Sankarien maine kestää kaiken

Sankarien maine ei häviä

Donn Byrne, Garibaldi. The Man and the Myth. Modern English Publications 1988, 117 s.

Hesarin kulttuuriosastosta ilmenee, että joku on nyttemmin pahoittanut mielensä tämän maailman pylväspyhimysten raakuudesta ja koonnut rötöstelijöistä erityisen gallerian, Mulkerot.

Mitäpä sanoakaan, todellisina suurmiehinä on aina pidetty niitä, jotka ovat tappaneet eniten kanssaihmisiään. Sehän jo sinänsä korottaa heidät normaalin ihmisyyden yläpuolelle. Miksi tyytyä vähempään?

Toinen patsastelevien sankarien laji ovat kyllä tosin kirjailijat ja taiteilijat, mutta onhan heissäkin paljon niin sanottuja vihapuhujia. Sitä paitsi naissuhteissaan myös eurooppalaisen kulttuurin suurimmatkin sankarit näyttävät olleen vähintäänkin holtittomia, ellei pahempaa. Ja mikäs olisikaan tässä maailmassa keskeisempää ja miksi?

Lienee aika jo palauttaa järjestys ja peruuttaa kunnianosoitukset kaikilta noilta konnilta aidossa metoo-hengessä. Jos jalustalle vielä pitää joku asettaa, kai hänen sitten on oltava ainakin suvaitseva ja poliittisesti korrekti henkilö ja niin edelleen. Itse asiassa parissakin nykypuolueessa saattaisi olla sopivia kandidaatteja.

Mulkerot tässä maailmassa eivät tietenkään ole rajoittuneet vain hallitsijoihin ja valloittajiin. Intellektuellien piirissä heitä vasta löytyykin, kuten Paul Johnson mainiossa kirjassaan on osoittanut (ns. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=paul+johnson ).

Siitä huolimatta ja ehkäpä juuri siksi kaikkia nuoria ja muuten lapsellisia ihmisiä kiehtovat romanttiset sankarit, jotka mistään välittämättä syöksyvät taistelemaan paremman maailman puolesta.

Taistelussa uhrataan aina ihmisiä ja siihenhän sen suuruus perustuukin. Tavallinen poliittisesti korrekti kansalainen ei sen sijaan taistele lainkaan ja jos taistelee, tekee sen ehdottomasti ja tarkoin säädellyissä rajoissa. Keisari tai joku muu vastaa sitten siitä, mistä tulee vastata.

Romanttiset desperadot ovat toista. Kirjallisuuteen jalo rosvo ilmaantui jo viimeistään Schillerin Karl Moorin hahmossa ja Byronin Corsairissa oli myös sankari, jota kaikkien poroporvarien tuli katsoa ylöspäin.

Mutta ihan oikea sankari, merirosvo ja vapaajoukkojen päällikkö oli Giuseppe Garibaldi. Hän oli kymmenien sotaretkien mies ja kahden maailman sankari, joka oli kantanut vapauden lippua niin kaukana Uruguayssa kuin kotoisessa Italiassa.

Garibaldista, merimiehestä ja köyhän laivurin pojasta tuli aikansa ehkä kuuluisin ihminen. Se johtui niistä lukemattomista taisteluista, johon hän osallistui kokoamiensa vapaajoukkojen avulla.

Kouluttamattomat ja kurjasti aseistetut vapaajoukot olivat 1800-luvun alussa vielä täyttä tavaraa monissa sotatoimissa ja sellaisistahan puhutaan myös vaikkapa tunnetussa Reinin vahti-laulussa.

Vuosisadan puolenvälin jälkeen ranskalaisten nopeasti ampuvat takaaladattavat kiväärit sen sijaan olivat jo aivan ylivoimaisia garibaldinien tussareihin nähden.

Itse asiassa vielä vuosisadan puolivälissä Garibaldin vähälukuisten joukkojen väitetään tietyssä vaiheessa olleen lähes vailla ampuma-aseita ja takoneen itselleen piikkejä maalaisseppien pajoissa. Hyökkäys teräaseilla olisi sitten ollut menestyksellinen tapa lyödä vastustaja.

Saattaahan se olla. Klassinen pistinhyökkäys joka tapauksessa lienee yleensä ollut hyvin harjoitetun ja kurinalaisen joukon taistelutapa. Mikäli rivistöihin saatiin tarpeeksi kylvettyä luoteja ja raehauleja, petti urhoollisinkin väki jossakin vaiheessa, kuten vuoden 1709 esimerkki osoittaa (siis Poltava).

