Hapankaalikeitto

Varsin kelvollinen hapankaalikeitto

”Maailma seisoo kaalikeiton varassa (Щами мир стоит)». Ven. sananparsi.

Generalissimus Suvorovin tiedettiin olleen suuri kaalikeiton (štši, щи) ystävä. Koska hän kaiketi siis usein nautti sitä sotaretkillään, luulen, että se tehtiin hapankaalista, joka säilyi ja säilyi, kuten myös vodka, toinen välttämätön aine tuon ajan kenttäoloissa.

Ainakin nyt muuan, alkuperältään minulle tuntematon runo kertoo, että suuri maanmiehemme (pitäkäämme kiinni tästä Suvorovin itsensä mainitsemasta asiasta!) kertoi generalissimuksen olleen sotilas, joka kaiketi juuri siinä ominaisuudessa söi puuroa ja kaalikeittoa ja ryyppäsi päälle kvassia ja vodkaa:

был солдат, ел щи да кашу,

русский квас и водку пил!

Maidemme ja kansojemme väliseen historiaa kuuluu toki myös ns. monimutkaisia sivuja, mutta ymmärtääkseni tämä ei estä meitä kokeilemasta sellaisia ruokia, joita arvelen myös generalissimuksen syöneen. Perustelen tätä paitsi sillä, että sota on jo ohi, myös sillä, ettei S. Koskaan nostanut kättään suomalaisia vastaan, vaan näyttää olleen täällä varsin suosittu Haminassa ja Saimaan alueella oleskellessaan.

Saattaa toki olla, että Pietarin trollitehdas, jota on hiljattain laajennettu, pääsee hyökkäämään ja aiheuttaa resonoimista juuri niissä henkilöissä, jotka uskaltavat suhtautua siihen välinpitämättömästi, mutta toimikoon kukin omalla vastuullaan.

Näin joka tapauksessa hapankaalikeitto syntyy, esimerkiksi:

400 g hapankaalia huuhdellaan kunnolla, pannaan kiehumaan (vettä n. 1,5 l.) ja annetaan pikkuhiljaa porista n. 1 tunnin. Siihen sekoitetaan paketti Amerikan pekonia, joka on käristetty yhdessä isohkon sipulin kanssa ja lisäksi porkkana, joka voidaan raastaa, 1 lihaliemikuutio, 2 rkl siirappia ja 2 rkl tomaattipyreetä. 2-4 perunaa tekee sopasta ruokaisamman (по-домашнему). Lisäksi suolaa ja mustapippureita.

Kun keitto alkaa olla valmista ja kauniin punaista, heitetään sekaan 2-4 valkosipulin kynttä.

Nautitaan smetanan kera.

Kyllä muuten maistui!

Season's greetings

 

Pääsisäissuudelmat

 

Suomen suuriruhtinaskunnan kansalaisia Venäjällä ihmetytti yhä uudelleen pääsiäinen kaikkine seremonioineen.

Niistä suomalaisille kummallisin oli ilman muuta pääsiäissuudelma, joita kaikki kristityt antoivat toisille Jumalan orjille. Erään suomalaisen upseerin todistuksen mukaan komppanian päällikkö joutui antamaan satoja suudelmia (3/alainen) (Vihavainen: Haun maanmiehemme tulokset). Rykmenttitasolla ilmeisesti tyydyttiin upseeriston keskisiin suuteluihin.

 Siviilissä suudeltiin myös naiset siinä kuin miehetkin. En ole ihan varma, miten aloitteellisuus käytännössä määräytyi kussakin tapauksessa, mutta periaatteessa se ei mennyt normaalien arjen hierarkioiden mukaisesti, vaan alempiarvoisella oli etusija. Sitä paitsi spontaanisuus muutaman vodkan jälkeen on syytä olettaa.

 Joka tapauksessa kyseessä oli sen luokan juhlapäivä, että kaikki normaalit arkiset käytännöt voitiin unohtaa, paasto nyt etenkin, koska siihen ei enää ollut syytä.

