Shop, shop, til you drop!

 

Hillittömät kuluttajat

 

Etenkin petoeläimet osoittavat suurta hillittömyyttä repiessään kiihkoissaan saaliseläintä kappaleiksi ja ahmiessaan mahdollisimman suuria paloja ennen kuin lajitoveri ehtii saamaan enemmän. Myös lokeilla, jotka eivät ole petoja, on huomaavinaan samanlaisia ominaisuuksia ja eroaako alennusmyyntiin rynnänneen naislauman käytös paljoakaan edellisistä?

Menneinä aikoina ahneutta, josta tässä on kysymys, arvosteltiin sangen ankarastikin ja nähtiin siinä useimpien paheiden, syntien ja onnettomuuksien juurisyy, muodikasta käsitettä käyttääkseni.

Uskonnollisella puolella asia oli aika selvä: syntiähän se ahneus oli, vaikka toisaalta ei ollut vanhurskasta sekään, että kaivettiin talentti maahan, eikä sen sijaan tienattu sillä lisää rahaa -tarvittiinko tuota rahaa oikeasti, ei kerrota.

Joka tapauksessa, Vanha Testamentti, joka on lempikirjojani, jyräyttää siekailematta tuomionsa myös ahneuden synnistä, jota aikamme neitimäiset papit tyytyvät hyssyttelemään ja suvaitsemaan.

Tähän tapaan sanoivat vanhan ajan juurevat sanantulkitsijat:

torstai 4. kesäkuuta 2015

Ahneus

Ahneus

 

Mitä oikeastaan onkaan ahneus? Tämän maailman lapsille se näyttää olevan ensimmäinen hyve, jonka vajavaisuus on synneistä suurin. Eikö meidän todellinen tarkoituksemme tässä maailmassa olekin tehdä työtä niska limassa aamusta iltaan ja mielellään ilman mitään lomia, ja kehdosta hautaan, jotta menestyisimme ja olisimme markkinavoimille otolliset?

Eikö ahneus olekin se jalo ominaisuus, joka viime kädessä toimii koko yhteiskuntamme kehityksen moottorina ja jonka ansiosta kehitys ja edistys ovat niin reippain askelin tuoneet meille myös kaikkinaiset ruumiin ja hengen hedelmät vauraudesta hamaan tasa-arvoon?

Konsumerismi eli vimma hankkia ja kuluttaa tavaraa sen itsensä vuoksi on muuan länsimaisen yhteiskunnan jalostama ”killer app”, kuten Niall Ferguson asian ilmaisee.

Muualla se oli kauan alikehittynyt ja niinhän se ennen oli meilläkin. Yleensä talonpoikaiseen elämänmuotoon on kaikkialla kuulunut käsitys ”riittävästä” toimeentulosta, jonka ylittäminen oli synti. Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus –samaa perhettä kaikki tyynni.

Mutta nyt on kaikki toisin. Puuttuva halu käyttää kaikki meille täällä maan päällä annettu aika rahan hankkimiseen ja sen älyttömään haaskaamiseen on julistettu kerta kaikkiaan paheeksi.

Mehän teemme vähemmän työtä kuin amerikkalaiset! Ruotsalaisetkin puurtavat pitempää päivää ja palkitaan tästä hyveestään vähintäänkin jonkin Wahlroosin kauniilla kiitoksella. Mutta ei tämä vielä mitään. Kiinalaiset ja muut idän kansat ne vasta ahkeriksi ovatkin oppineet. Siellä todella kootaan aarteita maan päälle ja kasat ovat jo komeita. Otetaan siis heidät esikuviksi! Eikös olekin hyvä niin?

Vanhan kansan edustajana minusta on aina tuntunut, että tässä nyt jokin niin sanotusti mättää ja ottaakseni asioista selvän, avasin kirjoistani kallisarvoisimman, isovanhempieni aikoinaan perintönä saaman ja edelleen jälkipolville luovuttaman Raamatun, sen, jota koristavaa Gustave Dorén kuvitus.

Pelkkä vilkaisu hakemistoon auttoi minua ymmärtämään, missä me tänä aikana oikeasti menemme ja mihin suuntaan. Tuo lahjomaton ja poliittisesti aivan epäkorrekti kirja, jota ei ole laadittu kenenkään mielistelemiseksi kertoo ahneudesta, tuosta viheliäisestä taipumuksestamme seuraavaa:

Ahneus. Se on tytymätöin tavarain halu ja sopimatoin kokoominen. Ahneutta ja tytymättömyyttä pitää vihattaman seuravaisten syitten tähden:

-Jumala käskee tytyväisyyden ja varoittaa ahneudesta

-ahneuden karttaminen ja tytyväisyys on suuri rikkaus

-on se pyhäin oikea omaisuus

-ruumiillisen elämän lyhykäisyys ja kuolevaisuus pitää meitä ahneudesta peljättämän

-Ylönpalttisuus on vahingollinen autuuden esteeksi ja ei mihinkään hyödyllinen

-Vatsan murheella ei saada mitään aikoin

-ahneus, viimeisen maailman suuri synti

-se on synti, joka vissimmän kadotuksen myötänsä tuo

-se on synti, joka kutsutaan epäjumalan palvelukseksi

-se on pakanallinen synti

se on hulluuden synti, joka ahnetta itse vahingoitsee

-se on synti, joka maan ja valtakunnan turmelee: erinomattain, koska se esivallan tykönä löytyy

Ahneet ovat tytymättömät:

-vahingoitsevat itsensä

-öykkävät tavarastansa

-vetävät, Jumalan vihan, rangaistuksen ja kirouksen päällensä

-ahneus on pahuuden synti

-sen tähden saattaa se paljo syntiä matkaan

-jumalan ja hänen sanansa ylönkatseen

-armottomuuden

-vääryyden, valapattoisuuden ja valheen

-murhan ja tapon

-kavaluuden ja petoksen

-ahneus tuo myös rangaistuksen myötänsä ahneille

-sydämmen surettavaisen murheen ja levottomuuden

-kansan kiroilemisen ja pahan puheen

-ahneen huoneen hävityksen ja hänen tavaransa hajotuksen

-iankaikkisen kadotuksen

Ahneuden hillitsemiseksi pitää vatsamurhe pantaman pois

-voittohimo tukahdutettaman

-tutkittaman ja ajateltaman kuolevaisuutta

-uskollisesti rukoiltaman

-maailman rakkautta vastaan

Ahneuteen ovat vikapäät olleet:

-Laban,

-Bileam

-Achan

-Samuelin pojat

-Saul

-Nabal

-Achab

-Gehasi

-se nuori mies

-Judas

-Ananias ja Saphira

-Simon Velho

-Felix

 

Siinä terveisiä itse kullekin. Miltäpä tuntuisi Rinteestä, Lylystä ja muista sankareista saada nimensä listan jatkeeksi?

Ahneus, kuten naisvaltikka, matkaansaattaa valtakuntain tuhon. Pois se nyt meistä, koska uhkaa surkein tuho! Apage, Satana! Vade retro!

Konsumerismi, tuo länsimaisen kulttuurin suuri edistysvoima (ks. Vihavainen: Haun killer apps tulokset) on nykyään laskettu hyveeksi, kuten tiedämme. Sankarittaremme tässä ajassa on alati uusissa vaatteissa sipsutteleva nuori nainen (ks. Vihavainen: Haun bauman nomadi tulokset), jonka lifestyle on korkeinta luokkaa ja joka viis veisaa omaisuudesta -josta pitäisi huolehtiakin.

Kun ihmisen todelliset tarpeet pystytään tyydyttämään monipuolisesti, on tuotantopuolella pakko luoda keinotekoisia tarpeita ja vaikkapa määrätä jonkin kukkaron hinta järjettömäksi. Silloin sillä on näyttöarvoa, jota muut kadehtivat (Vihavainen: Haun veblen tulokset).

Mainitsen sivumennen, ettei ikuinen pihistely ja köyhyydessä kärvistely varmastikaan ole sinänsä hyveellistä, vaikka voikin olla monelle vastenmielinen pakko. Rahan haalimiselle omistettu elämä ei välttämättä ole valinta, vaan ahdinko, johon on jouduttu syystä tai toisesta. Hyvähän se on jne.

