Kun suureen sotaan päästiin

 

Miten sodat alkavat

 

Kuten tiedetään, kaikista ammattikunnista ainakin lukkarit saattavat olla innostuneita sodan alkamisesta, sillä tiedossa on, etteivät he joudu rintamalle, vaan saavatsen sijaan  taidoilleen ennenkuulumattoman kysynnän, kun sankarihautajaisia alkaa tulla yhä enemmän ja enemmän.

   ”Melperi”, joka muistetaan toinsena hanakasti sotaan lähtevänä miehenä kuvataan ranskalaisessa laulussa hölmöksi, joka ennen pitkää kentällä kaatuu. Itse asiassa renkutus oli kohdistettu Marlboroughin herttuaan, joka todellisuudessa otti ja voittikin koko Ranskan armeijan, toki liittolaistensa tuella.

   Suurvallat lähtevät ihan normaalistikin sotaan soitellen ja niiden lehdissä hekumoidaan sillä millaista jälkeä omat pojat uusine aseineen pian tekevät royhkeästä vihollisesta, joka pian saa tunnustaa totuuden ja oikeuden olevan meidän puolellamme, olimmepa sitten hyökkääjiä tai puolustajia.

   Suomessa talvisota ei suinaan alkanut riemumielellä, vaikka kyllä ilman paniikkia ja on hämmästyttävää, ettei tieto vastassa olevan puna-armeijan valtavasta koosta ja mahdista kokonaan lamauttanut sitä.

   Joukkojen moraalin pitäminen sellaisessa tilanteessa on hämmästyttävää ja vaatii selitystä tullakseen ymmärrettäväksi. Pelkkä tyhmyys ei riitä vastaukseksi. Mielialatarkkailuhan tilanteen kehityksen kertoo.

   Jatkosodan alun ”riemusota” ei enää yhdistänyt koko kansakuntaa, vaikka luottamus suureen takuumieheen olikin tietysti suurta eikä oikeudesta ryöstetyn alueen palauttamiseen voinut olla kahta mielipidettä. Mitä Suur-Suomeen tulee, sen oikeutuksen oli itse Kreml vahvistanut Kuusisen-Molotovin valtiosopimuksessa. Se tuli kuvaan vasta hieman myöhemmin.

   Mutta näissä sodissahan me olimme pakkorakosessa. Ei niihin lähdetty omasta aloitteesta kansan hurratessa ja muut vaihtoehdot hyläten, vaikka niin voisi joskus kuvitella lukiessa tätä kysymystä loputtomasti jauhavien skribenttien tekstejä. Ei historia ole mikään valintamyymälä, josta sopii noukkia vain hyvä tarjouksia.

   Suurvaltojen piirissä sodat ovat toista. Kun oman valtion mahdista tuntuu osa koituvan myös sen pienelle kansalaiselle, hän osaa riemuita siitä, että hänen maansa vihollinen nyt saa, mitä kuuluu ja kuka käski, maksoi mitä maksoi.

   Ensimmäisen maailmansodan alkamista on meillä käsitelty harvakseltaan, mikä selittyy jo siitä, että meillä oli onni olla ottamatta varsinaisesti osaa tuohon lahtaukseen ja järjestimme sitten omamme sosialidemokraattisen puolueen toimesta ja naapurin avulla.

   Toki niitä vapaaehtoisia meni Venäjän puolellekin puolisen tuhatta ja Saksan puolelle parikin tuhatta, osa ilmeisesti huijattuina. Laajat kansanjoukot jäivät kuitenkin ulkopuolelle -se ei ollut heidän sotansa, eikä mieli tehnyt mukaan.

   Amerikasta on nyt kuulunut, että hyökkäys Iraniin on ollut kansan kovasti kannattama ja Venäjällähän Putin on nostattanut suosionsa huikeaksi suistamalla maansa tolkuttomaan soitaan veljeskansaa vastaan.

