Talonpoikaiston kurjuus

 

Onneton lapsi ja kirottu luokka

 

Benito Peres Galdós, Marianela. Espanjankielestä suomentanut Joel Lehtonen. Otava 1921, 240 s.

 

Benito Perez Galdós (1843-1920) asetetaan kotimaassaan Espanjassa yhdeksi maan suurimmista kirjailijoista, Cervantesista seuraavaksi.

Kirjailijana Galdós näyttää kuitenkin ainakin osassa tuotantoaan olevan enemmän aikaansa sidottu kuin Cervantes, jonka hahmot usein tuntuvat yllättävän tuoreilta ja ikivihreiltä (vrt. Vihavainen: Haun cervantes tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Tässä nyt käsitellyssä, vuonna 1878 ilmestyneessä romaanissa näkyy Galdósin tendenssiromaanien kausi, vaikka itse tarinan ympäristöä, kaivosyhteisöä ei käsitellä. Sen keskushenkilö on yhteisön liepeillä elävä kääpiökasvuiseksi jäänyt tyttö, joka elää armopalojen varassa täysin oppimattomana. Rukouksistakin hän osaa vain pari, eikä edes ymmärrä niidenkään sisältöä.

Marianela edustaa yhteiskunnan kaikkein alinta kastia ja hänen äitinsä nimi Canela tarkoittaa itse asiassa koiraa. Pöyhkeä vallasnainen osoittaa itse asiassa antavansa koiralleen paljon enemmän arvoa kuin tälle ihmisolennolle.

Silti tytöllä on kaunis sielu ja hän rakastaa puhtaasti ja pyyteettömästi poikaa, joka on syntynyt sokeaksi ja toimii hänen oppaanaan. Sokea poikakin pitää Marianelaa kaiken kauneuden ruumiillistumana.

Hirmuinen totuuden hetki koittaa, kun lääkäri onnistuu palauttamaan pojan näkökyvyn. Totuus on armoton eikä poikakaan voi olla ymmärtämättä sitä erotusta, joka on hänen enkelimäisen kauniin serkkunsa ja rujon Marianelan välillä.

Tässä on tarinan juoni kaikessa teatraalisuudessaan, eikä kirja liene kirjoittajansa tuotannon parhaita tai tyypillisimpiä. Galdóshan on kirjoittanut paljon myös Espanjan vanhempaan historiaan liittyvää, mihin arvatenkin perustuu hänen kansallinen suursuosionsa.

Joka tapauksessa tämän kirjan päähenkilö tuo mieleen Turgenevin Metsämiehen muistelmat, jota aikoinaan pidettiin tärkeänä paljastuskirjana. Vielä enemmän muuan sen kohta, joka itse tämän romaanin kannalta on toissijainen, tuo mieleen Maksim Gorkin.

Kyseessä on kirjoittajan suhde talonpoikaistoon.

Kuten tunnettua, Suomessa talonpoika nostettiin aikoinaan kansalliseksi sankarihahmoksi ja on sellaisena pysynytkin. Runeberg runoili Saarijärven Paavosta, joka raatoi sitkeästi pellollaan ja jätti työn tuloksen Herran haltuun, kaikkivaltiaan oikeudenmukaisuuteen uskoen.

Kun kato kohtasi naapuria, syötiin myös Paavon perheessä pettuun sekoitettua leipää, jotta siitä olisi jakaa hädänalaisellekin. Säästäväisyys oli taponpojan hyveistä ensimmäinen.

Varsinainen kitupiikki oli myös Koskelan Jussi, jonka saituudesta tuli jo vihdoin kylälläkin naurun aihe. Joka tapauksessa kyseessä oli hyve, jonka toteuttamisessa Jussi meni liioittelun puolelle, kuten katolisen kirkon pyhimykset aina veivät kukin oman hyveensä yli kaikkien rajojen.

Galdósin kuvaamalle talonpojalle sen sijaan saituus merkitsi ahneutta, mikä oli jo uskonnollisestikin kuolemansynti, mutta erityisen vakava pahe se oli maallisessakin katsannossa. Kas näin kirjailija asiaa kuvaa:

Meidän kaupunkilaisyhteiskunnassamme on paljonkin inhottavaa… keinottelu, sivistyneen ihmisen muuttaminen konttorikoneeksi, kauppahääräily, mutta paljon pelottavampi näitä on muudan hirviö, joka salassa tuhoaa enemmän kuin yksikään niistä: se on talonpojan ahnaus. Itara talonpoika ei tunne mitään moraalilakia, ei oikeaa uskontoa, hänellä ei ole selvää käsitystä hyvästä eikä pahasta, kaikki sekaantuu hänen sielussaan taikauskoon ja karkeihin laskelmiin, muodostaen kummallisen ja selittämättömän kokonaisuuden. Ulkokultaisen vipittömyyden alla piilee kuivasti laskeva olento... Talonpoika, joka on päässyt lanttien makuun ja hautoo päässään niiden rokaamista, vaihtamista hopeaksi ja sitten hopeasta kullaksi, on matalahenkisin elukka, mitä maailmassa löytyy: häntä vallitsevat kaikki ihmisen ilkeät ja ovelat ominaisuudet ja lisäksi tunteiden kuivuus on hirvittävä... Tietämättömyys, moukkamaisuus ja elämän alkeellinen ahtaus täydentävät viimein tämän olennon sellaiseksi, ettei hänellä ole mitään keinoa peitellä luurankomaiseksi laihtunutta sieluaan. Sormillaan rahoja lukien pystyy hän muuttamaan numeroiksi koko moraalisen maailmanjärjestyksen, omantuntonsa ja sielunsa.

