Sodanjälkeisessä Ruotsissa

 

Pakolaiselämää ja veijareita

 

Eino Kauppala, Muukalaispassi. Arvi A. Karisto 1963, 270 s.

 

Eino Kauppala kuului niihin kirjailijoihin, jotka reagoivat voimakkaasti 1960-luvun lopun ekologiseen herätykseen (ks. Vihavainen: Haun päivälliset herra leolle tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Päivälliset herra Leolle kuului kulttuurivallankumouksen ensimmäiseen aaltoon ja on voimakkaan saarnaava ja hysteerinenkin. Tämä nyt käsiteltävä kirja sen sijaan kuuluu toiseen aikakauteen. 1960-luvun puolivälissä voi havaita ainakin jonkinlaisen kulttuurisen murtumakohdan.

Vuonna 1963 oli sodasta kulunut vasta vajaat kaksikymmentä vuotta ja suuret ikäluokat olivat vielä enimmäkseen polvihousuiässä. Kulttuurissa vanha hegemonia jatkui ja lännessäkin vallitsi sensuuri, joka yritti varjella kansaa roskakulttuurilta tai ainakin panna se siitä maksamaan ns. huviveron muodossa. Tosin sensuuri oli kaikkialla jo perääntymässä, mutta kävi yhä jälkijoukkotaisteluita.

Pornografia oli halveksiva termi ja viittasi sanan, kirjoittamisen prostituutioon. Sitä löydettiin helposti kaikista kuvauksista, joissa sukupuolielimet mainittiin. Siten esimerkiksi D.H. Lawrencen vuonna 1928 kirjoitettu Lady Chatterleyn rakastaja oli kielletty monissa maissa, muun muassa Englannissa. Suomessa se jostakin syystä ilmestyi jo vuonna 1950, mutta Englannissa vasta vuonna 1960.

Mutta ilmestyipä meillä Vladimir Nabokovin Lolitakin vuonna 1959. Sen sijaan norjalaisen Agnar Myklen teos Laulu tulipunaisesta rubiinista jäi vuonna 1957 sensuurin haaviin ja korkein oikeus tuomitsi kustantajalle sakkoja ja julkaisemisesta saadun hyödyn menetettäväksi valtiolle. Hannu Salaman Juhannustanssithan me muistammekin. Jumalanpilkka ei ollut ainoa kohun aiheuttaja sen kirjan kohdalla.

Nämä esimerkit vain tulivat mieleeni, kun luin tämän kirjan seksikuvauksia, jotka olivat kyllä ns. hyvällä maulla tehtyjä ainakin nykyisten mittapuiden mukaan, mutta osittain jopa sellaisia, ettei niitä luultavasti enää voitaisi julkaista. Tarkoitan kuvauksia, jotka koskevat päähenkilön tuntemaa seksuaalista vetoa aivan nuoreen tyttöön, itse asiassa lapseen, joka puolestaan on hyvin aktiivinen viettelijä.

Pirun viettelykset kuitenkin torjutaan, mutta luulen, että itse asia on nykyään sen verran tabu, ettei sitä enää voitaisi esittää. Tuolloin oli toisin, Nabokovin Lolitakin oli ilmestynyt pari vuotta aikaisemmin.

Joka tapauksessa seksuaalisuus on jo yksi tämänkin kirjan kantavista teemoista. Kehyskertomus, joka vaikuttaa kovin itse eletyltä, vie lukijan sen sijaan pakolaisuuden kokemuksiin. Päähenkilö kuvaa olleensa rintamalla, mutta joutuneensa syystä tai toisesta pakenemaan Suomesta Ruotsiin syksyllä 1944.

Tie vie vaarallisen Pohjanlahden ylityksen kautta pakolaisleirille, josta käsin onnistutaan hankkimaan töitä ja siirtymään ihmisten ilmoille. Suunnitteilla on matkan jatkaminen Amerikkaan.