   Sodassa tuntuu siis yhä vain olevan sitä jotakin, yhä tänäkin päivänä. Asiaa voine selittää sillä, että se pakottaa aivan äärimmäisiin uhrauksiin, eikä tavallinen  ihminen voisi sellaisia lainkaan sietää, ellei ajattelisi, että ne ovat välttämättömyyden sanelemia ja siis korvaamattoman kallisarvoisia. Toki ne joskus ovatkin.

   Mutta tässä nyt joka tapauksessa muuan ennen nykyisiä sotia kirjoitettu näkymä vuoden 1914 euforiaan Venäjän ja Suomen näkökulmasta. Silloinkin oli paljon pelissä, myös Suomella, jonka kohtalo näytti jo ratkaistun muutamaa vuotta aiemmin:

 

Lauantai 22. marraskuuta 2014

Stolypin, Suomi ja Venäjä

 

Stolypin, Suomi ja Venäjä

 

Vuosi 1914 on Venäjän nykyisen valtiollisen mytologian keskeisiä pisteitä. Kuten tunnettua, Vladimir Putinin hallinto tekee hyvin aktiivista historiapolitiikkaa, jossa yksi kohta on ensimmäisen maailmansodan historian uudelleenkirjoittaminen. Venäjästä on tarkoitus tehdä yksi voittajavalloista, mikä vaatinee melkoisia älyllisiä ponnisteluja.

   Tähän mennessä ensimmäinen maailmansota on Venäjällä jäänyt historiankirjoituksessa täysin vuoden 1917 vallankumousten, etenkin aikoinaan ns. Suuren lokakuun sosialistisen vallankumouksen varjoon ja sen alkusoitoksi ja taustaksi. Nyt siitä ollaan valtion tuella tekemässä itsenäistä ja suurta lukua isänmaan historiaan.

   Itse asiassa Venäjän suuri aika nykyisen hallinnon tulkitsemana on helppo löytää. Se oli Stolypinin pääministerikausi vuodesta 1906 vuoteen 1911. Siis vain viitisen vuotta.

    Joka tapauksessa Stolypin pani vallankumoukselliset kuriin tiukoin ottein hirsipuiden ja rangaistusretkikuntien avulla. Muutama tuhatta teloitettiin ja loput hiljenivät. Myös talous kasvoi kohisten, Venäjälle tuli ulkomaista rahaa, rupla oli vahva ja teollisuus, modernisoitui voimakkaasti.

   Myös maaseudulla toimeenpantiin kuuluisat Stolypinin reformit, jotka merkitsivät kyläyhteisön hajottamista ja uudismaan jakamista halukkaille viljelijöille mm. Siperiasta. Stolypin ei siis ollut pelkkä byrokraattinen kurinpitäjä, vaan myös valtiomies. Sitä paitsi se oli juuri hän, joka lausui siivekkäät sanat vasemmistolaisille: ”Te haluatte suuria mullistuksia, me haluamme suuren Venäjän!”

   Venäjällä monet patriootit ovat jo kauan lähteneet siitä, että Stolypinin kausi oli Venäjän kotkan uljasta nousukiitoa, jonka sitten katkaisi sankarin kavala salamurha.

   Murhan tarkoituksena voitiin arvioida olevan mahdollistaa ne suuret mullistukset, jotka Stolypin olisi voinut estää ja kannattaa huomata, että murhaaja, Dmitri Grigorjevitš (itse asiassa Mordko Gerškovitš) Bogrov sattui olemaan, tai joidenkin mielestä ei vain sattunut, vaan nimenomaan oli juutalainen.

    Jopa sangen säädyllinen Solženitsyn kuvaa kirjassaan elokuu 1914, miten Stolypinin murha toi Venäjälle mustan myrskyn, läntistä alkuperää olevan marxilaisen sosialismin. Juutalainen toimi siis ainakin sen kätilönä, nolens volens.

   Stolypinin ansioita suurmiehenä voidaan myös epäillä. Hänen kuuluisat uudistuksensa olivat itse asiassa Sergei Witten käsialaa ja hovissa hän oli menettänyt kannatuksensa jo ennen murhaa. Tuskin murha siis oli mikään Venäjän historian suuri käännekohta.

