Ihmisarvoa käytettäessä

 

Arvo ja arvokkuus

 

Muuan poliitikko, jonka nimeä en juuri nyt muista, totesi aikoinaan, ettei ihmisten arvoa riidattomasti voida mitata muulla kuin rahalla.

En ollut tarpeeksi tyhmä kuvitellakseni, että hän olisi tarkoittanut, ettei ihmisillä muuta arvoa olekaan. Se asia kävi erinomaisesti ilmi hänen muusta ajattelustaan, jossa esille nousivat muun muassa kulttuurit arvoina sinänsä (ei siis itseisarvona. Sehän on aivan eri asia, kuten jokainen keskikoulun matematiikan pohjalta ymmärtää).

Seurasi hirvittävän falski pöyristymisen aalto, jossa eturintamassa olivat ne, jotka käsittivät asiat tahallaan väärin ja heitä seurasi ääretön tyhmyrien lammaslauma, joka ei itse ajatellut yhtään mitään, mutta näki tässä  tilaisuuden osoittaa moraalista erinomaisuuttaan vertaisilleen.

Taashan tämä sama näytelmä on sitten saapunut katsottavaksemme. ”Ihmisarvolla” perustellaan taas mitä tahansa, vaikkapa maamme velvollisuutta ottaa elätettäväkseen kaikki ne maailman ihmiset, jotka jostakin syystä haluavat tänne tulla.

Tällainen typeryys on niin syvää, ettei sitä jaksa eikä viitsi kommentoida. Pelkään pahoin, että se on myös suureksi osaksi ihan aitoa eikä teeskenneltyä. Sen pahempi.

Sanat on syytä tietenkin aina erottaa käsitteistä. Eri kielissä samalla tavoin suomeksi kääntyvät sanat saattavat viitata varsin paljonkin toisistaan eroaviin käsitteisiin. Tästä voi vakuuttua käyttämällä google-kääntäjää, joka tarjoaa ehtymättömästi naurun aiheita sille, joka ymmärtää, mitä se oikein sanoo.

Nyt on sitten taas perusteltavana tuo ”arvo” ja inhimillinen ”arvokkuus”. Ajallemme tyypillistä on, että kaikki käsitetään englannin kielen kautta, ikään kuin se olisi jokin Jumalan äidinkieli ja kaiken ylin tuomari. Itse asiassa sen rajoittuneisuuden ja erityisyyden tarkastelu esimerkiksi juuri ”arvoihin” liittyvien sanojen ja käsitteiden kannalta olisi hyvin tärkeää ja opettavaista.

Toinen kummallisuus on dogmaattinen usko poliittisten julistusten essentiaaliseen ikuiseen totuuteen, vaikka hyvinkin vähäisellä ajatustyöllä voi havaita sellaisen johtavan välittömästi niin sanoakseni dostojevskilaiseen loukkuun, jossa koko maailma olisi ehdottomasti järjestettävä uudelleen, jos sillä vitaisiin estää pienen lapsen kärsimykset.

En kuitenkaan jaksa kirjoittaa kaikesta uudelleen nyt, vaan viittaan pariin aiempaan blogiin, joissa ole hieman hahmotellut asiaa:

 

torstai 9. maaliskuuta 2017

Arvokkuus

 

Arvokkuuden vaatimus

 

Latinan sana dignitas tarkoittaa muun muassa arvokkuutta, ansiokkuutta, kuntoisuutta, komeutta ja jaloutta eli tuo sana siis voidaan kääntää näillä suomenkielen sanoilla. Lisäksi se tarkoittaa arvonantoa ja arvoasemaa.

Englannissahan tämä, kuten niin monet muutkin sanat on säilynyt alkuperäisen näköisenä, mikä ei tietenkään lainkaan tarkoita sitä, että myös merkitykset olisivat säilyneet.

Vaikka kyllähän nekin ovat. Human dignity tai lyhyesti vain dignity sisältää samat merkitykset kuin latinalainen kantasanakin. Sekä syvällisempi merkitys ominaisuutena että sen näyttäminen oivat mahdollisia tulkintoja. Adjektiivi dignified on toisin englantilaisin sanoin samaa kuin, controlled, serious and calm and therefore deserving respect sanoo Cambridge Advanced Dictionary. Oxfordilainen puolestaan sanoo: Having or showing a composed or serious manner that is worthy of respect. Esimerkiksi: ‘she maintained a dignified silence’, ‘a dignified old lady’.

Mutta nyt aiheena ei tässä ole sana, vaan itse tuo inhimillinen arvokkuus, jota sanalla dignity englannissa kuvataan. Suomen ihmisarvokin on yksi sen synonyymi. Venäjässä käytetään sanaa dostojnstvo, jota tutkimuksissa on ihmisten havaittu hyvin korkealle arvostavan. Saksan Menschenwürde on ytimeltään sama asia.

