Shop, shop, til you drop!

 

Hillittömät kuluttajat

 

Etenkin petoeläimet osoittavat suurta hillittömyyttä repiessään kiihkoissaan saaliseläintä kappaleiksi ja ahmiessaan mahdollisimman suuria paloja ennen kuin lajitoveri ehtii saamaan enemmän. Myös lokeilla, jotka eivät ole petoja, on huomaavinaan samanlaisia ominaisuuksia ja eroaako alennusmyyntiin rynnänneen naislauman käytös paljoakaan edellisistä?

Menneinä aikoina ahneutta, josta tässä on kysymys, arvosteltiin sangen ankarastikin ja nähtiin siinä useimpien paheiden, syntien ja onnettomuuksien juurisyy, muodikasta käsitettä käyttääkseni.

Uskonnollisella puolella asia oli aika selvä: syntiähän se ahneus oli, vaikka toisaalta ei ollut vanhurskasta sekään, että kaivettiin talentti maahan, eikä sen sijaan tienattu sillä lisää rahaa -tarvittiinko tuota rahaa oikeasti, ei kerrota.

Joka tapauksessa, Vanha Testamentti, joka on lempikirjojani, jyräyttää siekailematta tuomionsa myös ahneuden synnistä, jota aikamme neitimäiset papit tyytyvät hyssyttelemään ja suvaitsemaan.

Tähän tapaan sanoivat vanhan ajan juurevat sanantulkitsijat:

torstai 4. kesäkuuta 2015

Ahneus

Ahneus

 

Mitä oikeastaan onkaan ahneus? Tämän maailman lapsille se näyttää olevan ensimmäinen hyve, jonka vajavaisuus on synneistä suurin. Eikö meidän todellinen tarkoituksemme tässä maailmassa olekin tehdä työtä niska limassa aamusta iltaan ja mielellään ilman mitään lomia, ja kehdosta hautaan, jotta menestyisimme ja olisimme markkinavoimille otolliset?

Eikö ahneus olekin se jalo ominaisuus, joka viime kädessä toimii koko yhteiskuntamme kehityksen moottorina ja jonka ansiosta kehitys ja edistys ovat niin reippain askelin tuoneet meille myös kaikkinaiset ruumiin ja hengen hedelmät vauraudesta hamaan tasa-arvoon?

Konsumerismi eli vimma hankkia ja kuluttaa tavaraa sen itsensä vuoksi on muuan länsimaisen yhteiskunnan jalostama ”killer app”, kuten Niall Ferguson asian ilmaisee.

Muualla se oli kauan alikehittynyt ja niinhän se ennen oli meilläkin. Yleensä talonpoikaiseen elämänmuotoon on kaikkialla kuulunut käsitys ”riittävästä” toimeentulosta, jonka ylittäminen oli synti. Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus –samaa perhettä kaikki tyynni.

Mutta nyt on kaikki toisin. Puuttuva halu käyttää kaikki meille täällä maan päällä annettu aika rahan hankkimiseen ja sen älyttömään haaskaamiseen on julistettu kerta kaikkiaan paheeksi.

Mehän teemme vähemmän työtä kuin amerikkalaiset! Ruotsalaisetkin puurtavat pitempää päivää ja palkitaan tästä hyveestään vähintäänkin jonkin Wahlroosin kauniilla kiitoksella. Mutta ei tämä vielä mitään. Kiinalaiset ja muut idän kansat ne vasta ahkeriksi ovatkin oppineet. Siellä todella kootaan aarteita maan päälle ja kasat ovat jo komeita. Otetaan siis heidät esikuviksi! Eikös olekin hyvä niin?

Vanhan kansan edustajana minusta on aina tuntunut, että tässä nyt jokin niin sanotusti mättää ja ottaakseni asioista selvän, avasin kirjoistani kallisarvoisimman, isovanhempieni aikoinaan perintönä saaman ja edelleen jälkipolville luovuttaman Raamatun, sen, jota koristavaa Gustave Dorén kuvitus.

Pelkkä vilkaisu hakemistoon auttoi minua ymmärtämään, missä me tänä aikana oikeasti menemme ja mihin suuntaan. Tuo lahjomaton ja poliittisesti aivan epäkorrekti kirja, jota ei ole laadittu kenenkään mielistelemiseksi kertoo ahneudesta, tuosta viheliäisestä taipumuksestamme seuraavaa:

Ahneus. Se on tytymätöin tavarain halu ja sopimatoin kokoominen. Ahneutta ja tytymättömyyttä pitää vihattaman seuravaisten syitten tähden:

-Jumala käskee tytyväisyyden ja varoittaa ahneudesta

-ahneuden karttaminen ja tytyväisyys on suuri rikkaus

-on se pyhäin oikea omaisuus

-ruumiillisen elämän lyhykäisyys ja kuolevaisuus pitää meitä ahneudesta peljättämän

-Ylönpalttisuus on vahingollinen autuuden esteeksi ja ei mihinkään hyödyllinen

-Vatsan murheella ei saada mitään aikoin

-ahneus, viimeisen maailman suuri synti

-se on synti, joka vissimmän kadotuksen myötänsä tuo

-se on synti, joka kutsutaan epäjumalan palvelukseksi

-se on pakanallinen synti

se on hulluuden synti, joka ahnetta itse vahingoitsee

-se on synti, joka maan ja valtakunnan turmelee: erinomattain, koska se esivallan tykönä löytyy

Ahneet ovat tytymättömät:

-vahingoitsevat itsensä

-öykkävät tavarastansa

-vetävät, Jumalan vihan, rangaistuksen ja kirouksen päällensä

-ahneus on pahuuden synti

-sen tähden saattaa se paljo syntiä matkaan

-jumalan ja hänen sanansa ylönkatseen

-armottomuuden

-vääryyden, valapattoisuuden ja valheen

-murhan ja tapon

-kavaluuden ja petoksen

-ahneus tuo myös rangaistuksen myötänsä ahneille

-sydämmen surettavaisen murheen ja levottomuuden

-kansan kiroilemisen ja pahan puheen

-ahneen huoneen hävityksen ja hänen tavaransa hajotuksen

-iankaikkisen kadotuksen

Ahneuden hillitsemiseksi pitää vatsamurhe pantaman pois

-voittohimo tukahdutettaman

-tutkittaman ja ajateltaman kuolevaisuutta

-uskollisesti rukoiltaman

-maailman rakkautta vastaan

Ahneuteen ovat vikapäät olleet:

-Laban,

-Bileam

-Achan

-Samuelin pojat

-Saul

-Nabal

-Achab

-Gehasi

-se nuori mies

-Judas

-Ananias ja Saphira

-Simon Velho

-Felix

 

Siinä terveisiä itse kullekin. Miltäpä tuntuisi Rinteestä, Lylystä ja muista sankareista saada nimensä listan jatkeeksi?

Ahneus, kuten naisvaltikka, matkaansaattaa valtakuntain tuhon. Pois se nyt meistä, koska uhkaa surkein tuho! Apage, Satana! Vade retro!

Konsumerismi, tuo länsimaisen kulttuurin suuri edistysvoima (ks. Vihavainen: Haun killer apps tulokset) on nykyään laskettu hyveeksi, kuten tiedämme. Sankarittaremme tässä ajassa on alati uusissa vaatteissa sipsutteleva nuori nainen (ks. Vihavainen: Haun bauman nomadi tulokset), jonka lifestyle on korkeinta luokkaa ja joka viis veisaa omaisuudesta -josta pitäisi huolehtiakin.

