Elsinoren kapina

Elsinoren kapina

Englannin kieli on, kuten tiedetään, varsin omaleimainen ja joskus hullunkurinen. Niinhän suomikin on, omalla tavallaan.

Koska jopa muut indoeurooppalaiset kielet ovat anglosaksille mahdottomia, hän korvaa puutteen keksimällä sanoja, jotka hänen korvaansa jotenkin muistuttavat alkuperäistä vieraskielistä sanaa. Siten Livornosta on tullut Leghorn, Regensburgista Ratisbon ja Helsingöristä Elsinore. Näiden kanssa sitä on vain elettävä.

Mutta tuo Elsinore tuli mieleeni siitä, että päätin Välimeren risteilyllä uudistaa puolen vuosisadan takaisen tuttavuuteni Jack Londonin kirjaan Elsinoren kapina.

Londonin Elsinore on mahtava parkkilaiva, joka kuljettaa viidentuhannen tonnin hiililastia Kap Hoornin ympäri Baltimoresta Seattleen. Aikaa taisi mennä yhdeksän kuukautta.

Se ei ollut mikään Atlantin vuorolaiva. Aluksen kapteeni kyllä oli mahtavampi persoona kuin mitkään postilaivojen seurustelu-upseerit. Hän oli järkkymätön kuin luonnonvoima ja keskittyi tekemään sen, mikä oli tehtävä ja mikä oli tehtävissä. Aluksen matkustajan mielessä hän oli samurai, lähes yli-ihminen.

Suuria ihmisiä onkin laivassa kapteenin ohella vain muutama, muun muassa matkustaja, nuori ja upporikas tyhjäntoimittaja, joka on kirjan kertoja. Hänen lisäkseen aluksen perässä asustaa kivikova ensimmäinen perämies, kapteenin tytär ja pari palvelijaa.

Keulassa majailee todellinen rupusakki, joka on henkisesti ja fyysisestikin ala-arvoista. Vain parin lujan miehen tahto tekee mahdolliseksi, että näiden epattojen miehittämä laiva yleensä pystyy ohittamaan Kap Hoornin. Tuuriakin tarvitaan.

Kuten väistämätöntä on, romanssi matkustajan ja kapteenin tyttären kanssa vie parin muodostukseen. Myös kapteenin tytär on merkittävä persoona. Hän on merellä kasvanut, peloton ja karaistunut, mutta vaistoiltaan ja ruumiiltaan turmeltumaton naaras, jonka ikinaisellisuus tekee tehtävänsä.

Naiseuteen ei kuitenkaan kuulu nerous, minkä kirjoittaja selkeästi tuo esille. Tytär on huippulahjakas, mutta liian virheetön omatakseen nerouden kipinän, joka merkitsee tiettyä viallisuutta.

Hän on esimerkiksi etevä pianisti ja soittaa erinomaisesti Brahmsia ja on Chopinin tekniikan mestari, mutta ei pääse tähän mestariin täysin sisälle. Sibeliuksestakin hän pitää, vaikka tämän kappaleet tuntuvatkin liian vienoilta ja tunteellisilta. Sibelius on muuten suomalainen, tiedetään tässä 1914 ilmestyneessä kirjassa.

Kirjassa esiintyy toinenkin suomalainen, laivan kirvesmies, jonka suomentaja mainitsee olleen ”itsetietoinen” tarkoittaen kai hämillistä. Hän nimittäin oli hyvin ujo ja tyhmänsutkealta vaikuttava tyyppi, jonka joku tai jotkut heittivät Kap Hoornin luona mereen, koska häntä pidettiin joonaksena ja noitana kuten muitakin suomalaisia.

Väkivalta on muutenkin vahvasti koko kirjan keskeisiä elementtejä, kuten Londonilla yleensäkin. Tarkemmin sanoen kyseessä on eläimellinen viha ja usein myös siihen liittyvä sadismi. Keulapuolen ali-ihmiset vihaavat synkästi ahterissa asustavia herroja.

Heidän olonsa ovat tietenkin monin verroin huonommat kuin herroilla, jotka elävät kuin plantaasinomistajat, mutta heidän habitustaan eivät määrää olosuhteet, vaan synnynnäinen huonommuus. Kysymys on itse asiassa rodusta, toteaa kertoja ja panee merkille, että perässä kaikki ovat myös vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä, keulassa tummia.

Kapina on alkukantainen ja säälimätön, kuten myös sen tukahduttaminen, joka vaatii viikkokausien kissa ja hiiri-leikkiä, jossa miehiä tapetaan kuin riistaa.

Väkivalta tulee kuitenkin luonnolliseksi osaksi myös yläluokkaisen matkustajan elämää, kuten se on koko ajan ollut läsnä laivan arkipäivässä. Viha, eläimellinen viha, jonka merkkinä muuten usein on murina, on miesten käyttövoima, joka ilmeisesti pitää heidät kiinni mielettömässä ja arvottomassa elämässään, jossa ankara työ ja hillitön juopottelu vuorottelevat.

Korkeampi rotu voittaa alivoimaisenakin, kertoo London häpeämättömästi. Vai onko kyseessä sittenkin tuo yläluokkainen matkustaja, jonka äänellä kaikki kerrotaan? Onko tämä parodia?

