Hyvien vuosien ruokapöytä

 

Majatalon ruokapöytä eli merkintöjä hyvien vuosien kauppalaskujen perusteella

 

Vanha kievaritalo kirkonkylässä oli ennen sotia aika hyvin toimeentuleva, ei suuren suuri eikä pienen pieni. Päätila oli aluksi vain 44 ha, kunnes 30-luvun lopulla ostettiin eräältä kuolinpesältä yli kolmesataa hehtaaria lisämaata, pääasiassa metsää.

Varsinaisen tilan pellot olivat laajuudeltaan vain puolentoistakymmentä hehtaaria. Lypsäviä oli kuitenkin kolmetoista ja nuori karja lisäksi. Aika paljon ne laidunsivat metsäniityillä. Sitten oli tietysti kanoja ja sikoja. Puutarhakin jo oli ja siellä omenapuita ja marjapensaita.

Tuloja tila sai sekä metsästä, että voista, kuten yleinen tapa oli. Lisäksi tuli rahaa majatalon ja kyytilaitoksen pitämisestä, vaikka eiväthän ne suuria summia olleet. Rahaa oli vähän ja sitä säästeltiin mahdollisimman tarkoin.

Suomalaisten ruokatalous ei kovin olennaisesti muuttunut 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun puoliväliin, mutta muuttui tietysti sentään (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ruokavalio ).

Ruokavalion muutokset kertovat hyvin kaunopuheisesti siitä, miten elintaso maassamme muuttui viimeisten puolentoista vuosisadan mittaan. Itse asiassa varsinainen vallankumous ruokavaliossa tapahtui sodan jälkeen ja erityisesti 1960-luvulta lähtien. Sitä ennen elettiin vanhoilllaan.

Tavallisen suomalaisen, joka keskimäärin oli maalainen, ruokavaliolla oli kolme tukijalkaa: vilja (ruis), peruna ja liha. Viimemainittu oli usein sian läskiä, josta saatiin voimaa työhön. Maitoa käytettiin myös aika paljon, mutta mahdollisimman vähän voita, josta saatiin rahaa. Se oli tärkeä vientitavara. Sen sijaan juotiin usein kurria ja syötiin margariinia, joka 30-luvulla maksoi vain neljänneksen voin hinnasta.

Lypsykarjatila, jollaisia käytännössä kaikki olivat, ei tarvinnut kaupasta suolan lisäksi paljon mitään. Kahvi ja sokeri olivat ylellisyystavaroita, mutta niitä oli monen mielestä pakko saada päivittäin jo 1800-luvun lopulta lähtien. Niihin ne vähät rahat monelta menivät ja velat veivät sitten pula-aikoina talot ja tavarat…

Isoisän isällä oli pieni kauppapuoti. Se oli niin pieni, ettei verottajakaan paljon viitsinyt tai voinut siltä vuosittain vaatia. Kanta-asiakkaita sentään oli ja tilivihkoista 20-luvun alusta käy ilmi, mitä ne ostivat.

Yleensä kaikki ostivat jauhoja. Ruisjauhoja meni aina säkkikaupalla, vehnää taas kilo- pari kerrallaan, samoin riisiä, joka oli varsin harvinainen ostos. Näiden lisäksi tärkein ostoruoka oli läski, jota oli miltei jokaisessa kauppalaskussa, sekä silli. Myös margariini eli kasvisvoi oli tärkeä artikkeli. Makeita ruokia edustivat sekahedelmät ja ylellisyyttä kahvi ja sokeri sekä tietenkin tupakka.

Asiakkaat hankkivat potaattinsa muualta, usein kai omalta palstalta ja viinakset saatiin 20-luvulta salakuljettajilta ja myöhemmin kaupungista.

Joka tapauksessa pieneläjien ruokavalio näyttää tämän vähäisen otoksen perusteella aika yksipuoliselta. Olihan markkinoilla jo kaikenlaista: sardiineja, rusinoita, putelli-olutta ja seltterivettä, mutta ei niitä näissä laskuissa ole, ehkei ollut koko kaupassakaan. Karamellit sentään välillä vilahtavat.

Tässä ei kuitenkaan ole mukana maitoa, jota hankittiin muualta kuin kaupasta eikä muikkuja ja muuta kalaa, jota pyytäjiltä voi ostaa tai pyytää itse. Eiköhän kalakukkoja sentään vielä aina silloin tällöin syöty.

