Kestoteema

 

Intelligentsijan petos

 

     Muistan, miten noin kaksikymmentä vuotta sitten istuin Moskovass, Kuznetski mostin varrella sijaitsevassa FSB:n arkiston lukusalissa, minne olin päässyt Venäjän historian laitoksen kanssa aloittamamme projektin perusteella ja epäilemättä ennen muuta tuon laitoksen johtajan, ystäväni Andrei Nikolajevitš Saharovin ansiosta.

     Sain pyödälleni mapin salaisen poliisin dokumentteja, jotka koskivat älymystöä. Kaikki oli huippukiinnostavaa, mutta varsinaisen heureka-elämyksen antoi muuan nimetön kirje, joka oli osoitettu eurooppalaiselle älymystölle.

     Kyseessä oli avoin kirje, jota oli levitetty Mahtavassa vuoden 1934 pidetyssä Neuvostokirjailijoiden liiton perustavassa kokouksessa, jossa Maksim Gorki, Venäjän älymystön ylpeys jo tsaarin ajoilta lähtien, johti uuden liiton perustamista ja uuden ”sosialistisen realismin” doktriinin saattamista hengestä lihaksi.

     Kongressiin oli kutsuttu runsaasti ulkomaisia vieraita ja heitä mielisteltiin ja manipuloitiin sillä taidolla, jonka vain bolševikit osasivat. Koko maailmankulttuurin ja kaikkien maiden älymystön  pääkaupunki oli nyt Moskova

Nadežda mira,

serdtse vsei Rossii,

Moskva, stolitsa,

moja Moskva!

 

Oot rauhan toivo, (tai ”maailman toivo”)

sydän synnynmaamme,

pääkaupunkimme,

mun Moskovain!

(J. Dolmatovski, ”Leninskije gory”)

 

     Näinhän riimitteli Jevgeni Dolmatovski, aikoinaan sangen tunnettu runoniekka, joka sitten tavallaan kohtasi myös Yrjö Jylhän, kun kollegat olivat Taipaleenjoen eri puolilla sijaitsevissa asemissa.

     Nyt, vuonna 1934, ei käyty sotaa, mutta meneillään oli kyllä jo koko neuvostokansan, mukaan luettuna intelligentsijan, mobilisointi ja ryhmittyminen taisteluun, ”Aufmarsch”, kuten toisen diktaattorin puolella asia ilmaistiin.

     Tuo avoin kirje eurooppalaiselle älymystölle oli dynamiittia, ymmärsin. Käsillä olevista dokumenteista ei käynyt ilmi, oliko kirjeen kirjoittaja levittäjän henkilöllisyys selvinnyt ja  miten hänelle oli käynyt. Se oli kuitenkin toissijaista, oli hurjaa tietää, että joku oli ollut noin rohkea ja uskaltanut sanoa sen, mitä ajatteli sellaisessa tilaisuudessa, jossa kaikkia tarkkailtiin ja jossa toisinajatteku oli rikoksista suurin.

     Tuo tuntematon kirjoittaja ihmetteli, mitä eurooppalaiset älyköt ikein tekivät tässä tilaisuudessa. Venäläisten oli siellä pakko olla ja sen saattoi ymmärtää, mutta miksi sielllä oli ulkomaalaisia, jotka tulivat omasta vapaasta tahdostaan ja vieläpä aplodeerasivat tämän pimeän hirmuvallan käskytyksille.

     Parhaat kirjailijat eivät olleet paikalla, sillä heidät oli jo haudattu Karjalan soihin, mutta sali oli kyllä täynnä orjailevia mielistelijöitä. Koko näytelmää ohjasi maailman suurimmaksi tiedemieheksi nimetty Josif Stalin, joka oli lukunsa kesken heittänyt (tai lahjattomana ne lopettanut –”nedoutška”). Ymmärsivätkö herrat älyköt, mitä sellainen oikein merkitsi ”älymystön” kokouksessa.

     Samassa tilaisuudessa Gorki nosti koko älymystön (!) nimenomaiseksi esikuvaksi ilmiantajapojan, Pavel Morozovin, jonka ympärille oli jo rakennettu kultti. Eikö tämä tällainen jo ollut niin äärettömän kaukana kaikesta älymystön arvon mukaisesta toiminnasta ja ajattelusta, kuin saattoi ikinä kuvitella?

     Juuri niinhän se asia tietysti oli ja tuntui lähes uskomattomalta, että koko asia kiteytyi tässä niin oivallisesti. Älymystö, jonka missiona on aina ollut ajattelun vapaus, nähtiin nyt kirjoittamassa lippuunsa SS-miehen vyössä olevaa tunnusta: ”Meine Ehre heisst Treue” -kunniani on uskollisuus…

     Noihin aikoihin alettiin Euroopassa puhua ”klerrkien (älymystön) petoksesta”, kun muuan Julien Benda (ks. Vihavainen: Haun julien benda tulokset ) kirjoitti samannimisen kirjan, jossa hän syytti älykköjä natsismin ja fasismin myötäilystä.

      Sellaisiakin oli, eikä heidän rooliaan voi väittää ”kulttuuririntamaan” yhtyneiden älykköjen roolia paremmaksi, mutta eihän se Moskovan kumartajien orjailua sen paremmaksi tee.

     Kun itsenäisen ajattelun sijasta valittiin vain, kumman orjuuden ja totalitarismin puolesta taisteltiin, oli älymystön konkurssi valmis. Kominternin agentti Willi Münzenberg sai helposti luomaansa ”kulttuuririntamaan” suuren ja mahdollisesti suurimman osan sitä joukkoa, jonka identiteettinä oli kuulua älymystöön. Olin melkoisesti täpinöissäni saatuani käsiini tuon dokumentin, josta edellä oli puhe.

