Talonpoikaiston kurjuus

 

Onneton lapsi ja kirottu luokka

 

Benito Peres Galdós, Marianela. Espanjankielestä suomentanut Joel Lehtonen. Otava 1921, 240 s.

 

Benito Perez Galdós (1843-1920) asetetaan kotimaassaan Espanjassa yhdeksi maan suurimmista kirjailijoista, Cervantesista seuraavaksi.

Kirjailijana Galdós näyttää kuitenkin ainakin osassa tuotantoaan olevan enemmän aikaansa sidottu kuin Cervantes, jonka hahmot usein tuntuvat yllättävän tuoreilta ja ikivihreiltä (vrt. Vihavainen: Haun cervantes tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Tässä nyt käsitellyssä, vuonna 1878 ilmestyneessä romaanissa näkyy Galdósin tendenssiromaanien kausi, vaikka itse tarinan ympäristöä, kaivosyhteisöä ei käsitellä. Sen keskushenkilö on yhteisön liepeillä elävä kääpiökasvuiseksi jäänyt tyttö, joka elää armopalojen varassa täysin oppimattomana. Rukouksistakin hän osaa vain pari, eikä edes ymmärrä niidenkään sisältöä.

Marianela edustaa yhteiskunnan kaikkein alinta kastia ja hänen äitinsä nimi Canela tarkoittaa itse asiassa koiraa. Pöyhkeä vallasnainen osoittaa itse asiassa antavansa koiralleen paljon enemmän arvoa kuin tälle ihmisolennolle.

Silti tytöllä on kaunis sielu ja hän rakastaa puhtaasti ja pyyteettömästi poikaa, joka on syntynyt sokeaksi ja toimii hänen oppaanaan. Sokea poikakin pitää Marianelaa kaiken kauneuden ruumiillistumana.

Hirmuinen totuuden hetki koittaa, kun lääkäri onnistuu palauttamaan pojan näkökyvyn. Totuus on armoton eikä poikakaan voi olla ymmärtämättä sitä erotusta, joka on hänen enkelimäisen kauniin serkkunsa ja rujon Marianelan välillä.

Tässä on tarinan juoni kaikessa teatraalisuudessaan, eikä kirja liene kirjoittajansa tuotannon parhaita tai tyypillisimpiä. Galdóshan on kirjoittanut paljon myös Espanjan vanhempaan historiaan liittyvää, mihin arvatenkin perustuu hänen kansallinen suursuosionsa.

Joka tapauksessa tämän kirjan päähenkilö tuo mieleen Turgenevin Metsämiehen muistelmat, jota aikoinaan pidettiin tärkeänä paljastuskirjana. Vielä enemmän muuan sen kohta, joka itse tämän romaanin kannalta on toissijainen, tuo mieleen Maksim Gorkin.

Kyseessä on kirjoittajan suhde talonpoikaistoon.

Kuten tunnettua, Suomessa talonpoika nostettiin aikoinaan kansalliseksi sankarihahmoksi ja on sellaisena pysynytkin. Runeberg runoili Saarijärven Paavosta, joka raatoi sitkeästi pellollaan ja jätti työn tuloksen Herran haltuun, kaikkivaltiaan oikeudenmukaisuuteen uskoen.

Kun kato kohtasi naapuria, syötiin myös Paavon perheessä pettuun sekoitettua leipää, jotta siitä olisi jakaa hädänalaisellekin. Säästäväisyys oli taponpojan hyveistä ensimmäinen.

Varsinainen kitupiikki oli myös Koskelan Jussi, jonka saituudesta tuli jo vihdoin kylälläkin naurun aihe. Joka tapauksessa kyseessä oli hyve, jonka toteuttamisessa Jussi meni liioittelun puolelle, kuten katolisen kirkon pyhimykset aina veivät kukin oman hyveensä yli kaikkien rajojen.

Galdósin kuvaamalle talonpojalle sen sijaan saituus merkitsi ahneutta, mikä oli jo uskonnollisestikin kuolemansynti, mutta erityisen vakava pahe se oli maallisessakin katsannossa. Kas näin kirjailija asiaa kuvaa:

Meidän kaupunkilaisyhteiskunnassamme on paljonkin inhottavaa… keinottelu, sivistyneen ihmisen muuttaminen konttorikoneeksi, kauppahääräily, mutta paljon pelottavampi näitä on muudan hirviö, joka salassa tuhoaa enemmän kuin yksikään niistä: se on talonpojan ahnaus. Itara talonpoika ei tunne mitään moraalilakia, ei oikeaa uskontoa, hänellä ei ole selvää käsitystä hyvästä eikä pahasta, kaikki sekaantuu hänen sielussaan taikauskoon ja karkeihin laskelmiin, muodostaen kummallisen ja selittämättömän kokonaisuuden. Ulkokultaisen vipittömyyden alla piilee kuivasti laskeva olento... Talonpoika, joka on päässyt lanttien makuun ja hautoo päässään niiden rokaamista, vaihtamista hopeaksi ja sitten hopeasta kullaksi, on matalahenkisin elukka, mitä maailmassa löytyy: häntä vallitsevat kaikki ihmisen ilkeät ja ovelat ominaisuudet ja lisäksi tunteiden kuivuus on hirvittävä... Tietämättömyys, moukkamaisuus ja elämän alkeellinen ahtaus täydentävät viimein tämän olennon sellaiseksi, ettei hänellä ole mitään keinoa peitellä luurankomaiseksi laihtunutta sieluaan. Sormillaan rahoja lukien pystyy hän muuttamaan numeroiksi koko moraalisen maailmanjärjestyksen, omantuntonsa ja sielunsa.

Tämä vuodatus kuulostaa kovin tutulta, mutta viimeistään vuoden 1848 Kommunistisen puolueen manifestista lähtien se kurja olento, joka suoritti tuon maailman muuttamisen rahaksi, oli aina ollut porvari, ei suinkaan talonpoika, joka yleensä eli omalla työllään ja ruokki sen lisäksi koko muunkin yhteiskunnan, hiirestä kuninkaaseen, kuten Topeliuksen Aaron Perttilä itsetietoisesti asian ilmaisi.