Sattuu toki olemaan niin, että London oli kulttikirjailija myös Neuvostoliitossa. Tämän kunnian hänelle toi varmastikin ennen muuta dystopia Rautakorko, kirjallisesti varsin avuton tekele, jossa lukijalle selostetaan kapitalismin tuhon väistämättömyys ja se joukkoteurastus, johon koko systeemi on johtava.

Toki joukkoteurastus tuli ja osittain vielä ennen Londonin kuolemaa 1916. Hän oli vain yksi monista sellaisista, jotka 1900-luvun alussa puhuivat siitä suuresta, väkivaltaisesta mullistuksesta, joka tekisi selvää ajan mielettömästä ja epäoikeudenmukaisesta yhteiskunnasta.

London tunsi myös hyvin ajan muodikkaan filosofian, josta hänen henkilönsä keskustelevat. Nietzsche ei tässä joukossa ollut vähäisin mestari.

Monessa suhteessa London muistuttaa Maksim Gorkia, jota saksalaiset joskus kutsuivat nimellä Steppen-Nietzsche. Gorkihan oli Londonin tapaan kiertelevää elämää viettävä autodidakti ja luonnovoimainen nero, luokka-asemaltaan Lumpenproletar, eli marxilaisen jargonin mukaan pikkuporvari.

Marx ja Engels nimittäin hyväksyivät sankarigalleriaansa vain oikeat, tehtaan kattilassa keitetyt työläiset, mutta pitivät ns. ryysyköyhälistöä vallankumouksen kannalta epäluotettavana ja jopa vaarallisena aineksena. Kulkuri-Gorki ja kullankaivaja-merimies London olivat tätä kategoriaa.

Toki Gorki, joka oli alun perin itsenäinen ajattelija ja bolševikkien kriitikko, sortui sittemmin tukemaan täysin rinnoin Stalinia, jonka edustama luokkaviha herätti hänessä sympatiaa. Ei näytä siltä, että Londonissa olisi tapahtunut vastaavaa poliittista kehitystä: Elsinoren kapina on vuodelta 1914 ja Rautakorko vuodelta 1908. Kehitys taisikin mennä toiseen suuntaan?

Londonin tapauksessa asiasta on vaikea sanoa lukematta asiaan liittyviä tutkimuksia, jotka eivät minua juuri tällä hetkellä erityisesti kiinnosta.

Joka tapauksessa Londonin ihmiset ovat varsin selvästi eläimiä, kuten ajan luonnontiede korosti ja korostaa yhä. Sattumoisin he myös muistuttavat enemmän tai vähemmän koiria, suurimmat sankarit ovat lumikenttien vetokoiria tai koirasusia, muistakaamme vain Kazan-susikoiraa ja Jeriä ja hänen veljeään.

Se tavaton vihan määrä, joka tiettyihin Londonin hahmoihin on latautunut, tuntuu kaikessa eläimellisyydessään vastenmieliseltä ainakin siitä, joka on elänyt pohjoismaisen sosialismin äidinsylissä. Ehkä meidän kannattaakin muistaa, että ajat olivat kerran toiset ja että paluu tuohon  alennuksen tilaan saattaa kerran taas olla mahdollista. Londonin maailma ei ole herttainen Koiramäki, jossa pystykorvat ja luppakorvat seikkailevat kaikessa sovussa ja harmoniassa sukupuolesta ja rodusta riippumatta.

Olen joskus pohdiskellut sitä, miksi Venäjällä jokainen tuntee käsitteen merisusi, joka tarkoin vastaa meikäläistä merikarhua. Luulen, että syynä on Jack Londonin romaani Merisusi ja sen päähenkilö Susi-Larsen.

Myös tuo merisusi oli nietzscheläinen yli-ihmiskokelas tai ehkä sentään vain ns. korkeampi ihminen ja sopi neuvostojen maan ideologiaan yhtä huonosti kuin Gorki, jonka poliittiset kirjoitukset, vaan eivät romaanit, olivatkin aikoinaan visusti sensuroituja.

Mutta miksi meidän tänä päivänä pitäisi lukea kirjallisuutta, joka perustuu aivan ilmeisesti harhaisiin ja ihmisvihamielisiin näkemyksiin, jotka aikoinaan tuottivat niin paljon tuhoa ja vahinkoa?

Siksi, että myös tänä päivänä varmastikin on liikkeellä aivan yhtä tuhoisia ja mielettömiä näkemyksiä, joita emme ehkä tunnista niiden korean ulkokuoren takia. Siksi, että olemme hölmöjä ja sellaisiksi jäämme, mikäli emme halua katsoa silmiin sitä, millainen maailma on ollut ja millaiseksi se taas voi tulla.

Hallitse Britannia!

Hallitse, Britannia!

Brittiläinen imperiumi oli vakavasti otettava suure vielä maailmansotien välillä. Toki Stalin totesi oikeutetusti vuonna 1939 saksalaisille, että muutaman tuhannen britin ylläpitämä valta Intiassa oli ”naurettava” asiain tila. Saksalaiset olivat samaa mieltä ja pyrkivät sen korjaamiseen.

Yhtä kaikki, eurooppalainen imperialismi oli tuossa vaiheessa ehkä jo saavuttanut ylikypsyyden asteen ja henkisesti sen kestämättömyys alettiin jo tuntea, kuten ilmenee vaikkapa George Orwellin muistelmista. Silti vanha mentaliteetti piti pintansa.