Argumentti on ihan kelvollinen, jos nyt ei ajatella sitä, mitä tässä tarkoitan, eli kulutuksen arvoa sinänsä, normaalin tarpeentyydytyksen jälkeen. Mitä tuo jälkimmäinen tarkoittaa, on tietenkin vahvasti kulttuurisidonnaista. Olemme oppineet vaatimaan korkeaa tasoa ja tarvittaessa opimme vielä jotakin muutakin.

Vielä 1970-luvulla opetettiin peruskoulun taloustiedon oppikirjoissa säästäväistä elämäntapaa ja paljastettiin mainosmiesten kavala toiminta, jonka tarkoituksena oli vain saada kukuttaja ostamaan tarpeetonta tavaraa. Eipä taitaisi enää mennä moinen ideologia läpi.

Jeremiadiin ei meillä ilmeisesti ole syytä, sillä tässä maassa asuvat maailman tyytyväisimmät ihmiset, joita myös onnellisimmiksi sanotaan, kun sana niin on haluttu jostakin syystä kääntää.

Todellinen onnihan ei synny omistamisesta ja kulutuksesta ja niiden aiheuttama tyytyväisyyskin taitaa jäädä aina lyhytaikaiseksi. Omistamisen piiriin ei varamaankaan voida laskea enempää terveyttä, rakkautta, kuin henkistä itsenäisyyttä, joka säästää ihmispolon niin kalvalta kateudelta kuin ylenmääräiseltä ja jäytävältä ahneudelta.

Muuan sadan vuoden takainen laulu on varmasti aina ajankohtainen niille, jotka sen sanoma tavoittaa:

https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?&q=oi+kiitos+sa+luojani+armollinen&&mid=7944FFEBDE0988FAC97F7944FFEBDE0988FAC97F&&FORM=VRDGAR

 

Ahneus

Ahneus

Mitä oikeastaan onkaan ahneus? Tämän maailman lapsille se näyttää olevan ensimmäinen hyve, jonka vajavaisuus on synneistä suurin. Eikö meidän todellinen tarkoituksemme tässä maailmassa olekin tehdä työtä niska limassa aamusta iltaan ja mielellään ilman mitään lomia, ja kehdosta hautaan, jotta menestyisimme ja olisimme markkinavoimille otolliset?

Eikö ahneus olekin se jalo ominaisuus, joka viime kädessä toimii koko yhteiskuntamme kehityksen moottorina ja jonka ansiosta kehitys ja edistys ovat niin reippain askelin tuoneet meille myös kaikkinaiset ruumiin ja hengen hedelmät vauraudesta hamaan tasa-arvoon? Konsumerismi eli vimma hankkia ja kuluttaa tavaraa sen itsensä vuoksi on muuan länsimaisen yhteiskunnan jalostama ”killer app”, kuten Niall Ferguson asian ilmaisee. Muualla se oli kauan alikehittynyt ja niinhän se ennen oli meilläkin. Yleensä talonpoikaiseen elämänmuotoon on kaikkialla kuulunut käsitys ”riittävästä” toimeentulosta, jonka ylittäminen oli synti. Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus –samaa perhettä kaikki tyynni.

Mutta nyt on kaikki toisin. Puuttuva halu käyttää kaikki meille täällä maan päällä annettu aika rahan hankkimiseen ja sen älyttömään haaskaamiseen on julistettu kerta kaikkiaan paheeksi. Mehän teemme vähemmän työtä kuin amerikkalaiset! Ruotsalaisetkin puurtavat pitempää päivää ja palkitaan tästä hyveestään vähintäänkin jonkin Wahlroosin kauniilla kiitoksella. Mutta ei tämä vielä mitään. Kiinalaiset ja muut idän kansat ne vasta ahkeriksi ovatkin oppineet. Siellä todella kootaan aarteita maan päälle ja kasat ovat jo komeita. Otetaan siis heidät esikuviksi! Eikös olekin hyvä niin?

Vanhan kansan edustajana minusta on aina tuntunut, että tässä nyt jokin niin sanotusti mättää ja ottaakseni asioista selvän, avasin kirjoistani kallisarvoisimman, isovanhempieni aikoinaan perintönä saaman  ja edelleen jälkipolville luovuttaman Raamatun, sen, jota koristavaa Gustave Dorén kuvitus.

Pelkkä vilkaisu hakemistoon auttoi minua ymmärtämään, missä me tänä aikana oikeasti menemme ja mihin suuntaan. Tuo lahjomaton ja poliittisesti aivan epäkorrekti kirja, jota ei ole laadittu kenenkään mielistelemiseksi kertoo ahneudesta, tuosta viheliäisestä taipumuksestamme seuraavaa:

Ahneus. Se on tytymätöin tavarain halu ja sopimatoin kokoominen. Ahneutta ja tytömättömyyttä pitää vihattaman seuravaisten syitten tähden:

-Jumala käskee tytyväisyyden ja varoittaa ahneudesta

-ahneuden karttaminen ja tytyväisyys on suuri rikkaus

-on se pyhäin oikea omaisuus

-ruumiillisen elämän lyhykäisyys ja kuolevaisuus pitää meitä ahneudesta peljättämän

-Ylönpalttisuus on vahingollinen autuuden esteeksi ja ei mihinkään hyödyllinen

-Vatsan murheella ei saada mitään aikoin

-ahneus, viimeisen maailman suuri synti

-se on synti, joka vissimmän kadotuksen myötänsä tuo

-se on synti, joka kutsutaan epäjumalan palvelukseksi

-se on pakanallinen synti

se on hulluuden synti, joka ahnetta itse vahingoitsee

-se on synti, joka maan ja valtakunnan turmelee: erinomattain, koska se esivallan tykönä löytyy

Ahneet ovat tytymättömät:

-vahingoitsevat itsensä

-öykkävät tavarastansa

-vetävät, Jumalan vihan, rangaistuksen ja kirouksen päällensä

-ahneus on pahuuden synti

-sen tähden saattaa se paljo syntiä matkaan

-jumalan ja hänen sanansa ylönkatseen

-armottomuuden

-vääryyden, valapattoisuuden ja valheen

-murhan ja tapon

-kavaluuden ja petoksen

-ahneus tuo myös rangaistuksen myötänsä ahneille

-sydämmen surettavaisen murheen ja levottomuuden

-kansan kiroilemisen ja pahan puheen

-ahneen huoneen hävityksen ja hänen tavaransa hajotuksen

-iankaikkisen kadotuksen

Ahneuden hillitsemiseksi pitää vatsamurhe pantaman pois

-voittohimo tukahdutettaman

-tutkittaman ja ajateltaman kuolevaisuutta

-uskollisesti rukoiltaman

-maailman rakkautta vastaan

Ahneuteen ovat vikapäät olleet:

-Laban,

-Bileam

-Achan

-Samuelin pojat

-Saul

-Nabal

-Achab

-Gehasi

-se nuori mies

-Judas

-Ananias ja Saphira

-Simon Velho

-Felix

Siinä terveisiä itse kullekin. Miltäpä tuntuisi Rinteestä, Lylystä ja muista sankareista saada nimensä listan jatkeeksi?

Ahneus, kuten naisvaltikka, matkaansaattaa valtakuntain tuhon. Pois se nyt meistä, koska uhkaa surkein tuho! Apage, Satana! Vade retro!

Keinotekoisesta paratiisista ja uudesta onnen tavoittelusta

 

Arvojen muutoksesta

 

Nykyinen länsimainen tapa ymmärtää onni poikkeaa suuresti antiikin klassisista esikuvista. Eivät silloinkaan kaikki kyenneet käsittämään, mitä tarkoitti ajatus siitä, että onni merkitsee hyvettä, joka loi ihmiselle kestävän maineen monumentin ja oli kultaa kalliimpi.

Keskiaika oli vielä antiikkia suorasukaisempi. Hyveen vastakohta oli pahe, synti, ja Danten Helvetissä saivat kaikki syntiset ansaitun palkkansa, elleivät saaneet sitä jo maan päällä. Ehkäpä heille jopa kostettiin molemmissa? (vrt. Vihavainen: Haun limbosta tulokset).

