassa määrin kuin kantaväestö, mikä merkitsisi kulttuurista integraatiota.

On turha sanoakaan, ettei tuossa epätoivoisessa ideassa ole mitään järkeä.

Lapsellisen elämän tie näyttää siis olevan loppumassa sen kautta, että sitä viettävä väestönosa ei enää uusiinnu ja siis nopeasti häviää maan pinnalta. Mutta mikäpä voisi vähemmän kiinnostaa noita noora-tyttösiä, joille jo oman jälkikasvun kohtalo on merkityksetön omien halujen tyydyttämisen rinnalla.

On sanottu, että olennaista yhteiskunnassa ei ole, että aikuiset tekevät lapsia, tärkeämpää on, että lapset tekevät aikuisia. Olipa tämän muna ja kana-ongelman kanssa miten tahansa, trendi on selvä. Yleisen lapsettomuuden myötä olemme siirtymässä aikaan ilman aikuisia.

Tämä aikakausi ei enää edes puhu tahdon käsitteillä, vaan on korvannut sen halulla. Mutta löysä halu on juuri tuon Zinovjevin näkemän kommunaalisuuden agentti ja valloilleen päästettynä se vie pois kulttuurista sen kaikessa merkityksissä, yhä suurempaa entropiaa kohti.

Muuttuva ravinto

 

Oleellisesta

 

Ritva Kylli. Suomen ruokahistoria, 2021, 525 s.

 

Friedrich Schiller sanoi aikoinaan, että nälkä ja rakkaus ne maailmaa hallitsevat. Tässä hän varmasti oli oikeassa, vaikka ei mennytkään ihan juurille asti. Nälkä ja rakkaus/sukupuolivietti ovat toki niitä subjektiivisia tuntemuksia, jotka aiheuttavat ihmiselle pakottavan tarpeen hankkia ruokaa ja sukupuolikumppaneita. Kyllähän ne käytöstä ohjaavat ja ajatteluakin.

Taustalla on se tosiasia, että jokaisen luomakunnan jäsenen on pakko syödä voidakseen toimia ja pysyä hengissä ja useimpien pitää myös lisääntyä välttyäkseen lajinsa perikadolta. Tähän tarvitaan ruokaa ja heteroseksuaalisia yhdyntöjä. Toinen ilman toista ei riitä.

Mitä seksiin tulee, riittäisi lajinkehitykselle hyvin kerran vuodessa pidettävä kiima-aika, mutta ruokaa sen sijaan tarvitaan käytännössä joka päivä, ehkäpä keskimäärin noin kaksi kiloa vuorokaudessa, mukaan lukien neste ja kuiva-aine.

Myös jätettä syntyy suunnilleen saman verran, mikä maailman koko väestön osalta tarkoittaisi noin neljätoista miljoonaa tonnia päivässä yhtensä. Toisin sanoen tuhannen seitsemän tuhannen tonnin kantoisen aluksen olisi oltava jatkuvassa liikkeessä tuodakseen ruoan maapallon ihmisille, jos ne olisivat kaikki saaneet päähänsä kerääntyä Inarinjärven jäälle. Sama määrä tarvittaisiin jätteen -itse asiassa korvaamattoman arvokkaan lannan- pois kuljettamiseen.

 Logistisena suorituksena tämä olisi tietenkin mahdoton. Pelkästään noiden tuhannen laivan purkaminen ja lastaaminen, ruoan jakelu ja nauttiminen ja jätteiden keruu olisi hoidettava lähes samaan aikaan, eli jokaisen vuorokauden sisällä. Tuotantoketjuista en tässä puhukaan. Gargantuamainen kuvahan tästä kaikesta syntyisi, tolkkua ei mitään.

Suomen nykyinen väkiluku on, Luojan kiitos, sentään alle tuhannesosa tuosta koko maailman väkiluvusta ja sekin on aika tuore ilmiö. Vasta 1940-luvun lopulla määrä tavoitti neljä miljoonaa.

Meillehän ovat mitkä älyköt milloinkin olleet toivottamassa lisää väkeä, sijoitettavaksi kai sitten noihin tyhjiin kiveliöihin ja kukaties juuri järvien jäälle, kun olot kuulemma käyvät muualla ahtaiksi.

Suomalaisesta ruokavaliosta on tullutkin pari kertaa blogattua (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ruokavalio ). Tässä taas vähän lisää, uuden kirjan innoittamana.

Kuitenkin Suomen maaperän ja vesien hyödynnettävissä oleva tuottavuus on vuosisatojen aikana yleensä vain vaivoin kyennyt elättämään kulloisenkin väestön. Suuren Pohjan sodan jälkeen se oli alle puoli miljoonaa ja vielä vuonna 1800 noin miljoona.

