Muuttuva ravinto

 

Oleellisesta

 

Ritva Kylli. Suomen ruokahistoria, 2021, 525 s.

 

Friedrich Schiller sanoi aikoinaan, että nälkä ja rakkaus ne maailmaa hallitsevat. Tässä hän varmasti oli oikeassa, vaikka ei mennytkään ihan juurille asti. Nälkä ja rakkaus/sukupuolivietti ovat toki niitä subjektiivisia tuntemuksia, jotka aiheuttavat ihmiselle pakottavan tarpeen hankkia ruokaa ja sukupuolikumppaneita. Kyllähän ne käytöstä ohjaavat ja ajatteluakin.

Taustalla on se tosiasia, että jokaisen luomakunnan jäsenen on pakko syödä voidakseen toimia ja pysyä hengissä ja useimpien pitää myös lisääntyä välttyäkseen lajinsa perikadolta. Tähän tarvitaan ruokaa ja heteroseksuaalisia yhdyntöjä. Toinen ilman toista ei riitä.

Mitä seksiin tulee, riittäisi lajinkehitykselle hyvin kerran vuodessa pidettävä kiima-aika, mutta ruokaa sen sijaan tarvitaan käytännössä joka päivä, ehkäpä keskimäärin noin kaksi kiloa vuorokaudessa, mukaan lukien neste ja kuiva-aine.

Myös jätettä syntyy suunnilleen saman verran, mikä maailman koko väestön osalta tarkoittaisi noin neljätoista miljoonaa tonnia päivässä yhtensä. Toisin sanoen tuhannen seitsemän tuhannen tonnin kantoisen aluksen olisi oltava jatkuvassa liikkeessä tuodakseen ruoan maapallon ihmisille, jos ne olisivat kaikki saaneet päähänsä kerääntyä Inarinjärven jäälle. Sama määrä tarvittaisiin jätteen -itse asiassa korvaamattoman arvokkaan lannan- pois kuljettamiseen.

 Logistisena suorituksena tämä olisi tietenkin mahdoton. Pelkästään noiden tuhannen laivan purkaminen ja lastaaminen, ruoan jakelu ja nauttiminen ja jätteiden keruu olisi hoidettava lähes samaan aikaan, eli jokaisen vuorokauden sisällä. Tuotantoketjuista en tässä puhukaan. Gargantuamainen kuvahan tästä kaikesta syntyisi, tolkkua ei mitään.

Suomen nykyinen väkiluku on, Luojan kiitos, sentään alle tuhannesosa tuosta koko maailman väkiluvusta ja sekin on aika tuore ilmiö. Vasta 1940-luvun lopulla määrä tavoitti neljä miljoonaa.

Meillehän ovat mitkä älyköt milloinkin olleet toivottamassa lisää väkeä, sijoitettavaksi kai sitten noihin tyhjiin kiveliöihin ja kukaties juuri järvien jäälle, kun olot kuulemma käyvät muualla ahtaiksi.

Suomalaisesta ruokavaliosta on tullutkin pari kertaa blogattua (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ruokavalio ). Tässä taas vähän lisää, uuden kirjan innoittamana.

Kuitenkin Suomen maaperän ja vesien hyödynnettävissä oleva tuottavuus on vuosisatojen aikana yleensä vain vaivoin kyennyt elättämään kulloisenkin väestön. Suuren Pohjan sodan jälkeen se oli alle puoli miljoonaa ja vielä vuonna 1800 noin miljoona.

Suurta, kaupunkien kasvun ja merkittävän joutilasluokan olemassaolon mahdollistavaa ylituotantoa ei meidän oloissamme syntynyt. Niin sanottua herrasväkeä oli maassamme vielä 1800-luvulla vain 2-3 prosenttia, eikä vakinaisessa palveluksessa olevaa sotaväkeäkään ollut varaa pitää: sotilaat kasvattivat torpissaan oman ruokansa.

Tarina Suomen ruoan historiasta on merkittävältä osin tarina maanviljelyksen tuottavuuden kehittymisestä. Meillä suuri osa kansaa eli nälkärajalla vielä kauas 1900-luvulle saakka, asuinpaikasta ja varallisuudesta riippuen. Vielä sotien välisenä aikana ja 1940-luvulla monet koululaiset ja alokkaat olivat ravinnon puutteen takia kitukasvuisia ja heikkoja.