Garibaldin seikkailut ovat sen verran ihmeelliset, ettei tunnu erityisen perustellulta niellä kaikkia lyhyen yleisesityksen tietoja ilman suolahiukkasia. Joka tapauksessa kyseessä ilmeisesti oli mies, joka nautti riskeeraamisesta ja pärjäsi. Hänellä oli siis hyvä tuuri, kuten niin monella patsasmiehellä.

Vai mitäpä voisi sanoa siitä, että mies lähtee vajaan parin tuhannen kouluttamattoman ja kehnosti aseistetun vapaaehtoisen kanssa parilla laivalla kohti Sisiliaa, tietämättä edes, missä nousisi maihin tai miten huoltaisi armeijansa.

Vastassa on napolilaisten laivasto ja kymmentuhantiset koulutetut joukot ja kamppailu käydään kuningaskunnan olemassaolosta.

Garibaldin elämän taipaleella taisteluja sitten riitti 1830-luvulta -jolloin hänet ensi kerran julistettiin henkipatoksi- aina Preussin-Ranskan sotaan 1870-71 saakka.

Hänen tavaramerkikseen tulivat poncho, punainen paita ja erikoislaatuinen kirjailtu patalakki. Punainen paita periytyi Uruguaysta, eikä siinä liene ollut poliittista symboliikkaa, samanlaisia käyttivät teurastajat eli lahtarit ja niitä nyt sattui olemaan saatavissa uniformuiksi.

Garibaldi innoitti lapsenmielisiä kaikkialla ja muuan suomalainenkin kiiruhti liittymään hänen joukkoihinsa. Hänen rintakuvansa on Gianicolo-kukkulalla Roomassa, Villa Lanten lähellä.

Luku sinänsä ovat Garibaldin naiset, joista etenkin brasilialainen Anita on merkittävä, sillä hän osallistui miehensä kanssa taisteluihin ja kulki ratsain pitkät ja rasittavat sotaretket. Romanttisuutta lisäsi se, että Anita oli toisen miehen vaimo, mutta ihastui ensi silmäyksellä sankariin. Tunne oli molemminpuolinen. Se oli menoa se, kuten aina Giuseppen kanssa.

Garibaldin ansiot nimenomaan Italian yhdistäjänä ovat kiistämättömät. Kun hän ei ollut mikään poliitikko, sai hän vastaansa milloin minkin tahon, ranskalaisista ja itävaltalaisista eri Italialaisiin valtioihin.

Diplomaattisen pelin mestari Camillo Cavour oli välillä hänen kiivas vihollisensa, mutta kuningas Vittorio Emanuele tuki häntä, tehokkaastikin. Kuukauden päivät Garibaldi oli Sisilian ja toisen kuukauden myös Molempain Sisiliain diktaattori, Sardinian kuninkaan mandaatilla.

Sankari oli syntynyt ja kasvanut Nizzassa ja hänelle oli hyvin karvas pala, että tuo alue sitten loppujen lopuksi luovutettiinkin Ranskalle kiitokseksi sen antamasta avusta Italian yhdistämisessä.

Kuitenkin hän vielä elämänsä lopulla riensi poikineen Ranskan avuksi, ehkäpä toivoen tuon epäoikeudenmukaisuuden korjaamista.

Garibaldin myöhempänä seuraajana voinee pitää Che Guevaraa, jonka pääasiallisin ansio näyttää ihailijoiden silmissä olleen hänestä joskus otettu, onnistunut valokuva.

Jotakin Garibaldin hengestä Guevaran mielettömässä ja raakamaisessa toiminnassa myös näyttää olleen: käydään käsiksi vaan ja katsotaan sitten, sanoi jo aikoinaan Napoleon ja hänen jälkeensä Lenin: On s’engage et puis -on voit…

Kaikki nämä olivat todellisia mulkeroita, ihmisiä, jotka eivät hetkeäkään epäröineet, kun oli uhrattava lajitovereita. Aate oli heille enemmän kuin elämä ja sen periaatteen he ottivat tosissaan.

Kuten myös Byrne mainitsee, hurme huppelehti, taudit tappoivat ja haavat märkivät sillä vapauden tiellä, jota sankarin jalka astui. Uudelleensyntynyt Italia sentään saavutettiin, paitsi että Etelä-Tiroli jäi yhä Itävallalle.