Mitäpä syötiin majatalossa 30-luvun lopulla? Siitä voi saada osviittoja kauppatileistä.

Ruisjauhoja sinnekin ostettiin säkkikaupalla, oma viljantuotanto näyttää olleen pitkälti rehuviljaa, jota myös myytiin kauppaan. Myös voita myytiin sinne ja ostettiin sen sijaan margariinia, noin kilo kuukaudessa.

Voinee lähteä siitä, että voileipä oli keskeinen perusruoka perunan ohella. Leivän päälle pantiin varmastikin usein voita, kun sitä kerran sai omasta takaa. Mutta margariiniakin meni siis aika paljon, ehkä erityisesti paistamiseen. Sitä ainakin ostettiin noin kilo kuussa.

Voita myytiin esim. loppuvuodesta 1927 noin neljä kiloa kuukaudessa kauppaan, 30-luvulla ei lainkaan. Kaiketi se meni meijeriin? Myös maitotinkiläisiä oli talolla, joka oli keskellä kylää ja niiden merkitys on voinut olla varsin suuri.

Puurot olivat leivän ohella toinen tapa käyttää jauhoja ja myös suurimoita ostettiin kaupasta. Puurojen kanssa sekä jälkiruoaksi lienee ollut myös kiisseleitä. Perunajauhojakin nimittäin ostettiin.

Makeasta ei erityisemmin tingitty. Ruokakunnan koko lienee ollut noin kahdeksan henkeä, ja sokeria meni kilo per henkilö neljän kuukauden aikana. Kahvia sen sijaan meni paljon nuukemmin, vain puolesta puoleentoista kiloa koko porukalle neljän kuukauden aikana. Ehkäpä nämä jaksot eivät ole kovin edustavia ainakaan tässä suhteessa.

Vehnäjauhoja meni samaan aikaan vain pari kiloa. Edellisen valossa ymmärtää, miten komealta kuulosti, kun sanottiin, että mennäänpäs juomaan oikein pullakahvit!

Maito ja liha saatiin kotoa, samoin perunat ja marjat sekä juurikkaat. Etenkin maito takasi ravinnon monipuolisuuden ja mikäli juotiin täysmaitoa, siitä saatiin lähes kaikki tarpeelliset vitamiinit. Kurrin juojat ja margariininsyöjät taas tuppasivat näivettymään ja saivat puutostauteja.

Maito on tietenkin myös monenmoisten herkkujen lähde. Siitä saatiin voin ohella juustoja, esimerkiksi ternimaidosta uunissa paistamalla, sekä piimää, viiliä ja kokkelia. Mansikkamaito ja murumaito olivat herkkuja, samoin maitokiisseli.

Minkälainen mahtoi olla tyypillinen ruokapöytä Korholanmän majatalossa ennen sotia?

Siinä oli hyvin todennäköisesti ennen muuta ja kaiken perustana perunoita ja ruisleipää, kuten vielä 1950-luvullakin. Näiden kanssa oli kastiketta tai paistia (läskisoosia tai karjalanpaistia). Päälle hörpättiin maitoa, kaljaa tai piimää. Jälkiruuaksi saattoi olla kiisseliä.

Pääruokana voi olla myös keittoa, useimmiten lihakeittoa tai hernekeittoa, joskus maitoon keitettyä kalakeittoa. Myös puuroja oli pääruokanakin vaihtelun vuoksi. Tällainen ruoka oli ohrauunipuuro. Joskus oli riisipuuroa, mutta harvoin. Sekin oli juhlaruokaa, kuten myös vehnäleipä ja pulla.

Lauantaisin tehtiin uunissa karjalanpaistia ja leivottiin leipää ja piirakoitakin. Myös laatikoita voitiin tehdä: kaalilaatikkoa, lanttulaatikkoa, perunalaatikkoa eli läskin ja vaikkapa kalojen kanssa paistettuja perunoita. Myös kalakukkoja tehtiin ja joskus ohrarieskaa sekä uunipuuroa.

Näitähän voitiin tehdä muulloinkin, mikäli uuni lämpeni ja etenkin talvella se lämpeni usein.

Esimerkiksi kanaa oli joskus, mutta hyvin harvoin ja ne kanat olivat sitkeitä, vanhoja munijoita eivätkä mitään broilereita. Kuitenkin kanapaisti oli vanha hyvinvoinnin symboli (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ylt%C3%A4kyll%C3%A4isyyden+mitta ).