Kun ihmisen todelliset tarpeet pystytään tyydyttämään monipuolisesti, on tuotantopuolella pakko luoda keinotekoisia tarpeita ja vaikkapa määrätä jonkin kukkaron hinta järjettömäksi. Silloin sillä on näyttöarvoa, jota muut kadehtivat (Vihavainen: Haun veblen tulokset).

Mainitsen sivumennen, ettei ikuinen pihistely ja köyhyydessä kärvistely varmastikaan ole sinänsä hyveellistä, vaikka voikin olla monelle vastenmielinen pakko. Rahan haalimiselle omistettu elämä ei välttämättä ole valinta, vaan ahdinko, johon on jouduttu syystä tai toisesta. Hyvähän se on jne.

Argumentti on ihan kelvollinen, jos nyt ei ajatella sitä, mitä tässä tarkoitan, eli kulutuksen arvoa sinänsä, normaalin tarpeentyydytyksen jälkeen. Mitä tuo jälkimmäinen tarkoittaa, on tietenkin vahvasti kulttuurisidonnaista. Olemme oppineet vaatimaan korkeaa tasoa ja tarvittaessa opimme vielä jotakin muutakin.

Vielä 1970-luvulla opetettiin peruskoulun taloustiedon oppikirjoissa säästäväistä elämäntapaa ja paljastettiin mainosmiesten kavala toiminta, jonka tarkoituksena oli vain saada kukuttaja ostamaan tarpeetonta tavaraa. Eipä taitaisi enää mennä moinen ideologia läpi.

Jeremiadiin ei meillä ilmeisesti ole syytä, sillä tässä maassa asuvat maailman tyytyväisimmät ihmiset, joita myös onnellisimmiksi sanotaan, kun sana niin on haluttu jostakin syystä kääntää.

Todellinen onnihan ei synny omistamisesta ja kulutuksesta ja niiden aiheuttama tyytyväisyyskin taitaa jäädä aina lyhytaikaiseksi. Omistamisen piiriin ei varamaankaan voida laskea enempää terveyttä, rakkautta, kuin henkistä itsenäisyyttä, joka säästää ihmispolon niin kalvalta kateudelta kuin ylenmääräiseltä ja jäytävältä ahneudelta.

Muuan sadan vuoden takainen laulu on varmasti aina ajankohtainen niille, jotka sen sanoma tavoittaa:

https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?&q=oi+kiitos+sa+luojani+armollinen&&mid=7944FFEBDE0988FAC97F7944FFEBDE0988FAC97F&&FORM=VRDGAR

 

Ahneus

Ahneus

Mitä oikeastaan onkaan ahneus? Tämän maailman lapsille se näyttää olevan ensimmäinen hyve, jonka vajavaisuus on synneistä suurin. Eikö meidän todellinen tarkoituksemme tässä maailmassa olekin tehdä työtä niska limassa aamusta iltaan ja mielellään ilman mitään lomia, ja kehdosta hautaan, jotta menestyisimme ja olisimme markkinavoimille otolliset?

Eikö ahneus olekin se jalo ominaisuus, joka viime kädessä toimii koko yhteiskuntamme kehityksen moottorina ja jonka ansiosta kehitys ja edistys ovat niin reippain askelin tuoneet meille myös kaikkinaiset ruumiin ja hengen hedelmät vauraudesta hamaan tasa-arvoon? Konsumerismi eli vimma hankkia ja kuluttaa tavaraa sen itsensä vuoksi on muuan länsimaisen yhteiskunnan jalostama ”killer app”, kuten Niall Ferguson asian ilmaisee. Muualla se oli kauan alikehittynyt ja niinhän se ennen oli meilläkin. Yleensä talonpoikaiseen elämänmuotoon on kaikkialla kuulunut käsitys ”riittävästä” toimeentulosta, jonka ylittäminen oli synti. Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus –samaa perhettä kaikki tyynni.

Mutta nyt on kaikki toisin. Puuttuva halu käyttää kaikki meille täällä maan päällä annettu aika rahan hankkimiseen ja sen älyttömään haaskaamiseen on julistettu kerta kaikkiaan paheeksi. Mehän teemme vähemmän työtä kuin amerikkalaiset! Ruotsalaisetkin puurtavat pitempää päivää ja palkitaan tästä hyveestään vähintäänkin jonkin Wahlroosin kauniilla kiitoksella. Mutta ei tämä vielä mitään. Kiinalaiset ja muut idän kansat ne vasta ahkeriksi ovatkin oppineet. Siellä todella kootaan aarteita maan päälle ja kasat ovat jo komeita. Otetaan siis heidät esikuviksi! Eikös olekin hyvä niin?

Vanhan kansan edustajana minusta on aina tuntunut, että tässä nyt jokin niin sanotusti mättää ja ottaakseni asioista selvän, avasin kirjoistani kallisarvoisimman, isovanhempieni aikoinaan perintönä saaman  ja edelleen jälkipolville luovuttaman Raamatun, sen, jota koristavaa Gustave Dorén kuvitus.

Pelkkä vilkaisu hakemistoon auttoi minua ymmärtämään, missä me tänä aikana oikeasti menemme ja mihin suuntaan. Tuo lahjomaton ja poliittisesti aivan epäkorrekti kirja, jota ei ole laadittu kenenkään mielistelemiseksi kertoo ahneudesta, tuosta viheliäisestä taipumuksestamme seuraavaa:

Ahneus. Se on tytymätöin tavarain halu ja sopimatoin kokoominen. Ahneutta ja tytömättömyyttä pitää vihattaman seuravaisten syitten tähden:

-Jumala käskee tytyväisyyden ja varoittaa ahneudesta

-ahneuden karttaminen ja tytyväisyys on suuri rikkaus

-on se pyhäin oikea omaisuus

-ruumiillisen elämän lyhykäisyys ja kuolevaisuus pitää meitä ahneudesta peljättämän

-Ylönpalttisuus on vahingollinen autuuden esteeksi ja ei mihinkään hyödyllinen

-Vatsan murheella ei saada mitään aikoin

-ahneus, viimeisen maailman suuri synti

-se on synti, joka vissimmän kadotuksen myötänsä tuo

-se on synti, joka kutsutaan epäjumalan palvelukseksi

-se on pakanallinen synti

se on hulluuden synti, joka ahnetta itse vahingoitsee

-se on synti, joka maan ja valtakunnan turmelee: erinomattain, koska se esivallan tykönä löytyy

Ahneet ovat tytymättömät:

-vahingoitsevat itsensä

-öykkävät tavarastansa

-vetävät, Jumalan vihan, rangaistuksen ja kirouksen päällensä

-ahneus on pahuuden synti

-sen tähden saattaa se paljo syntiä matkaan

-jumalan ja hänen sanansa ylönkatseen

-armottomuuden

-vääryyden, valapattoisuuden ja valheen

-murhan ja tapon

-kavaluuden ja petoksen

-ahneus tuo myös rangaistuksen myötänsä ahneille

-sydämmen surettavaisen murheen ja levottomuuden

-kansan kiroilemisen ja pahan puheen

-ahneen huoneen hävityksen ja hänen tavaransa hajotuksen

-iankaikkisen kadotuksen

Ahneuden hillitsemiseksi pitää vatsamurhe pantaman pois

-voittohimo tukahdutettaman

-tutkittaman ja ajateltaman kuolevaisuutta

-uskollisesti rukoiltaman

-maailman rakkautta vastaan

Ahneuteen ovat vikapäät olleet:

-Laban,

-Bileam

-Achan

-Samuelin pojat

-Saul

-Nabal

-Achab

-Gehasi

-se nuori mies

-Judas

-Ananias ja Saphira

-Simon Velho

-Felix

Siinä terveisiä itse kullekin. Miltäpä tuntuisi Rinteestä, Lylystä ja muista sankareista saada nimensä listan jatkeeksi?