Kyllin kirjassa sanotaan, että Euroopan viimeinen nälkäkatastrofi tapahtui Suomessa 1860-luvulla, mutta pidetään nyt kaikin mokomin Venäjä ja ainakin Ukrainakin mukana Euroopassa. Siellä voitaisiin muuten närkästyä ja syystäkin. Kyllä 1930-luvun holodomor oli todella suuren luokan katastrofi ja vielä 1940-luvun lopullakin Neuvostoliitossa kuoltiin nälkään -kuten jossakin määrin sodan aikana myös Suomessa.

1860-luvun nälänhätä oli epäilemättä erittäin paha ja tuhoisa. Sitä kyettiin vain harvoin pakenemaan siirtymällä Itä-Karjalaan tai Ruijaan, mutta sitäkin tapahtui. 1890-luvulla nälkä taas vieraili Venäjällä ja sieltä tultiin joskus puolestaan myös Suomeen pelastusta etsimään.

Nälkävuodet joka tapauksessa opettivat suomalaiset tehostamaan talouttaan, mikä merkitsi suuntautumista maidon tuotantoon. Parantuneiden yhteyksien vuoksi tämä paransi ja monipuolisti ravitsemustilannetta, mutta kun nuo liikenneyhteydet tukkeutuivat, oli vuoden 1918 katastrofi valmis. On hyvinkin mahdollista, että koko onneton kapina olisi voitu välttää, mikäli maamme viljaomavaraisuus olisi edes suurin piirtein säilytetty.

Juurin nyt elämme murrosaikaa. Maataloutemme on äärimmilleen tehostettu ja tuottaa suuren osan ruoastamme. Se on kuitenkin monesta syystä riippuvainen tuonnista ja juuri nyt näyttää kotimainen tuotanto olevan vaarassa pahasti notkahtaa kun jopa sadat lihakarjatilat lyövät hanskat tiskiin. Nälkäkatastrofi saattaa olla vielä edessäpäin.

Suomalaisten, rutiköyhän pohjolan kansan on ollut tietenkin kautta aikojen tyydytettävä nälkänsä oman maan antimilla. Muuhun ei ole ollut varaa. Kansainvälisen vaihdon kehittyessä alettiin kyllä jo 1700-luvulta lähtien saada joskus vaikkapa sitruunoita, mutta yhteiselle kansalle merkittäväksi tuontituotteeksi jäivät 1800-luvulla ja aina 1900-luvulle asti lähes vain kahvi ja sokeri ja niiden ohella riisi.

Meillä elettiin syömällä leipää ja sen lisäksi särvintä, joka saattoi olla vaikkapa suolakalan lientä ja tietysti itse kalaakin. Peruna istutettiin talonpojan peltoon puoliväkisin niin meillä kuin muualla ja alkoi pikkuhiljaa muuttua toiseksi leiväksi.

Leivän ja perunan kanssa maistui läskisoosi, mutta ei sekään kovin vanha asia ole. Sikojen määrä oli meillä suhteellisen pieni aina 1900-luvulle saakka ja sama koski kanoja. Itse asiassa suurin osa kananmunista oli kauan tuontitavaraa.

Heiniä eli salaatteja ei suomalainen perusrahvas harrastanut, eikä pellossaan kasvattanut edes lehmille ennen 1900-lukua mutta pikkuhiljaa sekin kiinnostui hedelmistä ja marjoista. Porkkanat olivat vielä ennen sotia monelle uutuuksia ja samoin tomaatit. Toki ulkomaisia särpimiä oli kalliilla rahalla saatavissa jo varhain, appelsiineja ja banaanejakin jo 1900-luvun alussa.

Tekniikan kehittyessä kävi mahdolliseksi monipuolistaa dieettiä kohtuuhintaan. Jäähdytyslaivat ja junanvaunut toivat etelän hedelmiä. Kuitenkin vasta 1950-luvulta lähtien alkoivat sähköiset jääkaapit levitä talouksiin ja aikansa suuren edistysaskeleen, valurautahellan korvasivat nestekaasu- ja sähköhellat. Kelpasipa emännän kokata ja samaan aikaan vaikkapa vetää lonkkaa: 1950-luvun kodit ”kaikkine nykyajan mukavuuksineen” tekivät tarpeettomiksi puu- ja vesisouvit, jääkaapin jäiden hoitamisen ja jokapäiväisen uusien tuotteiden hankkimisen.