Tänään on vielä pitkäperjantai, mutta pääsiäistä odotellessa pistän tähän vanhan blogin, jossa on sentään jotakin myönteistä myös Venäjästä. Kirjoitin juuri myös yhdet madonluvut, mutta julkaisen ehkä myöhemmin.

Ilojuhlaa odotellessa:

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Totisesti on ylösnoussut!

 

Hristos voskrese!

 

Vanhoissa suomalaisissa aikakauslehdissä, joita nykyään voi mukavasti lukea kotisohvalla, on runsaasti myös Venäjää koskevaa aineistoa. Erityisesti voi suositella vuoteen 1890 ulottuvan artikkelikortiston perusteella tehtyä luetteloa Matkakirjeitä eri maista/Pietarista.

Naapurin metropoli, tuo Venäjän eurooppalaisin kaupunki, tarjosi suomalaisille loputtomasti eksotiikkaa, joka suurelta osalta liittyi ortodoksiseen kirkkovuoteen.

Laskiaisviikon juhlinta, omituiset paastosäädökset ja viimein pääsiäiskemut olivat yhä uudelleen kuvausten kohteena.

Aivan erityisesti suomalaisia kiinnosti niin sanottu pääsiäistervehdys eli hristosovanie (http://www.vidania.ru/slovar/hristosovanie.html ), joka on kolminkertainen poskisuudelma. Sen yleensä aloittaa arvossa tai hengellisyydessä alempi, joka sanoo ”Kristus on ylösnoussut!” ja johon toinen vastaa: ”Totisesti on ylösnoussut”.

Siihen voi vielä liittyä keitettyjen munien lahjoittamista ja siunauksen toivotuksia vastauksineen (papeille).

Joka tapauksessa kyseessä on rituaali, joka koskee kaikkia ihmisiä, niin lapsia kuin aikuisia, naisia kuin miehiä ja aikoinaan myös niin maaorjia kuin vapaita. Siinä siis käytännössä näkyy kristittyjen veljeys.

1800-luvun lopulla luterilaiset suomalaiset eivät lakanneet ihmettelemästä sitä, miten yhteiskunnalliselta asemaltaan  erilaiset ihmiset tuosta vaan menivät toisiaan suutelemaan ja erityisesti herätti huomiota se, että molemmat sukupuolet (niitä oli kaksi) eivät lainkaan kainostelleet toisiaan tässä pyhässä tervehdyksessä.

Samaan aikaan useampikin kirjoittaja esitti noissa lehtiartikkeleissa sen hämmästyttävän väitteen, että niin sanottu säätyerotus oli Venäjällä paljon vähäisempi kuin Suomessa. Pari vuosikymmentä maaorjuuden lopettamisen jälkeen asia ei voi olla herättämättä suurta ihmetystä.

Omasta puolestani ole selittänyt asiaa sillä, että juuri maaorjuuden aikana venäläiset herrat (barin) olivat alaisiinsa patriarkaalisessa eli siis isä-lapsisuhteessa. Juuri sen takia suhde oli intiimimpi kuin suomalaisessa kylässä, jossa suurin osa oli omia isäntiään, palkollisia lukuun ottamatta. Lisäksi meillä asuttiin hajallaan, isonjaon räjäytettyä lännessäkin ryhmäkylät.

Toisaalta myös ortodoksisen kirkon rituaalit, kuten juuri pääsiäistervehdys, lähensivät ihmisiä toisiinsa niin sanotusti yleisinhimillisellä tasolla. Kaikki kävivät samoja ikoneja suutelemassa ja hartaus oli muutenkin luonteeltaan kollektiivisempaa kuin luterilaisessa kirkossa.

Mieleeni muistuu tässä yhteydessä asia, jota voinee pitää jotenkin kuvaavana.