On syystä huomautettu, että kristinusko vielä siinä muodossa, kuin se käytännössä esiintyi 1900-luvullakin, kantoi mukanaan keskiaikaa. Danten Jumalainen näytelmä ei silloin vielä ollut aivan toisesta maailmasta, vaikka kukaties harhaoppinen.

Aikamme suuret ja pienet moralistit ja muut kilvoittelijat pyrkivät sen sijaan täysin toisenlaisiin päämääriin, eli toisen näköiseen onnellisuuteen kuin mihin pyrittiin antiikin aikoina tai edes satakunta vuotta sitten. Entiset paheet on nyt korotettu hyveiksi.

Tämä koskee nimenomaan vanhojen kardinaalihyveiden vastakohtia: viisauden, urhoollisuuden, oikeamielisyyden ja kohtuullisuuden sijasta jalustalle on nostettu monomaaninen typeryys hyviksi julistettujen asioiden palvelemisessa, pelkuruus lauman edessä, puolueellisuus tiedonvälityksessä, politiikassa ja liike-elämässä ja äärimmäisyyksiin pyrkiminen kaikessa mahdollisessa.

Ilmiö on itse asiassa kulttuurissamme aivan läpikäyvä (ks. Vihavainen: Haun pahe tulokset).

Myös kristilliseltä kannalta arvojen uudelleenarviointi on ollut nopea ja täydellinen, mikä ei ole yllätys, kun itse kristillisyyskin on jo tosiasiassa ahdistettu kulttuurissamme marginaaliin ja sen julkinen tunnustaminen alkaa olla monessa tapauksissa lainvastaista.

Tämä on epäilemättä askel eteenpäin sillä tiellä, jolle länsimainen kulttuuri lähti jo 1700-luvulla. Minne tie johtaa, ei ole vaikea arvata. Ainakaan ei enää näytä siltä, että se johtaisi kaikkien maailman kansojen yhteiseen maailmaan, jossa vallitsee yleinen konsensus arvoista ja niiden järjestyksestä.

Päinvastoin. Ne muita kulttuureita edustavat maat, jotka vielä muutama vuosikymmen sitten olivat kiinteästi ihailleet ja seuranneet länsimaisen kulttuurin arvoja ja muotoja, ovat yhä useammin tehneet täyskäännöksen. Ajatelkaamme nyt vaikka Irania, Afganistania, Turkkia…

Myös entiselle Neuvostoliiton muhamettilaiselle alueelle on hiipinyt keskiaikainen fundamentalismi ja mitäpä voimme sanoa itse Venäjästäkään. Samoin kuin Hitlerin Saksa aikoinaan, se yrittää julistaa arkaaista toisen aikakauden oppia, johon ei usko itsekään.

Vielä puolisentoista vuosisataa sitten arvojen järjestys lännessäkin oli toinen. Näyttää siltä, että vanhan arvomaailman tuhoutuminen niin sanotussa modernisaatioprosessissa on itse asiassa tapahtunut lopullisesti vasta konsumerismin vallankumouksessa.

Venäjä oli siinäkin asiassa sata vuotta länttä jäljessä.

Tuo konsumerismi, mammonan loputon palveleminen taas on varsin tuore asia. Silmäys isovanhempiemme ja isoisovanhempiemme ajan keskeisiin dokumentteihin ei ole vailla kiinnostavuutta. Vanhaan tietysti ei ole enempää mahdollista kuin mitään syytäkään palata eikä sitä edes haikailla.

Sen sijaan sinne päin  vikaiseminen voi antaa tarpeellista perspektiiviä omaankin aikaamme.

1800-luku oli monessa suhteessa huonoa ja jopa hirmuista aikaa, jonka aineelliset reunaehdot olivat kovat. Sellaisia olivat sitten saarnatkin, joita yhtenäiskulttuurin pauloissa oleville tai vielä ankarampia herätysliikkeitä seuraaville seurakuntalaisille luettiin.

Meidän aikamme arvot eivät olisi saaneet tuon ajan moraalinvartijoilta mitään armoa. Muuan esimerkki olkoon se, miten esitettiin ahneuden synti:

torstai 4. kesäkuuta 2015

Ahneus

Ahneus

 

Mitä oikeastaan onkaan ahneus? Tämän maailman lapsille se näyttää olevan ensimmäinen hyve, jonka vajavaisuus on synneistä suurin. Eikö meidän todellinen tarkoituksemme tässä maailmassa olekin tehdä työtä niska limassa aamusta iltaan ja mielellään ilman mitään lomia, ja kehdosta hautaan, jotta menestyisimme ja olisimme markkinavoimille otolliset?

Eikö ahneus olekin se jalo ominaisuus, joka viime kädessä toimii koko yhteiskuntamme kehityksen moottorina ja jonka ansiosta kehitys ja edistys ovat niin reippain askelin tuoneet meille myös kaikkinaiset ruumiin ja hengen hedelmät vauraudesta hamaan tasa-arvoon? Konsumerismi eli vimma hankkia ja kuluttaa tavaraa sen itsensä vuoksi on muuan länsimaisen yhteiskunnan jalostama ”killer app”, kuten Niall Ferguson asian ilmaisee. Muualla se oli kauan alikehittynyt ja niinhän se ennen oli meilläkin. Yleensä talonpoikaiseen elämänmuotoon on kaikkialla kuulunut käsitys ”riittävästä” toimeentulosta, jonka ylittäminen oli synti. Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus –samaa perhettä kaikki tyynni.

Mutta nyt on kaikki toisin. Puuttuva halu käyttää kaikki meille täällä maan päällä annettu aika rahan hankkimiseen ja sen älyttömään haaskaamiseen on julistettu kerta kaikkiaan paheeksi. Mehän teemme vähemmän työtä kuin amerikkalaiset! Ruotsalaisetkin puurtavat pitempää päivää ja palkitaan tästä hyveestään vähintäänkin jonkin Wahlroosin kauniilla kiitoksella. Mutta ei tämä vielä mitään. Kiinalaiset ja muut idän kansat ne vasta ahkeriksi ovatkin oppineet. Siellä todella kootaan aarteita maan päälle ja kasat ovat jo komeita. Otetaan siis heidät esikuviksi! Eikös olekin hyvä niin?

Vanhan kansan edustajana minusta on aina tuntunut, että tässä nyt jokin niin sanotusti mättää ja ottaakseni asioista selvän, avasin kirjoistani kallisarvoisimman, isovanhempieni aikoinaan perintönä saaman ja edelleen jälkipolville luovuttaman Raamatun, sen, jota koristaa Gustave Dorén kuvitus.

Pelkkä vilkaisu hakemistoon auttoi minua ymmärtämään, missä me tänä aikana oikeasti menemme ja mihin suuntaan. Tuo lahjomaton ja poliittisesti aivan epäkorrekti kirja, jota ei ole laadittu kenenkään mielistelemiseksi kertoo ahneudesta, tuosta viheliäisestä taipumuksestamme seuraavaa:

Ahneus. Se on tytymätöin tavarain halu ja sopimatoin kokoominen. Ahneutta ja tytömättömyyttä pitää vihattaman seuravaisten syitten tähden:

-Jumala käskee tytyväisyyden ja varoittaa ahneudesta

-ahneuden karttaminen ja tytyväisyys on suuri rikkaus

-on se pyhäin oikea omaisuus

-ruumiillisen elämän lyhykäisyys ja kuolevaisuus pitää meitä ahneudesta peljättämän

-Ylönpalttisuus on vahingollinen autuuden esteeksi ja ei mihinkään hyödyllinen

-Vatsan murheella ei saada mitään aikoin

-ahneus, viimeisen maailman suuri synti

-se on synti, joka vissimmän kadotuksen myötänsä tuo

-se on synti, joka kutsutaan epäjumalan palvelukseksi

-se on pakanallinen synti

se on hulluuden synti, joka ahnetta itse vahingoitsee

-se on synti, joka maan ja valtakunnan turmelee: erinomattain, koska se esivallan tykönä löytyy