 Lammastakin oli syksyisin -lammaskaalia. Luultavasti ruuat syksyisin olivat teurastusten takia monipuolisimmillaan ja esimerkiksi sisälmysruokia oli tarjolla, kuten maksaa ja munuaista sekä sylttyä. Tuskinpa niitä ihan koska tahansa sai käsiinsä.

Kananmunia oli omasta takaa ja niinpä voitiin käyttää niitä pääruokana (häränsilmät, munakas) tai tehdä kakkuja ja lettuja. Jälkimmäiset olivat toki juhlaruokaa. Hilloja ja mehuja syntyi sekä metsämarjoista että puutarhamarjoista.

Ruokavaliolle oli ominaista suuri sesonkiriippuvuus. Pakastamista ei tunnettu eikä monia ruokia voinut säilöä suolaamalla, kuivaamalla tai hapattamalla. Savustaminenkaan ei vaikuttanut kovin monta kuukautta.

Hillot ja mehut toki säilyivät ja jos pinnalle tuli hometta, se pyyhkäistiin pois ja syötiin se osa, joka oli säilynyt. Harvoja ruokia tai ruoka-aineita tuotiin ulkomailta. Toki tuoreita ulkomaan hedelmiä oli kaupoissa jo ennen sotia ainakin joskus, vaikka vitamiinien puute aiheutti aina keväisin ns. kevätväsymystä vielä 1950-60-luvuilla.

Syksyllä pantiin talteen jonkin verran talviomenia jouluksi ja muutenkin joulu oli erityinen herkuttelujuhla omine ruokineen. Samoin oli pääsiäisen ja juhannuksen laita. Niitä odotettiin myös siksi, että saatiin sesonkiruokaa, jota ei muulloin saanut.

Kaiken kaikkiaan suomalainen ruokatalous perustui maanviljelysyhteiskunnan aikaan hyvin tuhdille ruualle, joka oli myös verraten yksipuolista. Se antoi kuitenkin tarvittavaa energiaa raskaisiin töihin. Liikalihavuus oli siihen aikaan kuitenkin harvinaista ja esimerkiksi läski nousi erityisen himoituksi ruoka-aineeksi aina kun pula koitti: näin vuoden 1918 aikana ja molemmin puolin ja samoin sota-aikana.

 Itärajan yli siirtyneet suomalaiset valittivat usein ja erityisesti juuri rasvan puutetta. Sen takia moni raskaissa töissä laihtui, kuihtui ja viimein kuoli. Lapset olivat aina ensimmäisten joukossa.

Niin maatalousmaa kuin Suomi olikin, sen omavaraisuus oli puutteellista sekä vuosina 1917-1918 että sota-aikana. Pellon anti meni paljolta karjalle, joka tuotti vientiä varten voita. Sota-aikana elintarvikepulaan vaikutti olennaisesti myös Karjalan kannaksen menetys.

Jo ennen sotia oli opittu käyttämään aika lailla tuontirehua (mm. maissia ja soijaa, joita oli jatkuvasti myös majatalon kauppalaskussa) sekä väkilannoitteita. Kun niiden maahantuonti sodan aikana lakkasi, oltiinkin hätää kärsimässä.

Hätää tosiaan myös kärsittiin ja erityisesti kaupungeissa tuli nälkä vieraaksi. Koko maan politiikassa oli pakko huomioida se, että osa kuolee nälkään, ellei elintarvikkeita saada ulkomailta. Niitä oli käytännössä saatavana vain Saksasta.

Sanotaan, että Siperia opettaa ja suomalaisillehan se opetti, että sodan jälkeen oli hankittava omavaraisuus, jotta vältyttäisiin toista kertaa joutumasta nälänhädän vaaraan. 30-luvun lopun yltäkylläisyys, joka siis oli sekin ollut aika suhteellista, oli perustunut osittain illuusioiden varaan.

No, nythän me varmaankin sitten olemme erinomaisesti varustautuneita kaikkien katastrofien varalta. Sokea Reettakin kun näkee, että maailmantalous on äärimmäisen oikullinen asia ja kaikenlaista tuppaa tapahtumaan. Syödä kuitenkin jokaisen pitäisi ja vieläpä ihan päivittäin.