      Kirjoitin sen muistiin, kuten monta muutakin dokumenttia ja vasta Suomessa huomasin, että lähes kaikki oli jo julkaistu Aleksandr Jakovlevin (ks. Vihavainen: Haun jakovlev tulokset ) johdolla toteuttettavassa suuressa dokumenttisarjassa.

     Kieltämättä se oli jonkinlainen pettymys, mutta sitä lievitti ajatus, että tärkein oli sentään tapahtunut. Maailma oli saanut tietää sen yksinäisen älykön rohkeasta teosta, joka oli aikanaan uskaltanut ajatella itse ja vieläpä riskeerata kaiken auttaakseen myös eurooppalaisia älykköjä ajattelemaan.

     Nythän sitten oli koko tuon aikakauden hyödyllisten ja hyödyttömien idioottien maailma paljastettu, eikä älymystö enää koskaan voisi suistua yhtä typerään rooliin totalitaarisen ankkapuheen vaakkujaksi. Jotakinhan historiasta aina pakostakin opitaan.

     Valitettavasti älymystön ajattelutapa on aivan toisenlainen kuin vielä Bertrand Russell kuvitteli. Ei totuudella sellaisenaan ole siinä erityistä sijaa. Sitä suojaa narsismi ja se on immuunia kaikille sellaisille argumenteille, jotka eivät pönkitä sen omia pyrkimyksiä, mitä ne nyt sitten sattuvatkin olemaan.

 

Yksitotisten kapina?

 

What do you want to do ?

New mail

Kun seurapiirit repesivät

 

Anne Applebaum, Demokratian iltahämärä. Autoritaarisuuden viettelevä kiusaus. Suomentanut Antero Helasvuo. Siltala 2020, 207 s.

 

Amerikanjuutalainen journalisti-historioitsija Anne Applebaum tunnetaan etenkin Gulagia ja Holodomoria käsittelevistä kirjoistaan. Yhdysvaltain politiikassa hän on nostanut profiiliaan Trumpin vastustajana.

Kuten otsikkokin antaa ymmärtää, tämän kirjan aiheena ei ole politiikka sinänsä, vaan poliittisten, demokraattisten järjestelmien viimeaikainen kehittyminen autoritaariseen suuntaan.

Tällä alalla kirjoittaja ei ole mikään pioneeri ja hän viittaakin edeltäjiinsä, muun muassa Arendtiin ja Adornoon, jotka aikoinaan katsoivat löytäneensä totalitarismin keskeisen selittäjän ihmisten psyykestä, autoritaarisesta persoonallisuudesta, joka kaipasi hierarkioita ja vahvaa johtajaa.

Nyt demokratia ei kuitenkaan näytä olevan niinkään totalitaarisuuden kuin autoritaarisuuden uhkaama. Kyseessä on todellakin viettelys. Yksitotisia ihmisiä houkuttavat yksinkertaistukset. Pluralismi ja monimutkaiset syysuhteet ovat heistä sietämättömiä.

Tämä nyt ei kuulostaisi olevan kovinkaan kaukana autoritaarisesta persoonallisuudesta, mutta kirjoittaja näyttää tuntevan antipatiaa asian dramatisointia kohtaan. Nämä uudet demokratiaskeptikot ovat pikemmin nihilistejä ja kyynikoita kuin fanaatikkoja. Tämä koskee ainakin kirjoittajan omaa tuttavapiiriä.

Tuo piiri onkin kirjoittajan lähtökohtana ja hän kuvaa siinä viimeisten parin vuosikymmenen aikana tapahtunutta murrosta, joka heijastelee laajempiakin prosesseja.

Ottaessaan uutta vuosituhatta vastaan Puolassa vuonna 1999 kirjoittaja oli kutsunut vieraakseen joukon sikäläisiä silmäntekeviä, joihin myös hänen aviomiehensä kuului. Hilpeä joukko viihtyi tuolloin mainiosti yhdessä, mutta nyt, kahden vuosikymmenen kuluttua, monet eivät voisi kävellä edes samalla puolella katua, kuin eräät toiset, esimerkiksi juuri kutsujen tuolloinen isäntäväki.

Aivan vastaava prosessi on tapahtunut Amerikassa, jossa aikoinaan pidettiin myös kutsut. Niiden vieraat ovat myös ajautuneet barrikadien vastakkaisille puolille eikä entisestä yhteisymmärryksestä ole enää puhettakaan.

Mitä oikein on tapahtunut?

Kirjoittajan mielestä kyse on muutoksesta suhtautumisessa demokratian peruskysymyksiin. Osa älymystöstä on yksinkertaisesti pettänyt demokratian asian. Kirjoittaja viittaa tässä Julien Bendan klassiseen teokseen Trahison des clercs -klerkkien petos, joka ilmestyi 1920-luvulla (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=julien+benda ). Myös silloin älymystö antoi periksi demokratian vastaisten ideologioiden kiusaukselle.

Klerkit tarkoittavat oikeastaan kirjureita, mutta myös papistoa -klerusta- eli sitä älymystöä, jonka velvollisuutena on toimia kansanjoukkojen suunnannäyttäjinä sen korpivaelluksella halki historian vaarojen ja vastusten. Nykyajan papisto on siis jakaantunut kahtia.

Kirjoittajan mielestä kahtiajako on todella syvää ja hän vertaa nykyistä tilannetta myös Dreyfus’n jutun aikaiseen kahtiajakoon Ranskassa. Siellä perheetkin saattoivat jakaantua kahtia ja intohimot leimusivat korkealla. Kuvaan kuului myös antisemismi, jonka vaikutusta kirjoittaja haistaa myös nykyisessä tilanteessa, ainakin Puolassa ja Unkarissa.