Suurta, kaupunkien kasvun ja merkittävän joutilasluokan olemassaolon mahdollistavaa ylituotantoa ei meidän oloissamme syntynyt. Niin sanottua herrasväkeä oli maassamme vielä 1800-luvulla vain 2-3 prosenttia, eikä vakinaisessa palveluksessa olevaa sotaväkeäkään ollut varaa pitää: sotilaat kasvattivat torpissaan oman ruokansa.

Tarina Suomen ruoan historiasta on merkittävältä osin tarina maanviljelyksen tuottavuuden kehittymisestä. Meillä suuri osa kansaa eli nälkärajalla vielä kauas 1900-luvulle saakka, asuinpaikasta ja varallisuudesta riippuen. Vielä sotien välisenä aikana ja 1940-luvulla monet koululaiset ja alokkaat olivat ravinnon puutteen takia kitukasvuisia ja heikkoja.

Kyllin kirjassa sanotaan, että Euroopan viimeinen nälkäkatastrofi tapahtui Suomessa 1860-luvulla, mutta pidetään nyt kaikin mokomin Venäjä ja ainakin Ukrainakin mukana Euroopassa. Siellä voitaisiin muuten närkästyä ja syystäkin. Kyllä 1930-luvun holodomor oli todella suuren luokan katastrofi ja vielä 1940-luvun lopullakin Neuvostoliitossa kuoltiin nälkään -kuten jossakin määrin sodan aikana myös Suomessa.

1860-luvun nälänhätä oli epäilemättä erittäin paha ja tuhoisa. Sitä kyettiin vain harvoin pakenemaan siirtymällä Itä-Karjalaan tai Ruijaan, mutta sitäkin tapahtui. 1890-luvulla nälkä taas vieraili Venäjällä ja sieltä tultiin joskus puolestaan myös Suomeen pelastusta etsimään.

Nälkävuodet joka tapauksessa opettivat suomalaiset tehostamaan talouttaan, mikä merkitsi suuntautumista maidon tuotantoon. Parantuneiden yhteyksien vuoksi tämä paransi ja monipuolisti ravitsemustilannetta, mutta kun nuo liikenneyhteydet tukkeutuivat, oli vuoden 1918 katastrofi valmis. On hyvinkin mahdollista, että koko onneton kapina olisi voitu välttää, mikäli maamme viljaomavaraisuus olisi edes suurin piirtein säilytetty.

Juurin nyt elämme murrosaikaa. Maataloutemme on äärimmilleen tehostettu ja tuottaa suuren osan ruoastamme. Se on kuitenkin monesta syystä riippuvainen tuonnista ja juuri nyt näyttää kotimainen tuotanto olevan vaarassa pahasti notkahtaa kun jopa sadat lihakarjatilat lyövät hanskat tiskiin. Nälkäkatastrofi saattaa olla vielä edessäpäin.

Suomalaisten, rutiköyhän pohjolan kansan on ollut tietenkin kautta aikojen tyydytettävä nälkänsä oman maan antimilla. Muuhun ei ole ollut varaa. Kansainvälisen vaihdon kehittyessä alettiin kyllä jo 1700-luvulta lähtien saada joskus vaikkapa sitruunoita, mutta yhteiselle kansalle merkittäväksi tuontituotteeksi jäivät 1800-luvulla ja aina 1900-luvulle asti lähes vain kahvi ja sokeri ja niiden ohella riisi.

Meillä elettiin syömällä leipää ja sen lisäksi särvintä, joka saattoi olla vaikkapa suolakalan lientä ja tietysti itse kalaakin. Peruna istutettiin talonpojan peltoon puoliväkisin niin meillä kuin muualla ja alkoi pikkuhiljaa muuttua toiseksi leiväksi.

Leivän ja perunan kanssa maistui läskisoosi, mutta ei sekään kovin vanha asia ole. Sikojen määrä oli meillä suhteellisen pieni aina 1900-luvulle saakka ja sama koski kanoja. Itse asiassa suurin osa kananmunista oli kauan tuontitavaraa.

Heiniä eli salaatteja ei suomalainen perusrahvas harrastanut, eikä pellossaan kasvattanut edes lehmille ennen 1900-lukua mutta pikkuhiljaa sekin kiinnostui hedelmistä ja marjoista. Porkkanat olivat vielä ennen sotia monelle uutuuksia ja samoin tomaatit. Toki ulkomaisia särpimiä oli kalliilla rahalla saatavissa jo varhain, appelsiineja ja banaanejakin jo 1900-luvun alussa.

