Groteskin mestari

 

Laatokan hevoset ja aikakauden loppu

 

Curzio Malaparte tuli meilläkin tunnetuksi, kun vuonna 1967 julkaistiin hänen teoksensa ”Kaputt”, jossa oli melko lailla tarinaa myös Suomesta. Erityisen bisarri oli kirjan kuvaus Laatokkaan ajetuista hevosista, jotka olivat jäätyneet rantaveteen ja joiden turvat törröttivät ylös, jään päälle. Suomalaiset sotilaat saivat niistä itselleen väliaikaisia istumapaikkoja.

Joku arvostelija osoitti koko kuvauksen täysin keksityksi ja vastaavaa tavaraa kirjassa oli sen lisäksi ties kuinka paljon. Silti se epäilemättä oli varsin kiinnostavaa kerrontaa.

 Kaputtin jälkeen ilmestyi Malapartelta suomeksi vielä kirja ”Edessä palaa Leningrad”, joka ei muistaakseni juuri vastannut otsikkoa ja koostui aika hajanaisista osista. Mutta siitä on jo aikaa, kun senkin luin.

New York Review of Booksin 26.2. ilmestyneessä numerossa on Rachel Donadion kirjoittama Malapartelle omistettu essee  nimeltä ”A Student of Power”. Se käsittelee kolmea Malaparten kirjaa, Maurizio Serran kirjoittamaa elämäkertaa, kirjailijan englanniksi ilmestyneitä teoksia ”The Kremlin Ball” ja ”Diary of a Foreigner in Paris” sekä TV-sarjaa Mussolini: Son of the Century.

On kiinnostavaa, että fasistien tähtitoimittaja on nyt saanut noin suurta huomiota Amerikassa. Tai fasistien ja fasistien. Donadion mukaan Malaparte osasi olla aina oikeaan aikaan sekä fasisti, että antifasisti ja yleensä menestyi molemmissa rooleissaan.

Itse hän kirjoitti, että häntä vaivaa kysymys yhteiskuntien rappiosta ja sen syistä. Siinä oi hänen mukaansa koko hänen kirjailijanuransa tarkoitus.

Kirjailijana tai siis journalistina Malaparte kirjoitti italialaisten kenraalien skandaalimaisista munauksista Caporetton taistelussa, johon hän osallistui, sekä vallankaappausten tekniikasta. Nuo kirjat toivat hänelle kuuluisuuden, vaikka hän ennustikin väärin Hitlerin kyvyn vallankaappaukseen ja kuvasi tämän feminiiniseksi hahmoksi, joka pelkäsi ryhtyä väkivaltaan.

Malaparte kirjoitti myös 1920-luvun lopun Neuvostoliitosta, erityisesti ensimmäisen viisivuotissuunnitelman hullusta vuodesta 1929, mikä mahtanee olla hyvin kiinnostavaa lukemista. Hänen kirjojensa ongelmana kuitenkin on niiden luotettavuus. Näin kirjoitin blogissani 20.10.2014:

Arvostan kyllä Olavi Paavolaisen tyyliä, enkä leimaa hänen kirjoituksiaan jonninjoutaviksi. Arvostan myös Curzio Malaparten tyyliä, joka mielestäni on jopa parempaa. Molemmissa tapauksissa lukija tuntee olevansa hienon aterian äärellä.

Mutta suhtaudun hyvin epäillen Malaparten kuvauksiin Leningradin rintamasta Suomen puolella ja muuallakin. Varmasti hän puhuu joskus silkkaa totta ihan sanan banaalissa merkityksessä, mutta milloin, ah milloin? Thukydides pani henkilöidensä suuhun puheita, joita heidän oikeastaan olisi pitänyt kuvatuissa tilanteissa pitää, mutta joita he eri syistä eivät ilmeisesti pitäneet ja ehkä kyenneetkään pitämään, ainakaan tuon suuren auktorin tyylillä. Ilman noita komeita oraatioita kulttuurimme joka tapauksessa olisi köyhempi.

Myös sekä Paavolaisen että Malaparten hienojen tekstien äärellä nousee mieleen sama kysymys. Onkohan kuvaus paljonkin parempi kuin originaali?

Pidän kysymystä suorastaan olennaisena, vaikka ymmärränkin, ettei mikään toimittaja pysty ainakaan usein tuottamaan sellaisia kuvauksia, joissa yhdistyisivät ehdoton todenmukaisuus ja objektiivisuus ja joita sen lisäksi viitsisi vielä lukeakin.

Malaparte oli dandy niin kirjoituksissaan kuin yhteiskunnassakin. Hänen nimensäkin oli alun perin Kurt Erich Suckert, saksalaisen isän mukaan. Äiti oli italialainen. Nimen Malaparte hän valitsi Bonaparteen liittyvänä sanaleikkinä. Sehän viittaa häijyyteen ainakin minun korvissani ja sitä häneltä löytyy.

Mussolinin kukistumisen jälkeen Malaparte toimi liittoutuneiden yhdysupseerina ja sodan jälkeen hän oli lähellä tuolloin muodikkaita ja jopa mahtavia kommunisteja. Koskaan hänestä ei kuitenkaan tullut enempää vakaumuksellista fasistia kuin kommunistiakaan, vaikka hän tunsi molempia kohtaan vetovoimaa ja oli sellaisen piirissä.

Ranskaa ja ranskalaisia Malaparte ihaili ja myös arvosteli, esimerkiksi heidän kartesiolaisesta hengestään. Malaparten mukaan se oli Ranskan suuri sairaus, eikä siellä mitenkään voitu ymmärtää, että Descartesin metodi auttoi vain tutkimaan asioita, mutta ei sen sijaan niitä ymmärtämään.

Ymmärtäminen siis kaiketi oli kirjoittajalle saksalaisen ”Verstehen”-perinteen mukaista eläytymistä kohteeseen. Sellaiseen kuuluu kohteen luokittelun ja tunnistamisen lisäksi siihen liittyvän affektiivisen puolen tunteminen.

Sinänsä tämä ei oikein sovi siihen kuvaan Malapartesta narsistina, jonka hänen elämäkerturinsa Serra ilmeisesti esittää, mutta tiedäpä häntä.

Jos yhteiskuntien ja valtioiden rappio siis oli tämän kirjoittajan suuri tutkimusaihe, tarjoaisi tämän päivän maailma töitä enemmän kuin riittävästi uusille samanlaisille kirjoittajille.

NYRB:n kirjoittaja päättääkin esseensä kysymällä, kuka voisi olla tämän päivän maailman Malapartre, aikakauden lopun kronikoitsija, ”meemisotien” kuvaaja. Millaisista yhteisistä asioista tulevaisuudessa kirjoitettava tämän ajan historia koostuu? Mistä tässä edes voisi aloittaa?