Kuvaukset aineellisesta niukkuudesta, joka kuitenkin voitetaan kovalla työllä ja onnen hetkistä, kun inhimilliset perustarpeet saadaan tyydytettyä, ovat sympaattisia. Iloa ja valoa on sanapari, joka esiintyy kirjassa ainakin neljästi. Lieneeköhän se peräisin jostakin runosta?

Kirjan loppuosassa päästään jo niin sanotusti piireihin, kun päähenkilöstä tulee suurisuuntaista huijausta harjoittavan valelääkärin apulainen. Huijari järjestää olemattomilla rahoillaan yhä uusia ”suhdejuhlia”, jotka maksavat tolkuttomasti.

Itse asiassa tuo oppinut maailmanmies on myös nansenpassilainen, jonka ainoa taito ja pääoma on ihmisten hurmaaminen, mikä onnistuukin hyvin narsistille, joka näyttää aina itsekin uskovan satuihinsa.

En pysty sanomaan, miten todenmukainen on kuvaus 1940-luvun Ruotsista ja sen ihmisistä, ainakin tarinat ovat yksityiskohtaisia ja taitavasti kirjoitettuja. Seksuaalikuvauksiensa suorasukaisuuden kannalta kirja lyö hyvinkin laudalta saman vuonna ilmestyneen Paavo Rintalan Sissiluutnantin, mutta tässähän ei puhutakaan lotista eikä sodan ajan upseereista, vaan pakolaisista. Se miljöö ei kai jaksanut kovin monia kiihdyttää.

Pelottavaa aikaa

 

Ympäristökriisi

 

Eino Kauppala, Päivälliset herra Leolle. Karisto 1969, 136 s.

 

Tässä kirjassa on kaksi jälkilausetta. Toinen on YK:n pääsihteeri U Thantin kiteytys, jonka mukaan ihmisen elinympäristön kriisitila on vakavin ja syvimmälle käyvin haaste ihmiskunnalle koko historian aikana.

Toinen on tasavallan presidentti U.K. Kekkosen pohdinta, joka liittyy biologian asemaan nykyajan maailmassa. Hänen mielestään ympäristöongelmien kaikkiallisuuden takia sillä oli edellytykset saavuttaa tieteessä sama asema, joka filosofialla oli aikoinaan.

Voi siis sanoa, että ympäristökriisi tunnettiin ihmiskunnan keskeiseksi ongelmaksi jo tuolloin, yli puoli vuosisataa sitten. Samaan aikaanhan P.B. Medawarin kirja Ihmisen biologinen tulevaisuus julkaistiin suomeksi ja Rooman klubi julkaisi raporttinsa Kasvun rajat pari vuotta myöhemmin, 1972.

Kriisitunnelmissahan sitä silloin oltiin ja asiaa kärjistivät erittäin paljon polttoaineiden jakelun häiriöt vuoden 1973 Jom Kippurin sodan jälkeen. Siihenhän liittyi muun muassa katuvalojen sammuttaminen laajoilla alueilla. Eipä olekaan nykynuoriso tainnut kokea yhtä konkreettista ja radikaalia herätystä julkisen vallan taholta eikä ole tainnut olla syytäkään.

Mutta Kauppalan kirjoittaessa romaaninsa pinnalla olivat erityisesti ympäristömyrkyt ja niiden uhkaava leviäminen kaikkialle. Romaanin nimetön tiedemies kertoo lisäksi, että ilmakehän kaasujen, erityisesti hiilidioksidin lisääntyminen tuhoaa maapallolta korkeamman elämän nykyvauhdilla jo kahdessa vuosikymmenessä ja vauhti se sen kuin kiihtyy…

Mielenkiinnon keskipisteenä tässä kirjassa kuitenkin on elohopea, tarkemmin sanoen sen erittäin myrkyllinen muoto, metyylielohopea, joka oli Japanissa aiheuttanut niin sanotun Minamata-taudin. Syylliseksi oli löydetty tehdas, jonka päästämä metallinen elohopea, melko harmiton aine, muuttui meressä metyylielohopeaksi.