Ahneus, kuten naisvaltikka, matkaansaattaa valtakuntain tuhon. Pois se nyt meistä, koska uhkaa surkein tuho! Apage, Satana! Vade retro!

Keinotekoisesta paratiisista ja uudesta onnen tavoittelusta

 

Arvojen muutoksesta

 

Nykyinen länsimainen tapa ymmärtää onni poikkeaa suuresti antiikin klassisista esikuvista. Eivät silloinkaan kaikki kyenneet käsittämään, mitä tarkoitti ajatus siitä, että onni merkitsee hyvettä, joka loi ihmiselle kestävän maineen monumentin ja oli kultaa kalliimpi.

Keskiaika oli vielä antiikkia suorasukaisempi. Hyveen vastakohta oli pahe, synti, ja Danten Helvetissä saivat kaikki syntiset ansaitun palkkansa, elleivät saaneet sitä jo maan päällä. Ehkäpä heille jopa kostettiin molemmissa? (vrt. Vihavainen: Haun limbosta tulokset).

On syystä huomautettu, että kristinusko vielä siinä muodossa, kuin se käytännössä esiintyi 1900-luvullakin, kantoi mukanaan keskiaikaa. Danten Jumalainen näytelmä ei silloin vielä ollut aivan toisesta maailmasta, vaikka kukaties harhaoppinen.

Aikamme suuret ja pienet moralistit ja muut kilvoittelijat pyrkivät sen sijaan täysin toisenlaisiin päämääriin, eli toisen näköiseen onnellisuuteen kuin mihin pyrittiin antiikin aikoina tai edes satakunta vuotta sitten. Entiset paheet on nyt korotettu hyveiksi.

Tämä koskee nimenomaan vanhojen kardinaalihyveiden vastakohtia: viisauden, urhoollisuuden, oikeamielisyyden ja kohtuullisuuden sijasta jalustalle on nostettu monomaaninen typeryys hyviksi julistettujen asioiden palvelemisessa, pelkuruus lauman edessä, puolueellisuus tiedonvälityksessä, politiikassa ja liike-elämässä ja äärimmäisyyksiin pyrkiminen kaikessa mahdollisessa.

Ilmiö on itse asiassa kulttuurissamme aivan läpikäyvä (ks. Vihavainen: Haun pahe tulokset).

Myös kristilliseltä kannalta arvojen uudelleenarviointi on ollut nopea ja täydellinen, mikä ei ole yllätys, kun itse kristillisyyskin on jo tosiasiassa ahdistettu kulttuurissamme marginaaliin ja sen julkinen tunnustaminen alkaa olla monessa tapauksissa lainvastaista.

Tämä on epäilemättä askel eteenpäin sillä tiellä, jolle länsimainen kulttuuri lähti jo 1700-luvulla. Minne tie johtaa, ei ole vaikea arvata. Ainakaan ei enää näytä siltä, että se johtaisi kaikkien maailman kansojen yhteiseen maailmaan, jossa vallitsee yleinen konsensus arvoista ja niiden järjestyksestä.

Päinvastoin. Ne muita kulttuureita edustavat maat, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olivat kiinteästi ihailleet ja seuranneet länsimaisen kulttuurin arvoja ja muotoja, ovat yhä useammin tehneet täyskäännöksen. Ajatelkaamme nyt vaikka Irania, Afganistania, Turkkia…

Myös entiselle Neuvostoliiton muhamettilaiselle alueelle on hiipinyt keskiaikainen fundamentalismi ja mitäpä voimme sanoa itse Venäjästäkään. Samoin kuin Hitlerin Saksa aikoinaan, se yrittää julistaa arkaaista toisen aikakauden oppia, johon ei usko itsekään.

Vielä puolisentoista vuosisataa sitten arvojen järjestys lännessäkin oli toinen. Näyttää siltä, että vanhan arvomaailman tuhoutuminen niin sanotussa modernisaatioprosessissa on itse asiassa tapahtunut lopullisesti vasta konsumerismin vallankumouksessa.

Venäjä oli siinäkin asiassa sata vuotta länttä jäljessä.

Tuo konsumerismi, mammonan loputon palveleminen taas on varsin tuore asia. Silmäys isovanhempiemme ja isoisovanhempiemme ajan keskeisiin dokumentteihin ei ole vailla kiinnostavuutta. Vanhaan tietysti ei ole enempää mahdollista kuin mitään syytäkään palata eikä sitä edes haikailla.

Sen sijaan sinne päin  vikaiseminen voi antaa tarpeellista perspektiiviä omaankin aikaamme.

1800-luku oli monessa suhteessa huonoa ja jopa hirmuista aikaa, jonka aineelliset reunaehdot olivat kovat. Sellaisia olivat sitten saarnatkin, joita yhtenäiskulttuurin pauloissa oleville tai vielä ankarampia herätysliikkeitä seuraaville seurakuntalaisille luettiin.

Meidän aikamme arvot eivät olisi saaneet tuon ajan moraalinvartijoilta mitään armoa. Muuan esimerkki olkoon se, miten esitettiin ahneuden synti:

torstai 4. kesäkuuta 2015

Ahneus

Ahneus

 

Mitä oikeastaan onkaan ahneus? Tämän maailman lapsille se näyttää olevan ensimmäinen hyve, jonka vajavaisuus on synneistä suurin. Eikö meidän todellinen tarkoituksemme tässä maailmassa olekin tehdä työtä niska limassa aamusta iltaan ja mielellään ilman mitään lomia, ja kehdosta hautaan, jotta menestyisimme ja olisimme markkinavoimille otolliset?

Eikö ahneus olekin se jalo ominaisuus, joka viime kädessä toimii koko yhteiskuntamme kehityksen moottorina ja jonka ansiosta kehitys ja edistys ovat niin reippain askelin tuoneet meille myös kaikkinaiset ruumiin ja hengen hedelmät vauraudesta hamaan tasa-arvoon? Konsumerismi eli vimma hankkia ja kuluttaa tavaraa sen itsensä vuoksi on muuan länsimaisen yhteiskunnan jalostama ”killer app”, kuten Niall Ferguson asian ilmaisee. Muualla se oli kauan alikehittynyt ja niinhän se ennen oli meilläkin. Yleensä talonpoikaiseen elämänmuotoon on kaikkialla kuulunut käsitys ”riittävästä” toimeentulosta, jonka ylittäminen oli synti. Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus –samaa perhettä kaikki tyynni.