Tekniikan kehittyessä kävi mahdolliseksi monipuolistaa dieettiä kohtuuhintaan. Jäähdytyslaivat ja junanvaunut toivat etelän hedelmiä. Kuitenkin vasta 1950-luvulta lähtien alkoivat sähköiset jääkaapit levitä talouksiin ja aikansa suuren edistysaskeleen, valurautahellan korvasivat nestekaasu- ja sähköhellat. Kelpasipa emännän kokata ja samaan aikaan vaikkapa vetää lonkkaa: 1950-luvun kodit ”kaikkine nykyajan mukavuuksineen” tekivät tarpeettomiksi puu- ja vesisouvit, jääkaapin jäiden hoitamisen ja jokapäiväisen uusien tuotteiden hankkimisen.

Nyt oli kaupassa tarjolla syväjäädytettyjä tuotteita, uskomattoman halpoja kana- ja kalapakasteita ja vaikka mitä. Jopa eineksiä. Kotitaloudessa ei enää tarvinnut valmistaa itse vaatteita eikä pyykätä suurella vaivalla kaukana asunnosta, pölynimurit siivosivat paikat melkein itsestään, nappia painamalla. Perheenemännän välttämätön työ kutistui yhä vähempään ja syntyi ns. vihreiden leskien eli toimettomien vaimojen ongelma, mutta enpä puhu siitä sen enempää. Ei siitä puhu Kyllikään.

Suuri murros suomalaisessa dieetissä ajoittuu 1950-60-lukuihin, jolloin tuli runsaasti uudenlaista tarjontaa ja samaan aikaan kuluttajien varallisuus kasvoi merkittävästi. Aluksi kysyntä suuntautui perinnäisempiin tarvikkeisiin kuten maitoon, voihin ja sianlihaan. Pian kevyemmät ruoat löysivät paikkansa sitä mukaa kun työtkin kevenivät ja liikalihavuus alkoi tulla kansantaudiksi.

Hyvin minäkin tuon ajan muistan. Jääkaapin hankinta oli merkkitapahtuma ja sama koski nestekaasuliettä, jonka sytyttäminen oli ensimmäisellä kerralla hieman jännittävä tapahtuma. Kanan syöminen oli vielä 1950-luvulla harvinaista, mutta kymmenen vuoden kuluttua jo arkipäivää.

Ruskea kastike ja peruna olivat sentään aina se perusta, jonka lisäksi tuli kaikki muu, jos tarvittiin. Toki lauantaina ja raskaiden töiden aikaan tehtiin karjalanpaistia, jossa läskiä todella riitti ja siis makua myös. Arkena toki yleisimpiä pääruokia taisivat olla keitot. Niiden kanssa sopi haukata voileipää ja hörpätä maitoa päälle.

Ravintolat, jotka olivat kaikki ranskalaispainotteisia, sikäli kuin pyrkivät olemaan hienoja, monipuolistuivat 1960-luvulta lähtien ja avasivat uusia mahdollisuuksia erilaisille snobbailijoille, kun viinit samaan aikaan tulivat entistä paremmin saataville. Uskonnon kaltainen vegaaninen liike tuli meille joskus 1900-luvun lopulla. Vegetarianismiahan oli ollut meilläkin jo sata vuotta, mutta se oli pysytellyt lähinnä täysjärkisellä pohjalla ilman hysteerisiä tabuja.

Ruoka on kaiken kaikkiaan, paitsi kaiken perusta, myös hyvin herkkä asia, jonka piiriin kuuluu kaikissa uskonnoissa jonkinlaisia tabuja. Vanhat juutalaiset tabut ylitettiin kristinuskossa jo Uuden testamentin tunnetun kohdan perusteella, mutta eipä asia ollut vielä sillä hyvä.

Katolinen ja myös ortodoksinen kirkko loivat omat paastoperinteensä, jotka säätelivät ruokalistaa jopa joka viikko ja aivan erityisesti juhlapyhien tuntumassa. Luterilaisuus poisti nämä tabut Ruotsin valtakunnasta ja tie oli auki dieetin monipuolistumiselle. Käytännössä sen toki esti yleinen köyhyys.

Kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan. Tänä päivänä näyttää syöminen olevan suorastaan ainoa jokapäiväisen elämän ala, johon kohdistuu uskonnollisia tai ainakin kvasiuskonnollisia tunteita. Näyttää siltä, että poliittisten päättäjienkin piirissä on irrationaalisen, symbolisen korviketoiminnan edustajilla niin paljon kannatusta, että joudumme taas muuttamaan dieettiämme, ehkä paljonkin.

Tämä näköala ei historian valossa toki ole erityisen pelottava, mutta samaa ei voi sanoa siitä, että samaan aikaan jättäydytään maailmanmarkkinoiden ja EU:n suositusten armoille. Maailmanmarkkinoilla ja maailmanpolitiikassa voivat prosessit olla kovin arvaamattomia. Nälänhätä ei suinkaan ole mahdottomuus edes meidän aikanamme, vaikka liikenneyhteydet ovat niin hyvät. Siinäkin suhteessa voivat tilanteet muuttua.