Muuan sukulaissielu Galdósille tässä asiassa joka tapauksessa löytyy ja se on Maksim Gorki.

Gorki uskoi naiivisti vallankumouksen suureen ja hedelmöittävään voimaan, se vapauttaisi Ihmisen suurella alkukirjaimella ja sana Ihminenhän kuulosti ylpeältä.

Nähdessään sen tolkuttoman raakuuden, jota vallankumous merkitsi käytännössä, Gorki kauhistui ja joutui jollakin tavalla selittämään suuren perusvirheensä, joka oli pannut hänet luulemaan, että se, mikä maailmassa oli kurjinta ja alhaisinta olisikin itse asiassa kauneinta ja ylevintä.

Ristiriidasta selvittiin järkeilemällä, että kaiken pahuuden alku ja juuri oli talonpoikaistossa. Se edusti ihmiskunnan eläimellistä prinsiippiä, jolle kaikkinainen kulttuuri oli vierasta ja joka eli vain toteuttaakseen yksityisomistuksellisia eli pikkuporvarillisia (!) vaistojaan.

Toista se oli työläisten kanssa, he olivat se kulttuurinen voima, jonka pääsy valtaan merkitsisi myös talonpoken sivistämistä ja päästämistä henkisesti kurjasta tilastaan. Tämän näkemyksen Gorki muotoili erityisesti pamfletissaan Venäjän talonpoikaistosta, (O russkom krestjanstve, 1923) ja samaa mantraa hän luki myös kollektivisoinnin aikana. Hänelle tuo väkivallan orgia merkitsi suurta kulttuurityötä.

Kulttuuri todella olikin yksi stalinismin suuri tunnus ja sitä edusti ennen muuta maailman suurimmaksi hengen jättiläiseksi heti Stalinin jälkeen julistettu Gorki, talonpoikaiston ja talonpikaisuuden vihollinen numero yksi.

Mutta palatakseni Espanjaan ja Suomeenkin. Toki espanjalaisessakin kirjallisuudessa saattaa talonpoika nousta sankariksi, kuten juuri pari blogia sitten käsitellyssä Bartolomé Solerin kirjassa, jossa traagiseen suuruuteen nouseva Marcos Villarí tosin ei tyydy Jumalan tahtoon, vaan lopulta kiroaa luojansa.

Suomalaisessa kirjallisuudessa talonpoika sen sijaan pysyy aina kansakunnan kruunaamattomana kuninkaana, jolla tuskin edes on varsinaisia paheita, lukuunottamatta sellaisia poikkeavia yksilöitä, joita esimerkiksi Santeri Alkio kuvasi Pohjanmaalla.

Härän häjyt evät kuitenkaan edusta sinänsä talonpoikaa ja hänen terveistä arvojaan, vaan ovat päin vastoin vääristymä, joka on korjattava ja palattava takaisin maahengen ja perinteisen uskonnollisuuden helmaan.

Maksim Gorkin ja Benito Perez Galdósin kuvaamat ahneet ja moukkamaiset kulttuurin viholliset eivät sen sijaan ole kuuluneet meikäläisen kulttuurin galleriaan -syystä gtai toisesta.

”Pikkuporvarillisuutta” (мещанство) edustavaa ahnetta moukkaa, tuota Venäjällä ja Neuvostoliitossa kehitettyä karikatyyriä talonpoikaistosta sivistyneen ihmisen vastakohtana ei meillä ole käytetty kulttuuritaistelussa talonpoikaistoa vastaan.

Meidän kuviteltu talonpoikamme on sen sijaan ollut kulttuuritahtoinen, sitkeä ja sisukas raataja, jonka terve moraali ja tapojen puhtaus ovat toimineet peilinä myös rappeutuneelle, kevytmieliselle ja syntiselle kaupungille.

 

 

 

Espanjalaista

Bartolomé Soler, Kyynelten talo. Pellervo-seura 1948. Espanjan kielestä suomentanut Eero K. Neuvonen. 290 s.

Manuel Vicent, Jalokivisilmäinen tonnikala. Suomentanut Sari Selander. Gummerus 2001, 253 s.

Espanjalaista kaunokirjallisuutta ei meillä ole erityisemmin harrastettu, mikä on vanhinko ottaen huomioon sen suuren suosion, joka Espanjalla on suomalaisten lomailijoiden keskuudessa.

Kaikissa kansallisissa kulttuureissa ei kirjallisuus ole yhtä keskeisellä sijalla kuin se on vaikkapa Pohjoismaissa ja Venäjällä, joissa kansallisuuden henkeä ja ideaa kannattaa etsiä ja myös etsitään ennen kaikkea juuri sieltä.

Espanja on kuitenkin tässä suhteessa samanlainen. Sen kirjallisuuden suurista nimistä tunnetaan meillä ainakin nimeltä varhaiset Cervantes, Lope de Vega ja Calderón ja ensin mainittua on meilläkin suomennettu ja jopa luettu, onhan se maailmankirjallisuuden merkkiteoksia.

Mutta kuka on lukenut vaikkapa Benito Pérez Gáldosin teoksia, vaikka kirjailija on kotimaassaan erittäin arvostettu ja häntä pidetään Cervantesista seuraavana? Äkkiä katsoen löysin Kaisa-tietokanasta vain Joel Lehtosen suomentaman romaanin Marianela.

Kuitenkin Pérez Galdos on erityisesti kansallisia aiheita käsitellyt kirjailija, jonka lukeminen epäilemättä auttaisi ymmärtämään Espanjan kulttuuria syvemmältikin.

Mutta vaikuttaa siltä, että liiankin monelle riittää, kun on tarpeeksi aurinkoa ja kirjavaa maurilaista tyyliä silmän iloksi. Huomasin, että Fuengirolan suomalaisetkin olivat jossakin tilaisuudessa ripustaneet seinälleen tekstin, jossa kerrottiin maasta nimeltä Espaǹa eikä espanjalaisen oikeinkirjoituksen mukaisesti España.

Kovin banaali esimerkki, mutta jos maassa asutaan vuositolkulla, voisi kyllä jo edellyttää, että sen nimi kirjoitetaan oikein. Sitä paitsi ñ on espanjassa oma kirjaimensa, jonka paikka aakkosissa ei ole sama kuin kirjaimella n.