Nyt oli kaupassa tarjolla syväjäädytettyjä tuotteita, uskomattoman halpoja kana- ja kalapakasteita ja vaikka mitä. Jopa eineksiä. Kotitaloudessa ei enää tarvinnut valmistaa itse vaatteita eikä pyykätä suurella vaivalla kaukana asunnosta, pölynimurit siivosivat paikat melkein itsestään, nappia painamalla. Perheenemännän välttämätön työ kutistui yhä vähempään ja syntyi ns. vihreiden leskien eli toimettomien vaimojen ongelma, mutta enpä puhu siitä sen enempää. Ei siitä puhu Kyllikään.

Suuri murros suomalaisessa dieetissä ajoittuu 1950-60-lukuihin, jolloin tuli runsaasti uudenlaista tarjontaa ja samaan aikaan kuluttajien varallisuus kasvoi merkittävästi. Aluksi kysyntä suuntautui perinnäisempiin tarvikkeisiin kuten maitoon, voihin ja sianlihaan. Pian kevyemmät ruoat löysivät paikkansa sitä mukaa kun työtkin kevenivät ja liikalihavuus alkoi tulla kansantaudiksi.

Hyvin minäkin tuon ajan muistan. Jääkaapin hankinta oli merkkitapahtuma ja sama koski nestekaasuliettä, jonka sytyttäminen oli ensimmäisellä kerralla hieman jännittävä tapahtuma. Kanan syöminen oli vielä 1950-luvulla harvinaista, mutta kymmenen vuoden kuluttua jo arkipäivää.

Ruskea kastike ja peruna olivat sentään aina se perusta, jonka lisäksi tuli kaikki muu, jos tarvittiin. Toki lauantaina ja raskaiden töiden aikaan tehtiin karjalanpaistia, jossa läskiä todella riitti ja siis makua myös. Arkena toki yleisimpiä pääruokia taisivat olla keitot. Niiden kanssa sopi haukata voileipää ja hörpätä maitoa päälle.

Ravintolat, jotka olivat kaikki ranskalaispainotteisia, sikäli kuin pyrkivät olemaan hienoja, monipuolistuivat 1960-luvulta lähtien ja avasivat uusia mahdollisuuksia erilaisille snobbailijoille, kun viinit samaan aikaan tulivat entistä paremmin saataville. Uskonnon kaltainen vegaaninen liike tuli meille joskus 1900-luvun lopulla. Vegetarianismiahan oli ollut meilläkin jo sata vuotta, mutta se oli pysytellyt lähinnä täysjärkisellä pohjalla ilman hysteerisiä tabuja.

Ruoka on kaiken kaikkiaan, paitsi kaiken perusta, myös hyvin herkkä asia, jonka piiriin kuuluu kaikissa uskonnoissa jonkinlaisia tabuja. Vanhat juutalaiset tabut ylitettiin kristinuskossa jo Uuden testamentin tunnetun kohdan perusteella, mutta eipä asia ollut vielä sillä hyvä.

Katolinen ja myös ortodoksinen kirkko loivat omat paastoperinteensä, jotka säätelivät ruokalistaa jopa joka viikko ja aivan erityisesti juhlapyhien tuntumassa. Luterilaisuus poisti nämä tabut Ruotsin valtakunnasta ja tie oli auki dieetin monipuolistumiselle. Käytännössä sen toki esti yleinen köyhyys.

Kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan. Tänä päivänä näyttää syöminen olevan suorastaan ainoa jokapäiväisen elämän ala, johon kohdistuu uskonnollisia tai ainakin kvasiuskonnollisia tunteita. Näyttää siltä, että poliittisten päättäjienkin piirissä on irrationaalisen, symbolisen korviketoiminnan edustajilla niin paljon kannatusta, että joudumme taas muuttamaan dieettiämme, ehkä paljonkin.

Tämä näköala ei historian valossa toki ole erityisen pelottava, mutta samaa ei voi sanoa siitä, että samaan aikaan jättäydytään maailmanmarkkinoiden ja EU:n suositusten armoille. Maailmanmarkkinoilla ja maailmanpolitiikassa voivat prosessit olla kovin arvaamattomia. Nälänhätä ei suinkaan ole mahdottomuus edes meidän aikanamme, vaikka liikenneyhteydet ovat niin hyvät. Siinäkin suhteessa voivat tilanteet muuttua.