Tuohonkin aikaan englanti oli Suomessa rahvaan kieli. Sadat tuhannet suomalaiset olivat oppineet sitä siirtolaisina Amerikassa ja tuhannet ja taas tuhannet työskentelivät merillä, jossa englantia oli pakko osata, enemmän tai vähemmän.

Sivistyneistön englannin taito oli ymmärrettävästi heikonlainen, koska harvempi jaksoi enää sitä opiskella, kun saksa ja ranska olivat tärkeämpiä ja ruotsikin joka tapauksessa välttämätön.

Toki mielenkiintoa oli. Englantilaisia romaaneja oli meilläkin tietysti julkaistu jo iät ja ajat ja muutamat klassikot kuten Robinson Crusoe (Risto Roopenpoika) tai Swiftin Gulliver kuuluivat jokaisen kansakoulun käyneen yleissivistykseen.

Runouden laita oli toisin ja siksi olikin merkkitapaus, kun Yrjö Jylhä vuonna 1929 julkaisi suomennosvalikoiman ”Hallitse, Britannia!” Vuonna 2013 siitä muuten otettiin uusintapainos.

Sen kirja ansaitseekin. Suomennokset ovat hienoja ja iskeviä. Viimemainittu adjektiivi jotenkin sopii myös nyrkkeilijänä tunnetulle Jylhälle. Tämä on tuhtia tavaraa eikä mitään hempeilyä.

Kannattaa hieman pohtia, miksi mukaan päässeet runot ovat juuri ne, jotka siellä ovat. Sivumennen sanoen niihin ei kuulu tuo otsikossa viitattu Britannian vanha epävirallinen kansallislaulu.

Sen sijaan mukana on sellaista ainesta, joka kertoo imperiumin rakentajien rohkeudesta, meren vaarojen uhmaamisesta ja traagisesta menehtymisestä. Mukana ovat S.T. Coleridgen balladi vanhasta merimiehestä, Charles Kingsleyn ”Viimeinen merirosvo” ja Henry Newboltin ”Kaikki amiraalit” (Kaikk’ amiraalit Englasnnin on saaneet sankarin maineen/ ja iäti nimi Nelsonin soi pärskeessä jokaisen laineen…).

Keskeinen osa valikoimaa käsittää kuitenkin Kiplingin ylistyslauluja brittiläiselle imperiumille (Balladi idästä ja lännestä, Kuolleitten laulu). Kaikille on ominaista uljas maskuliinisuus ja tämä koskee myös Oscar Wilden Balladia Readingin vankilasta.

Toki Kiplingin Mary Gloster antaa aavistaa, että vanha henki on rappeutumassa ja ”Harrarin ja Trinity Collegen” jonninjoutavuudet ovat uudessa, kuihtuvassa (”Missä ovat lapsenne?”) polvessa syrjäyttämässä meren urhojen pelottoman pioneerihengen.

Hienoja runojahan nuo ovat ja arvaan, että kirjallisuudentutkijat niitä yhä syynäävät surennuslaseineen. Tarkoitan sellaisia hahmoja kuin Humphrey Van Weyden Jack Londonin Merisudessa.

Itse asiassa kelpo Humphreystä tuli kuin tulikin luonnonvoimia vastaan taisteleva sankari, kun kova paikka tuli eteen, mutta tämä on jo toinen juttu.

Nyt huomiotani kiinnittää se, että tällaisen kokoelman julkaiseminen nykypäivän Englannissa herättäisi varmaankin protesteja ja saisi osakseen älymystön ylenkatseen. Se, mikä oli normina sata vuotta sitten, on nyt kiellettyä.

Toki vanhaa kirjallisuutta sopii yhä lukea, mutta minusta tuntuu, että ihmisten oletetaan silloin käyttävän jonkinlaista suodatinta. Postmodernissa maailmassahan ei mikään ole aitoa, joten ironinen lukutapa tarjoutuu luonnostaan. Aika huvittava imperiumihan se brittiläinen oikeastaan olikin.

Kun tuoreessa muistissani on myös Jack Londonin Merisusi, tuntuu tuon vielä suhteellisen tuoreen 1900-luvun alun kirjallisuuden lukeminen nykyhetkellä suorastaan rienaavalta, mikäli siihen suhtautuu vakavasti.

London itse tiettävästi samaistui susiinsa ja käytti itsestäänkin tuota nimeä. Hän nosti eläimen ja erityisesti petoeläimen ihanteekseen, joskin samaan aikaan viehättyi myös sosialistisista aatteista. Toki esimerkiksi Rautakorko on sekä älyllisesti että kirjallisesti muutaman kertaluokan verran alemmalla tasolla kuin hänen parhaat teoksensa. Sen etuna on kuitenkin poliittinen korrektius…

Mikäli sen sijaan otetaan esimerkiksi Elsinoren kapina tai Merisusi, törmätään aivan huikeaan elitismiin ja suoranaiseen rasismiin, joka nostaa anglosaksisen rodun korkealle muiden yläpuolelle ja pitää sen maailmanherruutta väistämättömänä.

Noihin teoksiin kuuluu myös ihmisen sijoittaminen alimmalle, eloonjäämistaistelun tasolle, jossa sivistyksen pintakiilto lakaistaan pois ja jäljelle jäävät murisevat ja raatelevat pedot. Siinä maailmassa voittaa kovin ja katalin.

