Suomen pappistyyppejä
Papisto oli
vanhassa sääty-yhteiskunnassa lähinnä kansaa oleva sääty, jonka merkitys maamme
kulttuurin historiassa on korvaamaton.
Papit olivat akateemisen tutkinnon
suorittaneita ja ”Euroopan sivistyneimpiä pappeja”, kuten Jakov Grot 1800-luvun
alkupuolella itäistä Suomea matkatessaan mainitsi. Maassamme matkustaville
säätyläisille pappilat tarjosivat säädynmukaisen yösijan ja usein vielä
henkevää ja uutisista kiinnostunutta iltaseuraa.
Pappilat olivat aikansa kulttuurikeskuksia,
valvoen ja hoitaen kansanopetusta, tiedottaen kruunun käskyistä ja muista
kuulutuksista, lääkiten sairaita ja pitäen väestökirjanpitoa. Papit levittivät tietoa
uusista viljelytavoista, harrastivat koskenperkausta ja muuta hyödyllistä
toimintaa.
Pappiloissa myös usein pidettiin punssin ja
viinien elähdyttämiä kemuja ja soitettiin ja laulettiin. Niissä myös luettiin
ja osattiin vieraita kieliä. Gunnar Suolahden tutkimukset ”Suomen papisto” ja”
Suomen pappilat” antavat vakuuttavan kuvan siitä, ettei tuo vanha instituutio ollut
1700-luvullakaan mikään turhanaikainen taakka talonpoikien harteilla eikä
palvellut vain kansan tyhmentämistä.
Koko systeemiä ylläpidettiin tietenkin
talonpoikien työn hedelmillä, tässä tapauksessaheidän suoraan papille
maksamillaan veroilla. Hyvän ja vauraan seurakunnan kirkkoherrat olivat
paikallisia ruhtinaita, kuten Matti Klinge on maalaillut teoksessaan ”Iisalmen
ruhtinaskunta”.
Se, joka on käynyt Mikkelissä Kenkäveron
pappilassa vakuuttuu varmasti siitä, että ajan oloissa rovastit saattoivat tosiaan
olla melkoisia napamiehiä alueellaan.
Pappissukujen merkitystä Suomen historiassa
ei tarvitse erikseen korostaa. Se oli erityisesti suomenkielisen sivistyksen
kannalta varsin keskeinen ja sieltä polveutuvat monet alansa merkkimiehet.
Koska
papit olivat oppinutta säätyä, sijoitettiin muutkin oppineet valtiopäivillä
papistoon ja itse asiassa kaikki maisterit olivat suorittaneet ns.
pikkuteologi-tutkinnon, eikä ollut harvinaista nähdä muidenkin maisterien, kuin
varsinaistenpappien nousevan saarnastuoliin.
Pappissukujen menestyneimmistä jäsenistä voi
mainita Alopaeukset, jotka polveutuivat kerimäkeläisestä Tuomas Kettusesta.
Magnus Alopaeus, joka toimi Venäjän puolella Vanhassa Suomessa, palveli
diplomaattina kolmea Venäjän hallitsijaa sekä Berliinissä että Lontoossa. Hänen
veljensä David oli myös diplomaatti ja korotettiin ansioistaan kreiviksi.
Yleensähän diplomaatit ja ainakin maidensa lähettiläät
olivat aatelisia ja jopa suuraatelisia. Alopaeukset, jotka polveutuivat
savolaisesta talonpoikaissuvusta, olivat poikkeus joukossa ja nousivat
asemaansa luterilaisen pappistaustan ansiosta.
Pappistyyppejä mahtui maamme historiaan
monenlaisia ja tyypillisen papin hahmo näyttäisi selvästi muuttuvan 1800-luvun
mittaan.
Joskus 1600-luvulla papit saattoivat olla
myös pahamaineisia juoppoja ja tappelijoita ja vielä myöhemminkin tapahtui,
että he pitivät kapakkaa ja juottivat seurakuntalaisiaan (ks. Vihavainen:
Haun mäntylä tulokset ).
Mutta yleisesti ottaen toki papin piti olla
esimerkkinä seurakunnalleen, tosin oman säätynsä mukaisella tavalla. Eihän nyt
sentään voinut olettaa, että myös seurakunta joisi punssia ja laulaisi
Bellmanin lauluja. Sellainen kuului säätyläisille.
