Purjelaivat

Purjelaivojen uusi tuleminen

Pietariin mennessä tulee ensimmäisenä urbaanina alueena vastaan Lahtan kaupunginosa, ellei Siestarjokea lasketa, sehän kuuluu ns. kurortnyi rajoniin.

Saapumisen Lahtaan huomaa viimeistäänkin siitä liekin näköisestä talosta, joka on Euroopan korkein pilvenpiirtäjä. Mihin sellaisia tarvitaan, en tiedä. Ehkä siihen, että ihmiset ihmettelisivät, miten tuohonkin on ollut varaa ja halua syytää rahaa. Siinä tapauksessa kyseessä voisi olla jonkinlainen sijoitus näyttöarvoon ja siis imagoon, joka lienee nykyään sitä todellisinta varallisuutta.

Joka tapauksessa aivan tämän talon naapurissa sijaitsee telakka, jolla on jo muutaman vuoden ajan rakennettu linjalaivaa, siis purjelaivakauden taistelulaivaa. Kyseessä on 1:1 replika Pietari Suuren aikaisesta 54 tykin sotalaivasta nimeltä Poltava. Se tehdään vanhaan tapaan, lähinnä lehtikuusesta. Toki jonkin verran uutta tekniikkaa käytetään, mutta valmiina siitä tulee kolmensadan vuoden takaisen edeltäjänsä tarkka kopio.

Moni varmaan kysyy, mihin tällaistakin oikein tarvitaan ja osittain vastaus saattaa olla sama kuin tuon pilvenpiirtäjän kohdalla. Historian elävöittäminen on kuitenkin myös laivan tehtävänä, toisin kuin talon.

Itse asiassa kyseessä ei ole ainutlaatuinen projekti. Parhaillaankin seilailee maailman meriä Pietari Suuren aikaisen fregatti Shtandartin kopio, tosin hieman alkuperäisestä pienennetty versio, joka on meilläkin usein käynyt.

Onhan meillä käynyt myös ruotsalainen Itä-Intian kävijä Götheborg, mahtava, 58-metrinen kopio 1700-luvun laivasta, joka todella myös teki samanlaisen purjehduksen kuin esikuvansa. Oli se aikoinaan myös vastaava Finland-niminen laiva.

Maailmalla näitä siis on. Mikäli samaan joukkoon hyväksytään modernit purjelaivat, paisuu se aika suureksi, kuten Tall Ships’ Racessa voidaan nähdä. Aikamoinen mastometsä oli Kotkassa ja varmaan Turussakin viime kesänä.

Hyvin monet maailman maat ovat panostaneet purjelaivoihin. Suomi on poikkeus sikäli, ettei meillä ole rakennettu raakapurjeisia valtamerialuksia. Kahvelipurjeisia kuunareita, jaaloja, jahteja ja kaljaaseja kyllä riittää. Ja kyllähän sellaisillakin tuotiin maahamme monet suola- ja kahvisäkit aikanaan niin Välimereltä kuin Etelä-Amerikasta.

Mutta eipä meillä enää ole Suomen joutsenen tapaista laivaa purjehtimassa maailman meriä ja kertomassa ilosanomaa kaukaisesta pohjolan maasta, jolloin, kuten laulussa kerrottiin:

sai kuulla maailma kummakseen

miten täälläkin taistellaan,

hyvän, kauniin, oikean voitollen

ilojuhlina riemuitaan!

No. Taidetaanhan meistä nykyään tietää jo kylliksi muutenkin. Olihan se Joutsen aika suurellinen paatti pienen valtion rahoitettavaksi. Mutta sopi se hyvin imagoomme joka tapauksessa. Meillähän ilmeisesti oli jonkin aikaa maailman suurin purjelaivasto.

Tämä taisi olla etupäässä ahvenanmaalaisen Gustaf Erikssonin ansiota, hän kun osteli halvaksi käyneitä mahtavia tuulennaukujia, jotka sitten purjehtivat pitkiä pasaatituulten reittejä esimerkiksi Australiaan.

Asianharrastajat maailmalla tuntevat nämä vaiheet ja sitäkin oudommalta kai vaikuttaa, että nykyään meillä ei ole mitään perinnepurjelaivaa.

Sitä paitsi perinteemme ulottuvat paljon viime vuosisataa pitemmälle. Toki niitä pitkän linjan purjehtijoita oli jo 1700-luvulla ja merta kynnettiin jo aiemminkin. Rannikon kaupungit, jotka nyt ovat kovin vaatimattomia, saattoivat varustaa todellisia laivastoja.

Tällaisiahan oli Uudellakaupungilla, Raumalla ja muilla Pohjanlahden rannikon kaupungeilla aina Ouluun saakka. Mutta oli niitä muillakin.