Sota-aikana 30-luvun lopun rasvaa tiukkuva ruokapöytä tuntui muistoissa paratiisilta, vaikka se meistä nyt saattaa näyttää jopa aika yksitoikkoiselta. Mutta voihan se vielä tulla aika, jolloin sellainen jälleen tuntuisi unelmien täyttymykseltä.

What do you want to do ?

New mail

Jokapäiväinen leipämme

Jokapäiväinen leipämme

Vanhasta kirjallisuudesta käy yhä uudelleen ilmi, miten harvinaista herkkua vehnäleipä oli 1800-luvun loppupuolen suomalaisille.

Vanhan kupletin mukaan Mikko kestitsi Miinaa kaupunkimatkalla ostamalla kymmenen ranskanleipää ja limonaatimehua.

Jos vielä vähän ajeltiin vossikalla, alkoi siinä ollakin herrastelua niin, että hirvitti. Eihän palkollinen usein saanut rahapalkkaa kuin nimeksi eikä talollisenkaan enempää sopinut kuin kannattanutkaan ruveta herrastelemaan. Talonsa hävittävät tuhlarit olivat sitten erikseen.

1800-luvun suomalaisen ruokavalion rekonstruointi näyttää olleen varsin haastava tehtävä. Kulutustutkimuksia on ani harvoja, eikä niidenkään edustavuudesta ole mitään takeita, päin vastoin. Kokonaisluvut taas ovat sikälikin harhaanjohtavia, että eri kansalaisryhmien kulutustottumukset olivat hyvin erilaiset.

Tämän aiheuttivat jo tuloerot, jotka olivat tuolloin valtavat nykyisen mittapuun mukaan.

Joka tapauksessa Sakari Heikkinen on tehnyt parhaansa selvittääkseen, mikä tilanne oli ja miten se muuttui 1860-luvulta 1950-luvulle ja Johanna Maula puolestaan on selvittänyt kehityksen vuodesta 1950 vuoteen 1993. Se onkin jo helpompi tehtävä, kun aineisto on parempaa. Tutkimukset on julkaistu englanniksi Kuluttajatutkimuskeskuksen sarjassa Julkaisuja 1 vuodelta 1996. (Finnish Food Consumption 1860-1993, 49 s.).

Tutkimuksesta ilmenee, että leipä oli se tärkein ravinnon lähde vielä pitkälle 1900-luvun puolelle. Sitä paitsi se oli aluksi miltei kokonaan ruisleipää ja vehnä löi itsensä läpi vasta 20.vuosisadan puolella.

Peruna oli meilläkin se toinen leipä ja sen käyttö näyttää lisääntyneen etenkin 1870-luvulta lähtien ja pysyneen hyvin korkealla aina 1950- luvulle ja jopa 1970-luvulle saakka.

Aikoinaanhan talonpojat olivat meilläkin synkästi vastustaneet perunoiden kylvämistä peltoonsa. Venäjällä asian turvaamiseksi oli joskus ollut käytettävä jopa sotaväkeä.

Maito oli kolmas perinteinen ravinnon kulmakivi ja sitä näköjään nautittiin tai ainakin tuotettiin varsin paljon, yli puoli litraa/hlö jo 1860-luvun alussa. Siitä määrä nousi ja näyttäisi 1930-luvun lopulla ylittäneen jo puolitoista litraa.

Tosin suurin osa maidosta oli pitkään kuorittua eli kurria. Kerma erotettiin ja kirnuttiin voiksi, joka taas myytiin ulkomaille. Myös juusto oli vientitavaraa, sen määrä suomalaisen ruokavaliossa pysyi hyvin pienenä, muutamassa grammassa aina 1950-luvulle asti, jolloin määrä alkoi nopeasti ja tasaisesti kasvaa ja oli 1990-luvulla jo noin 35 g/päivä.

Voin käyttö oli enimmillään 1960-luvulla, jolloin se nousi noin 50 grammaan päivässä/hlö, pudotakseen siitä 1990-luvulle tultua noin viiteentoista grammaan. Samaan aikaan margariinin kulutus kasvoi.

Liha on aina ollut suomalaisen ruokavalion tukijalka, vaikka sen nauttiminen on jakaantunut aika epätasaisesti, kuten vuosilta 1966 ja 1990 käytettävissä olevat tutkimukset osoittavat.

Kyllä lihaa syötiin 1860-luvullakin, ainakin joku sitä söi ja keskimäärä päivässä oli vuosina 1860-1862 peräti 71 grammaa. Samaan aikaan meni kalaa 26 grammaa. Vuosikymmenen lopun nälkävuosina luvut varmasti olivat aivan erilaisia.