Muuten, kun Dreyfus’n juttu sai aikoinaan ratkaisunsa, lopahti myös yhtäkkiä kansakunnan kahtiajako. Siitä jäi korkeintaan pinnanalaisia jälkiä.

Itse asiassa meillä Suomessa tapahtui varsin samanlainen prosessi, kun yhteiskunta repesi perustuslaillisiin ja myöntyväisiin. Kun poliittinen tilanne teki tämän jaon irrelevantiksi, saatettiin taas istahtaa saman pöydän ääreen. Perustuslailliset saattoivat tuntea voittaneensa, vaikka tilanteen muuttuminen tuskin oli millään tavalla heidän ansionsa.

Entäpä nykyinen suuri vedenjakaja? Onko odotettavissa tai edes mahdollista, että se häviäisi yhtä äkillisesti ja kivuttomasti kuin mainitut poliittiset erimielisyydet?

Tämä edellyttäisi ilmeisesti sitä, että nykyiselläkin tilanteella olisi yhtä selkeä ja yksinkertainen perussyy. Mutta nyt näyttäisi kyseessä olevan jopa suhtautuminen itse järjestelmään. Miksi se oikein on joutunut kriisiin?

Kirjoittajan asenne tähän kysymykseen tuottaa ainakin minulle pettymyksen. Hän korostaa sitä, ettei nykyisen kriisin suurena taustasyynä ole mikään talouslama, toisin kuin 1930-uvulla, mutta ei uhraa ajatustakaan tai ainakaan sanojaan sille valtavalle prosessille, joka globalisaation myötä on mullistanut ihmisten arkipäivän kaikkialla.

Sen sijaan kirjoittaja keskittyy tiedonvälitykseen ja siihen nihilismiin, joka näyttää kuuluvan ihmissielujen insinöörien rekvisiittaan kaikkialla, Puolasta ja Unkarista Englantiin, Espanjaan ja Amerikkaan. Totuudelle ei enää anneta arvoa, informaation sisällön määrää sen välinearvo ja valehteleminen on yhtä härskiä kuin kyynistä.

Epäilemättä huipputoimittaja ja kolumnisti tuntee pappenheimilaisensa. Hän varoo leimaamasta näitä, usein vanhoja ystäviään, fanaattisiksi totalitarismin kannattajiksi, mutta alleviivaa sen sijaan näiden kyynisyyttä. Tässä kriisissä on kysymys ennen muuta totuuden pyhyydestä ja sen halveksimisesta. Tiedonvälityksen uudet välineet ovat mahdollistaneet uuden tilanteen. Itse asiassa kirjoittaja ei etsikään sen syvempiä syitä.

Toki hän mainitsee ohimennen, että uusi lunatic fringe, joka sijoittuu yliopistoihin ja feministipiireihin on kyllä onnistunut aikaansaamaan reaktion, mutta vastuu vallitsevan järjestelmän horjuttamisesta on nimenomaan klerkeillä, älymystön luopioilla.

Tämä näkökulma ei ole vailla tuoreutta, sillä siinä takametsien typerät punaniskat jäävät ennen muuta statistin osaan. Kirjuriluokka sen sijaan on vastuussa, sillä se tietää mitä tekee. Itse asiassa kaikissa yhteiskunnissa kautta aikojen on ollut ja on sama rappion mahdollisuus, jonka jo Aristoteles ymmärsi: demokratia voi aina rappeutua oklokratiaksi ja viimein tyranniaksi.

Trump on esimerkki uudenlaisesta poliitikosta. Hän ei oikeastaan kykene pettämään amerikkalaisia arvoja, sillä hän ei edes tiedä, mitä ne ovat. Kyseessä on lyhyesti sanoen yhtä typerä kuin kyyninen poliitikko. Boris Johnson on paljolti samanlainen tapaus ja riittäähän näitä muuallakin.

Demokratia on siis vaarassa ja sitä uhkaa nimenomaan tuo uusien valehtelevien poliitikkojen periaatteeton lauma. Miten ylevää moraalista tasoa heidän vastustajansa sitten oikeastaan edustavat, jää kirjoittajalta selostamatta.

Hänen olisi varmaankin kannattanut muistaa, mitä Aristoteles sanoi rikkauksien epätasaisesta jakaantumisesta. Kun tällainen asia jätetään kokonaan mainitsematta poliittista kriisiä analysoidessa, alkaa tuntua jo siltä, ettei koko tarinaa voi ottaa ihan vakavasti.

Mitä totuuteen tulee, tosiasia on, että sitä on annosteltu myös vallitsevan demokratian onnellisten omistavien puolella varsin harkitusti ja kyynisesti. Omassa maassamme läpikotaisin falskit hyökkäykset hihamerkkijuttujen ja vieraslajipuheiden käsittelyn tapaan ovat äärimmäisiä esimerkkejä.

Mitä taas tulee hallitsemattomaan maahanmuuttoon, jota kirjoittaja ei väsy julistamasta valeongelmaksi, hänen oma suhtautumisensa asiaan on läpinäkyvän falski. Ellei Puolassa ja Unkarissa haluta edes kokeilla toisen kulttuurin istuttamista omaan maahan, ei se todista naiivista typeryydestä. Eihän kokeen peruminen tällaisessa tapauksessa ole edes mahdollista, joten ainoa rationaalinen tapa on ottaa oppia muiden kokemuksista ja vaikuttaa asiaan jo etukäteen.

