Elsinoren kapina

Elsinoren kapina

Englannin kieli on, kuten tiedetään, varsin omaleimainen ja joskus hullunkurinen. Niinhän suomikin on, omalla tavallaan.

Koska jopa muut indoeurooppalaiset kielet ovat anglosaksille mahdottomia, hän korvaa puutteen keksimällä sanoja, jotka hänen korvaansa jotenkin muistuttavat alkuperäistä vieraskielistä sanaa. Siten Livornosta on tullut Leghorn, Regensburgista Ratisbon ja Helsingöristä Elsinore. Näiden kanssa sitä on vain elettävä.

Mutta tuo Elsinore tuli mieleeni siitä, että päätin Välimeren risteilyllä uudistaa puolen vuosisadan takaisen tuttavuuteni Jack Londonin kirjaan Elsinoren kapina.

Londonin Elsinore on mahtava parkkilaiva, joka kuljettaa viidentuhannen tonnin hiililastia Kap Hoornin ympäri Baltimoresta Seattleen. Aikaa taisi mennä yhdeksän kuukautta.

Se ei ollut mikään Atlantin vuorolaiva. Aluksen kapteeni kyllä oli mahtavampi persoona kuin mitkään postilaivojen seurustelu-upseerit. Hän oli järkkymätön kuin luonnonvoima ja keskittyi tekemään sen, mikä oli tehtävä ja mikä oli tehtävissä. Aluksen matkustajan mielessä hän oli samurai, lähes yli-ihminen.

Suuria ihmisiä onkin laivassa kapteenin ohella vain muutama, muun muassa matkustaja, nuori ja upporikas tyhjäntoimittaja, joka on kirjan kertoja. Hänen lisäkseen aluksen perässä asustaa kivikova ensimmäinen perämies, kapteenin tytär ja pari palvelijaa.

Keulassa majailee todellinen rupusakki, joka on henkisesti ja fyysisestikin ala-arvoista. Vain parin lujan miehen tahto tekee mahdolliseksi, että näiden epattojen miehittämä laiva yleensä pystyy ohittamaan Kap Hoornin. Tuuriakin tarvitaan.

Kuten väistämätöntä on, romanssi matkustajan ja kapteenin tyttären kanssa vie parin muodostukseen. Myös kapteenin tytär on merkittävä persoona. Hän on merellä kasvanut, peloton ja karaistunut, mutta vaistoiltaan ja ruumiiltaan turmeltumaton naaras, jonka ikinaisellisuus tekee tehtävänsä.

Naiseuteen ei kuitenkaan kuulu nerous, minkä kirjoittaja selkeästi tuo esille. Tytär on huippulahjakas, mutta liian virheetön omatakseen nerouden kipinän, joka merkitsee tiettyä viallisuutta.

Hän on esimerkiksi etevä pianisti ja soittaa erinomaisesti Brahmsia ja on Chopinin tekniikan mestari, mutta ei pääse tähän mestariin täysin sisälle. Sibeliuksestakin hän pitää, vaikka tämän kappaleet tuntuvatkin liian vienoilta ja tunteellisilta. Sibelius on muuten suomalainen, tiedetään tässä 1914 ilmestyneessä kirjassa.

Kirjassa esiintyy toinenkin suomalainen, laivan kirvesmies, jonka suomentaja mainitsee olleen ”itsetietoinen” tarkoittaen kai hämillistä. Hän nimittäin oli hyvin ujo ja tyhmänsutkealta vaikuttava tyyppi, jonka joku tai jotkut heittivät Kap Hoornin luona mereen, koska häntä pidettiin joonaksena ja noitana kuten muitakin suomalaisia.

Väkivalta on muutenkin vahvasti koko kirjan keskeisiä elementtejä, kuten Londonilla yleensäkin. Tarkemmin sanoen kyseessä on eläimellinen viha ja usein myös siihen liittyvä sadismi. Keulapuolen ali-ihmiset vihaavat synkästi ahterissa asustavia herroja.

Heidän olonsa ovat tietenkin monin verroin huonommat kuin herroilla, jotka elävät kuin plantaasinomistajat, mutta heidän habitustaan eivät määrää olosuhteet, vaan synnynnäinen huonommuus. Kysymys on itse asiassa rodusta, toteaa kertoja ja panee merkille, että perässä kaikki ovat myös vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä, keulassa tummia.

Kapina on alkukantainen ja säälimätön, kuten myös sen tukahduttaminen, joka vaatii viikkokausien kissa ja hiiri-leikkiä, jossa miehiä tapetaan kuin riistaa.

Väkivalta tulee kuitenkin luonnolliseksi osaksi myös yläluokkaisen matkustajan elämää, kuten se on koko ajan ollut läsnä laivan arkipäivässä. Viha, eläimellinen viha, jonka merkkinä muuten usein on murina, on miesten käyttövoima, joka ilmeisesti pitää heidät kiinni mielettömässä ja arvottomassa elämässään, jossa ankara työ ja hillitön juopottelu vuorottelevat.