Ilmari Kianto muistelmakirjassaan Moskovan maisteri, kuvaa kohtausta, joka sattui eräänä pääsiäisenä Moskovassa.

Punanaamainen tuttu venäläisherra astui nuoren maisterin luo ja pyysi saada luvan pääsiäissuudelmaan. Tämä kuulostaa sinänsä hieman omituiselta, kun olisi voinut vain odottaa hänen vain sanoneen Hristos voskrese! Kianto joka tapauksessa esittää hänen sanoneen: Iljmari Aavgustovitš,  Pozvolte hristosovatsja! Suvaitkaa pääsiäissuudella!

Oli miten oli, tuo nuori tolstoilainen radikaali kieltäytyi ja vastasi: En halua, ei haluta pilkata Jumalaa…

Kak? Kak? Kak vui skazaali? kiljui venäläinen herra perinpohjaisesti hämmästyneenä. Mitä ihmettä te oikein puhutte!

Olen suomalainen, lisäsi toinen jäykästi haluamatta jatkaa keskustelua.

Muistelija jatkaa vielä, että söi aamupalansakin kajoamatta venäläisten pääsiäisherkkuihin …

Näin vaikeaa saattoi kulttuurien kohtaaminen olla radikaalille suomalaiselle patriootille pääsiäisenä vuonna 1902. Mutta tällä anekdootinomaisella tapauksella saattaa kyllä nähdä laajempaakin symbolista merkitystä.

Ortodoksisen uskonnon monet menot ovat kaikessa epä-älyllisyydessään luultavasti tavoittaneet enemmän ihmisen uskonnollisiin tarpeisiin vetoavia elementtejä kuin se luterilaisuuden aggressiivinen rationalismi, jollaista myös Nuoren Kiannon moukkamainen reaktio muistuttaa.

Koska kristinuskolla olisi tässä maailmassa vielä paljon tehtävää, olisi varmaankin suotavaa, että se muistuttaisi enemmän vanhoja esikuviaan kuin nykyinen luterilainen kirkkomme, jonka edustajien härski politikointi taitaa pain karkottaa loputkin sen ylläpitäjät.

 

Vallankumousta muistellessa

Vallankumousta noteeraamassa

Lokakuun vallankaappauksesta on, kuten tunnettua, nyt pian kulunut sata vuotta. Eihän se pitkä aika ole sille, joka hyvin muistaa sen, kun siitä oli vain viisi pientä vuosikymmentä. Se kuulosti kyllä siihen aikaan pitkältä.

Joka tapauksessa tasavuosi on hyvä syy nostaa asia esille, ainakin tuo vallankumous ja nimenomaan Venäjällä, jossa sillä oli valtava merkitys. Olihan sillä koko maailmassakin, eipä sikäli.

Venäjän Tiedeakatemian Venäjän historian instituutti (IRI RAN)on se paikka, joka on vuosikymmenien ajan ollut tämän asian tutkimuksen johtava keskus ja sitä se taitaa olla vieläkin.

Mutta ajat muuttuvat. Viisikymmentä vuotta sitten vallankumousta ympäröi sankka mytologian ja dogmatiikan pilvi ja siitä -ja aivan erityisesti lokakuun kaappauksesta- väännettiin väkisin maailmanhistorian napaa. Eri mieltä ei kannattanut olla monestakaan asiasta.

Nyt on toisin. Ilmassa oli kyllä juhlan tuntua. Instituuttiin oli kutsuttu arviolta noin sata alan tutkijaa Venäjältä, kaikista naapurimaista ja muualtakin, mutta konferenssin aiheena ei ollut lokakuun kaappauksen juhliminen. Muistamisen väärttihän se kuitenkin varmasti on.

Nyt joka tapauksessa korostettiin itse asian sijasta sen merkityksiä ennen ja nyt. Niinpä konferenssin nyleiseksi otsikoksi oli muotoiltu ”Venäjän suuri vallankumous vuonna 1917. Sata vuotta aiheen tutkimusta”.