Itse asiassa lihaa ja kalaa meni päivässä yhteensä noin 100 grammaa 1860- luvulta aina 1950- luvun alkuun, sotavuosien muodostaessa pienehkön notkahduksen. Sen jälkeen kulutus kasvoi ja määrä lähes tuplaantui.

Sotavuodet, jolloin nälänhätä oli jo häämöttämässä, näkyvätkin notkahduksena käyrissä, mutta tässä muutos näyttää yllättävän pieneltä, mikä heijastanee tässä käytettyjen tilastojen epätarkkuutta.

Suhteellisen uusi ja käytännössä aivan uusi herkku pöytiin ilmestyi 1960-luvulla, nimittäin kana ja oikeastaan broileri. Pakastebroilerien täyttämien pakastearkkujen ilmestymisen uistan itsekin. Tämän herkun halpuus oli eräänlainen ihme.

Vuosina 1968-1970 kananlihan kulutus oli vielä vaatimattomat 2,2, grammaa päivässä/hlö. Siitä se nousi tasaisesti ja saavutti vuosina 1992-1993 jo lukeman 20,1. Nousu oli siis liki kymmenkertainen.

Aikoinaan ravitseva, kaloripitoinen ruoka oli raskaan ruumiillisen työn tekijälle välttämättömyys. Niinpä ruokavalio eri yhteiskuntaluokissa jakaantuikin hyvin epätasaisesti, samoin kuin kehon rasvapitoisuus.

Yleensä vain varakkailla oli varaa tulla lihaviksi.

Tätä kuvaa muuan Ernst Lampénin kasku, jossa isäntämies oli mennyt Savonlinnan kylpylaitokselle hoitoja ottamaan. Siellä oli muuan toinenkin vauraan näköinen mies ja niinpä sitäntä tekemään tuttavuutta:  

-kukahan se työ mahatte olla?

-minä olen Rantasalmen provasti.

-vaen niin. No sitähän minä, että provasti, kun teillä on noin iso maha!

-iso mahahan se on teilläkin. Olettekos tekin provasti?

-ei, kun minä oon muuten vuan laeska mies…

Toki kulutustottumukset olivat riippuvaisia monesta muustakin asiasta.

Joka tapauksessa vielä vauraalla 1960-luvulla voitiin huomata suuria eroja eri kansalaisryhmien dieetissä. Vuonna 1966 maanviljelijäperheissä syötiin viljatuotteita, leipää ja puuroa jauhoina laskien 360 g/vrk/hlö, kun määrä oli johtajatason toimihenkilöillä 218 g ja työläisillä 263 g.

Lihaa taas kului maanviljelijöillä 1966 80 g, johtajilla 97 g ja työläisillä 96 g.

Vuoteen 1990 mennessä dieetit olivat muuttuneet siten, että maanviljelijät söivät enää 243 g viljatuotteita, mutta jo 164 g lihaa. Johtajilla luvut olivat 156 g viljatuotteita ja 112 g lihaa ja työläisillä 166 g viljatuotteita ja 142 lihaa (luvut pyöristettyjä).

Mitä lihaan tulee, Suomen kansa on aina rakastanut sikaa ja kun rahaa alkoi olla, lisääntyi tämän herkun nauttiminen. Määrä nousi 1950-luvun alun 34 grammasta 1970-luvun alun 81 grammaan, josta lähtien se alkoi laskea.

Kun muistaa 1950-luvun ”ainaisen” läskisoosin ja karjalanpaistin, tämä saattaa tuntua oudolta, mutta tyypillinen ruokavalio raskaan työn tekijöillä oli tietenkin toinen kuin konttoristeilla.

Kalan määrä on tasaisesti lisääntynyt. 1800-luvulla se näyttää olleen aika pieni, 1860-luvun alussa 26 g/hlö/vrk, josta se vielä hieman putosi ja oli 1950-luvun alussakin vain 17 g.

Silloinpa ei ollutkaan kasvatettua lohta, vaan saatiin useinkin tyytyä ruotoiseen särkeen ja ahveneen, ellei nyt muikunpyytäjiä ollut seudulla tai ostettu kaupasta silliä tai suolasilakkaa. Merestä silakkaa toki sai ostamattakin.

Kaiken kaikkiaan kalan ja metsänriistan tilastoinnissa lienee melkoisia ongelmia.

