Excelsior!

 

Kulttuurin hurma ja latteus

 

      Kulttuuri-käsitteen monisärmäisyydestä ja sen muuttumisesta olen aina joskus kirjoitellut, enkä näe tarvetta tehdä sitä tässä uudelleen (vrt. Vihavainen: Haun cultura tulokset).

    Totean täsä ja nyt tarkoittavani sillä ihmisen jalostumista/jalostamista villistä vaisto-olennosta ihmiskunnan parhaiden henkisten aikaansaannosten omaksumista tavoittelevaksi yksilöksi.

     Sigmund Freudin suuriin oivalluksiin kuuluu ajatus siitä, että ihminen pohjimmiltaan oli kulttuurissa sen asettamien rajoitusten vanki, joka vaisto-olentonsa puolesta ei viihtynyt vankilassaan (Unbehagen in der Kultur). Ihmisen sisäinen elukka oli joutunut häkkiin ja sinne kuuluikin.

     Toki ihmisessä oli myös se valoisa puolensa, joka pyrki yhä korkeammalle ja hienostuneemmalle tasolle, kohti totuuden, hyvyyden ja kauneuden huippuja. Ne tarjosivat inhimilliselle hengelle huumaavan mahdollisuuden nousta pois eläimellisyydestä, joka vallitsi slummeissa ja raakalaisuuden täyttämissä satamakortteleissa.

     Jack Londonin romaani ”Martin Eden”, joka on vahvasti omaelämäkerrallinen, kuvaa ensimmäisessä osassaan sankarin heräämistä kulttuurin taianomaisen kutsun ymmärtämiseen ja hänen taisteluaan sen aarteiden omaksumiseksi.

     Amerikassa oli tuohon aikaan (1800-luvun lopulla) ja on kenties vieläkin myös täysin mahdollista jäädä varsinaisten sivistyspyrkimysten ulkopuolelle ja varttua aikuiseksi ympäristössä, jonka lait  ja tavat ovat lähinnä eläimelliset. Suomessahan panostettiin samaan aikaan todella paljon kansan sivistämiseen, eikä ilman tuloksia.

     Martin Eden omaksui sitten todella aikansa kulttuurin korkeimmat tasot ja hänestä tuli jopa upporikas bestseller-kirjailija. Kuitenkin hänet valtasi lopulta syvä pettymys, joka kohdistui juuri niihin kulttuuri-ihmisiin, joita hän kerran oli niin suuresti ihaillut. Siitä kertoo romaanin toinen osa (ks. Vihavainen: Haun martin eden tulokset ).

     Londonia on ollut ja on myös mahdollista lukea jopa rotuteorian valossa (ks. Vihavainen: Haun merisusi tulokset  ) että luokkataisteluun uskovana työväenliikkeen saarnamiehenä (Rautakorko ).

     En ole perehtynyt siihen, miten nämä eri näkökammat liittyvät hänen kehitykseensä ihmisenä ja kirjailijana. Totean vain, että mielestäni niillä itse kullakin on jotakin sanottavaa myös nyjyajalle, kuten rehellisyyttä kunnioittavan ja huippulahjakkaan ihmisen kirjoituksilla aina.

    Tässä vanha blogini Martin Edenin kulttuurisesta heräämisestä:

sunnuntai 30. tammikuuta 2022

Huippuja valtaamaan

 

Nousu sivistykseen

 

Jack London, Martin Eden. Osa I. Suomentanut Ville Hynynen. ExLibris 1974, 248 s.

 

     Jack Londonia voi ilman muuta pitää maailmankirjallisuuden klassikkona. On tälläkin palstalla hänen kirjojaan käsitelty ( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=jack+london ). Joidenkin mielestä London on ilmeinen esifasististen aatteiden levittäjä, toisten mielestä taas aito proletaarikirjailija. Neuvostoliitossahan hänet ainakin sijoitettiin maailmankirjallisuuden pantheoniin.

     Suomessa hän lienee leimautunut lähinnä eräkirjailijaksi. Tosin myös erilaiset vasemmistoradikaalit pitävät Rautakorosta, joka on kirjailijan simppeleimpiä ja kehnoimpia aikaansaannoksia kaikessa osoittelevassa didaktisuudessaan.

     Niin tai näin, tuntuu luontevalta, että hänen kirjojaan nykyään saa kirjastojen poistohyllyistä. Sinnehän hän luontevasti kuuluu, yhdessä Dostojevskin, Maupassantin, Goldingin ja vastaavien kynäniekkojen kanssa.