Kirjoittaja saarnaa myös brexitin puolustajien argumentteja vastaan aivan naiivilla tasolla: EU ei ole määrännyt Englannille mitään sellaista, mitä se ei olisi itse ollut hyväksymässä… Niinpä niin. Nyt tuosta hyväksymisestä on sitten saatu tarpeeksi ja kun Englannin äänestäjät ovat sanoneet sanansa, on muidenkin syytä kunnioittaa demokraattista päätöstä.

Mutta tuon kirjoittajan ihannoiman demokratian lajin piirissä näyttääkin olevan vahvaa taipumusta olla kunnioittamatta kansan ilmaisemaa tahtoa, jos se tuntuu jotenkin väärältä juuri tämän hetkisten kaikkein edistyksellisimpien näkemysten kannalta.

 Ruotsissa hallitusyhteistyöhön pääseminen voi kestää kuukausia, huomauttaa kirjoittaja hurskaasti. Taitaapa siihen monilta kulua jopa vuosia, mutta kenties tässä tapauksessa kyseessä ei ole epäkohta, vaan pikemmin sikäläisen demokratian suuri saavutus? Lukija jää tässäkin ymmälle.

 Kirjalla ansionsa ja niiden takia sitä voi suositella. Siinä annetaan paljonkin sisäpiirin tietoa tietyistä henkilöistä ja siitä muutoksesta, joka asenteissa on viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa tapahtunut.

Syvälliseksi analyysiksi nykyisen demokratian tilasta sitä ei voi sanoa, pikemmin se on kiistakirjoitus, jossa puoluekantaisuus paistaa liiankin selvästi läpi. Puolan ja Unkarin politiikasta, joita kirjoittaja ilmeisesti aika hyvin tuntee, annetaan taas kerran varsin ympäripyöreää tietoa, johon lukija ei tunne voivansa erityisesti luottaa.

Muutenkin tätä historioitsijan kirjoittamaa kirjaa vaivaa outo historiattomuus. Miksi kirjoittaja kuvittelee, että se demokratian variantti ja se länsimainen kulttuuri, joka juuri nyt tai, sanokaamme, vasta eilen, kaksikymmentä vuotta sitten tuntui kaikista niin onnistuneelta, ei enää olekaan sitä.

Vain asenteetko tässä ovatkin muuttuneet? Trollitko ne hallitsevat ihmisten tajuntaa? Vai olisiko niin, että syitä tyytymättömyyteen on etsittävä paljon syvemmältä ja vakavammin.

 

Tärkeä esiintyminen

Oklokratian nousu ja intellektuellien osa

 

Harper’s Magazine on julkaissut adressin, jossa yli 150 intellektuellia protestoi sitä hyökkäystä mielipiteenvapautta vastaan, joka viime aikoina on Amerikassa saanut yhä absurdimpia muotoja ( Ks. https://harpers.org/a-letter-on-justice-and-open-debate/ ).

Allekirjoittajien joukossa on Amerikan huomattavimpia julkisia intellektuelleja kuten Francis Fukuyama, Mark Lilla, Ian Buruma ja Steven Pinker. Todettakoon, että siellä on myös ikuinen vastarannankiiski ja vasemmistorabulisti Noam Chomsky. Huoli vapaan yhteiskunnan perusarvoista yhdistää intellektuelleja poliittisesta kannasta riippumatta.

Adressissa todetaan aluksi, että kirjoittajat kannattavat tasa-arvoisuuteen tähtääviä reformeja. Niitä on kuitenkin ruvettu ajamaan keinoilla, jotka eivät ole hyväksyttäviä. Kirjeen mukaan kyseessä on taistelu Donald Trumpin yhdistettävää oikeistolaista liberalisminvastaisuutta vastaan. Kun tätä tehdään suvaitsemattomassa sensuurin ja pakkokeinojen hengessä, on kyse hyökkäyksestä itse liberaalin yhteiskunnan perusteita vastaan.

Kirjeessä todetaan tuon liikehdinnän irvokkaat ilmenemismuodot monimutkaisten asioiden yksinkertaistamisesta vasta-argumenttien kieltämiseen ja nopeiden toimien vaatimiseen toisinajattelevia vastaan.

Täysin anti-intellektuaaliset näkemykset ja menetelmät ovat vallanneet alaa paitsi julkisessa keskustelussa, myös institutionaalisella tasolla. Akateemista vapautta on häikäilemättömästi ja törkeästi loukattu. Terrorin ilmapiirissä moni ei pelkää enää vain oman mielipiteensä sanomista, vaan jopa sitä, että saattaisi sanoa ”oikean” mielipiteen liian maltillisessa muodossa.

Adressi päätyy johtopäätökseen, joka on kaikkea muuta kuin yllättävä: huonoja ideoita vastaan on taisteltava järjen asein, argumenteilla eikä vapauden rajoituksilla, joita nyt käytetään sekä valtion että yhteiskunnan tasolla. Kirjoittajien on saatava vapaasti esittää eriäviä mielipiteitä ja jopa erehtyä. Ellemme me puolusta sitä asiaa, johon työmme perustuu, emme voi odottaa, että valtio tai yleisö puolustaisi sitä myöskään meille toteavat nämä yleensä vasemmistolaisiksi luettavat intellektuellit.

Kyseessä ei siis todellakaan ole mikään sensaatiomainen intellektuaalinen uutuus, vaan aivan vapaan yhteiskunnan perusteita koskeva, suorastaan triviaali asia.

Lähinnä sensaatiomaisena voi pitää, että tuollaiselle ulostulolle on ollut tarvetta meidän aikanamme, kolmisenkymmentä suotta sen jälkeen kun liberalismi läntisessä maailmassa voitti voitonjuhliaan eikä näyttänyt enää edes mahdolliselta, että sille löytyisi haastajaa.