Joka tapauksessa kalan kulutus nousi sotien jälkeen huomattavasti ja hätyytteli 1980-luvun lopulla jo 50 g/vrk lukemia. Siinäpä tietenkin näkyy Kekkosen kirjoloheksi kastaman sateenkaariraudun eli forellin kasvatus ja myös norjalainen kassilohi. Molemmat olivat aikoinaan erikoisherkkuja.

Muistamme, miten Sandels Partalassa tarjosi pastorille tekovaatimattomasti hienoimpia juhlaruokia, niiden joukossa hän mainitsi forellin (suomeksi: ”Kas, pastori, lohtapa nyt!”). Tänään kyseessä on jokapäiväinen arkiruoka.

Kun ihmiset söivät ja pystyivät hankkimaan yhä enemmän uusia herkkuja, juustoista ja broilereista kasvatettuun kalaan ja vastaavaan, kutistui tietenkin viljan ja perunan osuus ruokavaliossa.

Vehnäleivällä ei ole enää sataan vuoteen ollut ylellisyyden leimaa ja itse asiassa keskiverto suomalainen syö nyt päivittäin sellaisia herkkuja, joista hän vielä sata vuotta sitten tuskin uskalsi haaveilla. Sataviisikymmentä vuotta sitten oli vielä alueita, joissa sanonta ”hän syö koko vuoden selvää leipää (ilman sekoitettua pettua)” tarkoitti samaa kuin ”hän on upporikas”. Näinhän Topelius todistaa.

Tämän tilanteen saavuttaminen ei ole mikään itsestäänselvyys. Maa on kohotettu takapajuisesta ”kehitysmaasta” eturivin vauraaksi kansakunnaksi ja sen on kovalla työllä ja järkeään käyttäen saanut aikaan suomalainen mies. Toki siinä souvissa on apuakin tarvittu, ei sillä, mutta kyllä päähenkilö ansaitsee työstään tunnustuksen.

Viitsisikö vielä sanoa, että kyseessä on nimenomaan heteroseksuaalinen cis-mies, mikäli pysytään olennaisessa, eikä ruveta kaivelemaan esille marginaalien ansioita, jotka sinänsä toki myös ovat olemassa, turhapa sitä olisi kiistäkään.

Nyt meillä on varaa olla syömättä mitä ikinä tahdommekaan tai siis emme tahdo. Tämä tilanne ei kuitenkaan ole syntynyt tuosta vaan, mieltä osoittamalla tai itkupotkuraivarin avulla ja se voisi olla aivan toisenlainenkin, elleivät ne, jotka tämänkin ihmeen ovat aikaan saaneet, olisi aikoinaan saaneet vaatimattomaksi palkakseen useinkin vain järsiä naurista ja hörpätä piimänsintua päälle.

Luulen, että tekee hyvää välillä muistella sitä, miten uutta tämä perustarpeidenkin täysi tyydyttäminen edes ruuan osalta meidän maassamme on.

Mehän olimme Aleksanteri I:n ja Napoleonin jakaessa maailmaa vielä viheliäistä korpea, jonka omistaminen ei tuntunut riittävältä palkkiolta siitä, että joutui käymään talvella raskasta korpisotaa ja sai vielä kestää Englannin kauppasaartoa.

Moldaviastahan Venäjän kansa haaveili. Siellä vuosivat rieska ja hunaja, siellä viini virtasi ja aurinko helotti…

Jouluruokia ootellessa

Julmat - jouluruuat

Jouluruokia tulee sesongin aikana syötyä aika paljon. Itse juhlista jaloimpana lienee syytä pyrkiä konstailemattomaan perinteiseen tapaan ja palauttaa lapsuuden maut ja hajut maustamalla lipeäkala maustepippurilla, lanttulaatikko muskotilla ja maksalaatikko voisulalla, tai miten nyt kukin on aikoinaan tottunut.

Mikäli lapsuuden joulumuistot ovat ikäviä ja isäntä on aina silloin ajanut perheensä pokat kaulassa kartanolle, lienee parempi yrittää sellaiset muistot unohtaa kokonaan ja syödä kinkun sijasta vaikkapa kalkkunaa, vaikkei se miltään maistukaan.