     Miksi näin on, tulee kyllä pakosti miettineeksi. Kaiketi ajatellaan, ettei kenenkään edes pitäisi lukea viisikymmentä vuotta vanhempaa kirjallisuutta? Sieltähän saattaisi saada vanhentuneita näkemyksiä ja asenteita ja ties mitä.

     London, joka kuoli vain 40-vuotiaana, ehti seikkailla ympäri maailmaa ja toimia erilaisissa työläisammateissa. Samaan aikaan hän ehti kirjoittaa valtavan tuotannon, joka etupäässä perustui hänen omiin kokemuksiinsa.

      Londonin kirjoissa työväen usein ankea ja sorrettu asema tulee usein räikeästi esille, mutta samaan aikaan niissä nousevat esille ihailtavat sankarit, eräänlaiset yli-ihmiset, jollaisia on kaikissa yhteiskuntaluokissa, kuten on myös lurjuksia ja mitättömyyksiä.

     Varsin kiinnostava on Londonin suhde aikansa korkeakulttuuriin, joka ilmeisesti perustuu hänen omiin kokemuksiinsa. Martin Eden on oppimaton merimies, joka autodidaktina hankkii itselleen huomattavan kulttuurin tuntemuksen ja säilyttää samalla itsenäisen arvostelukykynsä, eikä koskaan kumarra tyhjälle valheellisuudelle tai ryntää mukaan manipulointia odottavaan sopulilaumaan.

     Martin Edenin kuvataan saaneen kulttuurisokin joutuessaan vierailulle yläluokkaiseen perheeseen, jossa kaikki on hänelle outoa, kieltä myöten. Itse asiassa kieli juuri onkin se suurin erottaja, joka tekee nuorelle merimiehelle mahdottomaksi osallistua keskusteluun tai edes ymmärtää, mitä muut puhuvat.

     Niinpä sankari alkaa opetella englantia, äidinkieltään. Kieliopin hän pänttää ulkoa ja lukee myös sanakirjaa uudelleen ja uudelleen. Metodi ei tietenkään ole kovin hedelmällinen, mutta johtaa sentään eteenpäin. Sankari alkaa myös kirjoittaa kertomuksia ja runoja, jotka kerta kerran jälkeen palautetaan. Periksi ei kuitenkaan anneta. Muuan ongelma on oppia lausumaan ne sanat, jotka löytää ensin kirjallisessa muodossa.

     Mitä englannin opetteleminen tarkoittaa, esitetään konkreettisesti. Kuten yläluokkaisen perheen tytär hänelle kertoo, hänen puheensa ei ole aivan virheetöntä. Itse asiassa hän oli sanomaisillaan: se on kauheaa. Niinpä Martin oli sanonut you was, rakenteen you were asemesta, sanonut I seen, I saw -muodon asemesta, käyttänyt kahdennettua kieltomuotoa, kuten never helped nobody, sanonut do’nt, kun piti olla should not.

     Sanojen loppuja Martin nieleskeli ja muutteli ihan kauheasti ja sanoi jopa nuorelle ladylle pontikan olevan viinaa, joka juovuttaa sinut nopeasti. Olisi toki pitänyt käyttää passiivia välttyäkseen moiselta vihjaavalta tökeryydeltä. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

     Nykyaikainen lukija hätkähtää moista purismia. Slummien kielihän nykyään kuuminta muotia, sen erikoislaatua arvostetaan jopa siinä määrin, että valkoihoisten ei kuulemma sovi käyttää esimerkiksi sanontaa long time no see. Tämä kieli on, nähkääs, kehitetty tummaihoisten keskuudessa ja tuollainen kulttuurinen omiminen olisi suoranaista plagiointia.

     Sitä paitsi omaan suomen kieleemmekin ollaan lainaamassa päivittäin yhä uusia englantilaisia, mieluimmin mahdollisimman rahvaanomaisia ja siis aidoimpia ilmaisuja.

     Kukapa enää käyttäisi tai edes osaisi käyttää suomen kielelle ominaista passiivia, mikäli voi käyttää sellaisia ilmauksia, joissa sä teet jotakin, vaikkapa nyt tuut känniin. Juuri eilen opin, että puhelutkin pitää klousata (clousata?) eikä päättää.

     Kirjan kiinnostavin osa on se, joka kuvaa sitä, miten Martin kohtaa tuon itselleen uuden, sivistyneen maailman. Sen ylemmyydestä siihen kulttuuriin verraten, jossa hän itse oli elänyt, ei ollut epäilystäkään. Pelkkä nuoren ladyn puheen lempeä, rikas ja soinnikas sävy oli aivan toisesta maailmasta kuin hänen korvissaan soivat barbaarinaisten raa’at huudot ja juopuneiden noitien kirkuna.