Mutta noista yllä mainituista kirjoista. Solerin teos sijoittuu Kataloniaan ja kuvaa keskivarakkaan talonpojan, maanvuokraajan elämää. Sikäli voi ymmärtää, että sen on kustantanut Pallervo-seura, vaikka Katalonialaisen talonpojan olosuhteet olivat 1940-luvullakin kovin erilaiset kuin suomalaisen. Ehkäpä kirjan kustantaminen oli tuohon aikaan yksinkertaisesti varma keino tehdä rahaa. Ihmiset ostivat kirjoja, kun ei ollut muutakaan ostettavaa.

Kirjan alkuperäinen nimi on päähenkilön mukaan Marcos Villarí. Hänellä on eräänlaisen nykyaikaisen Jobin kohtalo, vaikka asiat välillä luistavat erinomaisesti. Yksi toisensa jälkeen perheen lapset kuitenkin kuolevat ja toisin kuin Job, Marcos nousee Luojaansa vastaan, heittää krusifiksin tuleen ja hukuttautuu.

Kirjan kiintoisinta antia ovat ne kohdat, joissa kosketellaan Katalonian asemaa Espanjassa. Jonkin maankiertäjän kerrotaan osanneen vieraita kieliä, kuten Kastilian kieltä (castellano eli normaaliespanja) ja ranskaa ja lisäksi vielä mallorcalaisia murresanoja. Perheen poika joutuu armeijaan ja katsotaan, että siitä on hyötyä, kun hän oppii siellä espanjaa (castellano).

Yhteiskunta ja sen tavat, erityisesti talonpoikaisyhteisö ja sen eri kerrosten ja jäsenten keskinäinen asema kuvataan kiintoisasti. Kaiken keskipisteenä on yleensä hereu, joka jätetään suomentamatta. Se tarkoittaa perillistä, esikoista, jonka hyväksi kaikki tehdään ja joka nauttii erityistä kunnioitusta jo ennen astumistaan isännyyteen.

Tyttöjen ja naisten asema on keskeisen tärkeä, he ovat sen hedelmällisyyden lähde, johon suku perustuu ja he nauttivat myös mustasukkaista suojelua ja kärsivätkin siitä. Oma kärsimyksensä on toki jokaisella. Suvun, perheen ja naisen pyhyys on yhteiskunnan tässä kehitysvaiheessa vielä aivan olennainen asia.

Tämäkin kirja on ollut hyvin suosittu ja sen kirjoittaja on saanut arvostettuja palkintoja. Mitä tulee toiseen, tuohon Vicentin kirjaan, on se hyvin erilainen ja sijoittuu myös eri aikakauteen. Solerin kirjassa mainitaan vuoden 1910 kriisi Marokossa, jonne sotilaana lähetetty Villarín poika kuolee.

Vicentin kirjassa sen sijaan liikutaan jo 1970-luvulla ja sen jälkeisellä ajalla, jolloin turismi on täysin muuttanut rannikon elämän ja eletään yökerhojen, äveriäiden rakennusurakoitsijoiden ja huvipurjehtijoiden aikaa, jossa päähenkilönä on keskikoulun klassisen mytologian opettaja(!), nimeltäänkin sopivasti Odysseus.

Kirjassa sekoittuvat realismi ja fantasia ja sen keskushenkilöiden kuvaamattoman kiimainen parisuhde tulee tarinan kantavaksi voimaksi. Kontrasti puolen vuosisadan takaiseen maalaisyhteisöön ei voisi olla suurempi.

Myös Vicent on palkittu kirjoittaja ja monipuolinen journalisti. Tätä tyylilajia edustavilla kirjoilla on oma yleisönsä, mutta en voi väittää saaneeni siitä mitään erikoista, vaikka se viihdyttävää lukemista olikin.

Tässä sitä ollaan

 

In Arcadia

 

Arkadialla tarkoitetaan tunnetusti tarunomaista lännen maata, autuaitten saaria eli Makaronesiaa (ei sekoitettava Makronesiaan, vrt. Vihavainen: Haun makaronit tulokset ). Siihenhän luetaan niin Kanarian saaret, Madeira kuin Azorit ja Kap Verde.

   Arkadia ei kutenkaan ole kuolemattomien asuinsija ja niinpä majesteetti kuolema saattaakin sanoa ”Et in Arcadia ego”. Täälläkin minä olen. Tämä on myös teemana Poussinin maalauksessa, jossa paimenidyllin keskeltä löytyy hauta.

   Ihminen voi ainakin sanoa ”Et ego in Arcadia”, jos sattuu näille saarille: niin minäkin. Huonommassakin paikassa voisi olla, ellei usko tiedostavina itseään pitävien ihmisyyden pilkkaajien puheita, joiden mukaan sinne matkustamisen merkittävin tulos on lentohäpeä eli raskas syyllisyys maapallon kuormittamisesta tai ellei nyt suorastaan raskas, niin ainakin henkimaailman tasolla jotenkin merkittävä ja todennettava.

   Jos tämä ei riitä kevytmieliseksi luokitellun ilon pilaajaksi, voidaan selittää, että saarten asukkaatkin ovat oikein protestoineen turisteja vastaan, ihan kuin Rovaniemellä. Ilman heitä he saisivat sentään kaikessa rauhassa raapia vaivaisen elantonsa karusta ja kuivasta mullasta ja narrata rauhassa sinttejä särpimeksi. Iänikuinen rahan tulo tuntuu pahalta oikein ajattelevien mielestä niin siellä kuin täällä.

   Epäilemättä turismissa on vielä jotakin syvästi naurettavaakin. Kaksi mainiota 1800-luvun turistia, Dostojevskien pariskunta, joista Anna vielä sattui olemaan suomalaista sukua, ei voinut kyllikseen pilkata koko ilmiötä ja siihen osallistuvia (vrt.  Vihavainen: Haun koirasaarilla tulokset ).