Tässä romaanissa vastakkain ovat kalastajat, joiden elinkeinon meren muuttuminen myrkylliseksi oli tuhonnut ja tehdas, joka oli asiaan syypää. Näiden välissä on lääkäri, joka on todennut syy-yhteyden taudin ja tehtaan välillä. Tehdas yrittää vaientaa hänet ja aluksi myös kalastajat ovat samalla kannalla.

Lopulta vastakohdat kärjistyvät marxilaisen asiaankuuluvasti ja toimeenpannaan suuri voimainkoitos eli yleinen tappelu, joka kuitenkaan ei ratkaise mitään. Kaikki jatkuu ennallaan…

Kuten muistettaneen, myös Suomessa kalojen ja kalastajien elohopeapitoisuutta alettiin tutkia ja huomattiin, että kyllä tuo metalli pyrki meilläkin ihmisiin kasaantumaan. Vaara oli olemassa.

Syyllinen elohopean esiintymiseen luonnossa ei kuitenkaan meillä ollut mikään kemian tehdas, vaan luonto itse. Elohopea ei ole kemistien kehittämä myrkky, vaan varsin tavallinen alkuaine.

Tietyissä ympäristöissä siitä kuitenkin kehittyy tuota myrkyllistä metyylielohopeaa, jota myös kertyy kaloihin ja joka tarpeeksi suurena kertymänä aiheuttaa ihmisissäkin tuon kaamean taudin, jota Kauppala romaanissaan kuvaa.

Suomessa elohopeaa yleensä kertyy vesistöihin, kun maata myllätään ja tummat, humuspitoisen vedet sisältävät sitä yleensä kohonneita pitoisuuksia. Niinpä kalastajia ja muitakin kehotetaan mieluummin syömään kirkkaiden vesien kaloja. Ja kertymäthän ovat aina suurempia ravintoketjujen huipulla eli petokaloissa ja niitä syövissä kalastajissa ja vaikkapa heidän kissoissaan.

Sen sijaan esimerkiksi muikkua passaa syödä rajattomasti aivan turvallisin mielin, vakuuttavat tutkijat, eikä toki haukikaan ketään tapa kerralla, vaan vaara lisääntyy vuosien myötä ruokavalion ollessa riskaabeli.

Kauppalan kirja oli maassamme ensimmäisiä kiljaisuja luonnon saastumisen johdosta ja kieltämättä siinä oli hieman hysteeristä sävyä. Muuten se kuului ilmaisultaan niin sanoakseni kirjallisuutemme uuteen aaltoon, joka ei kainostellut alatyyliä eikä tuntenut tabusanoja. Kirjan kiinnostavimpia kohtia on pultsariporukan pitkähkö sanailu, joka kuulostaa aika aidolta. Otsikon mainitsema herra Leo kuuluu myös tuohon ryhmään.

Vuoden 1968 tienoon kulttuurivallankumous nosti pinnalle valtavan määrän asioita, joiden ratkaisemista vaadittiin yleensä välittömästi ja siis vallankumouksen avulla. Seurauksena vastuullisissa piireissä oli, ettei juuri mitään tästä vaatimusten tulvasta yleensä otettu erityisen vakavasti ja harvoin siihen oli syytäkään.

Ympäristöasiat olivat poikkeus ja niissä onkin maassamme saatu aikaan valtavia parannuksia, joiden merkityksen näkee usein paljaalla silmälläkin. Tämän aikaansaamiseksi on tarvittu myös suuren yleisön herättämistä ja kuluttajan valveutumista.

Kauppalan kirjan tapaisilla puhtailla tendenssiromaaneillakin lienee ollut oma roolinsa tässä myönteisessä kehityksessä. Pantakoon tosiaan merkille, että niitä alkoi ilmestyä jo puoli vuosisataa sitten.