Tuon suuren vallankumouksen aikarajoiksi on nyt vahvistunut periodi vuoden 1917 helmikuusta vuoteen 1922 ulottuva kausi. Toisin sanoen prosessin katsotaan alkavan Helmikuun vallankumouksesta ja päättyvän kai suunnilleen Neuvostoliiton muodostumiseen eli siihen kuuluvat Helmikuun vallankumous, Lokakuun kaappaus ja kansalaissota. Periodisointi tuntuukin aika osuvalta.

Argumenty i fakty-lehdessä kysyttiin akateemikko A.O. Tšubarjanilta, miksei vallankumouksen johdosta nyt pidetä suuria juhlia, kuten aiemmin tietenkin olisi tehty. Tiedeakatemian Yleisen historian instituutin johtaja Tšubarjan, joka myös toi tervehdyksensä konferenssiin vastasi, ettei vallankumouksissa ole mitään juhlimista. Kehityksen pitäisi aina onnistua ilman niitä.

Sama oli sävy myös instituutin johtajan J.A. Petrovin päätössanoissa, joissa hän korosti sitä, että tutkijoilla on oikeus omaan näkemykseensä, eikä vallankumouksen arvottaminen lähtökohtaisesti hyväksi tai huonoksi asiaksi ole mielekästä, vaikka korkeat tahotkin niin haluaisivat. Kyse on niin laajasta asiakokonaisuudesta, että siihen mahtuu kaikenlaista.

Mitä kaikkea sitten puhuttiinkaan niissä yhdeksässä jaostossa, jotka toimivat kaksi päivää aamusta iltaan, selviää vasta kun esitelmät julkaistaan joskus uudenvuodenpäivän paikkeilla. Toki jaostojen puheenjohtajat esittivät yhteenvetonsa, mutta niissä tietenkin voitiin todeta vain yleiset suuntaviivat. Eihän historiaa enää nykyään kirjoiteta neuvostotapaan, erilaiset näkemykset väkisin yhteen survoen.

Minut oli sijoitettu (vähemmistö)kansallisuuksien osastoon ja jopa määrätty toiseksi puheenjohtajaksi, mikä rajoitti mahdollisuuksia asioida kirjakaupoissa. Vahinko oli pieni, sillä minulla on kotona jo useampiakin kirjoja ja kollegat joka tapauksessa lahjoittivat omiaan niin paljon, että niille oli hankittava uusi matkalaukku.

Osasto oli yllättävän kiinnostava, sillä siinä ilmeni odottamattoman suuri yhdenmukaisuus imperiumin eri puolilla sekä kansallisen vapautusliikkeen kronologiassa että sen tavoitteiden eskaloitumisessa hulluna vuonna 1917. Toisaalta korostuivat myös tsaarin Venäjän taitavat manööverit, jotka pyrkivät hyödyntämään kansallisuusryhmien keskinäisiä ristiriitoja.

Bolševikkivallankumous oli käännekohta kaikkialla, minkä voisi arvioida johtuvan ennen muuta kahdesta tekijästä. Toisaalta valtaan nousi joukko, jolla ei ollut reaalista valtaa etenkään alueilla eikä käyttökelpoista väkivaltakoneistoa missään. Toisaalta se itse yhä kehotti kaikkia kansallisia ryhmiä järjestämään asiansa haluamallaan tavalla. Tämähän oli kansankomissaarien neuvoston ensimmäisen julistuksen eli rauhandekreetin keskeinen sisältö.

Tosiasiassa bolševikit olivat hyvinkin kiinnostuneita pitämään imperiumin koossa ja vielä sitä kasvattamaankin, mutta kaikellahan on aikansa. Nyt elettiin sitä vaihetta, jolloin maailmansota piti kaikkialla muutettaman kansalaissodaksi.