Sopii tietenkin kysyä, eikä sen pitänytkin jäädä, kun asukkaat siellä olivat sakankielisiä. Italialle se sentään Pariisin rauhankonferenssissa annettiin, olihan Italia uhrannut sodassa satoja tuhansia miehiä…

Kelpo poroporvarit voivat kaikin mokomin kirjoittaa kirjoja, joissa näiden fanaatikkojen edesottamukset paljastetaan, mutta eivät ne silti lakkaa vetämästä puoleensa ihailijoita ja etenkin ihailijattaria kuin hevonen kärpäsiä.

Intellektuellien puolustus

Intellektuellit ja synkkä kolmio

Synkkä kolmio (dark triad) on ammattipiireissä nimityksenä persoonallisuustyypille, jossa yhdistyvät narsismi, machiavellismi ja psykopatia.

Itse asiassa vain ensimmäinen ja viimeinen kai ovat käypiä psykiatrisia luonnehdintoja. Machiavellismi, jota on myös epäilty lieväksi psykopatian muodoksi, joka tapauksessa liittyy tiiviisti noihin patologisiin ilmiöihin.

Narsismille ovat tyypillisiä suuruuskuvitelmat, ylpeys, egoismi ja empatian puute, psykopatiaan taas liittyvät antisosiaalinen käytös, impulsiivisuus, itsekkyys, tunteettomuus ja katumattomuus.

Machiavellismille sanotaan olevan luonteenomaista toisten ihmisten manipulointi ja hyväksikäyttö, kyyninen piittaamattomuus moraalista ja keskittyminen omaan etuun ja pettämiseen. Tunnistamme tällaiset tyypit helposti kulloistenkin mahtimiesten läheisyydestä, jonne ne kerääntyvät kuin häntäkärpäset liehakoiden ja ylistäen isäntänsä mahtavuutta. Niille totuudella ja valheella on vain surinan arvo ja ainoaa todellista suuruutta edustaa tuoreen ulosteen loppumattomuus.

”Synkän kolmion” persoonallisuustyyppien on havaittu korreloivan aggressiivisuuden, rasismin ja öykkäröinnin kanssa. Historiasta tuttu SA-miehen prototyyppi voisi siis hyvin sopia esimerkkihenkilöksi.

Joskus puhutaan myös ”pimeästä neliöstä”, jossa narsismiin, machiavellismiin ja psykopatiaan yhdistyy vielä sadismi. Ehkäpä Heinrich Himmler etsi ja löysi juuri tällaisia tyyppejä SS-joukkoihinsa. Voisi ainakin ajatella heidän viihtyneen siellä mainiosti.

Mutta miten ”kolmion” tai ”neliön” ominaisuudet suhtautuvat toisiinsa? Henkiset poikkeavuudet eivät yleensä vielä predestinoi ihmisiä rikollisuuteen tai muuhun pahuuteen, tuskin myöskään intellektuelleiksi tai näyttelijöiksi. Lähes kaikkia henkisiä valmiuksia voi käyttää myös hyviin tarkoituksiin. Mikä hallitsee ”synkän kolmion” ihmisiä ja onko yhteiskunnalla toivoa siitä, että heistä voisi tulla täysiarvoisia kansalaisia?

Kuten edellisestä selviää, asian ydin on siinä, että niin ”kolmiossa”, ”neliössä” kuin niiden komponenteissakin on aina kyse siitä, että oma ego hallitsee elämää, jossa sivullisille on tarjolla vain välineen rooli.

Ihminen, joka ei välitä toisten kärsimyksistä tai jopa nauttii niistä on ehkä sopiva vanginvartijaksi, mutta pystyisikö hän vaarantamaan ja jopa uhraamaan itsensä vieraiden ihmisten puolesta?

Saattaisi ensi näkemältä olla vaikea ymmärtää, että niin monet poliittiset fanaatikot ovat joka tapauksessa epäitsekkäitä ja suorastaan pyrkivät uhrautumaan aatteensa puolesta. Asian ydin on mitä ilmeisimmin projektiossa ja introjektiossa. Narsisti tavallaan ulottaa itsensä käsittämään koko sen yhteisön, johon hän samaistuu ja sulkee taas muut sen ulkopuolelle. Hänelle ei ole olemassa itsensä lisäksi muita, mutta tuo hänen egonsa saattaa pullistua käsittämään koko hänen sukunsa tai kansansa. Muut ihmiset taas leikkautuvat oman viiteryhmän ja samalla koko ihmisyyden ulkopuolelle. He ovat ”toisia”.

Siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan selitys siihen, miksi tietyt ihmiset saattavat samaan aikaan olla niin totaalisen julmia vihollisilleen ja mitä sentimentaalisimpia palvojia oman ryhmänsä jäsenille, etenkin sen symbolisille johtajille, joille he alistuvat sadomasokistisen kaavan mukaisesti.

Kuten me vanhat ihmiset vielä muistamme, Theodor Adorno luonnosteli aikoinaan sodan jälkeen autoritaarisen persoonallisuustyypin. Sen edustajia löysi helposti saksalaisista poroporvareista, jotka olivat aina valmiina tottelemaan ylempiensä käskyjä, millaisia tahansa. Ilman saksalaista poroporvaria Hitlerin valta ja varsinkaan holokausti tuskin olisivat edes olleet mahdollisia.

 Adorno ja yleisemminkin Frankfurtin koulukunta tekivät itse asiassa juuri pikkuporvaristosta historian konnan. Saksan työväenluokka oli sinänsä vahva ja sen olisi pitänyt kyetä sosialistiseen vallankumoukseen, jota älymystöpiireissä usein pidettiin kaikkien ihmiskunnan ongelmien patenttiratkaisuna. Tuo luokka oli kuitenkin pikkuporvarillisten vaistojen turmelema ja, kuten vitsailtiin, se ei koskaan kykenisi valtaamaan rautatieasemia, jos sille kieltäydyttäisiin myymästä laiturilippuja.

Tällainen käytös ei kuitenkaan itse asiassa viitannut hävittäviin narsistisiin ja sadistisiin taipumuksiin, vaan pikemminkin aitoihin kansalaishyveisiin, kuten kurinalaisuuteen ja pitkäjänteisyyteen. Psykopaateilta tällainen kyky puuttuu ja he ovat taipuvaisia impulsiivisuuteen ja ”kiksejä” tarjoaviin seikkailuihin sekä yleensäkin lyhytjännitteiseen elämäntapaan.

”Pikkuporvarillinen” kunnollisuus ja kurinalaisuus taas ovat niitä ominaisuuksia, joita todelliset vallankumoukselliset ovat aina halveksineet ja pitäneet paheista suurimpina. Venäjällä lokakuun vallankumoukseksi nimitetty kaaos oli ennen muuta rahvaan hallitsematonta riekkumista. Venäjän tuntijat nimittivät sitä nimellä ”volja”, kyseessä oli vapaus tehdä mitä halusi eikä pelkästään pakkovallasta vapautuminen.

Tällaista orgiaa ei Saksassa koettu, vaikka sen perinteinen hyvä järjestys kyllä järkkyi vuoden 1918 mellakoissa, jotka vielä muutamin paikoin lähivuosina uusiutuivat.

Paul Johnsonin tunnetussa teoksessa ”Intellectuals” esitetään karu galleria häiriintyneitä tyyppejä, jotka ovat kulttuurissamme kunnostautuneet palvottuina intellektuelleina.

Huomattakoon, ettei Johnsonin kirjan nimessä ole määräävää artikkelia. Kyseessä ovat siis eräät tietyt intellektuellit pikemmin kuin koko se joukko, jota kutsutaan tuolla nimellä ja joka haluaa siihen samaistua.

Kannattaa kuitenkin pysähtyä miettimään, miksi näin monet alan kuuluisuudet ovat niin ilmeisesti olleet henkisesti tasapainottomia ja miksi heihin siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi on suhtauduttu niin kritiikittömän palvovasti. Siitäkin Johnson antaa paljon puhuvia esimerkkejä.

Jean-Jacques Rousseau kuuluu tietenkin Johnsonin galleriaan. Hänen henkilöhistoriansa pääpiirteet ovat yleisesti tunnettuja. Tuo altruismin ja luonnonmukaisuuden sentimentaalinen palvoja kohteli lähimmäisiään mitä raaimmin. Lapsensa tuo hellän kasvatuksen entusiasti pakotti lähettämään lastenkotiin.