Väitetään, että London ihaili merisuttaan, Susi-Larsenia, joka oli hänen oma ihannekuvansa ja asialle löytyy katetta hänen sanavalinnoistaan. Eihän tässä uutta ole, vastaavia rosvohahmoja toki löytyy länsimaisen kirjallisuuden sankareina Byronista Schilleriin.

Nykyään rosvon sankaruus lienee itse asiassa jo normi, mutta rosvolla ja rosvolla on eroa. ”Systeemiä” vastaan pärjäävät rosvot antoivat ehkä mukavan samaistumiskohteen poroporvarille ja antavat yhäkin.

Londonin häikäilemättömät ”yli-ihmiset” ovat toista maata. Luulen, että harva pystyy lukemaan Merisutta tuntematta vastenmielisyyttä sen nimikkosankaria kohtaan. Ehkäpä juuri hänestä voidaan löytää sitä myyttistä ”ihmisvihaa”, joka nykyään kuulemma vaivaa monia poliitikkojammekin?

Yhtä inhoa lienet sä kristitty, pakana/ merisuden murinaa ruotelin takana?

Mikäli Jack Londonia, kuulemma eniten käännettyä amerikkalaista kirjailijaa, verrataan niihin britteihin, jotka Yrjö Jylhä valitsi suomennettaviksi kokoelmaansa, voidaan havaita selviä eroja.

Londonin sankarit ovat pohjimmiltaan elukoita, joskin komeita lajissaan. Kipling sen sijaan kunnioittaa sivistystä, vaikka toteaakin vanhan kunnon merikarhun ylenkatsovan sen ylihienostuneita ilmentymiä. Molemmat toki ovat ylpeitä omasta anglosaksisesta perinnöstään ja uskovat sen ylivoimaisuuteen.

Tuohon aikaan kirjoista kaiketi haettiin usein aineksia elämän syvemmäksi ymmärtämiseksi. Viihteeksi tehdyt kirjat kuitattiin roskana, jota oli oikeus ylenkatsoa siinä kuin pornografiaa tai vastaavaa helppohintaisuutta.

En ole ihan varma, mitä lukijat etsivät nykyisestä bestseller-kirjallisuudesta, ehkä lähinnä jonkinlaisia vinkkejä siihen, millaisia asioita kannattaa harrastaa pyrkiessään luomaan brändiään? Intelligent life- tai Image- lehtien nimi ja sisältö lienevät varteen otettava oire siitä, mihin pyritään.

On suositeltavaa lukea vanhaa kirjallisuutta jo pelkästään sen takia, että huomaisi, millaisessa ja miten nopeassa liikkeessä länsimainen aatemaailma ja yhteiskunnallisesti sallittu puhetapa ovat.

Itse asiassa tuntuu paradoksilta, että tuota kirjallisuutta saa yhä vapaasti lukea. Sen siteeraaminen sen sijaan saattaisi kai jo tuottaa paitsi yleistä paheksumista, myös rangaistuksen? Vai onko tämä vasta tulevaisuuden musiikkia? Onnittelut joka tapauksessa sille, joka hoksasi julkaista uudelleen Jylhän suomennoskokoelman!

Purjelaivat

Purjelaivojen uusi tuleminen

Pietariin mennessä tulee ensimmäisenä urbaanina alueena vastaan Lahtan kaupunginosa, ellei Siestarjokea lasketa, sehän kuuluu ns. kurortnyi rajoniin.

Saapumisen Lahtaan huomaa viimeistäänkin siitä liekin näköisestä talosta, joka on Euroopan korkein pilvenpiirtäjä. Mihin sellaisia tarvitaan, en tiedä. Ehkä siihen, että ihmiset ihmettelisivät, miten tuohonkin on ollut varaa ja halua syytää rahaa. Siinä tapauksessa kyseessä voisi olla jonkinlainen sijoitus näyttöarvoon ja siis imagoon, joka lienee nykyään sitä todellisinta varallisuutta.

Joka tapauksessa aivan tämän talon naapurissa sijaitsee telakka, jolla on jo muutaman vuoden ajan rakennettu linjalaivaa, siis purjelaivakauden taistelulaivaa. Kyseessä on 1:1 replika Pietari Suuren aikaisesta 54 tykin sotalaivasta nimeltä Poltava. Se tehdään vanhaan tapaan, lähinnä lehtikuusesta. Toki jonkin verran uutta tekniikkaa käytetään, mutta valmiina siitä tulee kolmensadan vuoden takaisen edeltäjänsä tarkka kopio.

Moni varmaan kysyy, mihin tällaistakin oikein tarvitaan ja osittain vastaus saattaa olla sama kuin tuon pilvenpiirtäjän kohdalla. Historian elävöittäminen on kuitenkin myös laivan tehtävänä, toisin kuin talon.

Itse asiassa kyseessä ei ole ainutlaatuinen projekti. Parhaillaankin seilailee maailman meriä Pietari Suuren aikaisen fregatti Shtandartin kopio, tosin hieman alkuperäisestä pienennetty versio, joka on meilläkin usein käynyt.

Onhan meillä käynyt myös ruotsalainen Itä-Intian kävijä Götheborg, mahtava, 58-metrinen kopio 1700-luvun laivasta, joka todella myös teki samanlaisen purjehduksen kuin esikuvansa. Oli se aikoinaan myös vastaava Finland-niminen laiva.

