Kriittinen
ajattelu ja länsimaalaisuuden henki
Kriittinen ajattelu,
joka ulottui koskemaan kaikkea, mitä maan päältä ja kauempaakin löytyi, syntyi
länsimaissa varsinaisesti vasta 1600-1700-lukujen vaihteessa.
Toki Descartesin (1596-1650) aloittama metodinen
epäily oli tässä suhteessa jo ollut erittäin merkittävä asia, mutta varsinaisesti
kriittinen ajattelu tunkeutui yleiseksi tieteen lähtökohdaksi vasta suunnilleen
vuosina 1680-1715, kuten Paul Hazard tunnetussa kirjassaan esittää (La Crise de
la conscience européenne, 1935).
Raamattu toki oli sen verran arvovaltainen
kirja, että sen varsinaisesti kriittinen tutkiminen tapahtui vasta myöhemmin.
Tutkimisen sijaan sitä voitiin kyllä jo ignoroida ja esittää asioita, jotka eivät
lainkaan sopineet Raamatun teksteihin.
Itse asiassa, kuten Pierre Nora on
esittänyt, kritiikitön uskonnollisuus, jollainen oli keskiajalle ominaista,
jatkui Ranskassakin tietyssä laajuudessa aina maailmansotien väliseen aikaan
saakka. Vasta nyt aivan viime aikoina voi ”pitkän keskiajan” katsoa päättyneen.
Tietenkin on yhä olemassa laaja
kristillisyyden perinne, joka onkin länsimaisuuden muuan peruspilari, mutta
suhtautuminen pyhiin kirjoituksiin on jo kauttaaltaan eklektistä. Raamatusta ja
jopa Vanhasta Testamentista voidaan yhä etsiä aineksia vaikkapa kristilliselle
seksuaalietiikalle, mutta kukaan ei enää vaadi Raamatun pitämistä ehdottomasti
sitovana lakikirjana.
Ranskassa on valtion sekulaarisuuden
(laicité) perinne jo vanha ja se kuului tässä asiassa edelläkävijöihin. Voisi
siis olettaa, että kiistat uskonnollisten dogmien sitovuudesta maallisessa
elämänpiirissä on siinä maassa jo ammoin unohdettu.
On erikoista havaita, että näin ei ole
käynyt, vaan että päinvastoin, luonteeltaan syvästi keskiaikaiset teemat ovat
siinä maassa tavattoman nopeasti levinneet ja tulleet hyvinkin tärkeiksi
politiikan realiteeteiksi. Asia koskee tietenkin islamia.
Luen juuri parhaillaan erään eurooppalaisen valistuksen
uranuurtajan, David Humen esseitä, jotka ovat hiljattain ilmestyneet suomeksi
(David Hume, Esseitä. Toimittaneet Jani Hakkarainen, Juha Koivisto ja Lauri
Mehtonen. Vastapaino 2016, 215 s.).
Päivän tekstin kannalta kiinnostavasti
sattui silmiini kohta, jossa Hume kirjoittaa Koraanista: ”Koraanin palvojat ja
seuraajat pitävät itsepäisesti kiinni oivallisista moraalisista ohjeista, joita
on siroteltu kaikkialle pitkin tätä villiä ja absurdia teosta… hän (Muhammed)
ylistää sellaisia petoksia, epäinhimillisyyksiä, kostoja ja kiihkoilun osoituksia,
joita ei voi lainkaan liittää sivilisoituneeseen yhteiskuntaan…jokaista tekoa moititaan
tai ylistetään yksinomaan sillä perusteella, onko se haitallinen vai
hyödyllinen tosiuskoville”.
Hume, kriittisen ajattelun suuri pioneeri
olisi tuskin voinutkaan millään muulla tavalla arvostella tuota pyhää kirjaa. Hänelle
kelpasivat vain järjen argumentit, ei jumalalliseksi tekeytyvä ilmoitus.
On
kummallista ajatella, että tänä päivänä, pian kolmesataa vuotta Humen jälkeen
tuon hänen tekstinsä julkaiseminen Euroopassa on arkaluontoinen asia. Kukaan
aikalainen ei varmasti olisi voinut kuvitella mitään vastaavaa.
Raamattuun suhtaudumme jo täällä Euroopassa ehdottomasti
kriittisesti, papistoa myöten ja mikäli joku kertoo uskovansa siihen ja vielä
päälle päätteeksi siteeraa sitä, hän voi joutua oikeuteen. Siinäpä miltei uskomaton
esimerkki sivistyneen suvaitsevaisuuden muuttumisesta villiksi suvaitsemattomuudeksi.