Tuo kansalaissota ei sitten ollutkaan lyhyt ja iloinen asia, kuten Majakovski vallankumouksesta runoili, eikä se merkinnyt veripuroja, kuten Lenin väheksyvästi sanoi, vaan verimeriä.

Да здравствует революция,

радостная и скорая!

Это —

единственная

великая война

из всех,

 какие знала история.

Kehtaako kukaan säädyllinen ihminen enää esittää moista tekelettä? Ei sellainen ainakaan olisi sopinut konferenssin kulttuuriohjelmaan…

Itse nostin jaosossa esille Suomen kansalaissodan, jolle ei ole yhtä ainoaa nimeäkään maassamme meinannut löytyä. Mutta tässäkään suhteessa Suomi ei ole ainoa. ”Vuoden 1917/18 tapahtumista” puhutaan muuallakin. Se oli aika sekavaa aikaa tuo kansojen kevät kaikkine törmäilyineen.

Muuten, kirgiiseille, kazaheille ja muille kaukaisille vieraille oli kiintoisa yllätys, kun toinen puheenjohtaja, baškiiri, kertoi pari vuosikymmentä sitten Suomen valtionarkistossa työskennellessään törmänneensä Kaarlo Kivekkään muistelmiin ja selosti maanmiehemme toimintaa Turkestanissa ja muuallakin.

Hän harmitteli, ettei koskaan saanut aikaan noiden dokukenttien julkaisemista, mutta sain sentään omasta puolestani kertoa sen ilouutisen, että muuan nuori ja tarmokas suomalainen tutkija on nyt tarttunut tuohon materiaaliin ja julkaissut siitä tänä syksynä kirjan.

Illalla pidettiin kunnon venäläiseen tapaan banketti ja niissähän maljapuheet ovat keskeinen osa tapahtumaa. Itse käsittelin vuonna 1987 Odessassa pidettyä vallankumousseminaaria ja saatoin todeta, että paljon on muuttunut. Henkevät puheet ovat ennallaan, mutta vuonna 1987 niitäkin varjosti Gorbatšovin onneton päähänpisto: kieltolaki…

Toisaalta Gorbatšovilla tietenkin oli historian suhteen valtavat ansionsa ja tuo konferenssi oli ensimmäinen glasnostin hengessä pidetty. Se lupasi jo kehitystä.

Odessan veteraaneja oli paikalla lisäkseni vain yksi. Ajattelin, että olen tainnut tulla vanhaksi, mutta ymmärsin sitten, että tokihan sukupolven vaihtuminen tälläkin alalla edellyttää myös uusia kasvoja. Tämä siitä huolimatta, että tuo yksi veteraani on yksi parhaita, ellei paras alan tutkija nykyäänkin.

Eikä nykyään enää tarvitse kuvia kumarrella. En väitä, että historiaa ammatikseen tutkiva enempää meillä kuin muuallakin varmasti menestyy yhtä hyvin riippumatta siitä, millaisia hänen aiheensa ja näkemyksensä ovat, mutta kyllä ajatuksen vapaus sentään vallitsee meillä ja jopa Venäjälläkin. Ei sekään ole vähäpätöinen asia.

Siitä oli taas elävänä esimerkkinä pieni tarinatuokio erään laitoksen vanhan, mutta sitäkin intelligentimmän ja henkisesti aina yhtä vireän tutkijan kanssa. Kun vallankumoukseen johtaneen kehityksen syistä Venäjällä puhuttiin, hän nosti esille Tšaadajevin kysymyksen: entä jos Venäjä olisikin siirtynyt läntisen kristikunnan piiriin jo Vladimirin aikana…

Kuten tunnettua, Tšaadajev julistettiin aikoinaan hulluksi eivätkä hänen rohkeat visionsa ole koskaan Venäjällä saavuttaneet vallanpitäjien suosiota, päin vastoin ja senkin saattaa ymmärtää.