   Olihan siihen syytäkin. Miksei kaikkea tuota, mitä turistit tekivät olisi yhtä hyvin voinut tehdä kotona Venäjällä? Tätä kelpo pariskunta ehkä joskus kysyi itseltäänkin ja manaili typeryyttään. Ilman heidän matkailuaan olisivat maailman kirjallisuuden harrastajat jääneet paljosta paitsi, mutta sitä puolustelua voi nykyisestä turistien laumasta kovin harva esittää.

   Täällähän tosiaan voi tehdä ihan sitä samaa kuin kotonakin eli istua vaikkapa päivät kapakassa ja illat karaokessa, katsoa urheilua ja syödä vaikkapa mahtavia argentiinalaisia pihvejä ja juoda saksalaista olutta. Paitsi, että koto-Suomessa sellaista katsottaisiin kieroon. Täällä ei.

   Ja taudit ja kuolema eivät vain täälläkään ota hellittääkseen otettaan, vaan tulevat vaivatta lentokoneen kyytiin ja rannalla lekottelijoille sanovat ”Et in Arcadia ego”. Kun vielä otatte yliannoksen säteilyä, pääsette pian vaivoistanne. Nopeammin kuin siellä kotimaassa.

   Kulttuurinnälkäisille täällä kuitenkin on aina jotakin. Mikäli kirjat unohtuivat kotiin, löytyy Las Palmasista hyvä kirjakauppa ja mikäli espanja jäi opettelematta, on sen puutteen korjaamisen juuri nyt aivan erityisen hyvä tilaisuus.

   Suurkaupunki Las Palmas on muuten yliopistokaupunki, jossa on myös merkittävä Alfredo Kraus-konserttisali, vaikka on tuossa lähellä, naapurisaarella vielä muhkeampi alan rakennus. Pari museota, myös guanchien kansasta kertova, ovat kiinnostavia ja Pérez Galdósin mahtava teatteri ja kotimuseo odottavat innokkaita kävijöitä.

   Pérez Galdós on noteerattu jopa Espanjan suurimmaksi kirjailijaksi Cervantesin jälkeen. Hänen kirjansa kertovat usein Espanjan historiasta ja häntä on verrattu Dickensiin, Balzaciin ja Tolstoihin. Suomennettuja teoksia on vähän (ks. Vihavainen: Haun marianela tulokset ).

   Ja täällä kuivassa etelän turistiparatiisissakin on sentään monenlaista tapahtumaa. Müncheniläinen urkuvirtuoosi antaa taas pian tuossa naapurissa konsertin, jossa esittää Bachin ja Vivaldin kappaleita. Kunnantalolla (mikä taas olikaan se oikea termi) oli jokunen vuosi sitten aivan tavattoman hieno joulukonsertti. Ehkä siellä taas on jotakin.

   Arkadiassakaan ei pääse karkuun Trumpia eikä Putinia, vaikka Espanjan pääministeri onkin pyrkinyt loistavaan eristäytymiseen raivopäiden touhuista, mikä mielestäni sopii erityisesti hänen rooliinsa ja historialliseen asemaansakin erinomaisesti.

   Tämän paikan nimi muuten on Playa del Inglés eli engelsmannin ranta. Pidän englantilaisista, mutta minusta on hyvä, että espanjalaiset aina välillä löylyttivät heitä, mihin tuo nimikin saattaa viitata. Tappiot taisteluissa antavat muistutuksen kuolevaisuudesta ja sitähän me kaikki aina tarvitsemme, ettemme eksyisi liian syvälle joutaviin typeryyksiin.

  Kun nyt tuli puheeksi, niin liitänpä tähän taas kerran vanhan blogin. Luulen, että olen koko ajan yhä lähempänä ikiliikkujan keksimistä:

 

Torstai 19. maaliskuuta 2015

Dostojevskin kera Koirasaarilla

Dostojevski Koirasaarilla

 

   Et in Arcadia ego.  Lause tuli mieleeni täällä Koirasaarilla, joita anglosaksit tyypillisen vääristelevään tapaansa nimittävät kanaarisiksi saariksi, Canary Islands. Minusta heidän olisi syytä olla kerrankin johdonmukaisia ja käyttää muotoa Canine Islands, kun nyt kerran koiria tarkoitetaan. Tai sitten voitaisiin puhua Kynokonesiasta, Polynesian, Melanesian jne. tapaan, vaikka noillakaan saarilla ei mitään kreikkalaisia asu.

   Mutta englantilaisista puheen ollen, olemme tässä tekemisissä sellaisen kansan kanssa, joka nimittää Livornoa Leghorniksi ja Regensburgia Ratisboniksi. Mitä siis voimme odottaa? Vaikka oma rakas suomenkielemme sisältää typeriä ruotsalaisväännöksiä mustasukkaisuudesta petraamiseen ja nykyään puhutaan jo puolivirallisesti halveeraamisesta silloinkin kun ei tarkoiteta puolittamista, niin se ei tietenkään kuulu tähän, luoja paratkoon. Jokainen kieli ja kansa kantakoon itse koko häpeänsä ja kunniansa.

   Näillä saarilla sattuu olemaan Englantiin mitä läheisin historiallinen suhde. Suotta ei Lontoon Canary Wharf kanna nimeään. Merirosvot vaivasivat saaria vuosisatojen ajan eivätkä kyseessä niinkään olleet barbareskit, kuin englantilaiset, jopa kuninkaan kaapparikirjalla varustettuina, joten toiminta usein ansaitsee valtioterrorismi nimen.

   1800-luvun luihuimpiin tihutöihinhän kuuluivat Tanskan laivaston ryöstäminen ja Kööpenhaminan polttaminen raketeilla. Kanarialla rosvot toki saivat ansaitsemaansa vastusta, kuten sinänsä myös Tanskassa.

   Amiraali Nelson menetti Teneriffalla toisen kätensä ja Fuerteventuran majorerot  pitivät pikku torneissaan puoliaan aivan ylivoimaisia vihollisia vastaan. Playa del Inglesin nimi ei ehkä johdukaan siellä makailevien turistien kansallisuudesta, vaan sinne joskus ajelehtineiden englantilaisten merirosvojen lukuisista kalmoista.