Erityisesti Saksassa ja Venäjällä näitä asioita on valtion toimesta syvästi loukattu, joten voimme olettaa, että ihmisillä näissä maissa on asiaan erityissuhde. Niin se saattaa ollakin.

Mutta kyllä ongelma on läsnä kaikkialla, missä ihmisiä on. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, sanotaan jossakin kirjassa. Hänellä täytyy olla myös tietoisuus omasta arviostaan eikä se synny siitä, että hänet suggeroidaan tuntemaan itsensä maailman navaksi. Arthur B. Brooks -niminen kirjoittaja Foreign Affairs-lehdessä käyttää termiä ”neededness”. Ihmisen on oltava tarpeellinen.

Miten sitten ylijäämäväestöstä tehdään tarpeellista? Muinaisessa Roomassa proletaarien tehtävänä pidettiin jälkeläisten tuottamista armeijan tarpeisiin. Siksi heitä ravittiin leivällä ja sirkushuveilla. Viljelyksen ja teollisuuden palvelukseen heitä ei tarvittu, sillä kansainvälinen työnjako huolehti siitä, että nuo hommat hoidettiin muualla halvemmalla.

Ikävä kyllä, sotakin on nykyään niin mekanisoitua, että olisi täyttä mielettömyyttä pukea enää miljoonia miehiä valtion vaatteisiin ja lähettää heitä sankaritekoja tekemään. Muutama kymmenen tuhatta riittää.

Tosin tällainen rooli varmastikin tarjoaisi tietyssä mielessä arvokkaan roolin ja motivaatio sen kuin kasvaisi sitä mukaa, kuin yhä uudet verityöt vaatisivat kostoa, oikeuden toteutumista ja historiallisten vääryyksien oikaisemista. Joku neuvostokansalainen yllätit kerran New York Timesin maineikkaan toimittajan Hedrick Smithin sanomalla että sota oli venäläisten parasta aikaa. Silloin kaikella oli tarkoitus.

Mutta tuskin tässä mitään kovin kummallista oli. Tuntuu selvältä, että näin oli myös Amerikassa, jossa miehet pääsivät vastuunalaiseen ja jaloon tehtävään siitä turhautumisen noidankehästä, jonka suuri lamakausi oli tuottanut.

Vasili Grossman keskittyy romaanissaan Elämä ja kohtalo kuvaamaan juuri ihmisarvon polkemista Stalingradin rintamalinjan molemmin puolin. Kuuluisassa ”Pyhä sota”-laulussa kommunismi ja natsismi esitettiin kahtena vastakkaisena napana, mutta yhtä ja samaa ne viime kädessä olivat. Otettakoon huomioon, että tämän sanoi Stalingradin rintamalla reportterina toiminut juutalainen, joka tunsi myös saksalaisten tuhoamisleirien todellisuuden ja kuvasi sitä.

Mitäpä ihmisarvosta jäi jäljelle, kun miehet molemmin puolin kuukaudesta toiseen rypivät liejussa ja loassa ja käyttivät lihamyllyä, joka kirjaimellisesti jauhoi molemmat paskaksi?

Vai jäikö sittenkin? On sanottu, että mennyt vuosisata erosi aiemmista siinä, että ihminen opittiin totaalisesti riisumaan arvokkuudestaan. Terroria ja teloituksia oli historiaan kuulunut maailman sivu, mutta aikoinaan kulttuuri ainakin pyrki eroamaan raakalaisuudesta edes siten, että asioihin liittyi rituaalisuus ja jopa tiettyjä huomionosoituksia uhreille.

Nyt kaikki kävi kuin tehtaassa. Kuten raha, konkreettisesta todellisuudesta vieraantunut puhdas kvantiteetti oli hävittänyt ja sulkenut sisäänsä kaikki muut arvot, samoin yleinen tehokkuusvaatimus edellytti hävittämisen rationaalisuutta ja riisumista kaikista turhista koristeista. Tämähän nähtiin jo ensimmäisessä maailmansodassa. Nyt kvantiteetti merkitsi kaikkea, yksilö oli merkittävä vain sen kannalta. Uusi maailma oli ruma kuin sitä symbolisoiva funkistalo.

Uskonnollisesta perspektiivistä kaikki oli tietysti toisin. Kristinuskoon kuului olennaisena osana yksilön metafyysinen merkittävyys, mutta uudenaikaisessa sodassa aseiden siunaamisesta ja sankarikultin pönkittämisestä tuli vain irvokas koriste asialle, joka oli syvästi barbaarinen eikä siitä puhumalla muuksi muuttunut.

Armeija ja sota siis tuskin enää voivat olla keino antaa inhimilliselle elämälle arvokkuutta. Muutkin keinot ovat vähissä, mikäli ajatellaan sitä joukkoa, jota voisi nimittää liikaväestöksi. Se tarkoittaa niitä, joita ei voida työllistää ja jotka elävät yhteiskunnan avun varassa.

