Dostojevskin kera Koirasaarilla

Dostojevski Koirasaarilla

Et in Arcadia ego.  Lause tuli mieleeni täällä Koirasaarilla, joita anglosaksit tyypillisen vääristelevään tapaansa nimittävät kanaarisiksi saariksi, Canary Islands. Minusta heidän olisi syytä olla kerrankin johdonmukaisia ja käyttää muotoa Canine Islands, kun nyt kerran koiria tarkoitetaan. Tai sitten voitaisiin puhua Kynokonesiasta, Polynesian, Melanesian jne. tapaan, vaikka noillakaan saarilla ei mitään kreikkalaisia asu.

Mutta englantilaisista puheen ollen, olemme tässä tekemisissä sellaisen kansan kanssa, joka nimittää Livornoa Leghorniksi ja Regensburgia Ratisboniksi. Mitä siis voimme odottaa? Vaikka oma rakas suomenkielemme sisältää typeriä ruotsalaisväännöksiä mustasukkaisuudesta petraamiseen ja nykyään puhutaan jo puolivirallisesti halveeraamisesta silloinkin kun ei tarkoiteta puolittamista, niin se ei tietenkään kuulu tähän, luoja paratkoon. Jokainen kieli ja kansa kantakoon itse koko häpeänsä ja kunniansa.

Näillä saarilla sattuu olemaan Englantiin mitä läheisin historiallinen suhde. Suotta ei Lontoon Canary Wharf kanna nimeään. Merirosvot vaivasivat saaria vuosisatojen ajan eivätkä kyseessä niinkään olleet barbareskit, kuin englantilaiset, jopa kuninkaan kaapparikirjalla varustettuina, joten toiminta usein ansaitsee valtioterrorismi nimen. 1800-luvun luihuimpiin tihutöihinhän kuuluivat Tanskan laivaston ryöstäminen ja Kööpenhaminan polttaminen raketeilla. Kanarialla rosvot toki saivat ansaitsemaansa vastusta, kuten sinänsä myös Tanskassa.

Amiraali Nelson menetti Teneriffalla toisen kätensä ja Fuerteventuran majorerot  pitivät pikku torneissaan puoliaan aivan ylivoimaisia vihollisia vastaan. Playa del Inglesin nimi ei ehkä johdukaan siellä makailevien turistien kansallisuudesta, vaan sinne joskus ajelehtineiden englantilaisten merirosvojen lukuisista kalmoista. Niin ainakin luulen, mutta saatan erehtyä. Tuollaisen asian kertominen, jos se olisi totta, verottaisi heti maksavan yleisön tiettyä ryhmää.

Vaikka jättäisi fabuloinnin sikseen, on ilmeistä että nämä saaret, jotka ilmeisesti toimivat jonkunlaisena Arkadian esikuvana, olivat jo ammoin kokoaan merkittävämmässä roolissa. Täkäläinen malvasiaviini noteerattiin gourmetien joukossa korkealle ja itse Voltairen piti aina saada sitä maisteltavakseen. Toki hän, kuten muutkaan ranskalaiset eivät juoneet viiniään eivätkä juo vieläkään. Maisteleminen, goûter, on oikea sana ja samppanjasta puheenollen sanotaan sabler, mikä lienee vielä hienompi tapa niin sanoakseni sisäistää kyseistä tuotetta.

Mutta ranskalaisista ja heidän naurettavuudestaan minun juuri olikin määrä kirjoittaa. Minusta he eivät oikeastaan ole mitenkään erityisen naurettavia, vaikka tietynlaisia, koomisesti kukkoilevia tyyppejä tapaakin kaikkein varmimmin juuri Ranskassa. Fjodor Dostojevski, joka 1860-luvun alussa kiersi pikaisesti koko Euroopan ja kirjoitteli sitten vaikutelmiaan niin ranskalaistren kuin englantilaisten ja muidenkin syvimmästä ominaislaadusta. Tuolloin Ranska oli vielä mahtinsa kukkuloilla, ennen Preussin-Ranskan sotaa.

Moisen pikatutustumisen voisi noin äkkiä katsoa rinnastaa erään englantilaisen herrasmiehen analyysiin ranskalaisista, joka saavuttuaan kanaalin itärannalle suuttui ja kääntyi takaisin, kirjoittaen myöhemmin raportissaan, että ranskalaiset oivat pieniä, punatukkaisia ja sangen hävyttömiä.