Mutta nyt on kaikki toisin. Puuttuva halu käyttää kaikki meille täällä maan päällä annettu aika rahan hankkimiseen ja sen älyttömään haaskaamiseen on julistettu kerta kaikkiaan paheeksi. Mehän teemme vähemmän työtä kuin amerikkalaiset! Ruotsalaisetkin puurtavat pitempää päivää ja palkitaan tästä hyveestään vähintäänkin jonkin Wahlroosin kauniilla kiitoksella. Mutta ei tämä vielä mitään. Kiinalaiset ja muut idän kansat ne vasta ahkeriksi ovatkin oppineet. Siellä todella kootaan aarteita maan päälle ja kasat ovat jo komeita. Otetaan siis heidät esikuviksi! Eikös olekin hyvä niin?

Vanhan kansan edustajana minusta on aina tuntunut, että tässä nyt jokin niin sanotusti mättää ja ottaakseni asioista selvän, avasin kirjoistani kallisarvoisimman, isovanhempieni aikoinaan perintönä saaman ja edelleen jälkipolville luovuttaman Raamatun, sen, jota koristaa Gustave Dorén kuvitus.

Pelkkä vilkaisu hakemistoon auttoi minua ymmärtämään, missä me tänä aikana oikeasti menemme ja mihin suuntaan. Tuo lahjomaton ja poliittisesti aivan epäkorrekti kirja, jota ei ole laadittu kenenkään mielistelemiseksi kertoo ahneudesta, tuosta viheliäisestä taipumuksestamme seuraavaa:

Ahneus. Se on tytymätöin tavarain halu ja sopimatoin kokoominen. Ahneutta ja tytömättömyyttä pitää vihattaman seuravaisten syitten tähden:

-Jumala käskee tytyväisyyden ja varoittaa ahneudesta

-ahneuden karttaminen ja tytyväisyys on suuri rikkaus

-on se pyhäin oikea omaisuus

-ruumiillisen elämän lyhykäisyys ja kuolevaisuus pitää meitä ahneudesta peljättämän

-Ylönpalttisuus on vahingollinen autuuden esteeksi ja ei mihinkään hyödyllinen

-Vatsan murheella ei saada mitään aikoin

-ahneus, viimeisen maailman suuri synti

-se on synti, joka vissimmän kadotuksen myötänsä tuo

-se on synti, joka kutsutaan epäjumalan palvelukseksi

-se on pakanallinen synti

se on hulluuden synti, joka ahnetta itse vahingoitsee

-se on synti, joka maan ja valtakunnan turmelee: erinomattain, koska se esivallan tykönä löytyy

Ahneet ovat tytymättömät:

-vahingoitsevat itsensä

-öykkävät tavarastansa

-vetävät, Jumalan vihan, rangaistuksen ja kirouksen päällensä

-ahneus on pahuuden synti

-sen tähden saattaa se paljo syntiä matkaan

-jumalan ja hänen sanansa ylönkatseen

-armottomuuden

-vääryyden, valapattoisuuden ja valheen

-murhan ja tapon

-kavaluuden ja petoksen

-ahneus tuo myös rangaistuksen myötänsä ahneille

-sydämmen surettavaisen murheen ja levottomuuden

-kansan kiroilemisen ja pahan puheen

-ahneen huoneen hävityksen ja hänen tavaransa hajotuksen

-iankaikkisen kadotuksen

Ahneuden hillitsemiseksi pitää vatsamurhe pantaman pois

-voittohimo tukahdutettaman

-tutkittaman ja ajateltaman kuolevaisuutta

-uskollisesti rukoiltaman

-maailman rakkautta vastaan

Ahneuteen ovat vikapäät olleet:

-Laban,

-Bileam

-Achan

-Samuelin pojat

-Saul

-Nabal

-Achab

-Gehasi

-se nuori mies

-Judas

-Ananias ja Saphira

-Simon Velho

-Felix

 

Siinä terveisiä itse kullekin. Miltäpä tuntuisi Rinteestä, Lylystä ja muista sankareista saada nimensä listan jatkeeksi?

Ahneus, kuten naisvaltikka, matkaansaattaa onnettomuuden jo tässä ajassa. Se tuo valtakuntain tuhon. Pois se nyt meistä, koska uhkaa surkein tuho! Apage, Satana! Vade retro!

Nykyisessäkin maailmassa ahneuden synnillä on toki myös kriitikkonsa: siihen liittyvä konsumerismi hukuttaa maailmamme tarpeettomaan krääsään ja aiheuttaa lopulta sen itsemurhan, joka on onnettomuuksista suurin mahdollinen.

Mutta mitäpä saarnat vaikuttavat arkipäisässä? Menkääpä suuriin ostoskeskuksiin katselemaan, jos haluatte tietää. Omatunto saattaa ehkä joskus joillekin kolkutella siitä hyvästä, että he ovat menneet ostosparatiisiin nauttimaan hedelmiä, jotka olisi parempi jättää koskematta.

Mutta kyllä ne vain maistuvat miljoonille ja miljardeille päivästä toiseen. Yrittäkääpäs sulkea paratiisin portteja…

 

Aikakauden ilmiöitä

 

Rappion julmuus

 

Näyttää siltä, että kulttuurin rappeutuessa julmuus alkaa saada sen piirissä yhä suuremman roolin. Tämä tapahtuu salakavalasti, siten, että sitä aivan tavattomasti kauhistellaan -ja koska kauhistelu on sentimentalismin keskeisiä asioita, joista se elää, hankitaan sitten taa lisää kauhisteltavaa.

  Ne, jotka ovat tutkineet muutamien natsien sielunelämää, ovat kiinnittäneet asiaan huomiota. Keskitysleirin johtoportaan asunnoissa soitettiin imeliä pianokappaleita samaan aikaan, kun vankeja kohdeltiin eläimellisen julmasti.

  Miten sanoikaan muuan vartija muistelmissaan: kevään kauneus ja kaasukammioon menevien lasten kohtalon tragiikka tarjosivat riipaisevan yhdistelmän: ”blühen und gedeihen”, kukoistus ja lakastuminen. Siinäpä oli syvällisen hengen korkea hetki, ei tarvittu enää mitään Wagneria. Aurinko varmaan valaisi silloin tienoon kevään ensimmäisinä todella lämpiminä päivinä.

  Poliittinen korrektius kieltää kaiken luonnollisen jo lähtökohtaisesti ja siis myös väkivallan. Samaan aikaan koko niin sanottu viihdeteollisuus tuottaa pelkkää murhaamista ja tarjoaa aamusta iltaan ihailtaviksi psykopaattisia sankareitaan.

  Ellei tämäkään vielä riitä, löytyy uusia taruja, joissa sopii tappaa keksittyjä epäihmisiä, örkkejä. Villieläimethän ovat myös mielikuvituksen piirissä rauhoitettuja. Etenkin lapset ja nuoret ovat noihin taruihin koukussa.

  Jotenkin tuntuu sitä, että nyt käytävien sotien raakuudessa ei ollut mitään uutta ja odottamatonta, päinvastoin.

Tässä taas vähän vanhempi aihetta käsittelevä blogi:

 

maanantai 7. marraskuuta 2022

Hyveen ja paheen välillä

 

Julmuus

 

   Kun tutkistelee vanhoja käsityksiä ihmiselle sopimattomasta käytöksestä, synneistä tai paheista eli taipumuksista, joita hänellä on sellaisiin nähden ja toisaalta hyveistä, näkee varsin selkeän kehityskulun. Pahe on muuttunut hyveeksi.