Maailmalla näitä siis on. Mikäli samaan joukkoon hyväksytään modernit purjelaivat, paisuu se aika suureksi, kuten Tall Ships’ Racessa voidaan nähdä. Aikamoinen mastometsä oli Kotkassa ja varmaan Turussakin viime kesänä.

Hyvin monet maailman maat ovat panostaneet purjelaivoihin. Suomi on poikkeus sikäli, ettei meillä ole rakennettu raakapurjeisia valtamerialuksia. Kahvelipurjeisia kuunareita, jaaloja, jahteja ja kaljaaseja kyllä riittää. Ja kyllähän sellaisillakin tuotiin maahamme monet suola- ja kahvisäkit aikanaan niin Välimereltä kuin Etelä-Amerikasta.

Mutta eipä meillä enää ole Suomen joutsenen tapaista laivaa purjehtimassa maailman meriä ja kertomassa ilosanomaa kaukaisesta pohjolan maasta, jolloin, kuten laulussa kerrottiin:

sai kuulla maailma kummakseen

miten täälläkin taistellaan,

hyvän, kauniin, oikean voitollen

ilojuhlina riemuitaan!

No. Taidetaanhan meistä nykyään tietää jo kylliksi muutenkin. Olihan se Joutsen aika suurellinen paatti pienen valtion rahoitettavaksi. Mutta sopi se hyvin imagoomme joka tapauksessa. Meillähän ilmeisesti oli jonkin aikaa maailman suurin purjelaivasto.

Tämä taisi olla etupäässä ahvenanmaalaisen Gustaf Erikssonin ansiota, hän kun osteli halvaksi käyneitä mahtavia tuulennaukujia, jotka sitten purjehtivat pitkiä pasaatituulten reittejä esimerkiksi Australiaan.

Asianharrastajat maailmalla tuntevat nämä vaiheet ja sitäkin oudommalta kai vaikuttaa, että nykyään meillä ei ole mitään perinnepurjelaivaa.

Sitä paitsi perinteemme ulottuvat paljon viime vuosisataa pitemmälle. Toki niitä pitkän linjan purjehtijoita oli jo 1700-luvulla ja merta kynnettiin jo aiemminkin. Rannikon kaupungit, jotka nyt ovat kovin vaatimattomia, saattoivat varustaa todellisia laivastoja.

Tällaisiahan oli Uudellakaupungilla, Raumalla ja muilla Pohjanlahden rannikon kaupungeilla aina Ouluun saakka. Mutta oli niitä muillakin.

Loviisan vierassatamassa, suola-aittojen seassa on pieni, mutta kiinnostava merimuseo, joka kertoo tämän kaupungin varsin maineikkaasta merihistoriasta. Erityisen kirjasen museo on julkaissut niistä, jotka purjehtivat Kaukoitään ja sieltä edelleen Venäjän Amerikkaan eli Alaskaan.
Loviisan merenkulun myöhempää suuruutta edustaa Ragnar Nordström, jonka tarina osoittaa, ettei merenkäynti välttämättä tee ihmisestä juuretonta kosmopoliittia.

Mutta tuo Amerikan-vaihe, joka liittyi suuriruhtinaskunnan aikaan, on mielestäni kiinnostavin. Monet suomalaisetkin seilasivat kaukaisille merille saalistamaan valaita ja hylkeitä, joista saatiin sen ajan öljyä –valaistukseen.

Se oli kovaa elämää ja juuri siihen elämänpiiriin liittyy myös Jack Londonin romaani Merisusi. Siihen liittyy myös Rudyard Kiplingin Laulu kolmesta hylkeenpyyntialuksesta, jonka Yrjö Jylhä on iloksemme suomentanut teokseen Hallitse Britannia! Kehotan tutustumaan siihen. Kipling kertoo, miten Venäjä koetti suojata rantojensa rikkauksia ulkomaalaisilta:

Laki moskoviitin on ankara,

tuho uhkaa sen uhmaajaa

Hänen Sumuisen meren saariltaan

ei hylkeitä pyytää saa.

Jenkit ja monet muut uskaliaat kiellon rikkojat saivat mädäntyä Vladivostokin tyrmässä ja syljeskellä hampaitaan keripukin kourissa. Suomalaiset olivat kuitenkin erikseen.

Tämä johtui tietenkin siitä, että kuuluimme samaan valtakuntaan ja laivamme kantoivat siis samaa lippua kuin venäläisetkin.

Kuten Max Engmanin kiintoisassa kirjassa Suureen itään, kerrotaan, suomalaisia valaan- ja hylkeenpyytäjiä oli Venäjän Kaukoidässä runsaasti, aina Kamtsarkalla saakka.

Kun maailmankuulu ex-maanmiehemme Nordenskiöld ensi kerran saapui maihin Beringin salmen jälkeen, häntä tervehti joku landsman Paraisilta: ”Jaså, det måste vara herr Nordenskiöld själv, eller hur!”

Itse asiassa en muista, mitä sanoja käytettiin, joten keksin tuon yllä olevan repliikin itse, mutta itse asian pitäisi oleman tosi.

Suomalaisten kaukopurjehtijoiden toiminta Kaukoidässä oli varsin vilkasta. Vladivostokin lahden kartoitti suomalainen meriupseeri Jägerskiöld ja Vladivostokin perustamisessa kapteeni Höökillä (капитан Гек) oli tärkeä roolinsa, joka vieläkin siellä tunnetaan.