Niin Ilmari Kianto kuin Juhani Aho piirtävät
kotipappilastaan mitä herttaisimman kuvan, vaikka molemmat olivat melkoisia
libertiinejä ja ajan aatteiden tuntijoita. Heidän isänsä olivat synoaattisia hahmoja,
joiden elämäntavalla oli oma oikeutuksensa.
Herännäisyys vei pappienkin elämän kansan
suurennuslasin alle. Jos papilta puuttui Kristukesn sisällinen tunto, niin mikä
pappi se oikeastaan olikaan? Leipäpappi ja kenties susi lammasten vaatteissa?
Minusta näyttää siltä, että 1900-luvulle
tullessa koko papin ideaalityyppi oli muuttunut. Entiset joviaalit maisterit ja
opiskeluaikojensa remujamista muistelevat maailmanmiehet olivat korvautuneet
synkkäkatseisilla Herran palvelijoilla, joilta ei riittänyt ymmärtämystä edes
ruokaryypylle, saati illanistujaisille, Bellmanista puhumatta.
Ilmari Kianto eräässä tarinassaan piirsi vielä
1900-luvulla kuvan juoposta papista, joka oli varmasti joukossa poikkeus ja
siksi kai synkkään Pohjolaan joutunutkin. Zachris Topelius 1800-luvulla peräti
kertoi suorastaan goottilaista kauhua Eugene Suen tyyliin huokuvan tarinan
papista, joka oli kaikenlaisen mahdollisen synnin pauloissa, juotti seurakuntalaisiaan,
piti rakastajatarta ja tappoi aviottomat lapsensa…
Siitä
seuraavassa:
Sunnuntai 17.
tammikuuta 2016
Aulangon
pastorinvaali
Pakkasen
paukkuessa nurkissa tarvitaan iltaisin räiskyvä takkatuli, jonka ääressä sopii
kertoilla vaikkapa kauhujuttuja, kuten joskus oli tapana. Takan puuttuessa voi
sytyttää pienhiukkasia syöksevän rasvaliekin, jonka ilkeässä loimussa tulee
väkisinkin miettineeksi kohtaloaan määrärahoista riisutun sairaalan letkuissa
vaipanvaihtoa odottamassa.
Muuta hauskaahan siellä ei lienekään.
Nauttikaamme siis sitä ennen siitä, mitä on tarjolla. Edessä on kauhujen
taival, ellei armelias viikatemies osu kunnolla silloin kun tarvitaan. Hui
sentään tätä aikaa!
Mutta osattiin sitä ennenkin.
Topeliuksen Talvi-iltain tarinoiden ensimmäinen nide
sisältää Kuninkaan hansikkaan ja Linnaisten kartanon
vihreän kamarin ohella muun muassa mainion kuvauksen 1800-luvun
alkupuolen Helsingistä: Vinsentti Aaallonhalkoja. Sille ei taida
olla vertaista sarjassaan ja se pitäisi lukea jokaisen, joka joutuu Helsingissä
jostakin syystä oleskelemaan.
Pitkään sen sijaan kavahdin romaania tai
kertomusta nimeltä Aulangon pastorinvaali. Sen nimi vaikutti niin
tylsältä. Se oli aivan turhaa. Kyseessä on mitä mainioin goottilainen
kauhuromaani Eugene Suen hengessä.
Se on sijoitettu suomalaiseen pitäjään,
jonka nimeksi on otettu Aulanko, jolla ei ole mitään tekemistä oikean Aulangon
kanssa, kuten tekijä korostaa. Miksi moinen nimi on valittu, jää lukija
ihmettelemään, mutta ehkä kaikella ei ole tarkoitusta, kuten rohkenen joskus
ajatella.
Aulanko on lyhyesti sanoen
sielunvihollisen valtaama suomalainen pitäjä, jossa synkkä pahuus lyö vastaan
joka lävestä. Kun nuori maisteri saapuu sinne papiksi, hän saa kuulla
omituisia, joskin vältteleviä kertomuksia edeltäjästään, joka näyttää olleen
todellinen maailmanlapsi, mässääjä ja irstailija, jonka ansiosta
viinapaholainen oli saanut koko pitäjän pauloihinsa.
Koko se saatanallinen pahuus, joka oli
pesiytynyt Aulangon pappilaan, ei kuitenkaan ollut mitään tavanomaista periksi antamista
viinapirulle, lihan himolle ja silmäin pyynnölle. Sellainenhan oli monen
arvostetunkin kirkonmiehen kohdalla kovin tavanomaista noina aikoina, jolloin
herätysliikkeet nousivat pappiloiden menoa tuomitsemaan.