    Edes lausahdus ”suuresta Venäjästä” ei ollut itse asiassa Stolypinin itse kirjoittama ja itse J.K. Paasikivi kertoo muistelmissaan, ettei Pjotr Arkadjevitš tehnyt häneen mitään suurmiehen vaikutusta. Suomen kannalta hän ehkä sitä paitsi olikin pahempi sortaja ja vaarallisempi vihollinen kuin kukaan ennen häntä.

   Paasikivi kertoo kenraalikuvernööri Gerardin, jolla oli runsaasti kanssakäymistä Stolypinin kanssa, sanoneen, että se mies on vähemmän älykäs kuin kuvitellaan ja myös vähemmän rehellinen. Paasikiven mielestä Stolypiniltä puuttui jotakin keskeistä: das politische Augenmass, jota Bismarck oli teroittanut.

   Paasikiven arvion mukaan stolypiniläinen politiikka Suomen suhteen oli sitten sen mukaisesti alhaista pisteiden saalistamista, jossa totuudesta ei piitattu. Puhuessaan duumassa Stolypin korotti Suomen kysymyksen ratkaisemisen muka tärkeäksi periaatteelliseksi asiaksi, jolla poistettaisiin Venäjään kohdistuva uhka.

   Näin hän keräsi irtopisteitä pienen maan kustannuksella. Valtiomies olisi sen sijaan käyttänyt rehellisiä keinoja ja pyrkinyt hankkimaan takaisin suomalaisten lojaalisuuden, joka oli Bobrikovin aikana menetetty.

   Itse asiassa Stolypinin suhtautuminen Suomeen oli Paasikiven mielestä samalla tasolla kuin Bobrikovin politiikka: ”Sama suomalaisten käsitysten huomioon ottamattomuus ja niistä välinpitämättömyys. Sama yksipuolinen jyrkkyys ja sovittelemattomuus. Sama suomalaisten yli olkain katsominen ja suomalaisten tunteiden loukkaaminen. Sama peittelemätön ja miltei tarkoituksellinen osoittelu, että Suomi ja sen kansa oli quantité négligeable…” Paasikivi muistuttaa myös, että ”Stolypin oli myös altis vihaan, jonka valtiomies ei saa koskaan antaa johtaa itseään.”

   Toki tässä puhui koleerikko, joka saattoi ajaa takaa vahtimestaria, joka oli liian iloisena tervehtinyt häntä aamulla tai saattanut marssia kiukkua puhisten puolustusvoimien komentajaa läksyttämään, kun Sotakorkeakoulun katolta oli pudonnut hänen eteensä kadulle jääpuikko.

   Mutta itse suuren periaatteen Paasikivi varmasti oli oivaltanut oikein: henkilökohtaiset emootiot eivät saa häiritä valtiomiehen ajattelua, muuten hän ei ole asemansa mittainen. Ja venäläisten ylimielisyydellä ei tosiaankaan ollut siunausta ja se koitui heidän omaksi vahingokseen. Übermut tut selten gut saattoi saksalaisista sananlaskuista pitävä Paasikivi ajatella kirjoittaessaan muistelmiaan 1950-luvulla.

   Vai oliko Stolypin sittenkin aidosti huolissaan Suomesta, joka tarjosi aivan Pietarin vieressä kaiken maailman maksimalisteille ja bolševikeille paikan, jossa kyhäillä pommejaan ja jossa oikeuslaitos suhtautui kummallisen sallivasti itsevaltiuden vastaisiin vehkeilyihin?

   Kuten Paasikivi itse kertoo, arkistolähteeseen  viitaten, kaksikymmentä minuuttia ennen loppuaan Pjotr Arkadjevitš sanoi selvästi ja lujasti: ”Tärkeintä on, että sana Suomi kuuluu” (главное, чтобы было слышно слово Финляндия)… Se siis oli kuin olikin itsevaltiaan valtiomiehen viimeisenä huolenaiheena.