   Niin ainakin luulen, mutta saatan erehtyä. Tuollaisen asian kertominen, jos se olisi totta, verottaisi heti maksavan yleisön tiettyä ryhmää.

   Vaikka jättäisi fabuloinnin sikseen, on ilmeistä että nämä saaret, jotka ilmeisesti toimivat jonkunlaisena Arkadian esikuvana, olivat jo ammoin kokoaan merkittävämmässä roolissa. Täkäläinen malvasiaviini noteerattiin gourmetien joukossa korkealle ja itse Voltairen piti aina saada sitä maisteltavakseen. Toki hän, kuten muutkaan ranskalaiset eivät juoneet viiniään eivätkä juo vieläkään.

   Maisteleminen, goûter, on oikea sana ja samppanjasta puheenollen sanotaan sabler, mikä lienee vielä hienompi tapa niin sanoakseni sisäistää kyseistä tuotetta.

   Mutta ranskalaisista ja heidän naurettavuudestaan minun juuri olikin määrä kirjoittaa. Minusta he eivät oikeastaan ole mitenkään erityisen naurettavia, vaikka tietynlaisia, koomisesti kukkoilevia tyyppejä tapaakin kaikkein varmimmin juuri Ranskassa.

   Fjodor Dostojevski, joka 1860-luvun alussa kiersi pikaisesti koko Euroopan ja kirjoitteli sitten vaikutelmiaan niin ranskalaisten kuin englantilaisten ja muidenkin syvimmästä ominaislaadusta. Tuolloin Ranska oli vielä mahtinsa kukkuloilla, ennen Preussin-Ranskan sotaa.

   Moisen pikatutustumisen voisi noin äkkiä katsoa rinnastaa erään englantilaisen herrasmiehen analyysiin ranskalaisista, joka saavuttuaan kanaalin itärannalle suuttui ja kääntyi takaisin, kirjoittaen myöhemmin raportissaan, että ranskalaiset oivat pieniä, punatukkaisia ja sangen hävyttömiä.

   Dostojevskia ei kuitenkaan koskaan kannata aliarvioida eikä ymmärtää liian nopeasti. Hän kirjoittaa loisteliaan häijyä satiiria ja pilkkaa kohdettaan niin mestarillisesti, että häntä voisi äkkilukemalta pitää ranskalaisten ja ranskalaisuuden vannoutuneena vihollisena, joka suoltaa pahantahtoista vihapuhettaan vahingoniloinen kostonkiilto silmissään ja kaunalla, joka ennakoi jo ainakin kaukaisesti niitä polttouuneja, joissa sittemmin myös monien tuon ajan kaikkein etummaisten ranskalaisten jälkeläisten jäänteet tuhottiin. Kirottu olkoon Hitlerin muisto.

   Luullakseni tällainen lukutapa olisi pinnallinen siitä huolimatta, että se voisi mahdollistaa lukijalle moraalisen ylentymisen elämyksiä hänen ymmärtäessään pääsevänsä entisajan hengen jättiläisten yläpuolelle edes todella yrittämättä. Poliittinen korrektius on nimittäin on Dostojevskilla aivan kehittymätöntä, jos siitä nyt ylipäätään edes voidaan puhua. Missään tapauksessa se ei vastaa aikamme vaatimuksia.

   Siitä huolimatta uskallan kehottaa jokaista lukemaan Dostojevskin kaikkein pahamaineisimpiakin teoksia, kuten Kirjailijan päiväkirjaa ja esimerkiksi siihen liittyvää Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista. Niitä löytyy myös suomeksi. Jälkimmäinen, jonka lentomatkalla luin taas uudelleen, on ilmestynyt niin&näin –lehden kustantamana ja Tiina Kartanon suomentamana vuonna 2009.

   Kirja on mainioimpia tuntemiani matkustamisen kuvauksia. Siinä matkustetaan sekä junalla että laivalla ja vaihtelevassa seurassa. Mukana matkassa ovat ranskalaiset ja englantilaiset tai ainakin he ovat siellä henkisesti sekä tietenkin venäläiset, joista useimmat juuri kuuluvat henkisesti Eurooppaan, mutta pelkäävät kuollakseen, etteivät kuulu sinne kelvollisella tavalla. Jollakin on eurooppalaisittain leikattu parta, toinen on näennäisesti ilmielävä englantilainen lordi ja kolmas pöyhkeilee oikeasti omaamallaan korkealla asemalla, neljäs valehtelee kaiken, mutta tekee sen erittäin lahjakkaasti.

   Oli miten oli, nimenomaan valheellisuus on koko matkaseurapsykologian A ja O. Kukaan ei ole sitä, miltä näyttää eikä myöskään halua olla. Naiset ovat erityisen herkkiä vainuamaan, missä on faux pas ja kuinka noloa onkaan ollut saada miehekseen vätys, joka ei kykene tarjoamaan siipalleen sitä älyn loistetta, tyyliä sun muuta, mitä tarvittaisiin täyden sosiaalisen onnen saavuttamiseen. Sen sijaan päädytään kammottaviin nolauksiin.

   Nimenomaan venäläiset ovat siis kirjailijan äärettömän terävän ja säälimättömän katseen alla kuin koe-eläimet lokeroissaan, eivätkä heidän kompleksinsa ja henkiset haavansa saa mitään palsamia, vaan pikemmin kirpaisevaa spriitä, minkä ainakin ennen muinoin ajateltiin olevan hyödyllistä paranemista ajatellen.

   Tuskin Dostojevski kuitenkaan lääkäriksi heittäytyy, ehkä hän ymmärtää, että tehtävän massiivisuus tekisi yrityksestä naurettavan. Sehän olisi kuin yritys vetää kirkkoa, minkä sadun nuori hevonen lupasi tehdä. Vetäminen kyllä onnistui, mutta kirkko ei hievahtanutkaan ja naurajat saivat taas aihetta hilpeyteen.

   Dostojevski naurattaa myös ja nimenomaan myrkyllisyydellään. Ranskalaiset saavat tietää huutia (mainio suomalainen ilmaus!) siinä kuin venäläiset maanmiehet. ”Järkeä ranskalaisella ei ole ja jos olisikin, hän pitäisi sitä suurena onnettomuutenaan” kirjoittaa Fjodor Mihailovitš siteeraten Fonvizinin (oik. von Wiesen) jo 1700-luvulla sinkauttamaa sukkeluutta.