Haastaja siis on löytynyt ja se on niinkin banaali asia kuin suurten kansanjoukkojen taipumus typeriin oikosulkureaktioihin. Kyseessä on massayhteiskunnassa vallitseva älyllisen tason madaltuminen yhdistyneenä sen anonyymiin yhdenmukaisuuden paineeseen. Tällainen tilanne rohkaisee aina hävyttömimpiä ja pelottaa järkevimpiä.

Tuloksena on oklokratia eli kehnoimpien valta, eräänlainen jatkuva mob rule, jossa kriittinen ajattelu vaiennetaan ja vallitsevaksi nostetaan niin matalan tason demagogia, että se pystyy tavoittamaan suurimman ja ainakin aktiivisimman osan joukkoa ja karkottamaan älyköt areenalta.

Älymystöllä on vastuunsa tästäkin asiasta ja suotta eivät kirjeen allekirjoittajatkaan heti alkuun totea kannattavansa niitä asioita, joita roskaväki (mob, canaille) nyt on alkanut runnoa perille väkivalloin. Kirjeessä ei tätä termiä käytetä, mutta se lienee ilmiölle kuvaavin.

Tässä näyttää kiäyneen hieman samoin kuin aikoinaan Venäjällä, jossa intelligentsija henkisesti tuki kaikkia vallankumouksellisia liikkeitä ja sitten joutui niiden jyräämäksi. Tästähän katuvaiset intelligentit Maksim Gorkista Nikolai Berdjajeviin sitten saivat tunnontuskia.

On turha sanoakaan, että vapaus ei ole sitä, että saa kannattaa oikeita ja hyviä asioita ja vastustaa pahoja. Sellainen vapaus on vallinnut kaikissa totalitaarisissa maissa. Vapaus on vapautta olla eri mieltä eikä tästä periaatteesta myönnetä poikkeuksia.

Karmaisevaa on, että asia näyttää nyt niin mahdottomalta käsittää sille nuorelle akateemiselle polvelle, jonka älyllisen elämän perusteet on luotu yliopistojen cultural studies- oppituolien suojissa sukupuolentutkimuksen, journalismin ja vastaavien vanhoista akateemisista traditioista irtaantuneiden oppiaineiden piirissä.

Historiallisen lähestymistavan sijasta ns. kriittinen teoria ja koko postmoderni traditio lähtee abstrakteista periaatteista ja on siis lähtökohtaisesti radikaalia. Tuloksena on sitten kaikenkarvaista intersektionalismia ja muuta täysin todellisuudesta irrallaan leijailevaa spekulaatiota.

Esimakua nykyisestä tilanteesta saatiin maassamme ns. taistolaiskaudella, jolloin opiskelevan nuorison etujoukkoa edustavat hengen jättiläiset kokosivat ns. Mustan kirjan, jolla protestoitiin sitä, että opiskelijat joutuivat tutustumaan mielestään vääriin ja vahingollisiin ajatuksiin.

Sen sijaan, että olisivat riemuinneet mahdollisuudesta kokeilla älynlahjojaan vasta-argumenttien kehittämisessä, nuo obskurantit vaativat omien oppikirjojensa sensurointia, mukana oli tietenkin länsimaisen tieteen klassikkoja.

Julien Benda tuli aikoinaan kuuluisaksi kirjallaan Trahison des clercs, älymystön petos, jossa hän paheksui sitä, että niin moni intellektuelli oli suhteutunut myötäsukaisesti oikeistolaiseen totalitarismiin.

Itse asiassa samaan aikaan syntyi sangen huomattava Moskovan sponsoroima älymystöliike, joka kumarteli estottomasti Stalinin politiikkaa Neuvostoliitossa. Petosta löytyi runsain mitoin myös siltä suunnalta.

Tosin eräät, vapauden periaatteelle uskolliset intellektuellit, kuten André Gide uskalsivat myös sanoa julki rehellisen mielipiteensä myös silloin, kun siitä oli odotettavissa ikävyyksiä eikä sitä päänsilitystä, jota runsain mitoin uhrattiin ns. hyödyllisille idiooteille, jotka usein olivat juuri intellektuelleja.

Näistä asioista on runsaasti hyvää tutkimusta ja voin suositella esimerkiksi Paul Hollanderin teoksia. Yliopistoissakin olisi syytä panostaa nyt hyvin vahvasti siihen, että opiskelijat voisivat kunnolla perehtyä totalitaarisen ajattelun problematiikkaan. Se on todella tärkeä ja kiehtova tutkimuskohde.

Siinä tarvitaan tutustumista niin Hitlerin kuin Stalininkin ajatteluun ja erityisesti heidän seuraajiensa historian tuntemista. Kun historia toistaa itseään, on kyseessä ensimmäisellä kerralla tragedia, mutta toisella jo farssi, on sanottu. Kun tällaista tapahtuu supervallan sisällä, alkaa nauru jo takertua kurkkuun. Seuraukset voivat olla kovin vakavia.

Amerikkalaiset intellektuellit ansaitsevat hatunnoston reippaasta esiintymisestään. Kun nyt meillekin ovat, vastoin tervettä järkeä, levinneet samat sielunsairauden oireet, jotka henkisessä isänmaassamme ovat saaneet niin hälyttävät mitat, on meillä syytä odottaa, että intellektuellit löytäisivät samaa henkistä ryhtiä ja kertoisivat avoimesti, mitä mieltä ovat niistä suuntauksista, jotka toimivat vapautta vastaan.