   Mutta olkoon miten oli, vuonna 1914 Stolypin oli jo ollut pari vuotta kuolleena ja paitsi komeaa nousukiitoa, Venäjällä oli myös ongelmia. Paljolta ne olivat rakenteellisia.

   Kuten Witten, myös Stolypinin politiikkaan kuului vauraiden suosiminen. Näin saataisiin kehitystä ja kasvua aikaan, kannattamattomilta pikkutilkuilta talonpojat siirtyisivät muuhun tuotantoon, kuten kaikkialla oli käynyt.

Idea oli varmaankin aivan terve, mutta Venäjän kaltaisessa kehitysmaassa, jossa vain pieni osa väestöä eli modernin yhteiskunnan piirissä ja siitäkin vain pieni osa rikastui huimasti, jäi väestön suuri valtaosa heitteille, kun valtava väestönkasvu teki mahdottomaksi riittävän viljelyalan hankkimisen kaikille.

   Se tuskin olisi järkevää ollutkaan, mutta eipä muitakaan mahdollisuuksia ollut riittävästi. Yhteiskunnallisia jännitteitä riitti niin maaseudulla kuin kaupungeissa.

   Vaikka Stolypin oli pannut kapinalliset  kuriin, ei parannus ollut pitkäaikainen. Lenan lakkoliike ja siihen liittyvät ampumiset vuonna 1912 olivat kapitalisteille jälleen muistutus kuolevaisuudesta. Ja sen jälkeen kuohunta sen kuin lisääntyi.

   Vuonna 1914 Venäjällä oli taas runsaasti lakkoja ja myös niihin liittyviä väkivaltaisia mellakoita. Sellaisia oli myös Pietarissa aivan välittömästi ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä.

   Jotkut historioitsijat, jotka suhtautuivat ns. Lokakuun sosialistiseen vallankumoukseen enempi tai vähempi tosissaan, kiinnittivät aikoinaan huomiota tähän seikkaan ja väittivät jopa, ettei vallankumouksen syynä ollut sota, se vain toimi katalysaattorina.

    Asiaa voi vahvasti epäillä, mutta kannattaa panna merkille, ettei kaksoiskotkan lento niin vaivatonta ollut, kuin nykyään halutaan esittää. Jopa Ranskan sotilasasiamies raporteissaan Venäjältä piti vallankumouksellisuutta merkittävänä uhkana Venäjän sotilaalliselle suorituskyvylle. Olihan vuosi kaikkine komplikaatioineen 1905 tuoreessa muistissa. Potentiaalia oli ranskalaisen mielestä yhä.

   Kun sota vuonna 1914 syttyi, ei tilanne Venäjällä paljoakaan muistuttanut vuotta 1904, saati vuotta 1905. Japanin-sota, josta tunnetusti toivottiin pientä ja voittoisaa sotaa, joka olisi palauttanut hallitsijalle kansansuosion, muodostui katastrofiksi.

    Se ei ollut suosittu edes alun perin ja lakot, verisunnuntai ja Tsušiman katastrofi muuttivat koko asian painajaiseksi. Väitetään ettei edes oikeauskoinen kansa ymmärtänyt koko sodan pyhyyttä, kun tähän sotaan lähdettiin vastapyhitetyn Serafim Sarovilaisen nimissä eikä esimerkiksi pyhän Nikolauksen tai vaikkapa Kazanin jumalanäidin siunauksella, kuten tapana oli ollut.

    Joka tapauksessa tunnelmat Venäjällä, mikäli sanomalehtiä on uskominen, kehittyivät vuonna 1914 ennen sodan syttymistä hyvin myönteisesti. Vihollisiksi nousivat nyt Itävalta ja Saksa ja liittolaisiksi tulivat Ranska ja Englanti. Ne olivat vanhoja ja melko tuoreitakin vihollisia, kun taas vihollisuudet Itävallan saati Saksan kanssa olivat vanhempaa perua.