   Tässä siis kokonainen kansa eikä vain jotkut sen jäsenet asetetaan yhtaikaa epäedulliseen valoon, enemmänkin, lausutaan heistä negatiivinen arvoarvostelma, jota ei ole mahdollista osoittaa empiirisesti todeksi.

   Lisää kielteisyyttä löytyy kymmenilta sivuilta, joilla kuvataan ranskalaisten poroporvarien perhe-elämää ja siihen liittyviä instituutioita, rakastajattaria ja cicisbeota myöten. Mistähän kirjailija senkin asian tunsi? Oppi junanvaunussa vai?

   Vaikka venäläinen tuntee (tunsi) Ranskan ja sen kulttuurin kymmenen kertaa paremmin kuin omansa, kuten kirjailija väittää, lienevät hänen tietonsa ranskalaisten intiimistä elämästä sentään hieman heiveröisellä pohjalla. Sen hän näyttää itsekin ymmärtävän, kuten myös sen, ettei koko kansasta voi mitään päteviä yleistyksiä tehdä, ainakaan sen ihmisistä, vaikka mahdollisesti sentään kulttuurista.

   Miksi siis tämä vuodatus, jossa raadellaan koko ranskalainen porvaristo, liberaalien eurooppalaisten suuri esikuva? Taas kerran, kuten matkaseuraansa kuvatessaan, Dostojevskin kohteena on valheellisuus. Porvaristo on sekä loputtoman omahyväistä, että valikoivasti asioita ymmärtävää. Se kurjuus, jonka varassa hyvinvointi lepää, on liian kauheaa katsottavaksi. Niinpä tyydytään sellaiseen maailmaan, jossa olennaisia asioita ei suostuta näkemään ja jossa rakennellaan toinen toistaan läpinäkyvämpiä kulisseja.

   Mutta miksei ihmisten anneta rauhassa kiehua omassa mehussaan ja harrastaa molemminpuolista valehtelua ja näytelmiä, jos se heitä miellyttää? Lukemassani niteessä on sekä suomentajan että Vladimir Solovjovin esseitä Dostojevskista ja uskon, että niissä on sanottu paljon oivaltavaa ja valaisevaa, joka auttaa arvioimaan niitä kirjailijan ilkeyksiä, joita tämä opus on täynnä.

   Kysymys tuskin on pelkästä pahansisuisuudesta ja tympeän olon purkamisesta. Mannerheimin sanottiin aikoinaan vaatineen, että jokaisen ruokalajin tuli aina olla hyvin valmistettu, mikä ei johtunut siitä, että hän olisi ehdottomasti halunnut joka päivä hienostella, vaan siitä, että ruokaa oli syytä kunnioittaa.

   Miksipä tehdä jonninjoutavaa mössöä, kun oli mahdollista toteuttaa kaikki ne mahdollisuudet, joita raaka-aineet saattoivat tarjota? Eikä sellaista ruokalajia ole, jota ei voisi valmistaa sekä huonosti että myös hyvin.

   Ontuvaa vertausta jatkaakseni, Dostojevskia ilmeisesti loukkasi se, että ihmisestä, joka olisi voinut nousta omien sinänsä rajallisten mahdollisuuksiensa puitteissa metafyysiseen merkitykseen, tulikin pelkkä apina, jonka todellinen olemus jäi kokonaan vaille huomiota ja surkastui karikatyyrikseen.

   Ajatelkaapa nyt vaikka pihviä, joka poltetaan kuivaksi ja jonka maku pilataan surkealla kastikkeella. Siinähän on kyseessä jo murha: joku menetti henkensä ja tulos oli tämä…

 

   No, en halua parodioida parodiaa enkä sitä enempää pilata selittämällä. Joka tapauksessa Dostojevskin matkakuvaukset ovat riemukasta luettavaa, joka jokaisen matkailijan kannattaa ottaa ne mukaansa, vaikkapa vain havainnoidakseen sitä, miten paljon sosiaalinen miljöö on muuttunut ainakin meidän kolmannen luokan matkailijoiden keskuudessa. Se nimittäin on muuttunut.

   Lisää herra ja rouva Dostojevskin ulkomaita koskevista havainnoista löytyy täältä: Vihavainen: Haun dostojevskien kaunat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) . Tässä ovat käsittelyssä saksalaiset. Oliko mestari epäkorrekti? Oliko hän peräti väärässä? Pitäisikö canceloida?

   Jostakin syystä nautin noista huippulahjakkaan ihmisen kirjoittamista sensuroimattomista kuvauksista ja venäläisten Suomi-syöjien tsuhnakuvaukset suorastaan naurattavat minua yhä uudelleen.

   En tiedä, mitä hyötyisin siitä, jos kiristäisin pipoa tiukemmalle. Ei ainakaan täällä leppeässä lämmössä ja lihapatojen äärellä tunnu siihen tarvetta. Kaljun palamisen voinee estää kevyellä lippahatulla.

 

 

 

 

Turismia

 

Suomalaisen matkailijan merkintöjä

 

     Olen sitä ikäluokkaa, joka sai kokea matkailun suuren muodonmuutoksen. Matkailu oli menneinä vuosisatoina alun perin rikkaimman joutilasluokan harrastus, joka kuului grand seigneurin kasvatukseen niin sanotun grand tourin muodossa. Se merkitsi ainakin vuode oleskelua ulkomailla, vertaisryhmän keskuudessa, suhteiden solmimista ja kielen ja kulttuurin opiskelua.

     Merimiesten ja kisällien matkailusta en tässä puhukaan, sillähän oli käytännöllinen taustansa eivätkä sen harjoittajat(sällit) kunnostautuneet hyvällä maineella ja oppivat pikemmin muden maiden rahvaan huonoja tapoja kuin sitä hienostusta, jolla yläluokka pyrki erottautumaan.