Salus populi suprema lex

 

Valtionšamaanit ja valtion etu

 

Joskus 1970-luvulla Eino Jutikkala (joka oli historiantutkija, tämä selvennykseksi nuoremmille sukupolville) kirjoitti jossakin (HAik?) poleemisen artikkelin nimeltä Historiantutkijatko valtionšamaaneiksi? Näin ainakin muistelen.

En nyt rupea kirjoittamaan tuosta puheenvuorosta ja siihen liittyvästä keskustelusta sen enempää. Kiinnostava on itse termi ja sen tarkoittama käsite.

Papisto on muonaisina aikoina näytellyt keskeistä osaa kansakunnan ja valtion elinkysymysten ja -vastausten etsijänä ja löytäjänä. Sittemmin tuo rooli siirtyi älymystölle, jota vanhasta muistista joskus kunnioitettiin termillä les clercs -papisto (vrt. Vihavainen: Haun julien benda tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Šamaanit olivat ja ovat yhä jonkinlaisia pappeja hekin. Heille kuuluu välittäjän (latinaksi pontifex -sillanrakentaja) rooli tämän maailman ja korkeampien tahojen välissä. Kun oma inhimillinen järkemme ei riitä sanomaan meille, missä mennään ja minne ja minne ainakin pitäisi mennä, käännytään noiden korkeampien tahojen puoleen ja pannaan šamaani asialle. Hän tuo vastauksen kysymyksiimme.

Älymystö, les clercs on kuitenkin kollektiivina hankala käsiteltävä, sillä jo sen luonteesta johtuu, ettei sillä ole vain yhtä mielipidettä, vaan useampia ja suurella todennäköisyydellä myös aivan perustavanlaatuisesti toisistaan poikkeavia näkemyksiä. Varsinaista papistoa ei kukaan olekaan enää aikoihin ottanut vakavasti, eivät he itsekään.

Joka tapauksessa syntyy yhä uudelleen tilanteita, joissa valtakunnan kohtalonkysymyksiin on saatava vastaus. Suvereeni valtio ei voi tuollaisia vastauksia pyytää miltään ulkopuoliselta taholta, niin kätevää kuin ratkaisun delegoiminen jonnekin muualle onkin tänä konsulttivetoisena aikanamme.

Mitäpä siis teemme, kun esimerkiksi joku maamme joskus allekirjoittama kansainvälinen sopimus näyttää olevan jyrkässä ristiriidassa kansallisen etumme kanssa? Rohkenemmeko ihan itse tulkita sitä sellaisella tavalla, että sitä noudatetaan van sikäli, kuin tuo mainittu asiaintila ei toteudu?

Miksi itse asiassa olisimme koskaan hyväksyneet lain, josta olisimme tienneet, että se on meille turmiollinen? Kenellä on oikeus tulkita tuollaista lakia juuri meidän maamme kannalta?

Hallitusmuodon mukaan valtiollinen valta kuuluu Suomessa kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Sen korkeampaa instanssia ei ole. Toki hallinto- ja tuomiovalta on delegoitu erillisille elimille, mutta tässäkin on kyse vain eduskunnan säätämästä asiain tilasta. Muutenkin, kuin juuri nykyisellä tavalla olisi voitu tehdä.

Jos valtion etu valtiollisen vallan edustajien eli kansanedustajien enemmistön mielestä vaatii jotakin tiettyä lakia, niin se säätää sellaisen lain, koska se on sen velvollisuus.

Itse lain säätämiseen ei tuomiovallan käyttäjillä tule olla osaa eikä arpaa, sillä heidän toimintansa liittyy lain tulkitsemiseen, jonka toki täytyy tapahtua tiettyjen periaatteiden mukaan mielivallan välttämiseksi.

Nyt olemme olleet omituisessa tilanteessa, kun šamaanit on päästetty elämöimään heille kuuluattomassa asiassa eli lain säätämisessä. Jo vanha periaate nullum crimen sine lege kertoo, että ensin on oltava laki, ennen kuin sen voi toimeenpanna tai sitä tulkita. Kuvitelmat siitä, miten sitä ehkä voitaisiin tulkita, ovat vain kuvitelmia.

Tulkintavalta jää tuomioistuimille, mutta se on mahdollinen vasta siinä vaiheessa, kun laki on olemassa ja sitä sitten käytännössä sovelletaan.

Juristeiltakin on aina lakeja sovellettaessa syytä odottaa normaalin järjen käyttöä, sanoipa laki mitä tahansa. Kun lain pykälät joskus 1600-luvulla olivat hirvittävän ankarat, päästivät tuomarit syytetyn usein kohtuuttomasta tilanteesta tulkitsemalla, ettei lakikirjan tarkoittamaa rikosta itse asiassa ollut tapahtunutkaan.

Laki saattoi ilman sen kummempia varauksia sanoa, että varas on hirtettävä, mutta oliko yhden nauriin nälkäänsä toisen pellosta ottanut naapuri varas vai ei? Tuollaisessa tapauksessa yleensä selitettiin, ettei kyseessä ollut niin sanottu täysi varkaus, vaan jotakin muuta. Lautamiehistö saattoi myös todistaa, että kyseessä oli niin sanottu kunniallinen mies -kuin yksi heistä- ja olisi hirvittävä solvaus nimittää häntä varkaaksi.

Mitä ennuspappeihin tulee, roomalaisilla auguurit olivat valtiollisesti merkittävin ryhmä, jonka tulkintoja saatavilla olevista ennusmerkeistä aina kuunneltiin ennen suuria ratkaisuja.