Ahneet ovat tytymättömät:

-vahingoitsevat itsensä

-öykkävät tavarastansa

-vetävät, Jumalan vihan, rangaistuksen ja kirouksen päällensä

-ahneus on pahuuden synti

-sen tähden saattaa se paljo syntiä matkaan

-jumalan ja hänen sanansa ylönkatseen

-armottomuuden

-vääryyden, valapattoisuuden ja valheen

-murhan ja tapon

-kavaluuden ja petoksen

-ahneus tuo myös rangaistuksen myötänsä ahneille

-sydämmen surettavaisen murheen ja levottomuuden

-kansan kiroilemisen ja pahan puheen

-ahneen huoneen hävityksen ja hänen tavaransa hajotuksen

-iankaikkisen kadotuksen

Ahneuden hillitsemiseksi pitää vatsamurhe pantaman pois

-voittohimo tukahdutettaman

-tutkittaman ja ajateltaman kuolevaisuutta

-uskollisesti rukoiltaman

-maailman rakkautta vastaan

Ahneuteen ovat vikapäät olleet:

-Laban,

-Bileam

-Achan

-Samuelin pojat

-Saul

-Nabal

-Achab

-Gehasi

-se nuori mies

-Judas

-Ananias ja Saphira

-Simon Velho

-Felix

 

Siinä terveisiä itse kullekin. Miltäpä tuntuisi Rinteestä, Lylystä ja muista sankareista saada nimensä listan jatkeeksi?

Ahneus, kuten naisvaltikka, matkaansaattaa onnettomuuden jo tässä ajassa. Se tuo valtakuntain tuhon. Pois se nyt meistä, koska uhkaa surkein tuho! Apage, Satana! Vade retro!

Nykyisessäkin maailmassa ahneuden synnillä on toki myös kriitikkonsa: siihen liittyvä konsumerismi hukuttaa maailmamme tarpeettomaan krääsään ja aiheuttaa lopulta sen itsemurhan, joka on onnettomuuksista suurin mahdollinen.

Mutta mitäpä saarnat vaikuttavat arkipäisässä? Menkääpä suuriin ostoskeskuksiin katselemaan, jos haluatte tietää. Omatunto saattaa ehkä joskus joillekin kolkutella siitä hyvästä, että he ovat menneet ostosparatiisiin nauttimaan hedelmiä, jotka olisi parempi jättää koskematta.

Mutta kyllä ne vain maistuvat miljoonille ja miljardeille päivästä toiseen. Yrittäkääpäs sulkea paratiisin portteja…

 

Moraalinen hirviö

 

Urhoolliset lurjukset

 

Sallustius, Catilinan salaliitto. Jugurthan sota. Suomentanut Marja Itkonen. Johdannon kirjoittanut Jaakko Suolahti. WSOY 1963, 172 s.

 

Kuinka kauan vielä koettelet kärsivällisyyttämme, Catilina (quousque tandem, Catilina, abutere patientia nostra)?

Näin aloitti Marcus Tullius Cicero ensimmäisen kuuluisan puheensa Catilinaa vastaan. Siinä hän ihmetteli, että moinen roisto yleensä vielä oli hengissä ja sen jälkeen teatraalisesti päivitteli, että tuo iljetys ja kaikkien kunnon ihmisten kauhu vielä kehtasi tulla Rooman senaattiin esiintymään.

Cicero oli silloin konsulina ja Catilina, joka oli turhaan tavoitellut tuota virkaa, oli aikonut murhata molemmat konsulit ja muuttaa Rooman tasavallasta tyranniaksi eli yksivallaksi.

Ciceron invektiivit Catilinaa vastaan kuuluvat jokaisen latinanlukijan perusaineistoon ja niitä on yleensä luettu ja ihailtu ennen muuta tyylinsä takia, eikä historiankirjoituksena.

Samaa voi jossakin määrin sanoa myös Sallustiuksesta. Häntä on arvostettu historiankirjoittajana, mutta pikemmin tyylin kuin kriittisyyden ja objektiivisuuden takia, vaikka näihinkin oli kyllä yritystä, kuten hän itse vakuuttaa.

Historian hengetär Kleio, latinaksi Clio oli kuitenkin yksi runottarista ja se oli yksi harvoista todelliselle patriisille sopivista askareista sotimisen lisäksi.

Menneiden ja tässä tapauksessa aivan äskettäistenkin tapahtumien valossa historioitsijan sopi myös tehdä havaintoja ihmisluonnosta ja kaikesta muustakin. Hän toimi yleensä moralistina ja filosofina ja oli tilaisuudessa tuomita eläviä ja kuolleita.

Sallustius valittaa aikansa turmeltuneisuutta, joka erosi jyrkästi edeltävien sukupolvien yksinkertaisesta ja hyveellisestä elämästä. Aikaisemmin ihmiset vielä elivät elämäänsä ilman kiihkeitä haluja, kukin tyytyi siihen mitä hänellä oli.

Vasta myöhemmin alettiin katsoa, että suurin mahti, kaupunkien ja kansakuntien alistaminen, merkitsee suurinta kunniaa.

Kun työteliäisyyden sijaan on tunkeutunut joutilaisuus, itsehillinnän ja kohtuuden sijaan mielivalta ja pöyhkeys, silloin muuttuu tapojen mukana myös ulkoinen tilanne.

Kaikki paras, mitä ihmiset saavat aikaan on hengen ilmausta, monet sen sijaan vaeltavat läpi elämän kuin unessa ja heille on vastoin luonnon vaatimusta ruumis ollut nautinnon lähde, sielu taakka… Minun nähdäkseni todella elää ja nauttii olemassaolostaan vain se, joka antautuneena johonkin tehtävään tavoittelee loistavasta teosta tai jalosta taidosta koituvaa kunniaa.

Sallustius yritteli aluksi politiikan alalla, mutta sai pian havaita, että siellä kunniantunnon, epäitsekkyyden ja hyveen tilalle rehottivat röyhkeys, lahjonta ja ahneus. Niinpä hän päätti jättää politiikan ja ryhtyä kirjoittamaan historiaa.

Hänen kohteensa, Lucius Catilina kuului ylhäiseen sukuun ja oli hyvin etevä monella alalla, mutta hänen mielensä oli alhainen ja kieroutunut. Hänen ruumiinsa pystyi uskonattomasti kestämään kylmää nälkää ja valvomista mutta paheet olivat vielä suuremmat:

Hän oli kylmäverinen, salakavala ja muuntumiskykyinen, pystyi teeskentelemään ja salaamaan mitä tahansa; hän himoitsi toiselle kuuluvaa, tuhlasi omaansa, hän oli kiihkeä intohimossaan, varsin kaunopuheinen, mutta harkintakyky puuttui, kertoo Sallustius.

Tässä kuvauksessa on taidettu esittää arkkityyppinen narsisti ja jopa ns. synkän kolmion persoonallisuus (ks. Vihavainen: Haun dark triad tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Catilinan ainoaksi intohimoksi tuli halu päästä valtion johtoon keinolla millä tahansa. Hänen intoaan lietsoivat kansalaisten turmeltuneet tavat, joita oli jäytämässä ennen muuta kaksi pahetta: ylellisyydenhalu ja ahneus.

Rooman turmeltuminen oli alkanut puunilaissotien jälkeen. Sitten lepo ja rikkaus -sinänsä molemmat toivottavia asioita, muuttuivat turmiollisiksi. Ensin kasvoi rahan ja sitten vallan himo. Ahneus tappoi kunniantunnon, rehellisyyden ja muut hyveet; niiden sijaan se opetti röyhkeyttä ja julmuutta, opetti halveksimaan jumalia ja uskomaan rahan voimaan.

Aluksi oli kunnianhimo, joka vielä on aika lähellä hyvettä, paitsi että kunnon mies pyrkii tavoitteeseensa rehellisin keinoin ja jälkimmäinen viekkaudella ja petoksella. Ahneuteen kuuluu taas rahan himo ja rahaa ei viisas ole koskaan halunnut; siihen ikään kuin sekoittunut tuhoavia myrkkyä, jotka herpaisevat miehisen ruumiin ja mielen; se on aina tyydyttämätön eikä mikään saa sitä vähenemään, ei yltäkylläisyys eikä puute.