Mutta kriittinen suhtautuminen Koraaniin ei
ole suinkaan samassa asemassa kuin Raamatun kriittinen käsittely. Monessa eurooppalaisessa(!)
maassa se on jo suorastaan hengenvaarallista, eikä tilanne ole suinkaan
paranemassa. Uusi keskiaika, jolle on ominaista fanaattinen ja kritiikitön
uskonnollisuus onkin tunkemassa maanosaamme toista tietä juuri, kun vanhasta
päästiin eroon.
On paljon spekuloitu sillä, milloin
islamissa tapahtuu uskonpudistus. Miten kauan voivat mullahit hallita
esimerkiksi Iranin kaltaista vanhaa sivistysmaata ilman, että heidän pyhiin
kirjoituksiin nojaavaa valtaansa saa arvostella? Milloin aletaan pitää
normaalina sitä, että Koraania, kuten jokaista muutakin historiallista
dokumenttia arvioidaan kriittisen ajattelun kautta?
Kuten tunnettua, muhamettilainen maailma
elää nyt 1400-lukua, laskettuna hidzrasta eli Muhammedin paosta Mekasta
Medinaan. Mekassa on nyt tämän tapahtuman kunniaksi rakennettu valtava
kellotorni, jonka on määrä näyttää aikaa koko maailmalle (ks. Vihavainen:
Haun päin mekkaa tulokset ).
Islamia ei länsimaissa vainota, toisin kuin
kristinuskoa islamilaisissa maissa. Valistukseen kuuluu erottamattomasti suvaitsevaisuus.
On syvästi paradoksaalista, että suvaitsevaisuus
tässä tapauksessa näyttää avanneen portit uudelle fanaattisen suvaitsemattomuuden
aikakaudelle, joka on antanut erikoisaseman kaikista uskonnoista luultavasti
suvaitsemattomimmalle.
Länsimaiden suuriin kohtalonkysymyksiin kuuluu,
kykenevätkö ne sosiaalistamaan muhamettilaiset maahanmuuttajat valistuksen
ajattelutapoihin. Ellei niin tapahdu, muuttuu paljon hehkutettu kulttuurin
rikastuminen pian taantumukseksi, joka vie koko maanosan takaisin keskiajalle.
Kas tässä muuan
vanhempi blogi aiheesta:
sunnuntai 4.
maaliskuuta 2018
Aaveko se
vaeltaa Euroopassa
Ilmari
Hiidenlehto. Profeetta Muhammedin haamu. BoD, Helsinki 2018, 233 s.
Vuona 1835
ilmestyi David Straussin teos Das Leben Jesu. Kritisch bearbeitet.
Siitä voidaan aloittaa kriittinen
raamatuntutkimus, vaikka toki kaikenlaisia epäiljöitä ja rienaajia oli ollut
liikkeellä jo sata vuotta aiemmin ja kauemminkin.
Kriittisen historiantutkimuksen tavoitteena
ei kuitenkaan ole vain vastata kysymykseen uskoako vai ei? minkä 1700-luvun
vapaa-ajattelijat ennen muuta tekivät, vaan selvittää, mikä on kohteena olevan
tekstin luonne ja merkitys, miten se on syntynyt ja mitä se siis oikein
merkitsee meille ja mitä se on merkinnyt muille sen käyttäjille ja luojille.
Niinpä sitten saamme päteviä perusteita siihen, miten asiaan suhtaudumme.
Kristinuskon kohdalla myös pyhiin
kirjoituksiin sovellettu kritiikki on jo kauan kuulunut itsestäänselvyyksiin.
Sivilisaatioomme ei yksinkertaisesti kuulu naiivi suhtautuminen maailmaan.
Uskovat saavat kaikin mokomin uskoa, mutta se ei oikeuta heitä kieltämään
pyhien kirjoitustensa ja dogmiensa synnyn ja luonteen tutkimista.
Islamin kohdalla näin ei ole ja tämä on
muuan niistä olennaisista seikoista, jotka erottavat islamin modernista
sivilisaatiosta. Toki myös islamia, koraania, haditheja ja
muita pyhiä dokumentteja on tutkittu kriittisesti, mutta sattuneesta syystä
tulkitsijat varsin usein esiintyvät salanimillä. Siis vielä tänäänkin ja
vieläpä täällä, meillä Suomessa!