 Intelligentsijalle niiden tarkastelu yhä uudelleen on kuitenkin välttämätöntä. Kysymys ei ole patriotismista tai sen puutteesta, kuten demagogit ja tyhmyrit asian ymmärtävät, vaan älyllisestä rohkeudesta, joka noudattaa Kantin kehotusta: sapere aude! Poliittinen korrektius ja muut vastaavat ajattelun esteet on silloin työnnettävä syrjään.

Onko historiantutkimus ja -kirjoitus Venäjällä menossa huonoon suuntaan tai kukaties jopa vaaralliseen? Enpä tiedä. Itse vierastan kaikenlaisia ääriliikkeitä ja erilaisten pseudotieteiden työntymistä historiantulkintoihin. ”Geopolitiikka” on niistä hyvä esimerkki.

Mutta kaiken maailman puoskareitahan vapaassa maailmassa ja muuallakin aina toimii. Tärkeintä ei ole kieltää harhaista ajattelua, vaan vastata siihen tervejärkisellä ja tasapainoisella näkemyksellä, joka nojaa vankasti tosiasioihin.

On totta, että joinakin kausina myös osa älymystöä, les clercs, kuten Julien Bendan klassinen älymystölle antama nimike kuuluu, riehaantuu ja eksyy luonnollisesta kutsumuksestaan. Silloin on tärkeää, että se kollegoiden joukko, joka pitää päänsä kylmänä, on tarpeeksi vaikutusvaltainen ja henkisesti itsenäinen.

Ei tilanne Venäjällä minusta nyt taas tämänkään pienen vilkaisun perusteella kovin huonolta näytä. Valtiovalta tulee ja menee, mutta tutkijoiden piirissä säilyy aina tietty joukko niitä joiden omanarvontunto ei salli kumartelua asiaankuulumattomille tahoille -politiikan herroille tai muille tämän maailman mahtajille.

Purjelaivat

Purjelaivojen uusi tuleminen

Pietariin mennessä tulee ensimmäisenä urbaanina alueena vastaan Lahtan kaupunginosa, ellei Siestarjokea lasketa, sehän kuuluu ns. kurortnyi rajoniin.

Saapumisen Lahtaan huomaa viimeistäänkin siitä liekin näköisestä talosta, joka on Euroopan korkein pilvenpiirtäjä. Mihin sellaisia tarvitaan, en tiedä. Ehkä siihen, että ihmiset ihmettelisivät, miten tuohonkin on ollut varaa ja halua syytää rahaa. Siinä tapauksessa kyseessä voisi olla jonkinlainen sijoitus näyttöarvoon ja siis imagoon, joka lienee nykyään sitä todellisinta varallisuutta.

Joka tapauksessa aivan tämän talon naapurissa sijaitsee telakka, jolla on jo muutaman vuoden ajan rakennettu linjalaivaa, siis purjelaivakauden taistelulaivaa. Kyseessä on 1:1 replika Pietari Suuren aikaisesta 54 tykin sotalaivasta nimeltä Poltava. Se tehdään vanhaan tapaan, lähinnä lehtikuusesta. Toki jonkin verran uutta tekniikkaa käytetään, mutta valmiina siitä tulee kolmensadan vuoden takaisen edeltäjänsä tarkka kopio.

Moni varmaan kysyy, mihin tällaistakin oikein tarvitaan ja osittain vastaus saattaa olla sama kuin tuon pilvenpiirtäjän kohdalla. Historian elävöittäminen on kuitenkin myös laivan tehtävänä, toisin kuin talon.

Itse asiassa kyseessä ei ole ainutlaatuinen projekti. Parhaillaankin seilailee maailman meriä Pietari Suuren aikaisen fregatti Shtandartin kopio, tosin hieman alkuperäisestä pienennetty versio, joka on meilläkin usein käynyt.

Onhan meillä käynyt myös ruotsalainen Itä-Intian kävijä Götheborg, mahtava, 58-metrinen kopio 1700-luvun laivasta, joka todella myös teki samanlaisen purjehduksen kuin esikuvansa. Oli se aikoinaan myös vastaava Finland-niminen laiva.