  Erityisen selvää tämä on parin suurimman kardinaalipaheen eli kuolemansynnin kohdalla. Ahneus (avaritia) on nyt kaiken kehityksen moottori (Vihavainen: Haun ahneus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Irstaus (luxuria) taas, nykyään yhä useammin rakkauden synonyymiksi ymmärrettynä, on niin ikään ylistetty ja tavoiteltu asia. Kaiken paheellisuuden ja synnin äiti, ylpeys, on ihmisen uusi normaali tila.

  Kun Maksim Gorki pani näytelmähenkilönsä sanomaan Ihminen -se kuulostaa ylpeältä, hän lausui suorastaan uusimman ajan ja oklokraattisen vallankumouksen syntysanat (ks. Vihavainen: Haun ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

   Tarkemmin kuulostellessa tuossa tunnuksessa on vahva tyhmänylpeyden juonne. Dostojevski puolestaan kiteytti sanomansa kehotukseen nöyrry, ylpeä ihminen!

  Nykyisessä kulutusyhteiskunnassa paheita ei halveksita, ainakaan klassisia paheita. Pikemmin niiden arvellaan olevan siunattuja asioita ja olemassa siksi, että ihminen voisi pitää hauskaa. Antiikin Kreikan pääpaheet olivat mielettömyys, pelkuruus, turmelus ja himo. Kristillisessä käsityksessä suurimmat synnit eli kuolemansynnit olivat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Huomaa myös järjestys.

  Nykyaikaisen ihmisen silmin noissa luetteloissa on paljon typerältä ja vanhentuneelta kuulostavaa. Sitä paitsi yksi asia loistaa poissaolollaan. Missä on julmuus?

Nykyisen sukupolven maailmankatsomuksen mukaan hyveistä suurin on rakkaus, jota me ehdottomasti palvomme ja kannatamme, ilmenipä se millaisissa muodoissa tahansa. Irstaus on vain yksi rakkauden ulottuvuus nykyään sallitun ajattelutavan mukaan. Mikään irstauden muoto ei voi olla niin vastenmielinen, että se oikeuttaisi meitä sen tuomitsemaan tai edes hylkäämään.

  Kaikenlaisen julmuuden sen sijaan tuomitsemme hyvin herkästi. Itse asiassa olemme tämän asian kehittäneet jo absurdiuteen saakka ja se, joka pystyy aivan prinsessamaisen hienosti erottamaan julmaksi tulkittavan asenteen ja sitä paheksumaan, kuuluu joukossamme ansiokkaimpiin.

  Viha, joka oli myös klassinen pahe, ei ole suinkaan samaa kuin julmuus. Päin vastoin, julmuutta kohtaan kuuluukin nykyään tuntea vihaa, mitä enemmän, sitä ansiokkaampaa.

  Kuitenkin julmuus on aika vaikea käsite. Suomessa sen synonyyminä pidetään usein raakuutta, mikä viittaa epäkypsyyteen. Viroksikin julman ihmisen sanotaan olevan toores, tuore eli siis kypsymätön.      Tämä viitannee siihen, ettei lapsilla empatiakyky useinkaan ole kovin kehittynyt sikäli kuin asia koskee muita lajeja kuin ihmisiä. Niinpä hyönteisiltä saatetaan repiä siivet ja nauraa sitten niiden hullunkuriselle käytökselle.

  Julmuutta pidettiin kyllä jo entisaikaan paheena. Vanhoissa 1600-luvun kansallisuuksien kavalkadeissa julmuuden selitettiin olevan erityisesti muutamien kansojen pahe. Yksi sellainen olivat ruotsalaiset.

   Dostojevskin Karamazovin veljesten Ivan kuitenkin suorastaan julisti, ettei hän voi antaa koskaan Jumalalle anteeksi sitä, että yksi viaton lapsi ruoskittiin hengiltä. Mikään ei voi oikeuttaa sitä. Siispä Jumala on paha.

  Kysymys Jumalan oikeudesta julmuuteen saattaa ollakin avain entisaikojen julmuuskäsityksen ymmärtämiseen. Se ei ole sellaisenaan paha asia.

  Olemme vanhan käsityksen mukaan kaiketi kaikki Jumalan kädessä, mutta useita meistä hän kohtelee hirvittävällä tavalla. 1700-luvulla kerrottiin, miten ihmiset Lissabonin maanjäristyksessä hautautuivat raunioiden alle ja kituivat siellä päiväkausia. Miksi Jumala tällaista salli?

  Huomaan, että on olemassa kirjakin, joka käsittelee teodikeaongelmaa Lissabonin maanjäristyksestä holokaustiin. Mikä oikeus millään olennolla tosiaankaan olisi sallia tällaisia kauhistuksia? Jos sellainen olento on, häntä lienee pidettävä lähinnä paholaisena, kuten antiikin Astartea, joka vaati lapsiuhreja. 1700-luvun heräävä inhimillinen ylpeys ei voinut olla nostamatta esille näitä kysymyksiä.

  Pidämme roomalaisia erittäin julmina muistaessamme tuhannet ristiinnaulitut, gladiattoriesityukset, ja ih,isteh syöttämiset pedoille. Kuitenkaan julmuudesta sellaisenaan ei välttämättä ylpeilty. Tirtus Livius jopa esittää roomalaisten ylpeydenaiheena heidän lempeytensä:  

  Entisaikojen roomalaiset saavat Liviukselta aina silloin tällöin tunnustusta, jopa aika yllättävistä asioista. Albalaisten petollinen päällikkö Mettius teloitettiin repimällä hänet vaunujen välissä kahtia. Se oli kauhea tapaus, josta kaikki käänsivät päänsä pois. Kuitenkin, kertoo Livius ”Se oli ensimmäinen ja viimeinen roomalaisten antama rangaistus, jonka kohdalla unohdettiin inhimillisyyden lait. Muuten voidaan ylpeillä sillä ettei mikään kansa ole käyttänyt lempeämpiä rangaistuksia.”

   Toki ylpeileminen on aina kuulunut kaikkien kansakuntien oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Kuitenkin tämän kertoo historioitsija, joka tuntee niin Alban kuin Karthagon hävittämisen, legioonien desimoinnin, vestaalien elävältä hautaamisen ja monia muita vastaavia asioita.

  Kirjoittajan elämä sijoittuu Kristuksen syntymän molemmin puolin, eivätkä gladiaattoritaistelutkaan toki olleet hänelle suinkaan tuntemattomia, vaikka Neron vainot tapahtuivat vasta hänen kuolemansa jälkeen. Yhtä kaikki: Livius tunsi vahvasti, että valtakunta ja nimenomaan sen kansan moraali oli hänen aikanaan nopeasti rappeutumassa:

  Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty köyhyyttä ja säästäväisyyttä näin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki muukin. (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).

 

  Julmuuden ongelma on epäilemättä vanha eikä julmuutta siis ole muinaisessakaan maailmassa sellaisenaan ainakaan aina  hyveenä pidetty, vaikka se ei ns. kuolemansynteihin tai suurimpiin paheisiin kuulunutkaan. Jossakin mielessä julmuus kuitenkin oli entisaikaan aivan ilmeisesti kuulunut hyväksyttäviin ominaisuuksiin. Mistä lienee ollut kysymys?