Dostojevskia ei kuitenkaan koskaan kannata aliarvioida eikä ymmärtää liian nopeasti. Hän kirjoittaa loisteliaan häijyä satiiria ja pilkkaa kohdettaan niin mestarillisesti, että häntä voisi äkkilukemalta pitää ranskalaisten ja ransakalaisuuden vannoutuneena vihollisena, joka suoltaa pahantahtoista vihapuhettaan vahingoniloinen kostonkiilto silmissään ja kaunalla, joka ennakoi jo ainakin kaukaisesti niitä polttouuneja, joissa sittemmin myös monien tuon ajan kaikkein etummaisten ranskalaisten jälkeläisten jäänteet tuhottiin. Kirottu olkoon Hitlerin muisto.

Luullakseni tällainen lukutapa olisi pinnallinen siitä huolimatta, että se voisi mahdollistaa lukijalle moraalisen ylentymisen elämyksiä hänen ymmärtäessään pääsevänsä entisajan hengen jättiläisten yläpuolelle edes todella yrittämättä. Poliittinen korrektius on nimittäin on Dostojevskilla aivan kehittymätöntä, jos siitä ny ylipäätään edes voidaan puhua. Missään tapauksessa se ei vastaa aikamme vaatimuksia.

Siitä huolimatta uskallan kehottaa jokaista lukemaan Dostojevskin kaikkein pahamaineisimpiakin teoksia, kuten Kirjailijan päiväkirjaa ja esimerkiksi siihen liittyvää Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista. Niitä löytyy myös suomeksi. Jälkimmäinen, jonka lentomatkalla luin taas uudelleen, on ilmestynyt niin&näin –lehden kustantamana ja Tiina Kartanon suomentamana vuonna 2009.

Kirja on mainioimpia tuntemiani matkustamisen kuvauksia. Siinä matkustetaan sekä junalla että laivalla ja vaihtelevassa seurassa. Mukana matkassa ovat ranskalaiset ja englantilaiset tai ainakin he ovat siellä henkisesti sekä tietenkin venäläiset, joista useimmat juuri kuuluvat henkisesti Eurooppaan, mutta pelkäävät kuollakseen, etteivät kuulu sinne kelvollisella tavalla. Jollakin on eurooppalaisittain leikattu parta, toinen on näennäisesti ilmielävä englantilainen lordi ja kolmas pöyhkeilee oikeasti omaamallaan korkealla asemalla, neljäs valehtelee kaiken, mutta tekee sen erittäin lahjakkaasti.

Oli miten oli, nimenomaan valheellisuus on koko matkaseurapsykologian A ja O. Kukaan ei ole sitä, miltä näyttää eikä myöskään halua olla. Naiset ovat erityisen herkkiä vainuamaan, missä on faux pas ja kuinka noloa onkaan ollut saada miehekseen vätys, joka ei kykene tarjoamaan siipalleen sitä älyn loistetta, tyyliä sun muuta, mitä tarvittaisiin täyden sosiaalisen onnen saavuttamiseen. Sen sijaan päädytään kammottaviin nolauksiin.

Nimenomaan venäläiset ovat siis kirjailijan äärettömän terävän ja säälimättömän katseen alla kuin koe-eläimet lokeroissaan, eivätkä heidän kompleksinsa ja henkiset haavansa saa mitään palsamia, vaan pikemmin kirpaisevaa spriitä, minkä ainakin ennen muinoin ajateltiin olevan hyödyllistä paranemista ajatellen.

Tuskin Dostojevski kuitenkaan lääkäriksi heittäytyy, ehkä hän ymmärtää että tehtävän massiivisuus tekisi yrityksestä naurettavan. Sehän olisi kuin yritys vetää kirkkoa, minkä sadun nuori hevonen lupasi tehdä. Vetäminen kyllä onnistui, mutta kirkko ei hievahtanutkaan ja naurajat saivat taas aihetta hilpeyteen.