Oliko esimerkiksi aloitettava taistelu puunilaisia vastaan, joka saattoi ratkaista koko Rooman valtakunnan kohtalon. Mikäli pyhät kanat käyttäytyivät tavalla, joka osoitti enteiden olevan epäsuotuisia, ei taisteluun pitänyt ryhtyä.

Joskus enteille annettiin piutpaut. Muuan sotapäällikkö, joka kärsimättömänä turhaan odotti, että pyhät kanat suostuisivat syömään, mikä olisi olut hyvä enne, potkaisi lopulta ne laivastaan laidan yli ja sanoi, että nyt ne ainakin saivat juoda, elleivät halunneet syödä. Taistelun tulos oli katastrofi ennusmerkkien hyljeksijälle.

Kuten Cicero tunnetussa teoksessaan Laeista toteaa, ennusmerkit käyvät joskus ihmeellisellä tavalla toteen ja olisi sallimatonta ylimielisyyttä jättää ne huomiotta. Pelkkää idiotismia sen sijaan olisi niin suuri usko enteisiin, että isänmaan edut turvaava laki jätettäisiin kokonaan säätämättä niiden pelossa, mahdollisia tulevia tulkintoja peläten.

Meidän on syytä luottaa lakiemme tulkitsijoihin edes sen verran, että uskallamme odottaa heiltä normaalijärjen mukaista toimintaa omassa virassaan, Kustaa Vaasan ajoilta periytyvien tuomarinohjeiden mukaisesti: Mikä ei oikeus ja kohtuus ole, ei saata olla lakikaan.

Jokaista lakia voidaan tulkita väärin ja tukinnat ovat lain soveltajien vastuulla. Sen sijaan itse lain säätäminen ei heille kuulu ja itse asiassa voidaan jopa kysyä, ovatko ne juristit, jotka ovat sekaantuneet lainsäädäntökysymyksiin, ylittäneet valtuutensa.

Saattaa kyllä olla, että olisi pikemmin kysyttävä, ovatko valtionšamaaneja sokeasti totelleet lainsäätäjät tehtäviensä tasolla. Eivätkö he ole ymmärtäneet omaa asemaansa valtiollisen vallan käyttäjinä.

Pahuuden köykäisyys

Pahuuden köykäisyys

Anthony M. Daniels, joka kirjoittaa nimellä Theodore Dalrymple, on nykyisen Britannian näkyvimpiä moralisteja ja kantaa kunnialla suuren edeltäjänsä Thomas Carlylen lippua.

Dalrymple on toiminut lääkärinä sekä Saharan eteläpuolisissa valtioissa että Englannin slummeissa ja vankiloissa ja hän tuntee omasta kokemuksestaan myös Ranskan kuuluisat slummialueet.

Dalrymplen ajatuksista ja havainnoista olen joskus kirjoittanutkin. Hänen pääteesejään on, että sivistynyt luokka ”mandariinit” on pettänyt tehtävänsä ja ryhtynyt mielistelemään alaluokkaista moraalittomuutta ja primitiivisyyttä. Teoksessaan Our Culture, What’s left of it. The Mandarins and the Masses, Chicago 2005, Dalrymple kehittelee paitsi tätä näkemystä, myös ajatusta pahan kevytmielisyydestä frivolity of evil. Tämä on hänestä osuvampi termi kuin Hannah Arendtin pahan banaalisuus.

Slummeissa toimiessaan kirjoittaja joutui yhä uudelleen näkemään, miten alaluokkainen psykologia hylkäsi kaiken pitkäjännitteisyyden ja antautui yhä uudelleen hetken nautinnolle, joka täydellä varmuudella toi mukanaan pysyvää onnettomuutta sekä itselle että muille.

Erityisesti tämä koski seksisuhteita, joista yhdessä huumeiden kanssa oli muodostunut uuden ihmisluokan elämänsisältö. Koska yhteiskunta toimi näiden infantiiliin vaiheeseen jääneiden ihmisten sijaisvanhempana, he saattoivat maailmaan lapsia täysin vastuuttomasti ja tavallinen tapaus oli, että mies hylkäsi kodin siinä vaiheessa, kun vauva tuli maailmaan.

 Peräti 40 prosenttia Englannissa solmituista avioliitoista purkautuu. Kaikki eivät tosin toki tapahdu slummeissa, mutta paradoksaalista kyllä, slummit saavat kelvata esikuvaksi myös älymystölle, jonka ylpeydenaiheena on, ettei se ota kantaa siihen, onko gangsta-rap parempaa kuin Mozart vai ei.

Dalrymple on huolissaan kehityksestä, sillä hän näkee, ettei raja pahuuden ja hyvyyden ja hyvän ja huonon välillä ole mikään automaattisesti pysyvä olotila, vaan jotakin, mitä on vaalittava ja vartioitava. Mikäli älymystö hylkää roolinsa tien näyttäjänä, se pettää velvollisuutensa.

 Tämä trahison des clercs, josta Julien Benda jo ennen sotia puhui, on tietenkin jo vakiintunut käsite. Nyt se on joka tapauksessa aivan uudella tavalla ajankohtainen, sillä tuohon aikaan se ajattelutapa, joka ei erottele toisistaan hyvää ja pahaa, oli vasta oraalla. Nyt se on valtavirtaa.

Kahdeskymmenes vuosisata näytti ennenkuulumattomasti ne pahuuden syöverit, jotka ovat meitä yhä kovin lähellä ja joiden avautumista uudelleen ei kenenkään realistisesti ajattelevan kannata pitää mahdottomana.

Miten siis oikein on mahdollista, että juuri nyt älymystö suorastaan ylpeilee sillä, ettei se tuomitse pahuutta aikä alhaisuutta, vaan sen sijaan ne, jotka haluavat pitää kunniassa arvojen hierarkiat?