  Kysymys oli epäilemättä siitä, että kärsimystä pidetiin, ainakin ennen aspiriinin keksimistä, ihmiseloon väistämättä kuuluvana asiana ja usein myös tarpeellisena. Kohtuuton empatia olisi estänyt toimimasta hyveellisesti ja mielekkäästi.

  Ajatelkaamme vaikkapa lasten kasvattamista. Vielä 1950-luvulle saakka voimissaan olleen näkemyksen mukaan lapset oli kasvatettava väkivallan eli kivun kautta oppimaan hyveellisiksi ja tulemaan kunnon kansalaisiksi. Pieksämisen laiminlyöminen ei ollut hyväksyttävää, vaan tuomittavan heikkouden merkki.

  Kipu ymmärrettiin asiaksi, jota hyveellisen ihmisen täytyi kyetä tuottamaan lähimmäisilleen, kuten lääkäri ei saanut jättää sahaamatta irti jäsentä, jonka tulehtuminen aiheuttaisi kuolion. Teurastaja ei saanut armahtaa käsittelemäänsä karjaa eikä pyöveli sitä ihmistä, joka kuului hänen käsiteltäviinsä -en nyt käytä tässä sanaa asiakas.

  Tässä en nyt puhukaan siitä, miten suuret ja ylistetyt kuninkaat tappoivat summamutikassa tuhansittain ihmisiä ja ylpeilivät sillä: Saul löi tuhat, mutta David kymmenen tuhatta. Sitä paitsi monet kansat hävitettiin viimeistä ihmistä ja jopa eläintä myöten lukemattomissa holokausteissa.

Kuitenkin esimerkiksi pyöveliä pidettiin jollakin tavalla syntisenä ja halveksittavana ja häntä kehotettiin rukoilemaan paljon. Luulen, ettei hän esimerkiksi saanut nauttia työstään ja yleensä hänen piti pyytää uhriltaan anteeksi ennen toimenpidettä, joka sentään oli oikeuden päätöksen mukainen.

  Kaikessa tässä oli kyse jonkinasteisesta julmuudesta eli empatian tukahduttamisesta. Koska itse asiat olivat välttämättömyyden sanelemia, ei julmuus niiden yhteydessä ollut pahe, väärä empatia sen sijaan olisi ollut sitä.

  Teollinen ja jälkiteollinen yhteiskunta on etääntynyt kauas siitä elämänmuodosta, jossa jokainen vuorollaan myös joutui tappamaan saadakseen syötävää. Vaikka ei olisi ollut teurastaja, joutui nyt ainakin päästämään päiviltä kanan tai porsaan. Moni sai siinä taistella heikkouttaan vastaan, mutta ainahan ne hommat hoidettiin, eikä se niin vaikeaa ollutkaan.

  Nykyään vain metsästäjät ja harvalukuiset teurastajat ovat näin lähellä sitä asiaa, jossa tietynlainen julmuus on hyve eikä pahe. Lääkäritkään eivät saa antaa toimenpiteen kivuliaisuuden häiritä työnsä onnistumista. Nämä ovat pieniä arkaaisen maailman saarekkeita maailmassa, jossa vanhat perusarvot ovat kääntyneet nurin ja usein kehittyneen absurdiuteen asti.

  Kuitenkin tämä uusi normisto, joka on kehittynyt huippuunsa vasta viimeisten 50-100 vuoden aikana, edustaa vain pintaa. Hyvin lähellä pinnan alla ovat ne perusvaistot, joita jokapäiväinen väkivaltaviihde kosiskelee ja jotka poikkeusolot hyvin helposti nostavat pintaan.

  Ajatelkaamme vain maailmansotia, Ukrainan sotaa… Luulenpa, että ihminen on vielä aika raaka olento, niin kypsältä ja jopa ylikypsältä kuin hän nyt ainakin täällä Euroopassa haluaa näyttää. Irstaudella briljeeraaminen ja sen ylentäminen julmuuden vastakohdaksi on falskia ja pinnallista. Muistakaamme vain tämä hippiliikkeen tunnus make love, not war, jossa tämä salto mortale oli jo tehty.

  Kun ylennämme irstauden rakkaudeksi ja julistamme ”rakkauden” ainoaksi hyväksi, hylkäämme klassisen hyveen (virtus) käsitteen sen kaikessa moninaisuudessa. Silloin olemme jo syvällä barbariassa. Mutta tällaisestahan on kokemusta jo antiikin ajoilta ( vrt. Vihavainen: Haun livius tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

 

 

 

 

Teloituksia

 

Omien tappaminen

 

     Uusimmassa Tieteen Kuvalehti/Historia -lehden numerossa ( 2026 vko 36) törmäsin kiinnostavaan tietoon. Ensimmäisessä maailmansodassa ympärysvaltojen armeijat teloittivat melko paljon omia miehiään, kun taas saksalaiset tekivät sitä hyvin vähän.

     Iso-Britannia teloitti 346, Ranska 660 ja Bulgariakin peräti 600-800 omaa miestä. Kuolemaantuomittujen määrät nousivat kussakin maassa yleensä tuhansiin, mutta niistä toimeenpantiin vain murto-osa.

     Saksa sen sijaan teloitti 13,2 miljoonasta mobilisoidusta sotilaastaan vain 48 henkeä eli sodan osapuolista vähiten.

     Tämä on varsin kiinnostavaa, koska Saksalla oli jo tuolloin tietty raakalaisuuden maine, jota lietsottiin erityisesti Belgian tapahtumien perusteella. Puolueettomaan Belgiaan oli hyökätty ja sen sissitoiminnasta epäiltyjä ja kiinni saatuja asukkaita ei siekailtu rangaista ankarimman mukaan.

    Saksalaiset saivatkin ympärysvaltojen propagandassa ”hunnien” nimityksen, mikä juonsi juurensa siihen puheeseen, jonka Wilhelm II oli pitänyt lähettäessään kenraali Walderseen johtaman rankaisuretkikunnan Kiinaan, boksarikapinaa kukistamaan: saksalaisten tuli tehdä nimensä yhtä pelätyksi muin aikoinaan hunnit, niin, ettei kiinalainen sataan vuoteen uskaltaisi katsoa saksalaista röyhkeästi.

     Saksalaiset tunnettiin jo vanhastaan myös sadistisesta ”preussilaisesta” kuristaan, jonka tarkoituksena oli saada sotilas pelkäämään enemmän korpraaliaan kuin vihollista. Jalmari Kara tuoreissa jääkärimuistelmissaan vuonna 1918 ilmitoi myös inhonsa sikäläistä raakaa koulutustyyliä kohtaan (ks. Vihavainen: Haun jalmari kara tulokset ).

     Kuitenkin omia ilmeisesti siis visusti varottiin tuhlaamasta. Erich Ludendorff moitiskelikin asiaa sodan jälkeen ja esitti sen yhdeksi Saksan tappion syyksi. Natsit ottivat tosiaan asiaasta opikseen ja toisessa maailmansodassa Saksan armeija teloitti jopa 20 000 omaa miestään.

     Mitä Venäjän armeijaan ensimmäisessä maailmansodassa tulee, Historia-lehdellä ei ole asiasta numeroita, mutta herkästihän siellä sai luodin omiltaan, minkä todistavat jo everstin, sittemmin rehtorina Helsingissä toimineen Borfis Gyllenbögelin muistelmat. Hänhän kertoo varsin ylpeänä teloituttaneensa omia miehiään omenavarkauden takia (ks. Vihavainen: Haun gyllenbögel tulokset ).