Mutta olihan niitä suomalaisia merimiehiä kaikkialla. Itse Kalle Aaltonen rehvasteli:

ja kysy joka kaupungiss’ neekerien,

missä käynyt on Suomen ”boys”,

ja näytä sitten joukosta sellainen,

jok’ ei kanssani ryypännyt ois!

Entisajan merimieselämä, ennen konttilaivojen ja supertankkereiden tuloa, kului paljolti satamissa ja merimiehet olivatkin ajan todellisia kosmopoliitteja, joilta yleensä myös sujui ainakin engelska ja usein muutama muukin kieli. Rotuennakkoluuloista ei ainakaan laulujen perusteella ollut tietoakaan, erivärisellä seuralla sen sijaan kerskailtiin.

Mutta nyt ei taida Suomen lippua enää juuri löytää Itämerta kauempaa? Short Sea-yhteydet pelaavat hyvin Euroopan satamista eikä meillä kohta ole edes kotimaisia Ruotsin- tai edes Viron laivoja.

Kuitenkin maamme on riippuvainen merenkulusta ja taitaa meriklusteri teollisuudessakin menestyä kohtalaisesti.

Sen sijaan tietoisuutemme merellisestä menneisyydestä tuntuu hyvin heiveröiseltä. Olisikohan siinä asia, johon kannattaisi panostaa?  Harvalla maalla on yhtä hienoa merihistoriaa, mutta eipä sitä kansainvälisessä seurassa, esimerkiksi Tall Ships’ Racessa huomaa!

Purjelaivasäätiön Helena on söpö ja varmaankin hyvä purjehtija, mutta entäpä, jos meillä olisi ihan oikea purjelaiva? Pieni fregatti tai edes priki? Brigantiini? Eikö John Nurmisen säätiö ole asiasta innostunut? Entä Ilkka Herlin ja Koneen säätiö? Purjevoimaa puhtaiden merien puolesta? Siinä ilmaiseksi hyvä tunnus!

Vai onko se vain niin, ettei ole asiasta innostuneita ihmisiä? Jos meillä oli varaa 1700-luvulla rakentaa pilvin pimein komeita purjelaivoja, niin ehkä nyt tänäkin päivänä voisi köyhä maa-parkamme, ponnistuksensa yhdistämällä, saada aikaan edes yhden?

Excelsior!

 

Kulttuurin hurma ja latteus

 

      Kulttuuri-käsitteen monisärmäisyydestä ja sen muuttumisesta olen aina joskus kirjoitellut, enkä näe tarvetta tehdä sitä tässä uudelleen (vrt. Vihavainen: Haun cultura tulokset).

    Totean täsä ja nyt tarkoittavani sillä ihmisen jalostumista/jalostamista villistä vaisto-olennosta ihmiskunnan parhaiden henkisten aikaansaannosten omaksumista tavoittelevaksi yksilöksi.

     Sigmund Freudin suuriin oivalluksiin kuuluu ajatus siitä, että ihminen pohjimmiltaan oli kulttuurissa sen asettamien rajoitusten vanki, joka vaisto-olentonsa puolesta ei viihtynyt vankilassaan (Unbehagen in der Kultur). Ihmisen sisäinen elukka oli joutunut häkkiin ja sinne kuuluikin.

     Toki ihmisessä oli myös se valoisa puolensa, joka pyrki yhä korkeammalle ja hienostuneemmalle tasolle, kohti totuuden, hyvyyden ja kauneuden huippuja. Ne tarjosivat inhimilliselle hengelle huumaavan mahdollisuuden nousta pois eläimellisyydestä, joka vallitsi slummeissa ja raakalaisuuden täyttämissä satamakortteleissa.

     Jack Londonin romaani ”Martin Eden”, joka on vahvasti omaelämäkerrallinen, kuvaa ensimmäisessä osassaan sankarin heräämistä kulttuurin taianomaisen kutsun ymmärtämiseen ja hänen taisteluaan sen aarteiden omaksumiseksi.

     Amerikassa oli tuohon aikaan (1800-luvun lopulla) ja on kenties vieläkin myös täysin mahdollista jäädä varsinaisten sivistyspyrkimysten ulkopuolelle ja varttua aikuiseksi ympäristössä, jonka lait  ja tavat ovat lähinnä eläimelliset. Suomessahan panostettiin samaan aikaan todella paljon kansan sivistämiseen, eikä ilman tuloksia.

     Martin Eden omaksui sitten todella aikansa kulttuurin korkeimmat tasot ja hänestä tuli jopa upporikas bestseller-kirjailija. Kuitenkin hänet valtasi lopulta syvä pettymys, joka kohdistui juuri niihin kulttuuri-ihmisiin, joita hän kerran oli niin suuresti ihaillut. Siitä kertoo romaanin toinen osa (ks. Vihavainen: Haun martin eden tulokset ).

     Londonia on ollut ja on myös mahdollista lukea jopa rotuteorian valossa (ks. Vihavainen: Haun merisusi tulokset  ) että luokkataisteluun uskovana työväenliikkeen saarnamiehenä (Rautakorko ).