Ei muuten kinkkukaan maistu sille, mille pitäisi, ellei sen pinnalle upoteta kauniisiin riveihin neilikoita. Sinappihunnun lisäksi vasta ne tekevät joulukinkusta joulukinkun, sanoisin. Sellaista ei ikävä kyllä ole kaupoissa näkynyt. Siellä tuppaa olemaan vain sitä samaa kinkkua, jota syödään koko vuoden.

Sivumennen sanoen, kinkku ja lipeäkala sekä riisipuuro ovat kuuluneet suomalaiseen jouluun ainakin 1800-luvun alusta saakka. Joku taisi viime vuonna väittää, että perinne alkoi vasta vajaa sata vuotta sitten.

Toki on riippunut perheen varallisuudesta, onko niitä pöytään saatu, mutta yleensä on sentään kerran vuodessa saatu hyvinkin köyhissä perheissä. Tosin Taata Sillanpää kuvailee moniakin sellaisia perheitä, joilla ei 1800-luvulla tai edes 1900-luvun alussa ollut varaa sellaiseen edes jouluna.

No, lehdet ovat nykyään pullollaan kaiken sortin ruokavihjeitä, joilla voisi korvata perinteiset laatikot ja kinkun. Kalaa ilmeisesti saisi vieläkin syödä, paitsi tietenkin vegaanit, jotka mieluummin näivettyvät tofunsa ja itujensa ääreen kuin luopuvat kuvitellusta moraalisesta erinomaisuudestaan.

 Tulkoot hekin jouluna uskollaan autuaaksi ja käykööt edes haistelemassa uunissa kypsyvän kinkun huumaavaa tuoksua! Jokaiselle omansa. Sittenhän se oma ruokavalio vasta joltakin tuntuu, kun tietää, mitä vaille jää.

Kun itse tulen joulunpyhinä syöneeksi jouluruokia aika monet kerrat, on mieleen tullut, että niitä muulloin kuin varsinaisena suurena juhlana sopii kyllä vähän tuunata ja maustaa toisin kuin tavallisesti. Vaihtelu virkistää.

Olen huomannut, että esimerkiksi lanttulaatikon kanssa sopii mainiosti soijakastike. Jos lisäksi pistää siihen ikään kuin puuron silmäksi vähän voita, on tulos sangen nautittava.

Voihan tietenkin sopii erinomaisesti myös maksalaatikon höysteeksi puolukkasurvoksen kera. Sitä paitsi indonesialainen Sambal oelek-chilitahna särvittää ja piristää erinomaisesti myös kaupan maksalaatikkoa, joka saattaa muuten olla yksitoikkoisempaa, kuin tämän jalon ruokalajin pitäisi parhaimmillaan olla.

En ole ihan varma siitä, mikä on hyvän maksalaatikon salaisuus. Olen sitä kyllä useamman kerran tehnyt ja kokeillut siinä sekä sian- että naudanmaksaa.  Äitivainaan tekemän veroista ei vain ole syntynyt.

Joka tapauksessa, pysyn siinä väitteessäni, että hyvä maksalaatikko kuuluu ruokien parhaimmistoon ja voisi kilpailla parhaan suomalaisen perinneruoan tittelistä. Missään ulkomailla en sitä olekaan huomannut missään muodossa. Pateeta ei lasketa mukaan.

Sikäli kuin olen havainnut, hirvipeijaisissa saa aina hyvää ja jopa erinomaista maksalaatikkoa, joka yleensä hupeneekin hyvin nopeasti. Kun siihen päälle kaadetaan riittävän rasvaista karjalanpaistia, onkin koossa sellainen juhlaruoka, ettei paremmasta väliä.

Mutta jouluna ei karjalanpaistia yleensä ole pöydässä. Niinpä puolukkasurvos ja voisula ovat hyviä vaihtoehtoja.

Sikäli kuin asia koskee rosollia, ovat kaupan antimet valitettavasti yleensä osoittautuneet surkeiksi. Niistähän sitä paitsi puuttuu se välttämätön kastike, joka koostuu punajuurten etikkaliemellä höystetystä kermavaahdosta. Kaiken huipuksi puuttuu myös silli, vaikka ruuan toinen nimi on vanhastaan ollut sillisalaatti.

Mitä muuta rosolliin sitten kuuluukaan punajuuren lisäksi, niin olisi ainakin hyvä, jos mukana olisi vähintään omenaa ja vaikkapa perunaa sekä suolakurkkua. Porkkanaahan siinä aina näyttää olevan, jopa kaupan versiossa.