Kun rikkautta ruvettiin pitämään kunniakkaana, alkoi moraalinen taju tylsistyä, köyhyys muuttui häpeäksi ja nuhteettomuutta alettiin pitää pahansuopuutena. Nuorisoon tuli nautinnonhalua, ahneutta ja ylimielisyyttä.

Catilina kokosi vaivattomasti ympärilleen kaikenkarvaiset heittiöt ja lurjukset, siveettömät ja irstailijat, velkaantuneet, murhamiehet ja temppelihäpäisijät ja niin edelleen. Catilina lahjoi avokätisesti turmeltunutta nuorisoa ja huhun mukaan se vietti myös luonnotonta elämää Catilinan talossa.

Catilinalla oli ollut nuoruudessaan rikollisia suhteita muun muassa Vestan papittareen ja hänen uskotaan surmauttaneen poikansakin. Tunnontuskat raastoivat hänen saastaista mieltään ja hänen kasvonsakin olivat kalvaat ja katseensa pälyilevä, käynti oli  milloin kiivasta ja milloin laahustavaa.

Oli miten oli, jopa nuorison enemmistö, mutta varsikin jalosukuiset ryhmittyivät kannattamaan Catilinaa. Tämä keräsi lopulta kannattajistaan kaksi legioonaa, jotka tosin olivat osittain vain kehnosti aseistettuja ja vehkeili myös gallialaisten kanssa päästäkseen valtaan.

Kapinallisten keinot kuvataan äärimmäisen kataliksi. Kultaista nuorisoa yllytettiin tappamaan omat isänsä ja sekasorron aikaan saamiseksi tulipaloja oli sytytettävä samanaikaisesti ympäri Roomaa.

Selvältä näyttää, että kuvauksen epämääräisyydestä huolimatta erityisesti köyhtyneet ja köyhät olivat muuan sellainen ryhmä, joka asetti toivonsa Catilinaan. Koko tarina tuo mieleen Dostojevskin Riivaajissa kuvatut šigaljovilaiset, murhat ja tuhopoltot keinoina vallan haltuun ottamiseen kuuluivat heidänkin ohjelmaansa ja arsenaaliinsa.

Aikalaistensa tapaan Sallustius esittää salaliiton kannattajien ja vastustajien mielipiteet heidän pitäminään puheina. Tässä ei oleteta, että henkilöt olisivat todella sanoneet sitä, mitä heidän suuhunsa pantiin, vaan ajateltiin, että heidän olisi pitänyt sanoa jotakin sellaista.

Koska salaliittolaiset olivat alivoimaisia, voitiin senaatissa keskustella siitä, mitä heidän kanssaan oli tehtävä, uhka tasavallalle ei ollut kuolettava.

Julius Caesar kannatti lempeitä otteita ja jopa anteeksiantoa, kun taas Marcus Porcius Cato oli jyrkällä laillisuuden kannalla. Caton kanta voitti ja Roomassa toimeenpantiin ankara poliittinen puhdistus. Catilinan legioonat lyötiin, mutta taistelu oli ankara.

Catilinan ympärille kerääntyneet lurjukset osoittivat nimittäin erittäin suurta urhoollisuutta ja peräänantamattomuutta, eikä yksikään vapaasyntyinen kansalainen antautunut vangiksi. Kaikilla kaatuneilla haavat olivat etupuolella ja itse Catilina taisteli hyvin urhoollisesti ja säilytti uhmamielensä loppuun saakka.

Voitto saatiin katkeralla hinnalla ja surmattujen kapinallisten joukossa monet saattoivat löytää sukulaisiaan ja ystäviään.

Joka tapauksessa Rooman tasavalta oli nyt pelastettu Catilinalta, mutta ennen pitkää siitä teki lopun omalla tavallaan Julius Caesar, josta alkoi keisarivallan aika, tasavallan ajan instituutiot näennäisesti säilyttäen vahva mies kokosi itselleen kaikki avainasemat ja kaiken vallan.

Dostojevski tunsi varmasti Sallustiuksen ja tuntuu siltä, että hänen Riivaajissaan on vaikutteita tältä antiikin auktorilta. Tosin myös salaperäisiä ja ainakin huhujen mukaan nihilistien sytyttämiä tulipaloja oli tuohon aikaan Pietarissa.

Mitä Putiniin ja hänen koplaansa tulee, sekin tuo elävästi mieleen Catilinan sellaisena kuin Sallustius on hänet kuvannut. Toki Putin oli vallanotossaan onnistuja, jota siinä suhteessa on pikemmin verrattava Caesariin ja hänen hallintojärjestelmäänsä, prinsipaattiin.

Caesaria vastaan sai Cicero sitten vuorostaan pitää puheitaan, mutta se ei enää auttanut. Kansalaissodan kauhuihin kyllästynyt kansa laski päänsä vapaaehtoisesti ikeen alle, kuten Tacitus asiaa kuvaa. Tasavaltaa Roomasta ei enää tullut.

 

Hyveen ja paheen välillä

 

Julmuus

 

Kun tutkistelee vanhoja käsityksiä ihmiselle sopimattomasta käytöksestä, synneistä tai paheista eli taipumuksista, joita hänellä on sellaisiin nähden ja toisaalta hyveistä, näkee varsin selkeän kehityskulun. Pahe on muuttunut hyveeksi.

Erityisen selvää tämä on parin suurimman kardinaalipaheen eli kuolemansynnin kohdalla. Ahneus (avaritia) on nyt kaiken kehityksen moottori (Vihavainen: Haun ahneus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Irstaus (luxuria) taas, nykyään yhä useammin rakkauden synonyymiksi ymmärrettynä, on niin ikään ylistetty ja tavoiteltu asia. Kaiken paheellisuuden ja synnin äiti, ylpeys, on ihmisen uusi normaali tila.

Kun Maksim Gorki pani näytelmähenkilönsä sanomaan Ihminen -se kuulostaa ylpeältä, hän lausui suorastaan uusimman ajan ja oklokraattisen vallankumouksen syntysanat (ks. Vihavainen: Haun ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Tarkemmin kuulostellessa tuossa tunnuksessa on vahva tyhmänylpeyden juonne. Dostojevski puolestaan kiteytti sanomansa kehotukseen nöyrry, ylpeä ihminen!

Nykyisessä kulutusyhteiskunnassa paheita ei halveksita, ainakaan klassisia paheita. Pikemmin niiden arvellaan olevan siunattuja asioita ja olemassa siksi, että ihminen voisi pitää hauskaa. Antiikin Kreikan pääpaheet olivat mielettömyys, pelkuruus, turmelus ja himo. Kristillisessä käsityksessä suurimmat synnit eli kuolemansynnit olivat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Huomaa myös järjestys.

Nykyaikaisen ihmisen silmin noissa luetteloissa on paljon typerältä ja vanhentuneelta kuulostavaa. Sitä paitsi yksi asia loistaa poissaolollaan. Missä on julmuus?

Nykyisen sukupolven maailmankatsomuksen mukaan hyveistä suurin on rakkaus, jota me ehdottomasti palvomme ja kannatamme, ilmenipä se millaisissa muodoissa tahansa. Irstaus on vain yksi rakkauden ulottuvuus nykyään sallitun ajattelutavan mukaan. Mikään irstauden muoto ei voi olla niin vastenmielinen, että se oikeuttaisi meitä sen tuomitsemaan tai edes hylkäämään.

Kaikenlaisen julmuuden sen sijaan tuomitsemme hyvin herkästi. Itse asiassa olemme tämän asian kehittäneet jo absurdiuteen saakka ja se, joka pystyy aivan prinsessamaisen hienosti erottamaan julmaksi tulkittavan asenteen ja sitä paheksumaan, kuuluu joukossamme ansiokkaimpiin.

Viha, joka oli myös klassinen pahe, ei ole suinkaan samaa kuin julmuus. Päin vastoin, julmuutta kohtaan kuuluukin nykyään tuntea vihaa, mitä enemmän, sitä ansiokkaampaa.