     En ole perehtynyt siihen, miten nämä eri näkökammat liittyvät hänen kehitykseensä ihmisenä ja kirjailijana. Totean vain, että mielestäni niillä itse kullakin on jotakin sanottavaa myös nyjyajalle, kuten rehellisyyttä kunnioittavan ja huippulahjakkaan ihmisen kirjoituksilla aina.

    Tässä vanha blogini Martin Edenin kulttuurisesta heräämisestä:

sunnuntai 30. tammikuuta 2022

Huippuja valtaamaan

 

Nousu sivistykseen

 

Jack London, Martin Eden. Osa I. Suomentanut Ville Hynynen. ExLibris 1974, 248 s.

 

     Jack Londonia voi ilman muuta pitää maailmankirjallisuuden klassikkona. On tälläkin palstalla hänen kirjojaan käsitelty ( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=jack+london ). Joidenkin mielestä London on ilmeinen esifasististen aatteiden levittäjä, toisten mielestä taas aito proletaarikirjailija. Neuvostoliitossahan hänet ainakin sijoitettiin maailmankirjallisuuden pantheoniin.

     Suomessa hän lienee leimautunut lähinnä eräkirjailijaksi. Tosin myös erilaiset vasemmistoradikaalit pitävät Rautakorosta, joka on kirjailijan simppeleimpiä ja kehnoimpia aikaansaannoksia kaikessa osoittelevassa didaktisuudessaan.

     Niin tai näin, tuntuu luontevalta, että hänen kirjojaan nykyään saa kirjastojen poistohyllyistä. Sinnehän hän luontevasti kuuluu, yhdessä Dostojevskin, Maupassantin, Goldingin ja vastaavien kynäniekkojen kanssa.

     Miksi näin on, tulee kyllä pakosti miettineeksi. Kaiketi ajatellaan, ettei kenenkään edes pitäisi lukea viisikymmentä vuotta vanhempaa kirjallisuutta? Sieltähän saattaisi saada vanhentuneita näkemyksiä ja asenteita ja ties mitä.

     London, joka kuoli vain 40-vuotiaana, ehti seikkailla ympäri maailmaa ja toimia erilaisissa työläisammateissa. Samaan aikaan hän ehti kirjoittaa valtavan tuotannon, joka etupäässä perustui hänen omiin kokemuksiinsa.

      Londonin kirjoissa työväen usein ankea ja sorrettu asema tulee usein räikeästi esille, mutta samaan aikaan niissä nousevat esille ihailtavat sankarit, eräänlaiset yli-ihmiset, jollaisia on kaikissa yhteiskuntaluokissa, kuten on myös lurjuksia ja mitättömyyksiä.

     Varsin kiinnostava on Londonin suhde aikansa korkeakulttuuriin, joka ilmeisesti perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Martin Eden on oppimaton merimies, joka autodidaktina hankkii itselleen huomattavan kulttuurin tuntemuksen ja säilyttää samalla itsenäisen arvostelukykynsä, eikä koskaan kumarra tyhjälle valheellisuudelle tai ryntää mukaan manipulointia odottavaan sopulilaumaan.

     Martin Edenin kuvataan saaneen kulttuurisokin joutuessaan vierailulle yläluokkaiseen perheeseen, jossa kaikki on hänelle outoa, kieltä myöten. Itse asiassa kieli juuri onkin se suurin erottaja, joka tekee nuorelle merimiehelle mahdottomaksi osallistua keskusteluun tai edes ymmärtää, mitä muut puhuvat.

     Niinpä sankari alkaa opetella englantia, äidinkieltään. Kieliopin hän pänttää ulkoa ja lukee myös sanakirjaa uudelleen ja uudelleen. Metodi ei tietenkään ole kovin hedelmällinen, mutta johtaa sentään eteenpäin. Sankari alkaa myös kirjoittaa kertomuksia ja runoja, jotka kerta kerran jälkeen palautetaan. Periksi ei kuitenkaan anneta. Muuan ongelma on oppia lausumaan ne sanat, jotka löytää ensin kirjallisessa muodossa.

     Mitä englannin opetteleminen tarkoittaa, esitetään konkreettisesti. Kuten yläluokkaisen perheen tytär hänelle kertoo, hänen puheensa ei ole aivan virheetöntä. Itse asiassa hän oli sanomaisillaan: se on kauheaa. Niinpä Martin oli sanonut you was, rakenteen you were asemesta, sanonut I seen, I saw -muodon asemesta, käyttänyt kahdennettua kieltomuotoa, kuten never helped nobody, sanonut do’nt, kun piti olla should not.

     Sanojen loppuja Martin nieleskeli ja muutteli ihan kauheasti ja sanoi jopa nuorelle ladylle pontikan olevan viinaa, joka juovuttaa sinut nopeasti. Olisi toki pitänyt käyttää passiivia välttyäkseen moiselta vihjaavalta tökeryydeltä. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

     Nykyaikainen lukija hätkähtää moista purismia. Slummien kielihän nykyään kuuminta muotia, sen erikoislaatua arvostetaan jopa siinä määrin, että valkoihoisten ei kuulemma sovi käyttää esimerkiksi sanontaa long time no see. Tämä kieli on, nähkääs, kehitetty tummaihoisten keskuudessa ja tuollainen kulttuurinen omiminen olisi suoranaista plagiointia.