Yhdysvalloissa tämä joukko näyttää käsittävän suunnilleen 15 prosenttia väestöstä. Tämä ainakin on se osuus, joka on jäänyt köyhyysrajan alapuolelle. Tilanne oli tätä vuonna 1966 ja se on sama tänäänkin. Työvoiman ulkopuolella olevien ja työtä etsimättömien miesten osuus väestöstä on kuitenkin samaan aikaan kolminkertaistunut ja on nyt 11,6 prosenttia.

Tästä aiheesta Foreign Affairsissa kirjoittava Arthur C. Brooks näyttää uskovan, että tämän joukon hyväksi vuosikymmenien mittaan kaadetut miljardit oivat menneet enemmän tai vähemmän hukkaan, koska tilanne ei ole parantunut vaan huonontunut. Tosin köyhillä on nyt autot ja läppärit, mutta parasta puuttuu.

On kuitenkin syytä kysyä, onko asia yleensä rahalla muutettavissa. Brooks itse on sitä mieltä, että ruokakuponkien ja muun sosiaalituen sijaan ihmiset olisi kerta kaikkiaan pantava ansaitsemaan elantonsa ja siten tulemaan hyödyllisiksi kansalaisiksi, jotka voisivat kunnioittaa itseään. Perimmäinen ongelma ei näet ole köyhyys sinänsä, vaan ihmisarvon riisto tai puute, Dignity Deficit.

Mutta mitä tämä käytännössä tarkoittaisi? On selvää, että tällaisista lääkkeistä puhuminen saa liberaalien niskakarvat nousemaan. Eikö tässä yksinkertaisesti haluta rahastaa ihmisten kurjuudella? Lisätäänkö nöyryytykseen vielä uusi kaupan päällisiksi?

Kirjoittaja ymmärtää argumentin, mutta väittää, että todellinen ongelma on kuin onkin tuo ihmisarvon polkeminen, mitä elätettäväksi joutuminen merkitsee. Siitä sikiävät sosiaaliset ongelmat aviottomista lapsista itsemurhiin, huumeisiin ja juoppouteen. Tilastoja löytyy.

Kyseessä ei ole mikään pehmeä kuvitelma, vaan kova tosiasia. Juuri tämä digniteetin puute potkaisi vaaleissa Clintonia ja vei Trumpin voittoon. Kukaties Trump ei kykene asiaa muuttamaan, mutta hän ainakin osoitti välittävänsä siitä, mikä on köyhien todellinen ongelma. Sitä paitsi ammattitaidottoman maahanmuuton suitsiminen voi todella parantaa köyhimpien tilannetta.

Toinen keino olisi ammatillisen koulutuksen lisääminen. Amerikkalaiselta teollisuudelta puuttuu ammattitaitoisia hitsareita ja monia muitakin taitavia tekijöitä, vaikka töitä itse asiassa olisi ja lisää lienee tulossa. Sen sijaan panostetaan kalliiseen college-tason koulutukseen ajattelematta työmarkkinoiden tarpeita.

Samassa Foreign Affairsin numerossa March/April 2017 kirjoitetaan uskonnollisuuden noususta Kiinassa. Asiaa tutkineen kirjoittajan mielestä myös siellä on kyse inhimillisestä arvokkuudesta: Vielä äsken oltiin köyhiä ja onnettomia ja luultiin, että tilanne paranee köyhyyden poistuessa, mutta nyt nähdään, ettei se auttanutkaan.

Kiinassa uskontoa vastaan hyökkäsi ensin modernisaatioliike ja sitten kommunismi. Nyt raaka kapitalismi polkee ihmisarvoa, jota on alettu etsiä uskonnosta. Tämä tarina muistuttanee jossakin määrin Venäjällä tapahtunutta kehitystä.

Onko Kiina nyt itse asiassa uuden, maailmanlaajuisen arvojen etsinnän eturintamassa kysyy kirjoittaja. Epäilemättä näkökulma on ainakin tuore ja siihen pitänee palata vielä erikseen.

Joka tapauksessa se, mitä Amerikassa ja Euroopassa on viime aikoina tapahtunut antaa aihetta punnita asioita muutenkin kuin talouden kannalta. Ihmisen tarve löytää elämälleen tarkoitus on selvästi vakavasti otettava tekijä jopa maailmanpolitiikassa.

Ihminen toki on, kuten Saarnaaja sanoo, kuin ruoho, joka aamulla kukoistaa ja illalla uuniin heitetään. Hän on kuitenkin ajatteleva ruoko, kuten Pascal sanoi ja tässä saattaa olla tekijä, joka sisältää mahdollisuuden niin hyvään kuin pahaan. Joka tapauksessa se on todellinen ja nyt sen merkitys näyttää nousevan pinnalle.

 

Toinen blogi, joka liittyy päivän teemaan, koskee Jeremy Benthamin, erään historian suurimman filantroopin arvokäsityksiä: Vihavainen: Haun humpuuki tulokset