Tämä vuodatus kuulostaa kovin tutulta, mutta viimeistään vuoden 1848 Kommunistisen puolueen manifestista lähtien se kurja olento, joka suoritti tuon maailman muuttamisen rahaksi, oli aina ollut porvari, ei suinkaan talonpoika, joka yleensä eli omalla työllään ja ruokki sen lisäksi koko muunkin yhteiskunnan, hiirestä kuninkaaseen, kuten Topeliuksen Aaron Perttilä itsetietoisesti asian ilmaisi.

Muuan sukulaissielu Galdósille tässä asiassa joka tapauksessa löytyy ja se on Maksim Gorki.

Gorki uskoi naiivisti vallankumouksen suureen ja hedelmöittävään voimaan, se vapauttaisi Ihmisen suurella alkukirjaimella ja sana Ihminenhän kuulosti ylpeältä.

Nähdessään sen tolkuttoman raakuuden, jota vallankumous merkitsi käytännössä, Gorki kauhistui ja joutui jollakin tavalla selittämään suuren perusvirheensä, joka oli pannut hänet luulemaan, että se, mikä maailmassa oli kurjinta ja alhaisinta olisikin itse asiassa kauneinta ja ylevintä.

Ristiriidasta selvittiin järkeilemällä, että kaiken pahuuden alku ja juuri oli talonpoikaistossa. Se edusti ihmiskunnan eläimellistä prinsiippiä, jolle kaikkinainen kulttuuri oli vierasta ja joka eli vain toteuttaakseen yksityisomistuksellisia eli pikkuporvarillisia (!) vaistojaan.

Toista se oli työläisten kanssa, he olivat se kulttuurinen voima, jonka pääsy valtaan merkitsisi myös talonpoken sivistämistä ja päästämistä henkisesti kurjasta tilastaan. Tämän näkemyksen Gorki muotoili erityisesti pamfletissaan Venäjän talonpoikaistosta, (O russkom krestjanstve, 1923) ja samaa mantraa hän luki myös kollektivisoinnin aikana. Hänelle tuo väkivallan orgia merkitsi suurta kulttuurityötä.

Kulttuuri todella olikin yksi stalinismin suuri tunnus ja sitä edusti ennen muuta maailman suurimmaksi hengen jättiläiseksi heti Stalinin jälkeen julistettu Gorki, talonpoikaiston ja talonpikaisuuden vihollinen numero yksi.

Mutta palatakseni Espanjaan ja Suomeenkin. Toki espanjalaisessakin kirjallisuudessa saattaa talonpoika nousta sankariksi, kuten juuri pari blogia sitten käsitellyssä Bartolomé Solerin kirjassa, jossa traagiseen suuruuteen nouseva Marcos Villarí tosin ei tyydy Jumalan tahtoon, vaan lopulta kiroaa luojansa.

Suomalaisessa kirjallisuudessa talonpoika sen sijaan pysyy aina kansakunnan kruunaamattomana kuninkaana, jolla tuskin edes on varsinaisia paheita, lukuunottamatta sellaisia poikkeavia yksilöitä, joita esimerkiksi Santeri Alkio kuvasi Pohjanmaalla.

Härän häjyt evät kuitenkaan edusta sinänsä talonpoikaa ja hänen terveistä arvojaan, vaan ovat päin vastoin vääristymä, joka on korjattava ja palattava takaisin maahengen ja perinteisen uskonnollisuuden helmaan.

Maksim Gorkin ja Benito Perez Galdósin kuvaamat ahneet ja moukkamaiset kulttuurin viholliset eivät sen sijaan ole kuuluneet meikäläisen kulttuurin galleriaan -syystä gtai toisesta.

”Pikkuporvarillisuutta” (мещанство) edustavaa ahnetta moukkaa, tuota Venäjällä ja Neuvostoliitossa kehitettyä karikatyyriä talonpoikaistosta sivistyneen ihmisen vastakohtana ei meillä ole käytetty kulttuuritaistelussa talonpoikaistoa vastaan.

Meidän kuviteltu talonpoikamme on sen sijaan ollut kulttuuritahtoinen, sitkeä ja sisukas raataja, jonka terve moraali ja tapojen puhtaus ovat toimineet peilinä myös rappeutuneelle, kevytmieliselle ja syntiselle kaupungille.