Korkeampi rotu voittaa alivoimaisenakin, kertoo London häpeämättömästi. Vai onko kyseessä sittenkin tuo yläluokkainen matkustaja, jonka äänellä kaikki kerrotaan? Onko tämä parodia?

Sattuu toki olemaan niin, että London oli kulttikirjailija myös Neuvostoliitossa. Tämän kunnian hänelle toi varmastikin ennen muuta dystopia Rautakorko, kirjallisesti varsin avuton tekele, jossa lukijalle selostetaan kapitalismin tuhon väistämättömyys ja se joukkoteurastus, johon koko systeemi on johtava.

Toki joukkoteurastus tuli ja osittain vielä ennen Londonin kuolemaa 1916. Hän oli vain yksi monista sellaisista, jotka 1900-luvun alussa puhuivat siitä suuresta, väkivaltaisesta mullistuksesta, joka tekisi selvää ajan mielettömästä ja epäoikeudenmukaisesta yhteiskunnasta.

London tunsi myös hyvin ajan muodikkaan filosofian, josta hänen henkilönsä keskustelevat. Nietzsche ei tässä joukossa ollut vähäisin mestari.

Monessa suhteessa London muistuttaa Maksim Gorkia, jota saksalaiset joskus kutsuivat nimellä Steppen-Nietzsche. Gorkihan oli Londonin tapaan kiertelevää elämää viettävä autodidakti ja luonnovoimainen nero, luokka-asemaltaan Lumpenproletar, eli marxilaisen jargonin mukaan pikkuporvari.

Marx ja Engels nimittäin hyväksyivät sankarigalleriaansa vain oikeat, tehtaan kattilassa keitetyt työläiset, mutta pitivät ns. ryysyköyhälistöä vallankumouksen kannalta epäluotettavana ja jopa vaarallisena aineksena. Kulkuri-Gorki ja kullankaivaja-merimies London olivat tätä kategoriaa.

Toki Gorki, joka oli alun perin itsenäinen ajattelija ja bolševikkien kriitikko, sortui sittemmin tukemaan täysin rinnoin Stalinia, jonka edustama luokkaviha herätti hänessä sympatiaa. Ei näytä siltä, että Londonissa olisi tapahtunut vastaavaa poliittista kehitystä: Elsinoren kapina on vuodelta 1914 ja Rautakorko vuodelta 1908. Kehitys taisikin mennä toiseen suuntaan?

Londonin tapauksessa asiasta on vaikea sanoa lukematta asiaan liittyviä tutkimuksia, jotka eivät minua juuri tällä hetkellä erityisesti kiinnosta.

Joka tapauksessa Londonin ihmiset ovat varsin selvästi eläimiä, kuten ajan luonnontiede korosti ja korostaa yhä. Sattumoisin he myös muistuttavat enemmän tai vähemmän koiria, suurimmat sankarit ovat lumikenttien vetokoiria tai koirasusia, muistakaamme vain Kazan-susikoiraa ja Jeriä ja hänen veljeään.

Se tavaton vihan määrä, joka tiettyihin Londonin hahmoihin on latautunut, tuntuu kaikessa eläimellisyydessään vastenmieliseltä ainakin siitä, joka on elänyt pohjoismaisen sosialismin äidinsylissä. Ehkä meidän kannattaakin muistaa, että ajat olivat kerran toiset ja että paluu tuohon  alennuksen tilaan saattaa kerran taas olla mahdollista. Londonin maailma ei ole herttainen Koiramäki, jossa pystykorvat ja luppakorvat seikkailevat kaikessa sovussa ja harmoniassa sukupuolesta ja rodusta riippumatta.

Olen joskus pohdiskellut sitä, miksi Venäjällä jokainen tuntee käsitteen merisusi, joka tarkoin vastaa meikäläistä merikarhua. Luulen, että syynä on Jack Londonin romaani Merisusi ja sen päähenkilö Susi-Larsen.

Myös tuo merisusi oli nietzscheläinen yli-ihmiskokelas tai ehkä sentään vain ns. korkeampi ihminen ja sopi neuvostojen maan ideologiaan yhtä huonosti kuin Gorki, jonka poliittiset kirjoitukset, vaan eivät romaanit, olivatkin aikoinaan visusti sensuroituja.

Mutta miksi meidän tänä päivänä pitäisi lukea kirjallisuutta, joka perustuu aivan ilmeisesti harhaisiin ja ihmisvihamielisiin näkemyksiin, jotka aikoinaan tuottivat niin paljon tuhoa ja vahinkoa?

Siksi, että myös tänä päivänä varmastikin on liikkeellä aivan yhtä tuhoisia ja mielettömiä näkemyksiä, joita emme ehkä tunnista niiden korean ulkokuoren takia. Siksi, että olemme hölmöjä ja sellaisiksi jäämme, mikäli emme halua katsoa silmiin sitä, millainen maailma on ollut ja millaiseksi se taas voi tulla.