Maailmalla näitä siis on. Mikäli samaan joukkoon hyväksytään modernit purjelaivat, paisuu se aika suureksi, kuten Tall Ships’ Racessa voidaan nähdä. Aikamoinen mastometsä oli Kotkassa ja varmaan Turussakin viime kesänä.

Hyvin monet maailman maat ovat panostaneet purjelaivoihin. Suomi on poikkeus sikäli, ettei meillä ole rakennettu raakapurjeisia valtamerialuksia. Kahvelipurjeisia kuunareita, jaaloja, jahteja ja kaljaaseja kyllä riittää. Ja kyllähän sellaisillakin tuotiin maahamme monet suola- ja kahvisäkit aikanaan niin Välimereltä kuin Etelä-Amerikasta.

Mutta eipä meillä enää ole Suomen joutsenen tapaista laivaa purjehtimassa maailman meriä ja kertomassa ilosanomaa kaukaisesta pohjolan maasta, jolloin, kuten laulussa kerrottiin:

sai kuulla maailma kummakseen

miten täälläkin taistellaan,

hyvän, kauniin, oikean voitollen

ilojuhlina riemuitaan!

No. Taidetaanhan meistä nykyään tietää jo kylliksi muutenkin. Olihan se Joutsen aika suurellinen paatti pienen valtion rahoitettavaksi. Mutta sopi se hyvin imagoomme joka tapauksessa. Meillähän ilmeisesti oli jonkin aikaa maailman suurin purjelaivasto.

Tämä taisi olla etupäässä ahvenanmaalaisen Gustaf Erikssonin ansiota, hän kun osteli halvaksi käyneitä mahtavia tuulennaukujia, jotka sitten purjehtivat pitkiä pasaatituulten reittejä esimerkiksi Australiaan.

Asianharrastajat maailmalla tuntevat nämä vaiheet ja sitäkin oudommalta kai vaikuttaa, että nykyään meillä ei ole mitään perinnepurjelaivaa.

Sitä paitsi perinteemme ulottuvat paljon viime vuosisataa pitemmälle. Toki niitä pitkän linjan purjehtijoita oli jo 1700-luvulla ja merta kynnettiin jo aiemminkin. Rannikon kaupungit, jotka nyt ovat kovin vaatimattomia, saattoivat varustaa todellisia laivastoja.

Tällaisiahan oli Uudellakaupungilla, Raumalla ja muilla Pohjanlahden rannikon kaupungeilla aina Ouluun saakka. Mutta oli niitä muillakin.

Loviisan vierassatamassa, suola-aittojen seassa on pieni, mutta kiinnostava merimuseo, joka kertoo tämän kaupungin varsin maineikkaasta merihistoriasta. Erityisen kirjasen museo on julkaissut niistä, jotka purjehtivat Kaukoitään ja sieltä edelleen Venäjän Amerikkaan eli Alaskaan.
Loviisan merenkulun myöhempää suuruutta edustaa Ragnar Nordström, jonka tarina osoittaa, ettei merenkäynti välttämättä tee ihmisestä juuretonta kosmopoliittia.

Mutta tuo Amerikan-vaihe, joka liittyi suuriruhtinaskunnan aikaan, on mielestäni kiinnostavin. Monet suomalaisetkin seilasivat kaukaisille merille saalistamaan valaita ja hylkeitä, joista saatiin sen ajan öljyä –valaistukseen.

Se oli kovaa elämää ja juuri siihen elämänpiiriin liittyy myös Jack Londonin romaani Merisusi. Siihen liittyy myös Rudyard Kiplingin Laulu kolmesta hylkeenpyyntialuksesta, jonka Yrjö Jylhä on iloksemme suomentanut teokseen Hallitse Britannia! Kehotan tutustumaan siihen. Kipling kertoo, miten Venäjä koetti suojata rantojensa rikkauksia ulkomaalaisilta:

Laki moskoviitin on ankara,

tuho uhkaa sen uhmaajaa

Hänen Sumuisen meren saariltaan

ei hylkeitä pyytää saa.