Sitä paitsi jouluna tarvitaan lipeäkalan lisäksi myös suolakalaa. Graavisuolattu forelli eli kirjolohi on tässä tapauksessa erinomaista ja sitä voi myös pakastaa. Toki oikeakin lohi puolustaa aina paikkaansa ja lisäksi pitäisi pöydässä aina olla myös tuoretta silliä. Muuten, graavatessa on syytä panna suolan sekaan vähän sokeria. ja oikeata tilliä, ei sitä ruukuissa myytävää väärennöstä.

Mikäli haluaa todella aitoa kunnon rasvasilliä eikä mitään pilalle marinoitua versiota, kannattaa ostaa kevytsuolattuja fileitä. Matjesfileistä minä ainakin kieltäydyn, niissä oikea sillin maku peittyy.

Kun sen sijaan pätkii kevytsuolattuja fileitä purkkiin tai lautaselle, pilkkoo seuraksi sipulin ja kiertää vähän päälle pippuria, on herkku valmis. Sitä kannattaa kokeilla smetanan kanssa, joka antaa myös suolamuikuille varsin mukavan pehmentävän säväyksen.

 Tämä silli on niin hyvää, ettei se kaipaa mitään muuta kuin keitettyjä perunoita ja juomaksi kotikaljaa. Toki pikkuruinen viinaryyppy kuuluu myös juhlina asiaan. Mikä juhla se on, kussa ei viiniä ole, kysyi Jeesus Syyrak, vai oliko se joku muu.

Mikäli tarjolle pannaan graavisiikaa, kannattaa kokeilla sen maustamista katajanmarjoilla. Lisäksi voi suolatessa panna päälle pikkuruisen määrän giniä. Hämmästyttävän hyvää!

Väitetään, että silakat ovat pieniä joulukaloiksi, mutta kyllähän se suutarinlohi on joulupöytään aina kuulunut ja onhan se mukavan vähäkalorinen herkku, mikäli joulunpyhinäkin tulee mieleen, että jossakin pitäisi olla mässäämisenkin raja.

Myös lasimestarinsilli maistuu jotenkin jouluiselta, vaikka siinä ei olekaan tuon kevytsuolatun fileen aromia enää jäljellä. Kukapa tohtisi vastustaa joulun perinteitä? Otetaan siis vähän sitäkin.

Koska joulupöytään nykyään tunkee kaikenlaisia pateita ja halkoja ja ties mitä, lienee jostakin pakko joskus tinkiä.

 Joulumässäys on muuten kyllä hyvä syy ostaa parin kilon kimpaleita juustoa, jotka leikataan suoraan isosta kiekosta siellä juustotiskillä.  Eihän se ole edes kallista.

Kun siitä sitten ottaa mukavia sentin paksuisia palasia vaikkapa appenzelleriä, pääsee taas huomaamaan, millaisia ne oikea juuston maku ja suutuntuma oikein olivatkaan. Seikka nimittäin on sellainen, että muutaman päivän tai edes päivänkin verran muovikääressä pidetyt pikkupalat juustoa ovat jo menettäneet alkuperäisen luonteensa hienoimmat osat.

Syöhän sitä niitäkin, mutta Kristuksen armorikkaan syntymäjuhlan kunniaksi olisi kyllä hyvä laittaa ruokakin tarjolle täysiarvoisena ja sen kaikkia mahdollisuuksia kunnioittaen.

Tässä vain muutama hajanainen ajatus, jotka harras joulun odotus tuo juuri nyt mieleen. Tuohan se tietysti mieleen paljon muutakin. Esimerkiksi joulumakkaroista en täsä puhu mitään, koska niitä ei taida enää mistään saadakaan.

Kuitenkin, kaikista aikamme puutteista ja tarjolla olevien ruokien vajavaisuuksista huolimatta täytyy kyllä sanoa, että on niitä tässä maassa kurjempiakin jouluja vietetty. Luulen, että nyt on syytä melko yleiseen tyytyväisyyteen.

Kiittäkäämme siis kaikesta kaikkia asiaan kuuluvia ja miksei muitakin tahoja. Ellei muuta kiitollisuuden aihetta löydy, voi aina olla iloinen siitä, ettei ole tähän saakka pahemmin käynyt, kyllähän se vielä joskus käy.

Alustavasti siis jo nyt hyvää joulua ja paljon kiitoksia tarkkaavaisuudesta myös täältä ruokapuolelta!