Kuitenkin julmuus on aika vaikea käsite. Suomessa sen synonyyminä pidetään usein raakuutta, mikä viittaa epäkypsyyteen. Viroksikin julman ihmisen sanotaan olevan toores, tuore eli siis kypsymätön. Tämä viitannee siihen, ettei lapsilla empatiakyky useinkaan ole kovin kehittynyt sikäli kuin asia koskee muita lajeja kuin ihmisiä. Niinpä hyönteisiltä saatetaan repiä siivet ja nauraa sitten niiden hullunkuriselle käytökselle.

Julmuutta pidettiin kyllä jo entisaikaan paheena. Vanhoissa 1600-luvun kansallisuuksien kavalkadeissa julmuuden selitettiin olevan erityisesti muutamien kansojen pahe. Yksi sellainen olivat ruotsalaiset.

Dostojevskin Karamazovin veljesten Ivan kuitenkin suorastaan julisti, ettei hän voi antaa koskaan Jumalalle anteeksi sitä, että yksi viaton lapsi ruoskittiin hengiltä. Mikään ei voi oikeuttaa sitä. Siispä Jumala on paha.

Kysymys Jumalan oikeudesta julmuuteen saattaa ollakin avain entisaikojen julmuuskäsityksen ymmärtämiseen. Se ei ole sellaisenaan paha asia.

Olemme vanhan käsityksen mukaan kaiketi kaikki Jumalan kädessä, mutta useita meistä hän kohtelee hirvittävällä tavalla. 1700-luvulla kerrottiin, miten ihmiset Lissabonin maanjäristyksessä hautautuivat raunioiden alle ja kituivat siellä päiväkausia. Miksi Jumala tällaista salli?

Huomaan, että on olemassa kirjakin, joka käsittelee teodikeaongelmaa Lissabonin maanjäristyksestä holokaustiin. Mikä oikeus millään olennolla tosiaankaan olisi sallia tällaisia kauhistuksia? Jos sellainen olento on, häntä lienee pidettävä lähinnä paholaisena, kuten antiikin Astartea, joka vaati lapsiuhreja. 1700-luvun heräävä inhimillinen ylpeys ei voinut olla nostamatta esille näitä kysymyksiä.

Julmuuden ongelma on epäilemättä vanha eikä julmuutta ole muinaisessakaan maailmassa sellaisenaan hyveenä pidetty, vaikka se ei ns. kuolemansynteihin tai suurimpiin paheisiin kuulunutkaan. Jossakin mielessä julmuus kuitenkin oli entisaikaan aivan ilmeisesti kuulunut hyväksyttäviin ominaisuuksiin. Mistä lienee ollut kysymys?

Kysymys oli epäilemättä siitä, että kärsimystä pidetiin, ainakin ennen aspiriinin keksimistä, ihmiseloon väistämättä kuuluvana asiana ja usein myös tarpeellisena. Kohtuuton empatia olisi estänyt toimimasta hyveellisesti ja mielekkäästi.

Ajatelkaamme vaikkapa lasten kasvattamista. Vielä 1950-luvulle saakka voimissaan olleen näkemyksen mukaan lapset oli kasvatettava väkivallan eli kivun kautta oppimaan hyveellisiksi ja tulemaan kunnon kansalaisiksi. Pieksämisen laiminlyöminen ei ollut hyväksyttävää, vaan tuomittavan heikkouden merkki.

Kipu ymmärrettiin asiaksi, jota hyveellisen ihmisen täytyi kyetä tuottamaan lähimmäisilleen, kuten lääkäri ei saanut jättää sahaamatta irti jäsentä, jonka tulehtuminen aiheuttaisi kuolion. Teurastaja ei saanut armahtaa käsittelemäänsä karjaa eikä pyöveli sitä ihmistä, joka kuului hänen käsiteltäviinsä -en nyt käytä tässä sanaa asiakas.

Tässä en nyt puhukaan siitä, miten suuret ja ylistetyt kuninkaat tappoivat summamutikassa tuhansittain ihmisiä ja ylpeilivät sillä: Saul löi tuhat, mutta David kymmenen tuhatta. Sitä paitsi monet kansat hävitettiin viimeistä ihmistä ja jopa eläintä myöten lukemattomissa holokausteissa.

Kuitenkin esimerkiksi pyöveliä pidettiin jollakin tavalla syntisenä ja halveksittavana ja häntä kehotettiin rukoilemaan paljon. Luulen, ettei hän esimerkiksi saanut nauttia työstään ja yleensä hänen piti pyytää uhriltaan anteeksi ennen toimenpidettä, joka sentään oli oikeuden päätöksen mukainen.

Kaikessa tässä oli kyse jonkinasteisesta julmuudesta eli empatian tukahduttamisesta. Koska itse asiat olivat välttämättömyyden sanelemia, ei julmuus niiden yhteydessä ollut pahe, väärä empatia sen sijaan olisi ollut sitä.

Teollinen ja jälkiteollinen yhteiskunta on etääntynyt kauas siitä elämänmuodosta, jossa jokainen vuorollaan myös joutui tappamaan saadakseen syötävää. Vaikka ei olisi ollut teurastaja, joutui nyt ainakin päästämään päiviltä kanan tai porsaan. Moni sai siinä taistella heikkouttaan vastaan, mutta ainahan ne hommat hoidettiin, eikä se niin vaikeaa ollutkaan.

Nykyään vain metsästäjät ja harvalukuiset teurastajat ovat näin lähellä sitä asiaa, jossa tietynlainen julmuus on hyve eikä pahe. Lääkäritkään eivät saa antaa toimenpiteen kivuliaisuuden häiritä työnsä onnistumista. Nämä ovat pieniä arkaaisen maailman saarekkeita maailmassa, jossa vanhat perusarvot ovat kääntyneet nurin ja usein kehittyneen absurdiuteen asti.

Kuitenkin tämä uusi normisto, joka on kehittynyt huippuunsa vasta viimeisten 50-100 vuoden aikana, edustaa vain pintaa. Hyvin lähellä pinnan alla ovat ne perusvaistot, joita jokapäiväinen väkivaltaviihde kosiskelee ja jotka poikkeusolot hyvin helposti nostavat pintaan.

Ajatelkaamme vain maailmansotia, Ukrainan sotaa… Luulenpa, että ihminen on vielä aika raaka olento, niin kypsältä ja jopa ylikypsältä kuin hän nyt ainakin täällä Euroopassa haluaa näyttää. Irstaudella briljeeraaminen ja sen ylentäminen julmuuden vastakohdaksi on falskia ja pinnallista. Muistakaamme vain tämä hippiliikkeen tunnus make love, not war, jossa tämä salto mortale oli jo tehty.

Kun ylennämme irstauden rakkaudeksi ja julistamme ”rakkauden” ainoaksi hyväksi, hylkäämme klassisen hyveen (virtus) käsitteen sen kaikessa moninaisuudessa. Silloin olemme jo syvällä barbariassa. Mutta tällaisestahan on kokemusta jo antiikin ajoilta ( vrt. Vihavainen: Haun livius tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

 

Vuosituhansien rajalla

 Ihmiskunnan etujoukoissa

Me uskomme tulevaisuuteen. Ja nykyisyyteenkin

 

Suuri megatrendi on naisellistanut länsimaisen kulttuurin hämmästyttävän lyhyessä ajassa, muutamassa vuosikymmenessä.

Kulttuurin syvärakenteissa on yleensä oletettu tapahtuvan muutoksia vasta pitkällä aikavälillä, ehkäpä pikemmin vuosisatojen kuin vuosikymmenten mittaan. Toki antiikissakin väitettiin joskus, että yksi ja sama sotajoukko saattoi ”rappeutua” hyvinkin nopeasti päästessään nautintojen ja joutilaisuuden makuun.

Tätä voi toki pitää jonakin muuna kuin varsinaisena kulttuurin muutoksena. Ilmeisesti siinä vain päästettiin irti sellaiset prosessit, joihin oli jo vahvoja valmiuksia olemassa.