     Entäpä sitten pianon soitto, runous, teatteri ja niin edelleen. Lyhyesti sanoen, nuoren ladyn maailma oli selvästi jossakin korkeammalla, edusti joka suhteessa sivilisaation korkeampaa tasoa, jossa seurustelun säännöt olivat sivistyneitä ja kaukana siitä eläimellisyydestä, joka vallitsi satamakortteleissa.

     Muuan yksityiskohta sai Martinin hätkähtämään: talon rouva tuli pankista. Hän siis kuului siihen yhteiskuntaluokkaan, jolla oli pankkiasioita. Mitään sellaista ei nuorella merimiehellä ollut eikä voinutkaan olla.

     On kiinnostavaa suhteuttaa tuon ajan (1909) käsityksiä meidän aikaamme. 1960-luvun ns. kulttuurivallankumoukseen kuului, suorastaan julkilausuttunakin uusrahvaanomaisuus, joka yleensä kai ymmärrettiin vitsiksi. Mutta kyllä se oli vakava asia ja erittäin merkittävä ilmiö.

     Muistan, kun Arvo Salo ja eräät muut pohdiskelivat, pitäisikö tehdä sellaista kulttuuria, jota työmieskin ymmärtää, vai pitäisikö kasvattaa sellainen työmies, joka ymmärtää kulttuuria. Jälkimmäinen tiehän olisi edustanut klassista, ranskalaista ajatusta sivilisaation absoluuttisesta luonteesta, mutta oli niin sanotusti epäseksikäs.

     Käytännössä koko läntinen maailma on lähtenyt sivilisaation arvojen suhteellistamisen, itse asiassa niiden kieltämisen tielle. Uudet arvot on otettu nimenomaan puolivillien, moraalisesti ja kulttuurisesti rappeutuneiden slummien piiristä. Sivilisaation normit on leimattu mielivaltaiseksi luokka-, rotu- ja kukaties vielä sukupuolisidonnaiseksikin pakkopaidaksi, jollaiseen luovat henget eivät voi alistua eikä kukaan muukaan.

     Seksuaalisuudesta Martin Edenillä on omat, satamakortteleista saadut käsityksensä, mutta nuoren ladyn hahmossa hän kohtaa nyt myös rakkauden korkeimmat tasot, jotka myös kantavat hänen pyrkimyksiään kehittyä yhä paremmaksi.

     Seksi näyttää aluksi kuuluvan tuhon suhteeseen vain vaimennettuna ja jopa tiedostamattomana taustatekijänä, kunnes Martin lopulta oivaltaa Kiplingin nerouden, joka ilmenee hänen säkeessään:

For the colonel’s lady and Judy O’Grady/ are sisters under their skin… Tässä on jotakin salaperäistä ja huumaavaa.

     Olen lukenut vasta ykkösosan. Toistaiseksi suurimmat seksuaaliset jännitteet on saatu lähinnä hipaisuista ja vastaavista kokemuksista. Jännitys tihenee.

     Tuo hieman yli sadan vuoden takainen aikakausi oli epäilemättä erittäin jakautuneen ja epäoikeudenmukaisen yhteiskunnan valtakautta. Korkeakulttuurillakin oli räikeät varjopuolensa, eikä rahvaalla ollut käytännössä useinkaan mahdollisuuksia nousta tasoaan ylemmäs. Jo matka maaseudulta kaupunkiin oli kulttuurisesti pitkä.

     Kului vuosikymmeniä, ennen kuin merimiehet ja satamajätkät alkoivat hoitaa omia pankkiasioitaan ja saivat käytännössä mahdollisuuden harrastaa korkeakulttuuria.

      Samaan aikaan koko tuo kulttuurin tai, sanokaamme, sivilisaation käsite on tullut aivan uudella tavalla arvotetuksi. Ehkäpä voi sanoa, että sen kärkijoukko kohtasi umpikujan ja lakkaasi kelpaamasta tai edes tarjoutumasta alemmille luokille esikuvaksi samaan aikaan, kun nämä puolestaan ovat etsineet omat norminsa ja sankarinsa yhä primitiivisemmistä piireistä.

     Mihin tässä vielä mennään, on kovin kiinnostavaa. Muistan hyvin, kun meillekin tuotiin primitiivisestä maailmasta sellainen leikki kuin limbo. Luulen, että sitä sovelletaan nyt kulttuuriin.