Starovierot

 

Vanhauskoiset

 

Vasili Peskov, Taigan erakot. Suuri suomalainen kirjakerho 1993, s. 233-390

 

Venäjällä ei ollut uskonpuhdistusta samassa mielessä kuin Länsi-Euroopassa, mutta jonkinlainen reformaatio sentään.

Tsaari Aleksein (tsaarina 1645-1676) aikana patriarkka Nikon uudisti venäläistä riittiä vastaamaan kreikkalaista, joka oli säilynyt alkuperäisempänä. Kyseessä olivat puhtaasti muodolliset seikat, kuten se, että ristinmerkki oli tehtävä kolmella eikä kahdella sormella, kirkkoa kierrettävä vastapäivään eikä myötäpäivään, sana ”halleluja” oli lausuttava kolmasti eikä kahdesti ja niin edelleen.

Kun riiteillä oli vahva maaginen lataus, alkoivat monet hurskaat ihmiset Venäjällä pitää Nikonia itse paholaisen agenttina ja kun valtio pani mahtinsa peliin uudistusten puolelle, tuli siitäkin uskovaisten silmissä kirottu.

Aivan omaa luokkaansa oli sitten Aleksein poika, Pietari Suuri, joka valtaistuimelle päästyään alkoi merkitä rekryyttejä polttomerkillä (Pedon merkki!), leikata partoja ja polttaa tupakkaa. Vanhauskoiset eivät hyväksyneet koko valtiota, vaan pakenivat syvälle metsiin. Heitä nimitettiin vanhauskoisiksi (starovery) tai skismaatikoiksi (raskolniki).

Tuhannet tekivät suurin joukoin polttoitsemurhia (Vihavainen: Haun pulkin tulokset ), joista etenkin Karjala tuli kuuluisaksi. Moni piti parempana jäädä eloon, mutta pysyä kaukana saastaisesta valtiosta ja nikonilaisesta kirkosta.

Neuvostovallan aikana valtio pyrki tunkeutumaan kaikkialle ja jäljitti vanhauskoisia myös syvälle asumattomaan taigaan. Jotkut onnistuivat kuitenkin välttämään viranomaiset pakenemalla yhä syvemmälle luoksepääsemättömiin erämaihin, jossa elettiin omavaraista ja primitiivistä elämää välttäen syntiä ja valtiota.

Muuan harvinaisen hyvin onnistunut tapaus oli Lykovien perhe, joka muutti erämaihin jo ”sosialismin toteutumisen” vuonna 1936. Kun sitten sotilasosasto huomasi heidät karkureita etsiessään vuonna 1945, perhe jatkoi matkaansa yhä syvemmälle korpeen, sille seudulle, joka nykyään tunnetaan Länsi-Sajanin rajonina Hakassian alueella.

Perhe eristäytyi kokonaan ulkomaailmasta kymmeniksi vuosiksi, kunnes geologit löysivät sen sattumalta 1970- ja 1980-lukujen taitteessa.

Perheessä oli vanhempien lisäksi kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Lapsista kaksi ei ollut koskaan nähnyt muita ihmisiä, saati kyliä ja kaupunkeja.

Perhe noudatti elämässään ankarasti vanhauskoisten perinnäistapoja, joihin kuului lukemattomia tabuja. Esimerkiksi kaupasta ostettua ja pakattua tavaraa ei saanut käyttää eikä vastaanottaa, eikä vieraan käyttämästä astiasta saanut juoda tai syödä.

Saastaisia olivat tietyt eläimet ja ruuat ja jopa tulitikut, joita geologit halusivat heille antaa. Hyvin moniin tarjouksiin ja ehdotuksiin Lykovit vastasivat aina lakonisesti ”me emme saa”.

Lykovit pyrkivät suurimpaan mahdolliseen hurskauteen, mikä heistä merkitsi elämistä poissa maailmasta, ”mierosta” (mir), kuten asia Krjalassa päin ilmaistiin. Kun oltiin uskossa eli ”vierossa” (vera), pysyttiin kaukana vääräuskoisista ja sellaisiksi osoittautuivat sitten tutustuttaessa jopa toiset vanhauskoiset ja nunnatkin.

Ravinnokseen perhe viljeli perunaa, mikä itse asiassa kyllä oli kirotun tsaari Pietarin Venäjälle tuoma kasvi, mutta osoittautui välttämättömäksi. Viljaa saatiin viljellyksi vain aivan vähän, eikä oikeata leipää tunnettu. Sen sijaan oli paljon juureksia, nauriita, herneitä ja kalaakin. Ansakuopat antoivat joskus saaliiksi maraali-kauriin.

Geologit hankkivat perheelle kutun ja pukin ja myöhemmin tyttärelle vielä kukon ja kanoja, jolloin ravitsemustilanne parani olennaisesti. Myös vaatteita suostuttiin vastaanottamaan ja siirryttiin tehdasvalmisteiseen kankaaseen ja kumisaappaisiin. Taskulamppu ja patterit otettiin ilolla vastaan eikä lentäminen helikopterissa pelottanut.

Lykoveista tuli perestroikan aikana Neuvostoliiton julkkiksia ja viimeiseksi henkiin jäänyttä Agagfja-tytärtä tultiin katsomaan kaukaakin, kun hän vieraili asutuskeskuksissa. Hän myös kävi sukulaisten luona, kun sellaisia löydettiin.

Vuonna 1944 syntynyt Agafja oli itse asiassa tuolloin aika nuori ja vahvansitkeä. Hän meni jopa vähäksi aikaa naimisiin, mutta kauhistui heti liiton lihallista puolta ja erosi miehestään.

Pari muutakin ihmistä halusi muuttaa Lykovien luo, mutta ne kokeilut jäivät lyhytaikaisiksi. Kun Vasili Peskov vuonna 1990 päiväsi kirjansa, oli hengissä vain Agafja, joka itsepäisesti oli muuttanut takaisin taigaan ja halusi elää siellä yksin omaa elämäänsä. Geologien apu tosin monessa tapauksessa kelpasi, mutta hekin olivat jo muuttamassa pois alueelta.

Lykovien tarina on lähes uskomaton kertomus ikään kuin elävänä löydetystä mammutista, ihmisistä, jotka henkisesti elivät yhä 1600-lukua ja uskon sankareina osoittivat käsittämätöntä sitkeyttä taistelussaan luonnonvoimia vastaan.

Venäjällä heidän nimensä tunnetaan yhä. Agafja taitaa elää tänäkin päivänä, ellen erehdy: Агафья Лыкова - биография, личная жизнь, фото, интересные факты, семья, история, достижения .

Kenties Venäjällä ei koskaan ollut sellaista uskonpuhdistusta kuin lännessä, mutta uskon sankareista ei ollut puutetta. Saksasta ei kannattane enää etsiä Thomas Münzerin seuraajia, mutta Venäjällä on esipappi Avvakumilla yhä runsas seuraajakuntansa.