Asiaa kannattaa jäädä hetkeksi miettimiään,
on se sen verran outo. Maamme on kulkenut sekularisaatiokehityksen
kärkiryhmässä eikä meillä käytännöllisesti katsoen ole ollut mitään
uskonnollisia tabuja enää puoleen vuosisataan. Nyt on tilanne muuttunut.
Tämä näkyy vaikkapa siitä, että
teoksen Muhammedin haamu kirjoittaja käyttää salanimeä ja on
julkaissut kirjansa omakustanteena.
Tämä siitä huolimatta, että nykyisessä
islamisaation aallossa maamme yhä on jäänyt jonkin verran syrjään. Tämä näkyy
vaikkapa siinä, että entinen ministeri ja diplomaatti Jeannette Bougrab, joka
nykyään johtaa Ranskan kulttuurikeskusta Helsingissä, on meillä
tosiasiallisessa maanpaossa, kuten Osmo Pekonen kirjoittaa uusimmassa Kanava-lehdessä.
Muslimifanaatikot ovat murhanneet Bougrabin
enon, isoisän ja miehen ja nyt hän on yksi kolmesta niiden eniten vihaamasta
naisesta, kertoo Pekonen.
Helsinki ei ole Pariisi, mistä voimme
monesta syystä olla kiitollisia, mutta emme mekään missään lintukodossa asu,
kuten erinäiset esimerkit osoittavat. Barbaria on myös täällä ja myös täällä
monet sitä kumartavat ja antavat sille erityiskohtelun.
Hiidenlehto on ilmeisesti hyvin perillä
kriittisestä islam-tutkimuksesta ja silmiin pistävää on, että sitä tekevät,
länsimaissa asuvat (!) ihmiset usein käyttävät salanimeä.
Asia tietenkin juontuu siihen, että islam
lähtökohtaisesti kieltää tutkimasta itseään kriittisesti ja niin sanotut
uskonoppineet pitävät tästä periaatteesta tiukasti kiinni. Muhammed ja koraani
ovat kaiken maallisen yläpuolella olevia pyhiä asioita.
Kriittinen islam-tutkimus on kuitenkin
epäillyt jopa koko Muhammedin historiallisuutta. Tässähän ei ole sinänsä mitään
erikoista, sillä myös Jeesuksen historiallisuutta on epäilty.
Muhammedin kohdalla asia on kuitenkin vielä
paljon aiheellisempaa, sillä vanhimmatkin häntä koskevat lähteet ovat vielä
kauempana väitetyn esikuvansa elämästä.
Itse asiassa islam näyttää muodostuneen
vasta 800-luvulla ja itse profeetan nimenkin voi tulkita perustuneen tekstin
väärin ymmärtämiseen. Lukutaidottoman profeetan Allahilta muka saama
kirjaimellinen ilmoitus eli koraani kehittyi sekin itse asiassa pitkän ajan
kuluessa.
Raamattukaanonin kehityksellä oli omat
mutkansa ja seikkailunsa, kuten tiedämme ja nykyiseen muotoonsa kristinusko
kehittyi muutaman sadan, tai itse asiassa parin tuhannen vuoden kuluessa. Siinä
emme näe mitään ihmeellistä, mutta islamilaisessa maailmassa vastaavalla
asialla on aivan toinen merkitys. Kriittinen analyysi on siellä rikos, ei
enempää eikä vähempää.
Koraani, jonka kieltä ja viisautta jokainen
muslimi ja hieman muutkin ylistävät, on kriittisen tarkastelijan silmin hyvin
sekava kokoelma erilaisia, toisiinsa kuulumattomia katkelmia, joiden
järjestyskin (pituusjärjestys!) on varsin älytön.
Koska Koraanin
katsotaan tulleen sanatarkasti annetuksi arabian kielellä, tulee kaikkien
muslimien myös kuunnella sen resitointia tuolla kielellä. Kyseessä on tietenkin
rituaali, jossa tolkkua on vähän, mutta niinhän joku opiskelija aikoinaan sanoi
Homeroksestakin: Till hälften blott förstådd, men älskad desto mer…
Erään mielipiteen mukaan kirjan muutamiin
lauseisiin saataisiin edes mieltä, mikäli oletettaisiin, ettei sitä ollutkaan
kirjoitettu alun perin arabiaksi, vaan ainakin osittain syyro-arameaksi.
En ryhdy ottamaan kantaa tulkitsijoiden
jäsentenvälisiin kisoihin, siihen eivät valmiuteni riitä alkuunkaan.