Dostojevski naurattaa myös ja nimenomaan myrkyllisyydellään. Ranskalaiset saavat tietää huutia (mainio suomalainen ilmaus!) siinä kuin venäläiset maanmiehet. ”Järkeä ranskalaisella ei ole ja jos oisikin, hän pitäisi sitä suurena onnettomuutenaan” kirjoittaa Fjodor Mihailovitš siteeraten Fonvizinin (oik. von Wiesen) jo 1700-luvulla sinkauttamaa sukkeluutta. Tässä siis kokonainen kansa eikä vain jotkut sen jäsenet asetetaan yhtaikaa epäedulliseen valoon, enemmänkin, lausutaan heistä negatiivinen arvoarvostelma, jota ei ole mahdollista osoittaa empiirisesti todeksi.

Lisää kielteisyyttä löytyy kymmenilta sivuilta, joilla kuvataan ranskalaisten poroporvarien perhe-elmää ja siihen liittyviä instituutioita, rakastajattaria ja cicisbeota myöten. Mistähän kirjailija senkin asian tunsi? Oppi junanvaunussa vai?

Vaikka venäläinen tuntee (tunsi) Ranskan ja sen kulttuurin kymmenen kertaa paremmin kuin omansa, kuten kirjailija väittää, lienevät hänen tietonsa ranskalaisten intiimistä elämästä sentään hieman heiveröisellä pohjalla. Sen hän näyttää itsekin ymmärtävän, kuten myös sen, ettei koko kansasta voi mitään päteviä yleistyksiä tehdä, ainakaan sen ihmisistä, vaikka mahdollisesti sentään kulttuurista.

Miksi siis tämä vuodatus, jossa raadellaan koko ranskalainen porvaristo, liberaalien eurooppalaisten suuri esikuva? Taas kerran, kuten matkaseuraansa kuvatessaan, Dostojevskin kohteena on valheellisuus. Porvaristo on sekä loputtoman omahyväistä, että valikoivasti asioita ymmärtävää. Se kurjuus, jonka varassa hyvinvointi lepää, on liian kauheaa katsottavaksi. Niinpä tyydytään sellaiseen maailmaan, jossa olennaisia asioita ei suostuta näkemään ja jossa rakennellaan toinen toistaan läpinäkyvämpiä kulisseja.

Mutta miksei ihmisten anneta rauhassa kiehua omassa mehussaan ja harrastaa molemminpuolista valehtelua ja näytelmiä, jos se heitä miellyttää? Lukemassani niteessä on sekä suomentajan että Vladimir Solovjovin esseitä Dostojevskista ja uskon, että niissä on sanottu paljon oivaltavaa ja valaisevaa, joka auttaa arvioimaan niitä kirjailijan ilkeyksiä, joita tämä opus on täynnä.

Kysymys tuskin on pelkästä pahansisuisuudesta ja tympeän olon purkamisesta. Mannerheimin sanottiin aikoinaan vaatineen, että jokaisen ruokalajin tuli aina olla hyvin valmistettu, mikä ei johtunut siitä, että hän olisi ehdottomasti halunnut joka päivä hienostella, vaan siitä, että ruokaa oli syytä kunnioittaa. Miksipä tehdä jonninjoutavaa mössöä, kun oli mahdollista toteuttaa kaikki ne mahdollisuudet, joita raaka-aineet saattoivat tarjota? Eikä sellaista ruokalajia ole, jota ei voisi valmistaa sekä huonosti että myös hyvin.

Ontuvaa vertausta jatkaakseni, Dostojevskia ilmeisesti loukkasi se, että ihmisestä, joka olisi voinut nousta omien sinänsä rajalisten mahdollisuuksiensa puitteissa metafyysiseen merkitykseen, tulikin pelkkä apina, jonka todellinen olemus jäi kokonaan vaille huomiota ja surkastui karikatyyrikseen. Ajatelkaapa nyt vaikka pihviä, joka poltetaan kuivaksi ja jonka maku pilataan surkealla kastikkeella. Siinähän on kyseessä jo murha: joku menetti henkensä ja tulos oli tämä…

No, en halua parodioida parodiaa enkä sitä enempää pilata selittämällä. Joka tapauksessa Dostojevskin matkakuvaukset ovat riemukasta luettavaa, joka jokaisen matkailijan kannattaa ottaa ne mukaansa, vaikkapa vain havainnoidakseen sitä, miten paljon sosiaalinen miljöö on muuttunut ainakin meidän kolmannen luokan matkailijoiden keskuudessa. Se nimittäin on muuttunut.