Salus populi suprema lex

 

Valtionšamaanit ja valtion etu

 

Joskus 1970-luvulla Eino Jutikkala (joka oli historiantutkija, tämä selvennykseksi nuoremmille sukupolville) kirjoitti jossakin (HAik?) poleemisen artikkelin nimeltä Historiantutkijatko valtionšamaaneiksi? Näin ainakin muistelen.

En nyt rupea kirjoittamaan tuosta puheenvuorosta ja siihen liittyvästä keskustelusta sen enempää. Kiinnostava on itse termi ja sen tarkoittama käsite.

Papisto on muonaisina aikoina näytellyt keskeistä osaa kansakunnan ja valtion elinkysymysten ja -vastausten etsijänä ja löytäjänä. Sittemmin tuo rooli siirtyi älymystölle, jota vanhasta muistista joskus kunnioitettiin termillä les clercs -papisto (vrt. Vihavainen: Haun julien benda tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Šamaanit olivat ja ovat yhä jonkinlaisia pappeja hekin. Heille kuuluu välittäjän (latinaksi pontifex -sillanrakentaja) rooli tämän maailman ja korkeampien tahojen välissä. Kun oma inhimillinen järkemme ei riitä sanomaan meille, missä mennään ja minne ja minne ainakin pitäisi mennä, käännytään noiden korkeampien tahojen puoleen ja pannaan šamaani asialle. Hän tuo vastauksen kysymyksiimme.

Älymystö, les clercs on kuitenkin kollektiivina hankala käsiteltävä, sillä jo sen luonteesta johtuu, ettei sillä ole vain yhtä mielipidettä, vaan useampia ja suurella todennäköisyydellä myös aivan perustavanlaatuisesti toisistaan poikkeavia näkemyksiä. Varsinaista papistoa ei kukaan olekaan enää aikoihin ottanut vakavasti, eivät he itsekään.

Joka tapauksessa syntyy yhä uudelleen tilanteita, joissa valtakunnan kohtalonkysymyksiin on saatava vastaus. Suvereeni valtio ei voi tuollaisia vastauksia pyytää miltään ulkopuoliselta taholta, niin kätevää kuin ratkaisun delegoiminen jonnekin muualle onkin tänä konsulttivetoisena aikanamme.

Mitäpä siis teemme, kun esimerkiksi joku maamme joskus allekirjoittama kansainvälinen sopimus näyttää olevan jyrkässä ristiriidassa kansallisen etumme kanssa? Rohkenemmeko ihan itse tulkita sitä sellaisella tavalla, että sitä noudatetaan van sikäli, kuin tuo mainittu asiaintila ei toteudu?

Miksi itse asiassa olisimme koskaan hyväksyneet lain, josta olisimme tienneet, että se on meille turmiollinen? Kenellä on oikeus tulkita tuollaista lakia juuri meidän maamme kannalta?

Hallitusmuodon mukaan valtiollinen valta kuuluu Suomessa kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Sen korkeampaa instanssia ei ole. Toki hallinto- ja tuomiovalta on delegoitu erillisille elimille, mutta tässäkin on kyse vain eduskunnan säätämästä asiain tilasta. Muutenkin, kuin juuri nykyisellä tavalla olisi voitu tehdä.

Jos valtion etu valtiollisen vallan edustajien eli kansanedustajien enemmistön mielestä vaatii jotakin tiettyä lakia, niin se säätää sellaisen lain, koska se on sen velvollisuus.

Itse lain säätämiseen ei tuomiovallan käyttäjillä tule olla osaa eikä arpaa, sillä heidän toimintansa liittyy lain tulkitsemiseen, jonka toki täytyy tapahtua tiettyjen periaatteiden mukaan mielivallan välttämiseksi.