Loviisan vierassatamassa, suola-aittojen seassa on pieni, mutta kiinnostava merimuseo, joka kertoo tämän kaupungin varsin maineikkaasta merihistoriasta. Erityisen kirjasen museo on julkaissut niistä, jotka purjehtivat Kaukoitään ja sieltä edelleen Venäjän Amerikkaan eli Alaskaan.
Loviisan merenkulun myöhempää suuruutta edustaa Ragnar Nordström, jonka tarina osoittaa, ettei merenkäynti välttämättä tee ihmisestä juuretonta kosmopoliittia.

Mutta tuo Amerikan-vaihe, joka liittyi suuriruhtinaskunnan aikaan, on mielestäni kiinnostavin. Monet suomalaisetkin seilasivat kaukaisille merille saalistamaan valaita ja hylkeitä, joista saatiin sen ajan öljyä –valaistukseen.

Se oli kovaa elämää ja juuri siihen elämänpiiriin liittyy myös Jack Londonin romaani Merisusi. Siihen liittyy myös Rudyard Kiplingin Laulu kolmesta hylkeenpyyntialuksesta, jonka Yrjö Jylhä on iloksemme suomentanut teokseen Hallitse Britannia! Kehotan tutustumaan siihen. Kipling kertoo, miten Venäjä koetti suojata rantojensa rikkauksia ulkomaalaisilta:

Laki moskoviitin on ankara,

tuho uhkaa sen uhmaajaa

Hänen Sumuisen meren saariltaan

ei hylkeitä pyytää saa.

Jenkit ja monet muut uskaliaat kiellon rikkojat saivat mädäntyä Vladivostokin tyrmässä ja syljeskellä hampaitaan keripukin kourissa. Suomalaiset olivat kuitenkin erikseen.

Tämä johtui tietenkin siitä, että kuuluimme samaan valtakuntaan ja laivamme kantoivat siis samaa lippua kuin venäläisetkin.

Kuten Max Engmanin kiintoisassa kirjassa Suureen itään, kerrotaan, suomalaisia valaan- ja hylkeenpyytäjiä oli Venäjän Kaukoidässä runsaasti, aina Kamtsarkalla saakka.

Kun maailmankuulu ex-maanmiehemme Nordenskiöld ensi kerran saapui maihin Beringin salmen jälkeen, häntä tervehti joku landsman Paraisilta: ”Jaså, det måste vara herr Nordenskiöld själv, eller hur!”

Itse asiassa en muista, mitä sanoja käytettiin, joten keksin tuon yllä olevan repliikin itse, mutta itse asian pitäisi oleman tosi.

Suomalaisten kaukopurjehtijoiden toiminta Kaukoidässä oli varsin vilkasta. Vladivostokin lahden kartoitti suomalainen meriupseeri Jägerskiöld ja Vladivostokin perustamisessa kapteeni Höökillä (капитан Гек) oli tärkeä roolinsa, joka vieläkin siellä tunnetaan.

Mutta olihan niitä suomalaisia merimiehiä kaikkialla. Itse Kalle Aaltonen rehvasteli:

ja kysy joka kaupungiss’ neekerien,

missä käynyt on Suomen ”boys”,

ja näytä sitten joukosta sellainen,

jok’ ei kanssani ryypännyt ois!

Entisajan merimieselämä, ennen konttilaivojen ja supertankkereiden tuloa, kului paljolti satamissa ja merimiehet olivatkin ajan todellisia kosmopoliitteja, joilta yleensä myös sujui ainakin engelska ja usein muutama muukin kieli. Rotuennakkoluuloista ei ainakaan laulujen perusteella ollut tietoakaan, erivärisellä seuralla sen sijaan kerskailtiin.

Mutta nyt ei taida Suomen lippua enää juuri löytää Itämerta kauempaa? Short Sea-yhteydet pelaavat hyvin Euroopan satamista eikä meillä kohta ole edes kotimaisia Ruotsin- tai edes Viron laivoja.

Kuitenkin maamme on riippuvainen merenkulusta ja taitaa meriklusteri teollisuudessakin menestyä kohtalaisesti.

Sen sijaan tietoisuutemme merellisestä menneisyydestä tuntuu hyvin heiveröiseltä. Olisikohan siinä asia, johon kannattaisi panostaa?  Harvalla maalla on yhtä hienoa merihistoriaa, mutta eipä sitä kansainvälisessä seurassa, esimerkiksi Tall Ships’ Racessa huomaa!

Purjelaivasäätiön Helena on söpö ja varmaankin hyvä purjehtija, mutta entäpä, jos meillä olisi ihan oikea purjelaiva? Pieni fregatti tai edes priki? Brigantiini? Eikö John Nurmisen säätiö ole asiasta innostunut? Entä Ilkka Herlin ja Koneen säätiö? Purjevoimaa puhtaiden merien puolesta? Siinä ilmaiseksi hyvä tunnus!

Vai onko se vain niin, ettei ole asiasta innostuneita ihmisiä? Jos meillä oli varaa 1700-luvulla rakentaa pilvin pimein komeita purjelaivoja, niin ehkä nyt tänäkin päivänä voisi köyhä maa-parkamme, ponnistuksensa yhdistämällä, saada aikaan edes yhden?