     Massamatkailu syntyi rautateiden myötä ja esimerkiksi Venäjän klassinen kirjallisuus on sitä täynnänsä. Sanatoriomatkat sairaana tai terveenä kuuluivat asiaan jo keskiluokan piirissä ja junalippujen hinnatkin olivat mahdollisuuksien rajoissa.

     Samaan aikaan näyttäisi kasvaneen myös rahvaan ”Wanderlust”, jota toteutettiin apostolinkyydillä lähituntumassa sijaitseviin vuoristoihin ja muihin sellaisiin paikkoihin, minne ei ollut mitään oikeata asiaa. Wandervogeleita ilmestyi Suomeenkin (vanrönkkelit).

Uteliaisuus ja seikkailunhalu ajoivat matkaan ja ne olivat myös pyhiinvaellusten aivan ilmeisiä pontimia jo keskiajalla (vrt. Vihavainen: Haun chaucer tulokset ).

Ennen sotia turismi alkoi olla jo normaali keskiluokkainen harrastus (vrt. Vihavainen: Haun olinpa minäkin turisti tulokset). Käytiin etenkin Italiassa, Nizzassa ja jopa Roomassa.

     Toisen maailmansodan jälkeen alkoi camping-matkailun suuri aika. Huima elintason nousu teki parissa vuosikymmenessä keskiluokalle ja pian työväellekin mahdolliseksi oman auton ja teltan hankkimisen ja retkeilymajat ja leirintäalueet alkoivat kukoistaa. Tilausajobusseillakin oli kiirettä.

     Camping-matkailijoiden ja retkeilymajojen (Jugendherberge, Auberge de jeunesse) käyttäjien tie vei usein kauaskin. Kiiersin itsekin jo 1950-luvulla Pohjois-Norjassa, 1960-1970-luvuilla Ruotsissa, Tanskassa, Ranskassa, Itävallasa ja Saksassa sekä Moskovan takana aina Suzdalissa saakka. Perheen tie vei usein Leningradiin alueen  Olginoon ja Repinoon.

     Lentäminen oli aluksi kallista lystiä ja esimerkiksi Espanjaan mentiin kolmen välilaskun kautta, aluksi usein Baleaareille, eritoten Mallorcalle. Suihkukauden tultua Kanarian saaret tulivat suomalaistenkin ulottuville ja Andalusiaan syntyi oikea suomalaisten keskittymä, joka osittain oli jo luonteeltaan vakituista asutusta.

     Lomalaisia varten oli Torremolinoksessa joskus viime vuosituhannen lopulla useita kymmeniä suomalaisravintoloita. Viimeinen niistä suljettiin tänä keväänä. Vielähän sellaisia Espanjasta löytyy, ja kirjoitan tätä noin 200 metrin päässä ”Ryysyranta”-nimisestä pubista. Se jää tänään kesälomalle ja kai sielläkin pitää vielä illalla pistäytyä.

     Espanja oli suomalaisille vuosisatojen ajan eksotiikkaa puhtaimmillaan. Naisten mantiljat ja viuhkat, mustalaisten kastanjetit ja kuumat flamencorytmit, härkätaistelut passodobleineen ja viinin juonti keskellä päivää kuuluivat Suomesta katsoen aivan toiseen maailmaan ja siellä sopi myös elää ihan toisin kuin siinä omassa. Itse asiassa se kuului ehdottomasti asiaankin.

     Itse aloin käydä Espanjassa 1980-luvulla, jolloin jo aiemmin opiskelemaani kieltäkin joutui käyttämään. Silloin paikallinen väestö tietyin poikkeuksin ei yleensä missään maassa osannut mainittavasti englantia, mutta kyllä usein suomea. Tilanne on muuttunut, mutta kyllä täällä yhä suomeksikin myydään sujuvasti.

     Elintaso Espanjassa on noussut olennaisesti ja erityisesti tämä koskee turistialueita, jotka sijaitsevat kuumilla ja karuilla paikoilla. Andalusia oli vielä Espanjan sisällissodan aikaan köyhän ja erittäin takapajuisen kulmakunnan maineessa, mutta nyt elintaso vastaa kuta kuinkin suomalaista ja ymmärtääkseni lapset saavat sielläkin normaalia kouluopetusta.

     Vielä 1980-luvulla kädestä suuhun elää kituutteleva suomalainen saattoi tuntea täällä, tullittomien tavaroiden maassa itsensä rikkaaksi, vaikka ei nyt ihan niin rikkaaksi kuin Neuvsyoliitossa, jossa rahalla ei lyhyesti sanoen ollut merkitystä. Sosialismissa sitä ulkomaalaisella turistilla aina riittävästi ja sitä voi hankkia tarvitsemansa määrän ilman mitään erityisiä taitoja tai riskiä, ihan vain vaihtamalla vaikka taksikuskin kanssa.

     Markkoja pesetaan vaihtamalla ei sen sijaan kyllä hyötynyt mitään, vaikka senkin joutui aina tekemään. Ne olivat molemmat vapaasti vaihdettavia valuuttoja. Mutta alhaisen palkkatason takia Espanjassakin oli hyvin halpaa, ja Venäjällä vielä halvempaa. Hölmöt turistit saivat siitä aiheen vihastua, kun kotimaassa hinnat olivatkin kalliimpia. Olihan se niin väärin.

     Mutta suuri tasoittuminen on jo tullut. Vastoin sitä herrasväen statusta, jonka suomalainen turisti katsoi rahojensa perusteella itselleen kuuluvan, on syntynyt tasa-arvoinen tilanne. Nyt ansaitsee espanjalainen siivooja jo saman verran kuin suomalainekin eli jonkin verran yli 2000 euroa kuussa. Hän kuitenkin maksaa vähemmän veroja ja elää halvemmalla, lämpimämmässä ympäristössä.

     Espanjan ilmastokin vain pysyttelee ainakin täällä sitkeästi suomalaista miellyttävämpänä. Tosin lämpeneminen ja kuivuus näyttävät uhkaavan monia alueita, mutta tuulimyllyt ja aurinkopaneelit, jotka Espanjassa oikeasti toimivat tehokkaasti, hoitavat osaltaan sitä jättiläistehtävää, joka esimerkiksi Gran Canarian eteläosassa on merkinnyt autiomaan muuttamista keitaaksi.