Johnson siteeraa erästä nykyisempää tutkijaa, joka on listannut Rousseaun paheet. Hän oli ”masokisti, ekshibionisti, neurasteenikko, hypokondrikko, onanisti, latentti homoseksuelli, kyvytön normaaliin vanhemman kiintymykseen, kehittyvä paranooikko, narsistinen introvertti, jonka taipumus teki hänestä epäsosiaalisen, täynnä syyllisyydentuntoja, patologisen arka, kleptomaani, infantiili, ärtyisä ja surkea”.

Nykyaikainen ennakkoluuloton lukija voi tietenkin kuitata tämän listan lyhyesti –entäs sitten? Nuo ominaisuudet ovat aikakautemme perspektiivistä ihan OK. Osaksi ne ehkä ovat hieman ikäviä, mutta mitäpä ne kuuluvat Rousseaun toimintaan filosofina?

Kiinnostavaa joka tapauksessa on, että noita paheita tai aikakauden perspektiivistä katsoen vähintäänkin vajavaisuuksia ei ihailijoiden piirissä ainoastaan kieltäydytty näkemästä, vaan Rousseauta suorastaan palvottiin myös persoonallisuutena. Hänen tavaton kuuluisuutensa ja historiallinen vaikuttavuutensa varmaan olivat riittäviä syitä sille, että hänen tavaroitaan, viimeistä tupakkakukkaroa myöten kohdeltiin kallisarvoisina reliikkeinä.

Kummallisempaa sen sijaan on, että häntä nimitettiin ”Pyhäksi Rousseauksi” (George Sand) tai peräti ”Kristuksen kaltaiseksi sieluksi, jolle vain taivaan enkelit olisivat sopivaa seuraa” (Schiller). Tolstoi kertoi, että kaksi suurinta vaikuttajaa hänen elämässään olivat olleet Kristus ja Rousseau ja nykyisemmän sukupolven oppi-isä Claude Levi-Strauss kommentoi: ”Hän on mestarimme ja veljemme… jokaisen sivun tässä (minun, Levi-Straussin) kirjassa olisi voinut omistaa hänelle, ellei se olisi ollut arvotonta hänen suuren muistonsa rinnalla”.

Paul Johnsonilla on hyvä perusteet puolellaan, kun hän arvioi, että Rousseau oli nerokas kirjailija, mutta tasapainoton sekä elämässään että kirjoituksissaan. Hieman pirullisesti Johnson antaa viimeisen sanan eräälle Rousseaun rakastajattarista, jonka mielestä filosofi oli ”kiinnostava hullu”.

Rousseaun mielestä paheet kuitenkin johtuivat ennen muuta yhteiskunnasta ja hän epäilemättä olisi voinut karistaa epämiellyttävät luonnehdinnat niskoiltaan kuin hanhi veden. Eihän syypää hänen lurjusmaisuuteensa ollut hän itse, vaan Ranska, se yhteiskunta, joka häntä ympäröi ja tyrannisoi.

Tässä on kuitenkin kiinnostavaa pohtia, miten Rousseaun tapaus suhtautuu ”pimeän kolmion” syndroomaan. Johnsonin kokoamien tietojen mukaan hänen tuttaviensa todistus oli varsin yksimielinen: David Humen mielestä hän oli ”hirviö, joka piti itseään ainoana merkittävänä olentona koko maailmankaikkeudessa”. Diderot, joka tunsi hänet hyvin, katsoi, että hän oli ”petollinen, turhamainen kuin Saatana, kiittämätön, julma, tekopyhä ja täynnä ilkeyttä”. Voltairen mielestä hän oli ”turhamainen ja halpamainen hirviö”.

Näyttää siis pahasti siltä, että ”synkän kolmion” ulottuvuuksista ainakin narsismi on monen kuuluisan intellektuellin persoonassa vahvasti läsnä ja ilmeisesti ainakin jonkinasteinen psykopatia. Kaikesta sentimentaalisuudestaan huolimatta filosofi oli kykenemätön vanhemmuuden tunteisiin ja lähetti lapsensa lastenkotiin, jollaiset tuohon aikaan lienevät muistuttaneet enemmän helvettiä kuin mikään nykyaikainen instituutio, amerikkalaiset vankilat mukaan lukien.

Machiavellismista puheen ollen, koko hänen oppinsa yhteistahdosta rakentui itse asiassa sen periaatteille. ”Yhteistahto” oli luomus, jonka avulla oli mahdollista perustella lähes mitä tahansa aatetta riippumatta siitä, ketkä sitä kannattivat ja miten paljon heitä oikeastaan oli.

