Eri miehiä

 

Pallonkierron kronikka

 

Osmo I. Lehmuskallio, Lokikirja. Nelimastoparkki Lawhillin matkassa 1929-1931. SKS 1986, 144 s.

 

   Termi ”pallonkierto” oli aikoinaan jokaisen merenkulkijan ja heidän asioistaan jotakin tietävän tuntema termi (ks. Vihavainen: Haun pallonkierto tulokset ). Yleensä kyse oli Australian-reissusta, jolloin mentiin pasaatituulten mukana sekä Hyväntoivonniemen että Kap Hornin ympäri.

   Tuollaisia reissuja ehti yhden vuoden mittaan tekemään vain yhden ja niinpä ei myöskään lastatessa ja lossatessa pidetty turhaa kiirettä. Viikkotolkulla saatettiin niitä töitä tehdä ja jopa lastata tuhansia tonneja viljaa veneiden avulla.

   Kun Savosta tuotua puutavaraa siirrettiin tervahöyryistä valtamerialuksiin, muun muassa purjelaivoihin Uuraassa, oli käyttökelpoinen  tapa heittää parrut veteen ja noukkia ne sitten sieltä laivaan. Työtä riitti paljon sekä lastaajille että miehistölle, mutta eihän se paljoa maksanutkaan.

   Kontainerit eli kontit mullistivat merenkulun minun nuoruudessani eli noin 1960-luvulta lähtien. Sen jälkeen laivat olivat pian jo aivan eri näköisiäkin, ilman ns. mitseppiä (midship), hitsattuja eikä niitattuja ja yhä vain suurempia. Kymmenentuhatta tonnia, mikä aiemmin oli hiponut haamurajaaa, on nyt jo valtamerilaivaksi pienenpuoleinen.

   Gustaf Erikson Ahvenanmaalta omisti aikoinaan maailman suurimman purjelaivaston (ks. Vihavainen: Haun erikson tulokset ). Se oli jo sitä aikaa, kun noita laivoja sai halvalla ja jos vielä merimiehetkin suostuivat työskentelemään lähes mahapalkalla, oli koossa yhtälö, joka kertoi, että sellainen bisnes oli yhä kannattavaa.

   Eriksonin eräs tulonlähde olivat merimiesoppilaat. Monessa maassa laki yhä vaati laivojen päällystöltä purjelaivakokemusta ja sitähän Eriksonilla oli tarjota -pientä maksua vastaan. Pojat siis saivat tehdä kovaa ja vaarallista työtä, kunhan vielä itse suostuivat siitä lystistä maksamaan.

   Osmo Lehmuskallio ei kuulunut maksaviin merenkulkuoppilaisiin, mutta tulotasohan oli hänelläkin surkea, kuten päiväkirja osoittaa: edes valokuvien teettämiseen (kamera ja peri filmiä oli mukana) eivät rahat riittäneet, vaikka nuori mies ei tupakoinut eikä ryypännyt.

   19-vuotiaalla Osmolla oli jo jonkin verran merimieskokemusta, kun hän lähti ”Lawhillin” miehistöön hakemaan viljalastia Australiasta. Ilmeisesti menomatkallakin oli paarlastin ohella jotakin hyötylastia, mutta kirjasta ei selviä mitä. Pääasiassa kauppa joka tapauksessa oli vehnän hakemista Australiasta Eurooppaan.

   ”Lawhill” oli maailman suurin purjelaiva tuohon aikaan, pituutta 317 jalkaa eli noin sata metriä ja uppouma 4600 dwt. Se oli rakennettu Skotlannissa vuonna 1892 ja purjehti Eriksonin lipun alla vuodesta 1917. Se romutettiin vuonna 1959.

   Vauhtia laivalle kertyi useinkin toistakymmentä solmua eli noin 20 km/t, toki keskinopeus jäi paljonkin sen alle, kun esimerkiksi jouduttiin seisomaan päiväntasaajan tyynessä vyöhykkeessä ja poikkeamaan kurssista tuulten takia.

   Suora myötätuuli ja erityisesti liian kova myötäinen oli tuulista hankalin, siinä kun laiva vaarui laidalta toiselle ja sen ohjaaminen oli vaikeaa. Myöskään laivan purjeista ei voitu panna vetämään kuin pieni osa ja niinpä usein saatettiinkin mieluummin luovia myötäiseen, mikä oli mukavampaa ja turvallisempaa ja vauhtiakin riitti, joskaan ei ihan oikeaan suuntaan.

   Kuten kirjan julkaisija, päiväkirjan pitäjän poika kertoo, aluksessa ei ollut konetta, ns. donkeytä lukuun ottamatta, mutta sillähän ei ajettu minnekään, vaan käytettiin vinssejä eri tarkoitukseen, ilmeisesti esim. varppaukseen eli laivan siirtämiseen ankkurin varassa vaiheittain uuteen paikkaan.

   Laivassa ei ollut myöskään radiolähetintä, eikä edes vastaanotinta(!). Signaaleja toisille laivoille annettiin lipuilla. Keulassa seisoi aina mies tähystämässä eli utsikissä, mutta ankarassa merenkäynnissä hän ei useinkaan nähnyt mitään.

   Koska laivan kääntäminen oli iso operaatio, oli miesten nukuttava vaatteet päällä sellaisilla seuduilla, joilla oli vilkasta liikennettä. ”Visseli” sai koko joukon ponkaisemaan kannelle prassaamaan raakoja uuteen asentoon tai tarvittaessa sitomaan purjeita.

   Koska nuo kolossit olivat varsin kömpelöitä ja rajoitetusti ohjattavissa, kuului meriteiden sääntöihin, että konealusten oli niitä väistettävä. Sääntö on yhä voimassa ja hyvästä syystä. Onnettomuusvaaran takia purjelaivat joskus välttivät Englannin kanaalia ja mieluummin ohittivat Brittein saaret lännen puolelta.

   Navigointi oli jo kehittynyt Kolumbuksen ajoista, mutta vain hiukan. Laahuslokilla mitattiin aina silloin tällöin nopeuksia ja sekstantin ja kronometrin avulla määriteltiin sijainti. Luotaamisesta kirjassa ei mainita, mutta varmasti sitäkin tehtiin.

   Takilassa työskentely ei ollut heikkopäisten hommaa ja pari putoamista sattui tälläkin matkalla. Moni sai yhdestä matkasta tarpeekseen ja karkaaminen oli aika normaali tapahtuma. Myös ”Lawhillistä” karkasi Australiassa muutama mies, mutta saatiin kiinni ja palautettiin. Tempustaan he saivat maksaa sen verran, että lähes koko paluumatkan palkka meni siihen.

   Lehmuskallio ei vähästä säikähtänyt ja aina välillä muisti kirjoittaa päiväkirjaansa, että tämä se on elämää tämä Sitä ei vaihtaisi mistään hinnasta koulun penkkiin tai edes Kemin kaupunginjohtajan virkaan…

   Merikapteeni nuoresta miehestä tulikin ja tietenkin höyrylaivalle. Hän oli jo huomannut, että purjelaivat kuuluivat menneisyyteen. Aika lähellä meitä tuo aika sentään on. Höyrylaiva, tuo äskeinen uuden ajan symboli, on nyt jo puolestaan jäänne menneisyydestä ja monen mielestä hyvin romanttinen.