On outoa ajatella, että rikosten määrä on Englannissa on kaksitoistakertaistunut siitä, mitä se oli vuonna 1941, kun elintaso oli verrattomasti nykyistä matalampi. Vaikka tilastojen ongelmat otettaisiin huomioon, ei kehitystä voi kiistää.

Amerikassa kehitys on ollut samanlaista ja sitä pohtinut Gertude Himmelfarb on jokunen vuosi sitten puhunut J-kirjaimen muotoisesta käyrästä. Se on onneksi jo taittunut, mikä ehkä osoittaa vain sen, että jossakin se saturaatiopiste tässäkin asiassa löytyy, ainakin lyhyellä tähtäimellä.

Kun tilanne on tämä, ei ole mahdollista tai ainakaan riittävää selittää sitä kuvaannollisesti sanoen perisynnillä eli ihmisen raadollisilla taipumuksilla, jotka toki ovat asian välttämätön ehto.

Voisiko ratkaisevana syynä sitten olla se, että yhteiskunta on ottanut huolehtiakseen myös lurjusten asioista, jotka siten ovat saaneet avoimen valtakirjan tehdä tyhmyyksiä kuten roskalainoja syytävät pankit jatkavat toimintaansa IMF:n takauksen turvin tai EU:n veronmaksajien rahoilla?

Dalrymple näyttää pitävän hyvinvointivaltiota yhtenä perussyynä ongelmaan, mutta taitaa unohtaa, että se tuskin selittää Yhdysvaltain vastaavaa kehitystä. Toki welfare on sielläkin slummien tärkeä polttoaine.

Slummien etninen koostumus on tunnetusti varsin värikäs, mikä varmastikin on yksi selittävä tekijä ja saattaa pohjoismaissa olla jopa niistä tärkein. Siinäkin toki vaikuttaa se seikka, että ihmiset, joilla ei ole edellytyksiä tulla toimeen tasaveroisina toimijoina työmarkkinoilla, on vastuuttomasti otettu maahan, jossa heille on tarjona vain sosiaalista pahoinvointia.

Yhteinen piirre uudessa alaluokkaisuudessa näyttäisi joka tapauksessa olevan erityinen slummipsykologia, jossa lyhytjännitteinen hedonismi ajaa kaikkien muiden arvojen yli ja jossa ihmiset ovat luopuneet kantamasta vastuuta omasta elämästään ja läheisistään.

Arvojen primitiivistyminen koskee kaikkia slummiväestön ryhmiä. Siihen sopeutuneet muslimitkaan eivät aktiivisesti harjoita uskontoaan eivätkä piittaa sen määräyksistä, vaikka saattavatkin pitää sitä identiteettitekijänä, jonka kuvittelevat nostavan heidät ympäristönsä yläpuolelle.

Masentavalta tuntuu, että tämä psykologia ei ainoastaan saa yhteiskunnan ylempien kerrosten hyväksymistä, vaan jopa kiitoksia. Kun nuoret haluavat kehua itseään, he kertovat olevansa arvoneutraaleja, ketään tuomitsemattomia, mitä englannin sana nonjudgmental tarkoittaa.

Kuka tahansa slummissa asuva tyttö voisi itse asiassa lukea sikäläisten katu-uskottavien kollien kasvoista, minkälaista moraalia he edustavat. Varmemmaksi vakuudeksi jotkut vielä hankkivat paidankin, jossa lukee fuck off tai mad dog.

Mutta tarkoittaako se nykyään enää yhtään mitään? Aikana, jolloin valtionpäämiehet käyvät kuuntelemassa black metal-musiikkia ja jolloin gangsta-rappareita haastatellaan kunnioittavasti tärkeinä kulttuurivaikuttajina (näin esimerkiksi uusimman Die Zeitin sivuilla), on yhä selvempää, ettei pahuutta oteta enää vakavasti.

Mutta tämä saattaa tarkoittaa myös sitä, ettei hyvyydellekään anneta mitään arvoa. Jokainenhan sitä paitsi tietää, minne hyvät ja vastaavasti pahat tytöt pääsevät ja voi siitä tehdä johtopäätöksensä.

Onko ihmiskunta tai ainakin läntinen maailma, tai nyt vähintäänkin Englanti menossa vääjäämättömästi kohti yhä suurempaa hyvän ja pahan banaalia sekoitusta, jossa kevytmielisyys nousee keskeiseksi arvoksi?

Tällainen suuntaus viimeisten puolen vuosisadan ajan on mielestäni ollut kiistämätön. Se, mikä oli suuren 1960-luvun kulttuurivallankumouksen aikaan uskallettua ja rankkaa, on nykyään pelkästään latteaa ja ikävystyttävää. Ja samaan aikaan kuohuttava, disturbing on kaiken taiteen kohdalla korkeinta arvostusta ilmaiseva adjektiivi.

Kuka tahansa saattaa nykyään kantaa paitaa, jossa lukee vulgaareja hävyttömyyksiä tai muita raakuuksia, tosin yleensä englanniksi. Tämän kulttuurin prestiisi on niin suurta myös meillä, että kaikesta päätellen moni ei kykene lainkaan oivaltamaan sitä, että moukkamaisuus voisi olla moukkamaisuutta myös englanniksi.

Sitä paitsi myös meillä alkaa olla hyvin sopimatonta olettaa, että moukkamaisuutta ylipäätään voisi olla olemassa. Myös meillä on cool olla nonjudgmental. Mutta miten kauan se riittää? Mihin uusi normaali saattaa vielä siirtyä?