Bertrand Russell kertoo lapsena kysyneensä isältään, kuka oli Rousseau, jolloin hänelle oli vastattu: ”Muuan hyvin paha mies, poikani!” Russell itse oli Rousseaun ajatusten suuri kriitikko ja hänen persoonansa poikkesi monessa suhteessa kyynelehtivästä ja epävakaasta Rousseausta, mutta molemmat olivat intellektuelleja par excellence.

 Ehkä jo tämä yhteinen intohimo antaa aihetta olettaa, että heillä oli myös henkisesti paljonkin yhteistä? Russellin omaelämäkerrasta ja Johnsonin kirjasta päätelleen Russell oli kuitenkin valoisampi tyyppi. Hänen merkittävin heikkoutensa olivat naiset, mutta pidäkkeettömyydelleen hänellä oli tarjota filosofiset perusteet, jotka monet naiset myös jakoivat. Russell olisi voinut kuulua Dostojevskin galleriassa kevyempään, ”isien” sukupolveen. Hän kieltäytyi tunnustamasta pahuutta eikä itsekään sitä edustanut. 

  Russell muistutti ulkonäöltään lintua ja kehitti vanhemmiten yhä vastenmielisemmän kotkottavan naurun, mutta hän valloitti älyllään ja kaatoi naisia kuin heinää. Kysyntä luo tarjontaa ja ehkä tuo myöhempien aikojen Don Juan oli omassa kategoriassaan miesten parhaita.     

Päinvastoin kuin Russellille, Leo Tolstoille seksuaalisuus oli demoni, jota vastaan hän taisteli ja josta hän kärsi. Kuten tunnettua, hän saarnasi pidättyvyyttä, leimasi taiteen himojen herättämiseksi ja yleensäkin näki seksuaalisuuden alentavana, suurena lankeemuksena.         

Omasta suuruudestaan Tolstoilla sen sijaan ei ollut epäilyksiä, tai ainakin niiden torjuminen onnistui vaivatta. Paul Johnson katsoo, että Tolstoi katsoi olevansa Jumalan veli ja joskus näytti jopa siltä, että hän piti itseään vanhempana veljenä.

Tämän voinee kuitata ilkeänä henkevyytenä. Mielestäni on täysin mahdollista nähdä asia siten, että Tolstoi uskoi kaikkien ihmisten samanarvoisuuteen Jumalan edessä ja Jumala taas oli hänelle yksinkertaisesti totuus, vilpittömän sydämen valaistuminen, jota suuret opettajat ajasta aikaan olivat saarnanneet. Tämä ajatushan on buddhalaisuuden ytimessä ja sieltä myös Tolstoin opit olivat peräisin.

Tolstoi ei ehkä sellaisenaan kannattanut Feuerbachilta juontuvaa ihmisjumaluuden ideaa. Jotakin samankaltaista oli kuitenkin hänen kapinassaan kirkkoa ja uskontoa vastaan. Niitä hän syytti totuuden vääristelystä ja etsi totuutta ihmisestä eikä tuonpuolisesta. Valtiota hän piti pyhän Augustinuksen tapaan ”suurena rosvojoukkona”. Toisin kuin jälkimmäinen, hän ei antanut sille armoa edes siksi, että se olisi hallitsijan väline oikeuden harjoittamiseksi. Valtio, kirkko ja seksuaalisuus olivat sinänsä väärin.

Tolstoi vaati siis mahdottomia yhtä tinkimättömästi kuin jo hänen kuuluisampi esikuvansa Jeesus. Nikolai Berdjajevin mielestä hänen maksimalisminsa oli ”demonista” tai ”saatanallista” eli kapinaa Jumalaa vastaan. Venäjän vallankumouksen jälkeen sen hajottavaa merkitystä sitten alettiin myös intellektuellien piirissä kauhistella, kun vahinko jo oli tapahtunut. Ennen vallankumousta Tolstoi oli jo kirottu niin kirkon kuin valtionkin taholta, mutta lähinnä vain mustasotnialaiset intellektuellit tohtivat kritisoida häntä. No, myös Gorki kritisoi, koska Tolstoi hänen mielestään oli …poroporvari.

Joka tapauksessa Tolstoi sai tavattomasti seuraajia yhteisen kansan parista ja Suomessakin hänen pamflettikirjasiaan myytiin runsaasti. Intellektuellina Tolstoi paradoksaalisesti ylisti toisaalta yksinkertaisen kansan viisautta ja toisaalta niitä suuria opettajia eli siis intellektuelleja, jotka ajasta aikaan olivat tuoneet kansalle valaistuksen.