Pidän joka tapauksessa Hiidenlehdon
esitystapaa varsin asiallisena ja vakavana. Tarkoituksena ei ole selvittää,
pitäisikö koraaniin uskoa vai ei, sen pitäisi olla jokaiselle modernille
ihmiselle selvää ilman muuta.
Sen sijaan on todellakin syytä kysyä, miten
tällainen uskonto, johon voimme yhdistää kokonaisen kulttuurin
pysähtyneisyyden, oikein pääsi syntymään ja missä olosuhteissa näin tapahtui.
Kirjoittaja arvioi kriittisesti myös niitä
hyväuskoisia islamofiilejä, jotka ovat löytäneet pyhistä teksteistä suuria
tasa-arvon, rauhan ja ihmisystävyyden julistuksia. Osoittautuu, että uusimmat
niistä ovat vasta aivan viime vuosina löytäneet tiensä uusiin versioihin…
Myös internetissä näyttää ahkeroineen
islamofiilinen aines, joka on tehtaillut tuhansia muutoksia erilaisiin islamia
koskeviin tietoihin mm Wikipediassa.
Jälkeä on sitten tullutkin. Jopa Ruotsin
arkkipiispa on ylistänyt Muhammedin suuruutta ja Jeesuksen esittäminen profetian
sinettiä jalompana julistajana on arveluttanut kovin monia merkittäviä
kristittyjä. Itse asiassa olemme joutuneet käytännössä sen tosiasian eteen,
että islamista on tullut erioikeuksia nauttiva uskonto. Muslimit nauttivat
monessa maassa tosiasiallisia eksterritoriaalioikeuksia.
Ylistävät tai vähintäänkin suuresti
arvostavat lausunnot islamista kuuluvat nykyään ns. poliittiseen korrektiuteen
ja tällä käytännöllä on jopa YK:n tuki.
Sille, joka tuntee Neuvostoliiton ja
erityisesti Stalinin ajan Neuvostoliiton aikansa edistyksellisten silmissä
nauttiman korkean arvonannon, on tässä déja-vu-kokemuksen paikka:
juuri noinhan veristä hirmuvaltaa ja tolkutonta ideologiaa silloinkin
kumarrettiin. Mitä sanoikaan itse älyköiden kruunaamaton kuningas, Bernerd
Shaw: antikommunismi on vuosisatamme suurinta hulluutta…
Niinpä niin. Islamofobiakin on siis varmaan
sitä ja islamofobiaa taas on kaikki se, mitä islamin ylipapit eivät hyväksy.
Näinhän se on ennenkin mennyt.
Islamia
tunnustaa kuitenkin jo valtavaksi paisunut ihmismassa. On selvää, että se tulee
säilymään takapajuisena ja barbaarisena, ellei se kykene irrottautumaan siitä
perinnöstä, mitä islam nykymuodossaan kantaa.
Hiidenlehto
esittää kirjansa lopussa Ayaan Hirsi Alin luettelemat islamin viisi suurta
ongelmaa, joista olisi päästävä eroon, ne ovat 1. Koraanin ja Muhammedin
auktoriteetti, 2. Kuolemankultti, 3. Sharia, 4. Hyvään käskeminen ja pahan
kieltäminen (omankäden oikeuden velvollisuus) sekä 5. Jihad.
Nämä ovat
asioita, joilla oli roolinsa ja ansionsakin primitiivisessä yhteiskunnassa,
mutta ne sotivat jyrkästi nykyaikaisen yhteiskunnan järjestystä vastaan.
Ne, joilla on
yhteiskunnasta vastuu, on syytä ottaa tämä analyysi vakavasti. Kysymys ei siis
suinkaan ole vain
jihadista tai
jihadismista.
Itse kunkin
muslimin olisi myös syytä alkaa omaksua länsimaisen kulttuurin perusasioita,
mikäli hän tässä kulttuuripiirissä haluaa asua tai omaa kulttuuriaan samalle
tasolle kohottaa. Niihin kuuluu ehdottomasti myös kriittinen suhtautuminen
historiallisiin dokumentteihin.
Ainoastaan sen
kautta lienee mahdollista saavuttaa myös tasapainoinen asenne islamiin
uskontona ja kyetä erottamaan siitä ne asiat, jotka mahdollisesti ovat hyviä ja
kannatettavia ja hylkäämään sitten se aines, joka kelpaa vain hylättäväksi.
Hiidenlehdon
kirjaa voin ilman muuta suositella. Se antaa tuoreen näkökulman islamiin,
vaikka sen johtopäätökset, kuten kaikki tieteelliset johtopäätökset, ovat aina
avoimia korjauksille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.