     Sitä paitsi omaan suomen kieleemmekin ollaan lainaamassa päivittäin yhä uusia englantilaisia, mieluimmin mahdollisimman rahvaanomaisia ja siis aidoimpia ilmaisuja.

     Kukapa enää käyttäisi tai edes osaisi käyttää suomen kielelle ominaista passiivia, mikäli voi käyttää sellaisia ilmauksia, joissa sä teet jotakin, vaikkapa nyt tuut känniin. Juuri eilen opin, että puhelutkin pitää klousata (clousata?) eikä päättää.

     Kirjan kiinnostavin osa on se, joka kuvaa sitä, miten Martin kohtaa tuon itselleen uuden, sivistyneen maailman. Sen ylemmyydestä siihen kulttuuriin verraten, jossa hän itse oli elänyt, ei ollut epäilystäkään. Pelkkä nuoren ladyn puheen lempeä, rikas ja soinnikas sävy oli aivan toisesta maailmasta kuin hänen korvissaan soivat barbaarinaisten raa’at huudot ja juopuneiden noitien kirkuna.

     Entäpä sitten pianon soitto, runous, teatteri ja niin edelleen. Lyhyesti sanoen, nuoren ladyn maailma oli selvästi jossakin korkeammalla, edusti joka suhteessa sivilisaation korkeampaa tasoa, jossa seurustelun säännöt olivat sivistyneitä ja kaukana siitä eläimellisyydestä, joka vallitsi satamakortteleissa.

     Muuan yksityiskohta sai Martinin hätkähtämään: talon rouva tuli pankista. Hän siis kuului siihen yhteiskuntaluokkaan, jolla oli pankkiasioita. Mitään sellaista ei nuorella merimiehellä ollut eikä voinutkaan olla.

     On kiinnostavaa suhteuttaa tuon ajan (1909) käsityksiä meidän aikaamme. 1960-luvun ns. kulttuurivallankumoukseen kuului, suorastaan julkilausuttunakin uusrahvaanomaisuus, joka yleensä kai ymmärrettiin vitsiksi. Mutta kyllä se oli vakava asia ja erittäin merkittävä ilmiö.

     Muistan, kun Arvo Salo ja eräät muut pohdiskelivat, pitäisikö tehdä sellaista kulttuuria, jota työmieskin ymmärtää, vai pitäisikö kasvattaa sellainen työmies, joka ymmärtää kulttuuria. Jälkimmäinen tiehän olisi edustanut klassista, ranskalaista ajatusta sivilisaation absoluuttisesta luonteesta, mutta oli niin sanotusti epäseksikäs.

     Käytännössä koko läntinen maailma on lähtenyt sivilisaation arvojen suhteellistamisen, itse asiassa niiden kieltämisen tielle. Uudet arvot on otettu nimenomaan puolivillien, moraalisesti ja kulttuurisesti rappeutuneiden slummien piiristä. Sivilisaation normit on leimattu mielivaltaiseksi luokka-, rotu- ja kukaties vielä sukupuolisidonnaiseksikin pakkopaidaksi, jollaiseen luovat henget eivät voi alistua eikä kukaan muukaan.

     Seksuaalisuudesta Martin Edenillä on omat, satamakortteleista saadut käsityksensä, mutta nuoren ladyn hahmossa hän kohtaa nyt myös rakkauden korkeimmat tasot, jotka myös kantavat hänen pyrkimyksiään kehittyä yhä paremmaksi.

     Seksi näyttää aluksi kuuluvan tuhon suhteeseen vain vaimennettuna ja jopa tiedostamattomana taustatekijänä, kunnes Martin lopulta oivaltaa Kiplingin nerouden, joka ilmenee hänen säkeessään:

For the colonel’s lady and Judy O’Grady/ are sisters under their skin… Tässä on jotakin salaperäistä ja huumaavaa.

     Olen lukenut vasta ykkösosan. Toistaiseksi suurimmat seksuaaliset jännitteet on saatu lähinnä hipaisuista ja vastaavista kokemuksista. Jännitys tihenee.

     Tuo hieman yli sadan vuoden takainen aikakausi oli epäilemättä erittäin jakautuneen ja epäoikeudenmukaisen yhteiskunnan valtakautta. Korkeakulttuurillakin oli räikeät varjopuolensa, eikä rahvaalla ollut käytännössä useinkaan mahdollisuuksia nousta tasoaan ylemmäs. Jo matka maaseudulta kaupunkiin oli kulttuurisesti pitkä.

     Kului vuosikymmeniä, ennen kuin merimiehet ja satamajätkät alkoivat hoitaa omia pankkiasioitaan ja saivat käytännössä mahdollisuuden harrastaa korkeakulttuuria.

      Samaan aikaan koko tuo kulttuurin tai, sanokaamme, sivilisaation käsite on tullut aivan uudella tavalla arvotetuksi. Ehkäpä voi sanoa, että sen kärkijoukko kohtasi umpikujan ja lakkaasi kelpaamasta tai edes tarjoutumasta alemmille luokille esikuvaksi samaan aikaan, kun nämä puolestaan ovat etsineet omat norminsa ja sankarinsa yhä primitiivisemmistä piireistä.

     Mihin tässä vielä mennään, on kovin kiinnostavaa. Muistan hyvin, kun meillekin tuotiin primitiivisestä maailmasta sellainen leikki kuin limbo. Luulen, että sitä sovelletaan nyt kulttuuriin.