Nyt olemme olleet omituisessa tilanteessa, kun šamaanit on päästetty elämöimään heille kuuluattomassa asiassa eli lain säätämisessä. Jo vanha periaate nullum crimen sine lege kertoo, että ensin on oltava laki, ennen kuin sen voi toimeenpanna tai sitä tulkita. Kuvitelmat siitä, miten sitä ehkä voitaisiin tulkita, ovat vain kuvitelmia.

Tulkintavalta jää tuomioistuimille, mutta se on mahdollinen vasta siinä vaiheessa, kun laki on olemassa ja sitä sitten käytännössä sovelletaan.

Juristeiltakin on aina lakeja sovellettaessa syytä odottaa normaalin järjen käyttöä, sanoipa laki mitä tahansa. Kun lain pykälät joskus 1600-luvulla olivat hirvittävän ankarat, päästivät tuomarit syytetyn usein kohtuuttomasta tilanteesta tulkitsemalla, ettei lakikirjan tarkoittamaa rikosta itse asiassa ollut tapahtunutkaan.

Laki saattoi ilman sen kummempia varauksia sanoa, että varas on hirtettävä, mutta oliko yhden nauriin nälkäänsä toisen pellosta ottanut naapuri varas vai ei? Tuollaisessa tapauksessa yleensä selitettiin, ettei kyseessä ollut niin sanottu täysi varkaus, vaan jotakin muuta. Lautamiehistö saattoi myös todistaa, että kyseessä oli niin sanottu kunniallinen mies -kuin yksi heistä- ja olisi hirvittävä solvaus nimittää häntä varkaaksi.

Mitä ennuspappeihin tulee, roomalaisilla auguurit olivat valtiollisesti merkittävin ryhmä, jonka tulkintoja saatavilla olevista ennusmerkeistä aina kuunneltiin ennen suuria ratkaisuja.

Oliko esimerkiksi aloitettava taistelu puunilaisia vastaan, joka saattoi ratkaista koko Rooman valtakunnan kohtalon. Mikäli pyhät kanat käyttäytyivät tavalla, joka osoitti enteiden olevan epäsuotuisia, ei taisteluun pitänyt ryhtyä.

Joskus enteille annettiin piutpaut. Muuan sotapäällikkö, joka kärsimättömänä turhaan odotti, että pyhät kanat suostuisivat syömään, mikä olisi olut hyvä enne, potkaisi lopulta ne laivastaan laidan yli ja sanoi, että nyt ne ainakin saivat juoda, elleivät halunneet syödä. Taistelun tulos oli katastrofi ennusmerkkien hyljeksijälle.

Kuten Cicero tunnetussa teoksessaan Laeista toteaa, ennusmerkit käyvät joskus ihmeellisellä tavalla toteen ja olisi sallimatonta ylimielisyyttä jättää ne huomiotta. Pelkkää idiotismia sen sijaan olisi niin suuri usko enteisiin, että isänmaan edut turvaava laki jätettäisiin kokonaan säätämättä niiden pelossa, mahdollisia tulevia tulkintoja peläten.

Meidän on syytä luottaa lakiemme tulkitsijoihin edes sen verran, että uskallamme odottaa heiltä normaalijärjen mukaista toimintaa omassa virassaan, Kustaa Vaasan ajoilta periytyvien tuomarinohjeiden mukaisesti: Mikä ei oikeus ja kohtuus ole, ei saata olla lakikaan.

Jokaista lakia voidaan tulkita väärin ja tukinnat ovat lain soveltajien vastuulla. Sen sijaan itse lain säätäminen ei heille kuulu ja itse asiassa voidaan jopa kysyä, ovatko ne juristit, jotka ovat sekaantuneet lainsäädäntökysymyksiin, ylittäneet valtuutensa.

Saattaa kyllä olla, että olisi pikemmin kysyttävä, ovatko valtionšamaaneja sokeasti totelleet lainsäätäjät tehtäviensä tasolla. Eivätkö he ole ymmärtäneet omaa asemaansa valtiollisen vallan käyttäjinä.