     Toisessa maailmansodassa puna-armeijan Moolok ahmi omaa väkeä valtavia määriä ja teloitettujen määrä varmasti ylitti suuresti Saksan luvut. Tuhansia oli teloitettu jo suuren terrorin aikana ja wikipedia ilmoittaa toisen maailmansodan luvuksi 135 000. Heillä oli suuret määrät erikoismiehiä tähän hommaan.

     Kuitenkin teloitus on poikkeuksellisen raaka toimenpide verrattuna paikalla ampumiseen, kuten opimme Fjodor Dostojevskin muistelmista. Hänhän oli itse kokenut kuolematuomion odotuksen ja sen perumisen viime hetkessä mestauspaikalla.

     Herättää ainakin minun huomiotani, että saksalaisten into teloittaa omiaan oli ensimmäisessä maailmansodassa yhtä poikkeuksellisen vähäistä kuin se oli toisessa maailmansodassa oli poikkeuksellisen suurta.

     Sodan kulku ja luonne selittävät vain pieneltä osalta tuota radikaalia muutosta. Saksalaiset saattoivat olla raakoja muille jo ensimmäisessä maailmansodasas ja vielä raaempia toisessa, koska heille oli ”annettu lupa” häpeälliseen käytökseen, kuten Maksim Gorki sanoi Leninistä ja vuoden 1917 hulinoista.

     On kuitenkin vaikea uskoa, että kansan psykologia olisi niin ratkaisevasti muuttunut parissa vuosikymmenessä, tai oikeastaan vain yhden natsivallan vuosikymmen aikana.

     Vai kävikö sittenkin niin? Erilaiset tutkimukset niin SS-joukkojen  kuin Wehrmachtinkin keskuudessa ovat antaneet kuvan hyvin matalasta kynnyksestä avuttomien uhrien tappamiseen. Itse asiassa isonvihan ajan kasakoiden ja rakuunoiden psykologia saattoi olla lähellä tuota 1940-luvun ilmiötä.

     Julmuutta ovat eri aikakaudet arvostaneet hyvin eri tavoin. Saksalaisten hämmästyttävän nopea muuttuminen omia sotilaitaan tappaviksi raakalaisiksi on kiinnostava ilmiö.

     On luultavaa, että vastaavaa voi tulevaisuudessakin tapahtua varsin nopealla aikataululla. Tuskinpa asia on kansallisuudesta kiinni.

Tässä vanhempi blogi aiheesta:

 

maanantai 7. marraskuuta 2022

Hyveen ja paheen välillä

 

Julmuus

 

        Kun tutkistelee vanhoja käsityksiä ihmiselle sopimattomasta käytöksestä, synneistä tai paheista eli taipumuksista, joita hänellä on sellaisiin nähden ja toisaalta hyveistä, näkee varsin selkeän kehityskulun. Pahe on muuttunut hyveeksi.

       Erityisen selvää tämä on parin suurimman kardinaalipaheen eli kuolemansynnin kohdalla. Ahneus (avaritia) on nyt kaiken kehityksen moottori (Vihavainen: Haun ahneus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Irstaus (luxuria) taas, nykyään yhä useammin rakkauden synonyymiksi ymmärrettynä, on niin ikään ylistetty ja tavoiteltu asia. Kaiken paheellisuuden ja synnin äiti, ylpeys, on ihmisen uusi normaali tila.

       Kun Maksim Gorki pani näytelmähenkilönsä sanomaan Ihminen -se kuulostaa ylpeältä, hän lausui suorastaan uusimman ajan ja oklokraattisen vallankumouksen syntysanat (ks. Vihavainen: Haun ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

       Tarkemmin kuulostellessa tuossa tunnuksessa on vahva tyhmänylpeyden juonne. Dostojevski puolestaan kiteytti sanomansa kehotukseen nöyrry, ylpeä ihminen!

       Nykyisessä kulutusyhteiskunnassa paheita ei halveksita, ainakaan klassisia paheita. Pikemmin niiden arvellaan olevan siunattuja asioita ja olemassa siksi, että ihminen voisi pitää hauskaa. Antiikin Kreikan pääpaheet olivat mielettömyys, pelkuruus, turmelus ja himo. Kristillisessä käsityksessä suurimmat synnit eli kuolemansynnit olivat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Huomaa myös järjestys.

       Nykyaikaisen ihmisen silmin noissa luetteloissa on paljon typerältä ja vanhentuneelta kuulostavaa. Sitä paitsi yksi asia loistaa poissaolollaan. Missä on julmuus?

     Nykyisen sukupolven maailmankatsomuksen mukaan hyveistä suurin on rakkaus, jota me ehdottomasti palvomme ja kannatamme, ilmenipä se millaisissa muodoissa tahansa. Irstaus on vain yksi rakkauden ulottuvuus nykyään sallitun ajattelutavan mukaan. Mikään irstauden muoto ei voi olla niin vastenmielinen, että se oikeuttaisi meitä sen tuomitsemaan tai edes hylkäämään.

       Kaikenlaisen julmuuden sen sijaan tuomitsemme hyvin herkästi. Itse asiassa olemme tämän asian kehittäneet jo absurdiuteen saakka ja se, joka pystyy aivan prinsessamaisen hienosti erottamaan julmaksi tulkittavan asenteen ja sitä paheksumaan, kuuluu joukossamme ansiokkaimpiin.

        Viha, joka oli myös klassinen pahe, ei ole suinkaan samaa kuin julmuus. Päin vastoin, julmuutta kohtaan kuuluukin nykyään tuntea vihaa, mitä enemmän, sitä ansiokkaampaa.

       Kuitenkin julmuus on aika vaikea käsite. Suomessa sen synonyyminä pidetään usein raakuutta, mikä viittaa epäkypsyyteen. Viroksikin julman ihmisen sanotaan olevan toores, tuore eli siis kypsymätön.      

     Tämä viitannee siihen, ettei lapsilla empatiakyky useinkaan ole kovin kehittynyt sikäli kuin asia koskee muita lajeja kuin ihmisiä. Niinpä hyönteisiltä saatetaan repiä siivet ja nauraa sitten niiden hullunkuriselle käytökselle.

       Julmuutta pidettiin kyllä jo entisaikaan paheena. Vanhoissa 1600-luvun kansallisuuksien kavalkadeissa julmuuden selitettiin olevan erityisesti muutamien kansojen pahe. Yksi sellainen olivat ruotsalaiset.

        Dostojevskin Karamazovin veljesten Ivan kuitenkin suorastaan julisti, ettei hän voi antaa koskaan Jumalalle anteeksi sitä, että yksi viaton lapsi ruoskittiin hengiltä. Mikään ei voi oikeuttaa sitä. Siispä Jumala on paha.

       Kysymys Jumalan oikeudesta julmuuteen saattaa ollakin avain entisaikojen julmuuskäsityksen ymmärtämiseen. Se ei ole sellaisenaan paha asia.

       Olemme vanhan käsityksen mukaan kaiketi kaikki Jumalan kädessä, mutta useita meistä hän kohtelee hirvittävällä tavalla. 1700-luvulla kerrottiin, miten ihmiset Lissabonin maanjäristyksessä hautautuivat raunioiden alle ja kituivat siellä päiväkausia. Miksi Jumala tällaista salli?