    Tosin Turkin-sodan loppuselvitys Berliinin kongressissa oli jäänyt Venäjällä kaivelemaan, joka tapauksessa saksalaisuus oli Venäjällä vanhastaan läheinen asia, jos kohta monissa piireissä hieman karsastettu. Mitään suuria intressiristiriitojakaan Venäjän ja Saksan välillä ei ollut paitsi että Saksassa pelättiin Venäjää, joka oli Ranskan kanssa liitossa. Venäjä oli vain liian vahva ja yhä vahvistumassa.

   Miten siis oikein oli mahdollista, että kulttuuriltaan kansan syville riveille, joskaan ei yläluokalle outojen vanhojen vihollisten Englannin ja Ranskan kanssa niin intouduttiin juuri perinteisesti paljon läheisempien Saksan ja Itävallan vastaiseen sotaan?

   Selitystä lienee haettava kahdesta asiasta. Ensinnäkin Serbia, jota Itävalta nöyryytti, koettiin veljeskansaksi, jota oli puolustettava. Tähän asiaan viitattiin usein ja sillä oli satavuotiset perinteet.

   Toiseksi Saksan hyökkäys näytti aivan provosoimattomalta väkivallalta. Sehän julisti Venäjälle sodan ensimmäisenä ja vasta sitten Venäjä vastasi samalla mitalla. Tämä antoi venäläiselle isänmaallisuudelle vahvan valtin käteen. Ensin lyötiin ortodoksisia slaaviveljiä ja sitten rohjettiin vielä käydä itse Venäjänkin kimppuun.

   Saksan- vastainen sota synnytti Venäjällä ennenkuulumattoman isänmaallisen innon, joka ilmeni sekä Serbiaan että Ranskaan ja kaiketi myös Englantiin kohdistuvana myötämielisyytenä. Siitä ei tosin erikseen mainita ja luultavasti Englanti, jonka kanssa Venäjä sai riitansa sovittua vasta vuonna 1907, herätti paljon vähemmän lämpimiä tunteita kuin Ranska.

   Toisaalta sotaa edeltävä kuohunta ja itse sodan syttyminen tietenkin aiheuttivat vihaa hyökkääjiksi koettuja keskusvaltoja vastaan. Ja kolmanneksi kriisi aiheutti valtavia solidaarisuusmielenosoituksia hallitsijahuonetta, omaa kansallista symbolia kohtaan.

   Sanomalehdet antavat kesäkuukausista vuonna 1914 hyvin dramaattisen kuvan. Vielä heinäkuun lopulla Pietarissa tapahtuu mielenosoituksia, jotka kukistetaan verisesti. Samaan aikaan mobilisoituvat myös serbien puolustajat, myös sekä Itävallan ja Saksan vastustajat että oman keisarin kunnioittajat, lähtevät kaduille.

   Kun sota syttyy, murtautuvat mielenosoittajat pian poliisivartion läpi ja ryöstävät ja vandalisoivat Saksan lähetystön, joka sijaitsee Iisakin kirkkoa vastapäätä. Tuota uutta taloa, joka sai kunnian palvella myös Suomen eduskuntatalon esikuvana, muuten kuvataan Birževyja Vedomostissa synkäksi ja kolkon kasarmimaiseksi, mikä pitääkin paikkansa.

   Lähetystön lisäksi ryöstetään saksalaisten pieniä pulla- ja makkarapuoteja Pietarin keskustassa ja kaiken kaikkiaan saksalaisuus pannaan maassa ahtaalle. Syyskuun alussa julistetaan Pietarin eli Sankt-Peterburgin saaneen uuden venäjänkielisen nimen Petrograd. Jopa saksan julkinen puhuminen, mikä oli Pietarissa aina ollut yleistä, kielletään. Kaikenlaista kiusaa keksitään saksalaisille, jotka sentään olivat Venäjällä yli puolentoista miljoonan asukkaan ryhmä ja erittäin hyvin edustettuna myös korkeimmassa hallinnossa.