     Muistan vielä hyvin, miten surkea paikka oli Maspalomas puoli vuosisataa sitten. Nyt se on sankkaa palmu- ja kaktusmetsää. Vesi tulee osin vuorilta, jossa säiliöt pari viikkoa sitten täyttyivät taas äärimmilleen ja paikallisen lehden mukaan riittävät peräti 5-6 vuodeksi.

     Nuo sateet vuorilla eivät edes häirinneet paivänpaistattelijoita rannalla. Häieritselvältä kyllä näyttää satojen tuulimyllyjen metsä, mutta sen ansiosta suolatonta kasteluvettä riitä lukemattomille hehtaarien laajuisille vihannes- ja hedelmäviljelyksille myös täällä etelässä. Pohjoisessa vihanta laakso vuorten varjossa baaneineen ja rommitehtaineen onkin jo vanhaa perua.

     Las Palmas on ihan olkea suurkaupunki ja tekee urbaanimman vaikutuksen kuin  esimerkisi Berliini. Toisin kuin siellä, kaupunki ei koostu pommitetuille alueille kyhätyistä laatikoista, vaan 1800-luvun tyylisistä kerrostalokortteleista. Väkiluku on lähes 700000, kun metropolialue luetaan kukaan, kuten normaali käytäntö on.

     Las Palmas haluaa olla myös merkittävä kulttuurikaupunki. Siellä on vanhaakin kerrostumaa, joskaan ei keskiaikaista, koska espanjalaiset valloittivat alueen kivikautiselta guanche-väestöltä vasta 1400-luvun viimeisinä vuosina. Kolumbus, joka nousi tällä maihin, ei uskaltatunut etelämmäs saareen, koska se ei ollut turvallista.

     Väestö joka tapauksessa vaihdettiin nopeasti ja 1600-luvj jälkeen guancheista on ollut jäljellä lähinnä muutama asuinluola ja hieman DNA:ta sekä saarilla että Latinalaisesa Amrikassa. Turvallinen ja nopea purjehdusreitti Amerikkaan on kulkenut Kanarian saarten kautta, josta onkin enää lyhyt matka koillispasaatiin, joka vie mukavasti Atlantin yli.

     Guanchimuseossa on alkeellisesti, ilman dreijausta tehtyjä saviastioita ja pääkalloja sekä tarinaa tuon berberikansan kielestä ja tavoista. Selvää vastausta siihen, miksi he niin tavattoman nopeasti hävisivät, ei ole. Valtava kulttuurinen kehitysero ainakin vaikutti paljon.

     Guancheilla ei ollut käytössään metalleja, joita saarten kallioperässä ei ole, eikä edes laivoja, joilla olisi voinut käydä naapurisaarilla. Yhteiskuntia ja päällikköitä heillä kyllä oli ja kieltäkin on merkitty muistiin.

     Veguetan kaupunginosassa Las Palmasissa on Kolumbus-talo, joka ei tosin periydy Kolumbuksen ajalta, mytta on kyllä osittain vanhaa perua. Talossa syntyi myös kuuluisa, vuonna 1999 kuollut laulaja Alfredo Kraus (Trujillo), jolle on nimetty konserttisali kaupungin keskustassa.

     Veguetassa on mahtava Benito Pérez Galdósille (ks. Vihavainen: Haun marianela tulokset ) omistettu teatteri, joka suuresti muistuttaa muita eurooppalaisia 1800-luvun oopperapalatseja.  Siellä on toinenkin suuri teatteri ja kirjalliselle suurmiehelle on parikin parsasta, toinen niistä sangen uusi ja monumentaalinen. Olihan Galdós syntynyt täällä ja hänen synnyintalossaankin on museo.

     Las Palmasissa on  kultturia paljonkin ja siellä tolimi jo 1800-luvun puolivälissä merkittävä kirjallisuusinstituutti. Nyt Las Palmasin entinen tekninen yliopisto täyttää klassisen yliopiston kriteerit tarjontansa puolesta, vaikka modernit tekniikan ja tietotekniikan sekä ympäristöntutkimuksen alat tuodaan mielellään enemmän esille. Opiskelijoita on yli 20000.

     Modernin taiteen museosta ja niin sanotusta tiedekeskuksesta en puhukaan, sellaisiahan on kaikkialla. Joka tapauksessa voidaan todeta, että kyseessä on ja haluaa olla kulttuurikaupunki, jossa on myös varsin kelvollisia kirjakauppoja.

     Kanarian saarten talouden kivijalkana on joka tapauksessa turismi. Pohjoisesta lennetään talvisin yha vain sinne nauttimaan lauhkeasta ilmastosta, mutta yhä harvemmin taitaa motiivina matkustamiseen olla halu irrotella halvan viinan ja irtosuhteiden parissa, vaikka toki huviteollisuus siihenkin tarjoaa tilaisuuksia. Sellainenhan kuului matkailuun jo Chaucerin ikuistamilla keskiajan pyhiinvaeltajilla.

     Eksotiikasta ei Espanjan kohdalla enää voi Suomessakaan paljon puhua, sillä tasapäistävä amerikkalainen populaarikulttuuri on poistanut suurimman osan kulttuurieroista tai ainakin suuresti madaltanut niitä, kuten kaikkea muutakin.

     Toki aitoa karnevaalitunnelmaa voi vieläki etsiä täältä. Sen sijaan sitä ei kannata yrittää löytää Helsingin sambakarnevaaleilta eikä meikäläinen Via Crucis ole yhtikäs mitään verrattuna espanjalaisiin hiljaisen viikon (Semana Santa) uskomattomiin(!) kulkueisiin.

     Uskonnollinen sisältö on kuitenkin jo kovasti laimentunut myös Espanjassa, minkä kaunopuheisesti osoittaa jo se, että Maspalomasin karnevaali tänä vuonna siirrettiin sateenuhan takia palmusunnuntain aatoksi… Perinteisestihän se kuuluu suuren paaston aattoon.

Mutta money talks, shit walks. Ja oli se kyllä aika huikea tapahtuma, ei mitään väkinäistä hauskanpitoa.