Espanjalaista

Bartolomé Soler, Kyynelten talo. Pellervo-seura 1948. Espanjan kielestä suomentanut Eero K. Neuvonen. 290 s.

Manuel Vicent, Jalokivisilmäinen tonnikala. Suomentanut Sari Selander. Gummerus 2001, 253 s.

Espanjalaista kaunokirjallisuutta ei meillä ole erityisemmin harrastettu, mikä on vanhinko ottaen huomioon sen suuren suosion, joka Espanjalla on suomalaisten lomailijoiden keskuudessa.

Kaikissa kansallisissa kulttuureissa ei kirjallisuus ole yhtä keskeisellä sijalla kuin se on vaikkapa Pohjoismaissa ja Venäjällä, joissa kansallisuuden henkeä ja ideaa kannattaa etsiä ja myös etsitään ennen kaikkea juuri sieltä.

Espanja on kuitenkin tässä suhteessa samanlainen. Sen kirjallisuuden suurista nimistä tunnetaan meillä ainakin nimeltä varhaiset Cervantes, Lope de Vega ja Calderón ja ensin mainittua on meilläkin suomennettu ja jopa luettu, onhan se maailmankirjallisuuden merkkiteoksia.

Mutta kuka on lukenut vaikkapa Benito Pérez Gáldosin teoksia, vaikka kirjailija on kotimaassaan erittäin arvostettu ja häntä pidetään Cervantesista seuraavana? Äkkiä katsoen löysin Kaisa-tietokanasta vain Joel Lehtosen suomentaman romaanin Marianela.

Kuitenkin Pérez Galdos on erityisesti kansallisia aiheita käsitellyt kirjailija, jonka lukeminen epäilemättä auttaisi ymmärtämään Espanjan kulttuuria syvemmältikin.

Mutta vaikuttaa siltä, että liiankin monelle riittää, kun on tarpeeksi aurinkoa ja kirjavaa maurilaista tyyliä silmän iloksi. Huomasin, että Fuengirolan suomalaisetkin olivat jossakin tilaisuudessa ripustaneet seinälleen tekstin, jossa kerrottiin maasta nimeltä Espaǹa eikä espanjalaisen oikeinkirjoituksen mukaisesti España.

Kovin banaali esimerkki, mutta jos maassa asutaan vuositolkulla, voisi kyllä jo edellyttää, että sen nimi kirjoitetaan oikein. Sitä paitsi ñ on espanjassa oma kirjaimensa, jonka paikka aakkosissa ei ole sama kuin kirjaimella n.

Mutta noista yllä mainituista kirjoista. Solerin teos sijoittuu Kataloniaan ja kuvaa keskivarakkaan talonpojan, maanvuokraajan elämää. Sikäli voi ymmärtää, että sen on kustantanut Pallervo-seura, vaikka Katalonialaisen talonpojan olosuhteet olivat 1940-luvullakin kovin erilaiset kuin suomalaisen. Ehkäpä kirjan kustantaminen oli tuohon aikaan yksinkertaisesti varma keino tehdä rahaa. Ihmiset ostivat kirjoja, kun ei ollut muutakaan ostettavaa.

Kirjan alkuperäinen nimi on päähenkilön mukaan Marcos Villarí. Hänellä on eräänlaisen nykyaikaisen Jobin kohtalo, vaikka asiat välillä luistavat erinomaisesti. Yksi toisensa jälkeen perheen lapset kuitenkin kuolevat ja toisin kuin Job, Marcos nousee Luojaansa vastaan, heittää krusifiksin tuleen ja hukuttautuu.

Kirjan kiintoisinta antia ovat ne kohdat, joissa kosketellaan Katalonian asemaa Espanjassa. Jonkin maankiertäjän kerrotaan osanneen vieraita kieliä, kuten Kastilian kieltä (castellano eli normaaliespanja) ja ranskaa ja lisäksi vielä mallorcalaisia murresanoja. Perheen poika joutuu armeijaan ja katsotaan, että siitä on hyötyä, kun hän oppii siellä espanjaa (castellano).

Yhteiskunta ja sen tavat, erityisesti talonpoikaisyhteisö ja sen eri kerrosten ja jäsenten keskinäinen asema kuvataan kiintoisasti. Kaiken keskipisteenä on yleensä hereu, joka jätetään suomentamatta. Se tarkoittaa perillistä, esikoista, jonka hyväksi kaikki tehdään ja joka nauttii erityistä kunnioitusta jo ennen astumistaan isännyyteen.

Tyttöjen ja naisten asema on keskeisen tärkeä, he ovat sen hedelmällisyyden lähde, johon suku perustuu ja he nauttivat myös mustasukkaista suojelua ja kärsivätkin siitä. Oma kärsimyksensä on toki jokaisella. Suvun, perheen ja naisen pyhyys on yhteiskunnan tässä kehitysvaiheessa vielä aivan olennainen asia.

Tämäkin kirja on ollut hyvin suosittu ja sen kirjoittaja on saanut arvostettuja palkintoja. Mitä tulee toiseen, tuohon Vicentin kirjaan, on se hyvin erilainen ja sijoittuu myös eri aikakauteen. Solerin kirjassa mainitaan vuoden 1910 kriisi Marokossa, jonne sotilaana lähetetty Villarín poika kuolee.

Vicentin kirjassa sen sijaan liikutaan jo 1970-luvulla ja sen jälkeisellä ajalla, jolloin turismi on täysin muuttanut rannikon elämän ja eletään yökerhojen, äveriäiden rakennusurakoitsijoiden ja huvipurjehtijoiden aikaa, jossa päähenkilönä on keskikoulun klassisen mytologian opettaja(!), nimeltäänkin sopivasti Odysseus.

Kirjassa sekoittuvat realismi ja fantasia ja sen keskushenkilöiden kuvaamattoman kiimainen parisuhde tulee tarinan kantavaksi voimaksi. Kontrasti puolen vuosisadan takaiseen maalaisyhteisöön ei voisi olla suurempi.

Myös Vicent on palkittu kirjoittaja ja monipuolinen journalisti. Tätä tyylilajia edustavilla kirjoilla on oma yleisönsä, mutta en voi väittää saaneeni siitä mitään erikoista, vaikka se viihdyttävää lukemista olikin.