   Oma lukunsa ovat mielenosoitukset, joissa asetutaan tukemaan keisaria. Erityisesti ansaitsee maininnan se kahdenkymmenentuhannen hengen joukko, joka lähti liikkeelle Pietarin pääsynagogasta ja marssi keisarin kuvia kantaen ensin Aleksanteri pylväälle ja sitten Anitškovin palatsille ja lopuksi Aleksanteri III:n patsaalle. Niiden kaikkien edessä polvistuttiin, rukoiltiin esivallalle korkeimman suojelusta, laulettiin kansallisia hymnejä ja juutalaisia rukouksia ja pidettiin puheita.

   Puheissa vakuutettiin, että Venäjän taistelevassa armeijassa olevat 400 000 juutalaista olivat kiihkeästi valmiit tekemään isänmaallisen velvollisuutensa.

   Mielenosoitus kannattaa nähdä sitä juutalaisvastaisuuden ilmapiiriä vasten, joka noina vuosina oli saanut ilmauksensa ns. mustasotnialaisessa liikkeessä. Tunnuksin ”lyö (tapa) juutalaisia, pelasta Venäjä!” tuo aines oli kiihottanut kansaa juutalaisvastaisiin pogromeihin ja esittänyt juutalaiset katalana ja epäluotettavana joukkona.

   Oli siis merkittävä sosiaalinen tilaus sille, että juutalaiset, joiden joukossa mainitaan olleen paljon kunnostautuneita sotilaita ja yrjönristin ritareita, osoittivat puolestaan, kenen joukoissa seisoivat.

   Ilmeisesti myös Suomessa mieliala oli jollakin tavoin venäläisisänmaallisuuden tartuttama. Ainakin monet lehdet kertoivat Suomesta pelkkää hyvää. Suomalaiset olivat osoittaneet ystävällisyyttä maassa oleville venäläisille matkailijoille ja olleet suorastaan ylitsevuotavan huomaavaisia leskikeisarinna Marija Fjodorovnalle, joka matkusti Suomen halki Torniosta Pietariin.

   Myös Suomen rautatiet saivat tunnustusta korkeimmalta sotilasjohdolta. Kaikki ne odotukset, jotka lähtivät suomalaisten petollisuudesta ja vihamielisyydestä näyttivät joutuvan häpeään. Ennen pitkää huomattiin, että merkittävä määrä suomalaisia halusi myös liittyä vapaaehtoisina Venäjän armeijaan.

   Vuosi 1914 oli sodan kuherruskuukausi, joka edelsi ankeaa arkea, josta tuli sitten helvetillinen. Sota vaikutti heti talouteen ja esimerkiksi Suomessa työllisyyteen, kun yhteydet ulkomaille katkesivat. Venäjälläkään ei innostus kantanut pitkälle. Tannenbergin katastrofin on myöhemmin väitetty pelastaneen Pariisin saksalaisilta, jotka juuri olivat päässeet Marnelle, mutta venäläisiä se ei ehkä paljon lohduttanut. Sodasta tuli idässäkin ankeaa ja tolkutonta juoksuhautasotaa.

   Marraskuun lopulla suomalaiset saivat taas kerran aiheen miettiä uudelleen jo kerran pahoin rakoillutta lojaalisuuttaan keisarikuntaa kohtaan. Lehdet julkistivat ns. suuren venäläistämisohjelman, jonka keskeinen idea oli venäjän kielen tekeminen valakieleksi myös Suomessa. Näin asia ainakin tulkittiin.

   Sen sijaan, että olisi saanut palkkion lojaalisuudestaan, Suomelle luvattiinkin yhä kiihtyvää sortoa. Kuten tunnettua, ihminen, jonka hyvää tarkoittaviin yrityksiin vastataan niistä rankaisemalla, ”käyttäytyy tavalla, jota nimitämme vihaisuudeksi”, kuten muuan käyttäytymistieteilijä on asian muotoillut. Näin tekivät suomalaisetkin.

   Jo samana päivänä kokoontui Ostrobotnialla pieni seurue, jonka pohdiskeli suursodan tarjoamia mahdollisuuksia Suomen irrottamiseksi Venäjästä. Tästä on laskettu jääkäriliikkeen historian alkavan.