Jenkit ja monet muut uskaliaat kiellon rikkojat saivat mädäntyä Vladivostokin tyrmässä ja syljeskellä hampaitaan keripukin kourissa. Suomalaiset olivat kuitenkin erikseen.

Tämä johtui tietenkin siitä, että kuuluimme samaan valtakuntaan ja laivamme kantoivat siis samaa lippua kuin venäläisetkin.

Kuten Max Engmanin kiintoisassa kirjassa Suureen itään, kerrotaan, suomalaisia valaan- ja hylkeenpyytäjiä oli Venäjän Kaukoidässä runsaasti, aina Kamtsarkalla saakka.

Kun maailmankuulu ex-maanmiehemme Nordenskiöld ensi kerran saapui maihin Beringin salmen jälkeen, häntä tervehti joku landsman Paraisilta: ”Jaså, det måste vara herr Nordenskiöld själv, eller hur!”

Itse asiassa en muista, mitä sanoja käytettiin, joten keksin tuon yllä olevan repliikin itse, mutta itse asian pitäisi oleman tosi.

Suomalaisten kaukopurjehtijoiden toiminta Kaukoidässä oli varsin vilkasta. Vladivostokin lahden kartoitti suomalainen meriupseeri Jägerskiöld ja Vladivostokin perustamisessa kapteeni Höökillä (капитан Гек) oli tärkeä roolinsa, joka vieläkin siellä tunnetaan.

Mutta olihan niitä suomalaisia merimiehiä kaikkialla. Itse Kalle Aaltonen rehvasteli:

ja kysy joka kaupungiss’ neekerien,

missä käynyt on Suomen ”boys”,

ja näytä sitten joukosta sellainen,

jok’ ei kanssani ryypännyt ois!

Entisajan merimieselämä, ennen konttilaivojen ja supertankkereiden tuloa, kului paljolti satamissa ja merimiehet olivatkin ajan todellisia kosmopoliitteja, joilta yleensä myös sujui ainakin engelska ja usein muutama muukin kieli. Rotuennakkoluuloista ei ainakaan laulujen perusteella ollut tietoakaan, erivärisellä seuralla sen sijaan kerskailtiin.

Mutta nyt ei taida Suomen lippua enää juuri löytää Itämerta kauempaa? Short Sea-yhteydet pelaavat hyvin Euroopan satamista eikä meillä kohta ole edes kotimaisia Ruotsin- tai edes Viron laivoja.

Kuitenkin maamme on riippuvainen merenkulusta ja taitaa meriklusteri teollisuudessakin menestyä kohtalaisesti.

Sen sijaan tietoisuutemme merellisestä menneisyydestä tuntuu hyvin heiveröiseltä. Olisikohan siinä asia, johon kannattaisi panostaa?  Harvalla maalla on yhtä hienoa merihistoriaa, mutta eipä sitä kansainvälisessä seurassa, esimerkiksi Tall Ships’ Racessa huomaa!

Purjelaivasäätiön Helena on söpö ja varmaankin hyvä purjehtija, mutta entäpä, jos meillä olisi ihan oikea purjelaiva? Pieni fregatti tai edes priki? Brigantiini? Eikö John Nurmisen säätiö ole asiasta innostunut? Entä Ilkka Herlin ja Koneen säätiö? Purjevoimaa puhtaiden merien puolesta? Siinä ilmaiseksi hyvä tunnus!

Vai onko se vain niin, ettei ole asiasta innostuneita ihmisiä? Jos meillä oli varaa 1700-luvulla rakentaa pilvin pimein komeita purjelaivoja, niin ehkä nyt tänäkin päivänä voisi köyhä maa-parkamme, ponnistuksensa yhdistämällä, saada aikaan edes yhden?