Ajatelkaamme vaikkapa Venäjän keisarillisen armeijan muuttumista kurittomaksi roskajoukoksi muutamassa kuukaudessa sen jälkeen, kun sitä vuoden 1917  Helmikuun vallankumouksessa alettiin ”demokratisoida” (vt. Vihavainen: Haun kirpitšnikov tulokset).

Bolševistinen tihutyö viimeisteli nopeasti prosessin ja Leninin oli pakko pian valtaan päästyään sanoa, ettei tuosta armeijasta koskaan olisi mihinkään: oli luotava kokonaan uusi.

Kokonaisen jättiläisarmeijan murskannut taikasana oli ”vapaus” -svoboda. Itse asiassa kyseessä oli rajoittamattoman hillittömyyden idea, jota olisi ollut asianmukaisempaa nimittä venäläisellä sanalla ”volja”, kuten Jemeljan Pugatšov teki 1700-luvun lopulla.

Suurten murrosten aikoina syntyneet prosessit saattavat olla täysin odottamattomia: kukapa olisi etukäteen uskonut maailmansotien kaltaista mielettömyyttä mahdolliseksi? Eihän kukaan sellaiseen pyrkinyt. Ei tiettävästi pyri nytkään.

Järkytys eurooppalaisen kulttuurin äkillisen barbarisoitumisen takia oli syvää ja ravisteli itse perusasioita: tätäkö siis oli se maailmanhistoriallinen edistys, tuohonko johti kulttuuri, jonka piti muuttaa koko maailma tiedon, onnen ja oikeudenmukaisuuden paratiisiksi?

1800-luku oli valkoisen, eurooppalaisen miehen ja hänen luomansa kulttuurin suuri vuosisata. 1900-luku näki sen romahtamisen villi-ihmisen barbariaksi uusin ja entistä paljon tehokkaammin asein varustettuna.

2000-luku on lähes koko maailmassa ja erityisesti sen kehittyneissä osissa mitä selvimmin naisen vuosisata. Valkoinen mies nosti naisen yhteiskunnan periferiasta sen hallitsijaksi ja loi uususkonnon, jossa vannotaan nimenomaan naisellisten arvojen nimeen ja kumarretaan niitä absurdiuteen saakka.

Muutamassa kymmenessä vuodessa olemme päätyneet varauksetta ja pidäkkeettä tunnustamaan nautinnon, hellämielisyyden, egoismin ja tasa-arvon olevan kiistattomasti arvoista suurimpia. Niiden kritisointi ei ainoastaan aiheuta sosiaalisia rangaistuksia, vaan saattaa jopa johtaa oikeuslaitoksen langettamaan tuomioon.

No, mitäs vikaa noissa arvoisa ja niille rakentuvassa kulttuurissa sitten muka on? Olisiko niiden vastakohta jollakin tapaa parempi asiain tila?

Lähes jokainen joutuu epäilemättä myöntämän, että niin ei ole. Niinpä keskiaikaisen käsiterealismin metodeja seuraileva älymystön kelpo jäsen saattaakin tyytyväisenä päätellä elävänsä sellaisen moraalin maailmassa, joka on paras mahdollinen ja jonka pitää (moraalinen imperatiivi, ”soll”) ja täytyykin (kehityksen välttämättömyys, ”muss”) ennemmin tai myöhemmin vallita koko maailmaa.

Asiaan kuuluu, ettei siinä tunnusteta mitään aristoteelista kohtuutta. Suurten perusarvojen toteuttamisessa ei tämän kulttuurin mittojen mukaan koskaan voida mennä liian pitkälle. Itse asiassa niiden toteutumisesta ei voi edes puhua, elleivät ne ole saavuttaneet äärimmäistä pistettä. Tämän nerokkaan johtopäätöksen olen omin silmin saanut nähdä.

Kyseessä on sangen merkittävä kulttuurinen murros julkisesti tunnustetun ja hyväksytyn moraalikoodeksin tasolla. Miten syvä tämä murros on, emme tiedä. Ehkäpä sekin hajoaa pirstaleiksi kova paikan tullen ja jopa yhtäkkisesti, kuten kävi Venäjän armeijan kurille ja taisteluhengelle vuonna 1917?

Elämme erittäin vaarallisia aikoja, eikä ole pois suljettua, että suurkaupunkien ihmismassat vielä piankin joutuvat taustelemaan olemassaolostaan eikä se yltäkylläisyys, joka mahdollisti uuden moraalin, äkkiä olekaan massojen ulottuvilla.

Nykyajan ihminen luulee likinäköisyydessään noudattavansa klassisia hyveitä täydellisemmin kuin hänen edeltäjänsä koskaan. Ellei näin ole, on vika noissa vanhentuneissa normeissa, jotka ansaitsevatkin tulla hylätyiksi.

Mutta millaisia ne oikeastaan olivat ja missä määrin aikakautemme pystyy niiden tasolle pääsemään?  Entä ovatko ne tosiaan edes tavoittelemisena arvoisia?

Ehkä kannattaa vilkaista paria esimerkkiä:

Julmuus ja sen vaihtoehdot

Kun tutkistelee vanhoja käsityksiä ihmiselle sopimattomasta käytöksestä, synneistä tai paheista eli taipumuksista, joita hänellä on sellaisiin nähden ja toisaalta hyveistä, näkee varsin selkeän kehityskulun. Pahe on muuttunut hyveeksi.

Erityisen selvää tämä on parin suurimman kardinaalipaheen eli kuolemansynnin kohdalla. Ahneus (avaritia) on nyt kaiken kehityksen moottori (Vihavainen: Haun ahneus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Irstaus (luxuria) taas, nykyään yhä useammin rakkauden synonyymiksi ymmärrettynä, on niin ikään ylistetty ja tavoiteltu asia. Kaiken paheellisuuden ja synnin äiti, ylpeys, on ihmisen uusi normaali tila.

Kun Maksim Gorki pani näytelmähenkilönsä sanomaan Ihminen -se kuulostaa ylpeältä, hän lausui suorastaan uusimman ajan ja oklokraattisen vallankumouksen syntysanat (ks. Vihavainen: Haun ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Tarkemmin kuulostellessa tuossa tunnuksessa on vahva tyhmänylpeyden juonne. Dostojevski puolestaan kiteytti sanomansa kehotukseen nöyrry, ylpeä ihminen!

Nykyisessä kulutusyhteiskunnassa paheita ei halveksita, ainakaan klassisia paheita. Pikemmin niiden arvellaan olevan siunattuja asioita ja olemassa siksi, että ihminen voisi pitää hauskaa. Antiikin Kreikan pääpaheet olivat mielettömyys, pelkuruus, turmelus ja himo. Kristillisessä käsityksessä suurimmat synnit eli kuolemansynnit olivat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Huomaa myös järjestys.

Nykyaikaisen ihmisen silmin noissa luetteloissa on paljon typerältä ja vanhentuneelta kuulostavaa. Sitä paitsi yksi asia loistaa poissaolollaan. Missä on julmuus?

Nykyisen sukupolven maailmankatsomuksen mukaan hyveistä suurin on rakkaus, jota me ehdottomasti palvomme ja kannatamme, ilmenipä se millaisissa muodoissa tahansa. Irstaus on vain yksi rakkauden ulottuvuus nykyään sallitun ajattelutavan mukaan. Mikään irstauden muoto ei voi olla niin vastenmielinen, että se oikeuttaisi meitä sen tuomitsemaan tai edes hylkäämään.

Kaikenlaisen julmuuden sen sijaan tuomitsemme hyvin herkästi. Itse asiassa olemme tämän asian kehittäneet jo absurdiuteen saakka ja se, joka pystyy aivan prinsessamaisen hienosti erottamaan julmaksi tulkittavan asenteen ja sitä paheksumaan, kuuluu joukossamme ansiokkaimpiin.

Viha, joka oli myös klassinen pahe, ei ole suinkaan samaa kuin julmuus. Päin vastoin, julmuutta kohtaan kuuluukin nykyään tuntea vihaa, mitä enemmän, sitä ansiokkaampaa.