       Huomaan, että on olemassa kirjakin, joka käsittelee teodikeaongelmaa Lissabonin maanjäristyksestä holokaustiin. Mikä oikeus millään olennolla tosiaankaan olisi sallia tällaisia kauhistuksia? Jos sellainen olento on, häntä lienee pidettävä lähinnä paholaisena, kuten antiikin Astartea, joka vaati lapsiuhreja. 1700-luvun heräävä inhimillinen ylpeys ei voinut olla nostamatta esille näitä kysymyksiä.

       Pidämme roomalaisia erittäin julmina muistaessamme tuhannet ristiinnaulitut, gladiattoriesitykset, ja ihmisten syöttämiset pedoille. Kuitenkaan julmuudesta sellaisenaan ei välttämättä ylpeilty. Titus Livius jopa esittää roomalaisten ylpeydenaiheena heidän lempeytensä:  

       Entisaikojen roomalaiset saavat Liviukselta aina silloin tällöin tunnustusta, jopa aika yllättävistä asioista. Albalaisten petollinen päällikkö Mettius teloitettiin repimällä hänet vaunujen välissä kahtia.

       Se oli kauhea tapaus, josta kaikki käänsivät päänsä pois. Kuitenkin, kertoo Livius ”Se oli ensimmäinen ja viimeinen roomalaisten antama rangaistus, jonka kohdalla unohdettiin inhimillisyyden lait. Muuten voidaan ylpeillä sillä ettei mikään kansa ole käyttänyt lempeämpiä rangaistuksia.”

        Toki ylpeileminen on aina kuulunut kaikkien kansakuntien oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Kuitenkin tämän kertoo historioitsija, joka tuntee niin Alban kuin Karthagon hävittämisen, legioonien desimoinnin, vestaalien elävältä hautaamisen ja monia muita vastaavia asioita.

       Kirjoittajan elämä sijoittuu Kristuksen syntymän molemmin puolin, eivätkä gladiaattoritaistelutkaan toki olleet hänelle suinkaan tuntemattomia, vaikka Neron vainot tapahtuivat vasta hänen kuolemansa jälkeen. Yhtä kaikki: Livius tunsi vahvasti, että valtakunta ja nimenomaan sen kansan moraali oli hänen aikanaan nopeasti rappeutumassa:

  Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty köyhyyttä ja säästäväisyyttä näin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki muukin. (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).

 

       Julmuuden ongelma on epäilemättä vanha eikä julmuutta siis ole muinaisessakaan maailmassa sellaisenaan ainakaan aina hyveenä pidetty, vaikka se ei ns. kuolemansynteihin tai suurimpiin paheisiin kuulunutkaan. Jossakin mielessä julmuus kuitenkin oli entisaikaan aivan ilmeisesti kuulunut hyväksyttäviin ominaisuuksiin. Mistä lienee ollut kysymys?

       Kysymys oli epäilemättä siitä, että kärsimystä pidetiin, ainakin ennen aspiriinin keksimistä, ihmiseloon väistämättä kuuluvana asiana ja usein myös tarpeellisena. Kohtuuton empatia olisi estänyt toimimasta hyveellisesti ja mielekkäästi.

       Ajatelkaamme vaikkapa lasten kasvattamista. Vielä 1950-luvulle saakka voimissaan olleen näkemyksen mukaan lapset oli kasvatettava väkivallan eli kivun kautta oppimaan hyveellisiksi ja tulemaan kunnon kansalaisiksi. Pieksämisen laiminlyöminen ei ollut hyväksyttävää, vaan tuomittavan heikkouden merkki.

       Kipu ymmärrettiin asiaksi, jota hyveellisen ihmisen täytyi kyetä tuottamaan lähimmäisilleen, kuten lääkäri ei saanut jättää sahaamatta irti jäsentä, jonka tulehtuminen aiheuttaisi kuolion. Teurastaja ei saanut armahtaa käsittelemäänsä karjaa eikä pyöveli sitä ihmistä, joka kuului hänen käsiteltäviinsä -en nyt käytä tässä sanaa asiakas.

       Tässä en nyt puhukaan siitä, miten suuret ja ylistetyt kuninkaat tappoivat summamutikassa tuhansittain ihmisiä ja ylpeilivät sillä: Saul löi tuhat, mutta David kymmenen tuhatta. Sitä paitsi monet kansat hävitettiin viimeistä ihmistä ja jopa eläintä myöten lukemattomissa holokausteissa.

     Kuitenkin esimerkiksi pyöveliä pidettiin jollakin tavalla syntisenä ja halveksittavana ja häntä kehotettiin rukoilemaan paljon. Luulen, ettei hän esimerkiksi saanut nauttia työstään ja yleensä hänen piti pyytää uhriltaan anteeksi ennen toimenpidettä, joka sentään oli oikeuden päätöksen mukainen.

        Kaikessa tässä oli kyse jonkinasteisesta julmuudesta eli empatian tukahduttamisesta. Koska itse asiat olivat välttämättömyyden sanelemia, ei julmuus niiden yhteydessä ollut pahe, väärä empatia sen sijaan olisi ollut sitä.

       Teollinen ja jälkiteollinen yhteiskunta on etääntynyt kauas siitä elämänmuodosta, jossa jokainen vuorollaan myös joutui tappamaan saadakseen syötävää. Vaikka ei olisi ollut teurastaja, joutui nyt ainakin päästämään päiviltä kanan tai porsaan. Moni sai siinä taistella heikkouttaan vastaan, mutta ainahan ne hommat hoidettiin, eikä se niin vaikeaa ollutkaan.

       Nykyään vain metsästäjät ja harvalukuiset teurastajat ovat näin lähellä sitä asiaa, jossa tietynlainen julmuus on hyve eikä pahe. Lääkäritkään eivät saa antaa toimenpiteen kivuliaisuuden häiritä työnsä onnistumista. Nämä ovat pieniä arkaaisen maailman saarekkeita maailmassa, jossa vanhat perusarvot ovat kääntyneet nurin ja usein kehittyneen absurdiuteen asti.

       Kuitenkin tämä uusi normisto, joka on kehittynyt huippuunsa vasta viimeisten 50-100 vuoden aikana, edustaa vain pintaa. Hyvin lähellä pinnan alla ovat ne perusvaistot, joita jokapäiväinen väkivaltaviihde kosiskelee ja jotka poikkeusolot hyvin helposti nostavat pintaan.

       Ajatelkaamme vain maailmansotia, Ukrainan sotaa… Luulenpa, että ihminen on vielä aika raaka olento, niin kypsältä ja jopa ylikypsältä kuin hän nyt ainakin täällä Euroopassa haluaa näyttää. Irstaudella briljeeraaminen ja sen ylentäminen julmuuden vastakohdaksi on falskia ja pinnallista. Muistakaamme vain tämä hippiliikkeen tunnus make love, not war, jossa tämä salto mortale oli jo tehty.

       Kun ylennämme irstauden rakkaudeksi ja julistamme ”rakkauden” ainoaksi hyväksi, hylkäämme klassisen hyveen (virtus) käsitteen sen kaikessa moninaisuudessa. Silloin olemme jo syvällä barbariassa. Mutta tällaisestahan on kokemusta jo antiikin ajoilta ( vrt. Vihavainen: Haun livius tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).