Tolstoin kirja ”Mitä meidän siis on tehtävä” julkaistiin heti vuonna 1908 myös suomeksi. Sen radikalismi hämmästyttää tänäkin päivänä. Jotkut sen perusolettamuksista ovat ilmeisen vanhentuneita, kuten kuvitelma siitä, että vain ruumiillinen työ on oikeasti työtä ja ns. henkinen työ pohjimmiltaan pelkkää huvia. Mutta ehkä sen voisi vielä myydä etelän hikipajojen työläisille?

Joka tapauksessa ”Jasnaja Poljanan äijä” eli Taata Sillanpään sanoin ”iso ryssä” vaati kaikilta mahdottomia. Itse hän yritteli aina välillä ryhtyä ruumiilliseen työhön ja pidättäytyä seksistä, mutta eihän siitä oikein mitään tullut.

Epäilemättä Tolstoita voi joka tapauksessa pitää eräänlaisena vaatimattomuuden suurmiehenä, jonka viitan rei’istä saattoi kyllä pöyhkeys vilahdella ja jonka ego tosiasiassa pyöri taivaan navalla saakka. Hänen paljasjalkaisen kyntäjän hahmonsa oli tuskin sinänsä falski, mutta se oli vain ihannerooli, jota ei ollut mahdollista tavoittaa ja johon kreivi aina toisinaan pitkästyi. Persoonana hän joka tapauksessa on niin suuri, että pienempien älykköjen heittelemät kivet eivät häntä tavoita.

Niinpä Johnson saakoon tässä pitkän nenän ja samoin ne, jotka yrittävät tunkea kaikki tai ainakin enimmät intellektuellit pimeään kolmioon tai peräti neliöön.

Kerettiläinen Frankfurtissa

 

Intellektuellien synnit

 

Niin sanottu Frankfurtin koulukunta ”kriittisine” teorioineen edustaa luultavasti tämän hetken vaikutusvaltaisinta filosofista traditiota länsimaissa. Sen voi löytää sieltä, missä käsitteet ”woke” ja ”DEI” mainitaan.

Kyseessä oli kirjava kokoelma marxismin ja psykoanalyysin pohjalle rakentavia ajattelijoita. Sieltä voidaan etsiä muodikkaan postmodernin  nihilismin juuria, mutta löytyy sieltä muutakin.

Eräänlainen musta lammas joukossa oli psykoanalyytikko ja sosiaalipsykologi Erich Fromm, jonka laajaan tuotantoon sisältyy myös runsaasti kiinnostavia uskonnonfilosofisia pohdintoja.

Kun luulen lukeneeni suurimman osan hänen tuotantoaan, otan vapauden esittää oman käsitykseni hänen ajattelunsa perusteista ilman lähdeviittauksia. Nuo kirjat kun ovat erilaisissa muutoissa päässeet valitettavasti enimmäkseen häviämään kirjastostani, mikä on harmillista.

Fromm esittää teoksissaan ”Ihmisen osa” ja ”Hyvän ja pahan välillä” eräänlaisen objektiivisen kehitysportaikon, jonka ihminen joutuu elämässää käymään läpi tai sitten takertumaan jollekin portaalle.

Fromm nimittää ajatteluaan humanistiseksi psykoanalyysiksi ja pitää suurena lähtökohtana ihmisen tarvetta vastata eksistentiaaliseen ongelmaansa: mitä tehdä, kun olemme kuolevaisia ja tiedämme sen? Mikä on ihmisen osa, hänen mahdollisuutensa tässä tilanteessa?

Vastausta kehitellään psykoanalyyttisen kehityspsykologian pohjalta. Ihmisen osa on joko toteuttaa hänessä piilevät mahdollisuduet eli tulla sellaiseksi kuin hän olemukseltaan on, tai sitten harhautua ja vastata tilanteeseensa irrationaalisella, mahdolliseti tuhoavalla tavalla.

Ihmisyksilön kehityksen ensi vaiheena on lapsellinen narsismi eli libidon kehityksen oraalis-reseptiivinen vaihe. Sitten seuraa anaalinen vaihe ja vasta sen jälkeen kypsyys: genitaalinen vaihe.