Kuitenkin julmuus on aika vaikea käsite. Suomessa sen synonyyminä pidetään usein raakuutta, mikä viittaa epäkypsyyteen. Viroksikin julman ihmisen sanotaan olevan toores, tuore eli siis kypsymätön. Tämä viitannee siihen, ettei lapsilla empatiakyky useinkaan ole kovin kehittynyt sikäli kuin asia koskee muita lajeja kuin ihmisiä. Niinpä hyönteisiltä saatetaan repiä siivet ja nauraa sitten niiden hullunkuriselle käytökselle.

Julmuutta pidettiin kyllä jo entisaikaan paheena. Vanhoissa 1600-luvun kansallisuuksien kavalkadeissa julmuuden selitettiin olevan erityisesti muutamien kansojen pahe. Yksi sellainen olivat ruotsalaiset.

Dostojevskin Karamazovin veljesten Ivan kuitenkin suorastaan julisti, ettei hän voi antaa koskaan Jumalalle anteeksi sitä, että yksi viaton lapsi ruoskittiin hengiltä. Mikään ei voi oikeuttaa sitä. Siispä Jumala on paha.

Kysymys Jumalan oikeudesta julmuuteen saattaa ollakin avain entisaikojen julmuuskäsityksen ymmärtämiseen. Se ei ole sellaisenaan paha asia.

Olemme vanhan käsityksen mukaan kaiketi kaikki Jumalan kädessä, mutta useita meistä hän kohtelee hirvittävällä tavalla. 1700-luvulla kerrottiin, miten ihmiset Lissabonin maanjäristyksessä hautautuivat raunioiden alle ja kituivat siellä päiväkausia. Miksi Jumala tällaista salli?

Huomaan, että on olemassa kirjakin, joka käsittelee teodikeaongelmaa Lissabonin maanjäristyksestä holokaustiin. Mikä oikeus millään olennolla tosiaankaan olisi sallia tällaisia kauhistuksia? Jos sellainen olento on, häntä lienee pidettävä lähinnä paholaisena, kuten antiikin Astartea, joka vaati lapsiuhreja. 1700-luvun heräävä inhimillinen ylpeys ei voinut olla nostamatta esille näitä kysymyksiä.

Julmuuden ongelma on epäilemättä vanha eikä julmuutta ole muinaisessakaan maailmassa sellaisenaan hyveenä pidetty, vaikka se ei ns. kuolemansynteihin tai suurimpiin paheisiin kuulunutkaan. Jossakin mielessä julmuus kuitenkin oli entisaikaan aivan ilmeisesti kuulunut hyväksyttäviin ominaisuuksiin. Mistä lienee ollut kysymys?

Kysymys oli epäilemättä siitä, että kärsimystä pidetiin, ainakin ennen aspiriinin keksimistä, ihmiseloon väistämättä kuuluvana asiana ja usein myös tarpeellisena. Kohtuuton empatia olisi estänyt toimimasta hyveellisesti ja mielekkäästi.

Ajatelkaamme vaikkapa lasten kasvattamista. Vielä 1950-luvulle saakka voimissaan olleen näkemyksen mukaan lapset oli kasvatettava väkivallan eli kivun kautta oppimaan hyveellisiksi ja tulemaan kunnon kansalaisiksi. Pieksämisen laiminlyöminen ei ollut hyväksyttävää, vaan tuomittavan heikkouden merkki.

Kipu ymmärrettiin asiaksi, jota hyveellisen ihmisen täytyi kyetä tuottamaan lähimmäisilleen, kuten lääkäri ei saanut jättää sahaamatta irti jäsentä, jonka tulehtuminen aiheuttaisi kuolion. Teurastaja ei saanut armahtaa käsittelemäänsä karjaa eikä pyöveli sitä ihmistä, joka kuului hänen käsiteltäviinsä -en nyt käytä tässä sanaa asiakas.

Tässä en nyt puhukaan siitä, miten suuret ja ylistetyt kuninkaat tappoivat summamutikassa tuhansittain ihmisiä ja ylpeilivät sillä: Saul löi tuhat, mutta David kymmenen tuhatta. Sitä paitsi monet kansat hävitettiin viimeistä ihmistä ja jopa eläintä myöten lukemattomissa holokausteissa.

Kuitenkin esimerkiksi pyöveliä pidettiin jollakin tavalla syntisenä ja halveksittavana ja häntä kehotettiin rukoilemaan paljon. Luulen, ettei hän esimerkiksi saanut nauttia työstään ja yleensä hänen piti pyytää uhriltaan anteeksi ennen toimenpidettä, joka sentään oli oikeuden päätöksen mukainen.

Kaikessa tässä oli kyse jonkinasteisesta julmuudesta eli empatian tukahduttamisesta. Koska itse asiat olivat välttämättömyyden sanelemia, ei julmuus niiden yhteydessä ollut pahe, väärä empatia sen sijaan olisi ollut sitä.

Teollinen ja jälkiteollinen yhteiskunta on etääntynyt kauas siitä elämänmuodosta, jossa jokainen vuorollaan myös joutui tappamaan saadakseen syötävää. Vaikka ei olisi ollut teurastaja, joutui nyt ainakin päästämään päiviltä kanan tai porsaan. Moni sai siinä taistella heikkouttaan vastaan, mutta ainahan ne hommat hoidettiin, eikä se niin vaikeaa ollutkaan.

Nykyään vain metsästäjät ja harvalukuiset teurastajat ovat näin lähellä sitä asiaa, jossa tietynlainen julmuus on hyve eikä pahe. Lääkäritkään eivät saa antaa toimenpiteen kivuliaisuuden häiritä työnsä onnistumista. Nämä ovat pieniä arkaaisen maailman saarekkeita maailmassa, jossa vanhat perusarvot ovat kääntyneet nurin ja usein kehittyneet absurdiuteen asti.

Kuitenkin tämä uusi normisto, joka on kehittynyt huippuunsa vasta viimeisten 50-100 vuoden aikana, edustaa vain pintaa. Hyvin lähellä pinnan alla ovat ne perusvaistot, joita jokapäiväinen väkivaltaviihde kosiskelee ja jotka poikkeusolot hyvin helposti nostavat pintaan.

Ajatelkaamme vain maailmansotia, Ukrainan sotaa… Luulenpa, että ihminen on vielä aika raaka olento, niin kypsältä ja jopa ylikypsältä kuin hän nyt ainakin täällä Euroopassa haluaa näyttää. Irstaudella briljeeraaminen ja sen ylentäminen julmuuden vastakohdaksi on falskia ja pinnallista. Muistakaamme vain tämä hippiliikkeen tunnus make love, not war, jossa tämä salto mortale oli jo tehty.

Kun ylennämme irstauden rakkaudeksi ja julistamme ”rakkauden” ainoaksi hyväksi, hylkäämme klassisen hyveen (virtus) käsitteen sen kaikessa moninaisuudessa. Silloin olemme jo syvällä barbariassa. Mutta tällaisestahan on kokemusta jo antiikin ajoilta ( vrt. Vihavainen: Haun livius tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Livius tunsi vahvasti, että valtakunta ja nimenomaan sen kansan moraali oli hänen aikanaan nopeasti rappeutumassa:

Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty köyhyyttä ja säästäväisyyttä näin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki muukin. (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).

Tuo Liviuksen kuvaus oman aikansa Rooman moraalisesta tilasta on syventymisen arvoinen, mutta ei siitä nyt enempää. ”Halu tuhoutua” on merkille pantava asia.

Olisipa kiinnostavaa lukea, mitä tästä omasta ajastamme tullaan kirjoittamaan sadan vuoden tai tuhannen vuoden kuluttua. Ehkä sitä kuvataan ylimielisen rappion ajaksi ennen suurta katastrofia.

Toki kai kaikki sentään toivomme, että meissä sen sijaan nähtäisiin ylevyyttä, jolle oikeudenmukaisuuden, kohtuullisuuden ja rohkeuden lisäksi ominaista oli myös lempeys, viisaus ja suuri humaanisuus.

Siitä sitten oli hyvä jatkaa ihmisoikeuksien, veganismin ja tasa-arvon kehittämistä kohti kulttuurin uusia huippuja, hemmotteluteollisuuden, tosi-TV:n ja Tik-tokin viitoittamalla tiellä.