Aulangon pastori Ödmark-vainaan pahuus oli
omaksuttu suorastaan itse pääkallonpaikalta, suoraan Tukhomasta, kuninkaan
hovista ja välillisesti vielä kauempaa. Salaisessa kirjastossa oli monenlaista
teosta, joissa usein luki kannessa pahaenteinen tekijän nimi, Voltaire…
Ja synkässä pappilassa oli todellakin synkkä
salaisuutensa, josta monet tiesivät, mutta kaikki vaikenivat. Kun osasi etsiä,
päätyi yllättäen tunkkaiseen ja pimeään huoneeseen, jossa asui lapsia,
pastorivainaan lapsia.
Se oli murhaluola, jonka
saastaisessa ilmassa lapset olivat kuolleet toinen toisensa perään. Sinne
johdatti pastorin muuan jalo mustalainen Joosua, hieno, joskin hieman villi
hahmo, jonka tapaamme monissa aikakauden kirjoissa, myös Runebergilla.
Kolme lasta kahdeksasta riutui yhä hengissä.
alun perin he olivat olleet terveitä ja reippaita, mutta nyt masennettuja
ihmisraunioita jo ennen aikuisuuttaan. Kyseessä oli itse asiassa saatanallinen,
pitkitetty murha, jonka toimeenpano tapahtui tämän maailman ruhtinasta
palvelleen pastorivainaan suostumuksella, mutta viime kädessä pahuus lähti
naisesta, mamsellista ja motiivina olivat rahat, prelaatin
kokoamat rikkaudet.
Myöskään mamselli Durin ei toki ollut kaiken
pahuuden viimeinen alkusyy, pastori Ödmarkin sybariittinen hillittömyys, tuo
kiljuva jalopeura löysi toki muitakin kohteita raivolleen, mutta lasten
murhaaminen oli hänen vastuullaan.
Mutta entä seurakuntalaiset? Topeliaaninen
kuva Suomen kansasta täydentyy tässä romaanissa sen irvikuvan kautta, joka
syntyy viinan ja paheen pauloissa olevan villin rahvaan kuvauksesta. Sivistystä
ja Jumalaa yhtä lailla halveksiva mölisevä lauma käy rohkealle
maisteri-pastorille jopa hengenvaaralliseksi, mutta hän vie ”sodan epäjumalia
vastaan” voitokkaaseen loppuun.
Rovasti, tohtori ja tähdistön ritari Wenzel
Ödmark oli neljäkymmentä vuotta johdattanut seurakuntaansa ja sen sijaan, että
olisi johdattanut sen virvoittavien vetten tykö, oli luovuttanut sen itselleen
saatanalle. Itse pastorinvaali, josta kertomus on saanut nimensä, on myös
kandidaattien kannalta vähemmän imarteleva.
Luihut pyrkyrit koettivat parhaansa mukaan
mielistellä rahvasta ja vedota sen synteihin ja muihin heikkouksiin. Viekkain
ja tunnottomin kaikista kandidaateista oli kuitenkin pastori Idegran, joka oli
sekä koronkiskuri että mamselli Durinin rakastaja ja rikostoveri.
On turha todetakaan, että paha saa lopulta
ansaitun palkkansa ja Jumalan sana tulee kunniaan myös Aulangon pitäjässä, joka
oli syntiensä tähden viheliäiseksi tullut. Kuten sarjafilmien kohdalla, niin
tässäkin on luultavasti väärin kertoa mahdolliselle lukijalle, miten Herran
tiet lopulta kulkivat. Yhtä kaikki, kun vt. kirkkoherra Erland Stjernkors lähti
Aulangosta, oli satamäärin ihmisiä kokoontunut häntä saattamaan.
Kieseissä seisoi takana mustalainen Joosua
ja viime hetkeen viipyi ajoneuvojen vaiheilla kaksi nuorta naista, jotka
Stjernkors oli ensimmäisenä saattanut valon tielle: Allfrida Ödmark ja Loa
Åkerström.
Tällainen oli tarina ja vaikka Hämeenlinnan
Aulangolla ei ole mitään tekemistä kirjan tarkoittaman pitäjän kanssa, en voi
estää väristysten käymistä syntisen ruumiini läpi, kun joudun ajamaan sen ohi.
Ja sentään mieleeni tulee, että olivat ne papitkin ennen aika velikultia.
Vertaapa niitä nykyisiin lälläreihin…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.