Oraalinen ja anaalinen vaihe saattavat saada sekä reseptiivisiä että sadistisia muotoja, mikä ilmenee sitten taipumuksissa keskittyä hyödykkeiden hankkimiseen, pakonomaiseen säästämiseen ja siivoamiseen, ihmissuhteissa joko riippuvuuteen, tai sitten sadismiin ja/tai masokismiin.

Täysin kypsä persoonallisuus sen sijaan on genitaalis-produktiivinen. Se ei saa tyydytystään kiinnittymisestä johonkin itseä suurempaan, enempää kuin toiseutta edustavien tuhoamisesta, vaan pyrkii luomaan ja lahjoittamaan ja suhtautuu ympäristöönsä pyyteettömällä rakkaudella.

Täsä ei seuraa, että kehityksessään jollekin portaalle pysäntyneet olisivat välttämättä pahoja tai huonoja ihmisiä tai suorastaan rikollisia luonteita, mutta sellainen mahdollisuus on kyllä olemassa ja saattaa tietyissä olosuhteissa aktualisoitua.

Tämä kehitysportaikko on luonteeltaan objektiivinen ja sotii siis postmodernia nihilismiä vastaan. Se on itse asiassa varsinainen potku suoraan tuon ajattelutavan ytimeen.

Rienauksen yhtenä huippuna on, että esimerkiksi homoseksuaalisuutta ei luokitella yhdeksi tasa-arvoiseksi ihmisen seksuaalisuuden vaihtoehdoksi, vaan sitä pidetään epäkypsän persoonallisuuden takertumisena erääseen alempaan kehitysvaiheeseen.

Varmaan täytyy vielä kerran todeta, ettei tästä seuraa homojen ”tuomitseminen”, vaan sen toteaminen, että he oat kehityksessään kesken jääneitä ja joutuvat ponnistamaan siltä pohjalta, alemmalta portaalta.

On tietenkin täysin mahdollista, että myös sellaisen persoonallisuuden omaava ihminen on kelpo kansalainen ja muutenkin hyvä -toki päinvastaista mahdollisuutta on syytä pahoin pelätä.

Olisi kiinnostavaa nähdä Frommin mahdollissti kirjoittamat analyysit Frankfurtin koulukunnan kollegoistaan. Kyseessähän oli joukko mitä tyypillisimpiä intellektuelleja, jotka useimmiten ovat myös poikkeavia yksilöitä, ainakin siinä tapauksesas kun heidät voidaan luokitella neroiksi.

Nero, poikkeuksellisen suuressa määrin uutta luova yksilö, ei missään tapauksessa voi olla vain yksinkertaisesti kunnon kansalainen ja kympin todistuksen koulusas saanut hikari. Hän on aina poikkeava ja luultavasti asia usein liittyy myös persoonallisuuden kehityksen ongelmiin.

Toki myös ja aivan erityisesti genitaalis-produktiivinen peesoonallisuus voi tämän ajattelutavanmukaan olla nerokas, minkä kuulee jo Frommin antamasta nimityksestäkin. Suuria rakastajia lienevät itse asiassa monet suurimmat nerot, vaikka joukossa on selvästi aivan muunlaisiakin tapauksia.

Mutta ne tavallisemmat intellektuellit, esimerkiksi tuo Frankfurtin galleria, muodostavat yhtä kirjavan kuin kaameankin friikkijoukon. Varmemmaksi vakuudeksi liitän tähän blogin, joka käsittelee eräitä klassisia intellektuellityyppejä:

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Intellektuellien puolustus

 

Intellektuellit ja synkkä kolmio

 

Synkkä kolmio (dark triad) on ammattipiireissä nimityksenä persoonallisuustyypille, jossa yhdistyvät narsismi, machiavellismi ja psykopatia.

Itse asiassa vain ensimmäinen ja viimeinen kai ovat käypiä psykiatrisia luonnehdintoja. Machiavellismi, jota on myös epäilty lieväksi psykopatian muodoksi, joka tapauksessa liittyy tiiviisti noihin patologisiin ilmiöihin.

Narsismille ovat tyypillisiä suuruuskuvitelmat, ylpeys, egoismi ja empatian puute, psykopatiaan taas liittyvät antisosiaalinen käytös, impulsiivisuus, itsekkyys, tunteettomuus ja katumattomuus.

Machiavellismille sanotaan olevan luonteenomaista toisten ihmisten manipulointi ja hyväksikäyttö, kyyninen piittaamattomuus moraalista ja keskittyminen omaan etuun ja pettämiseen. Tunnistamme tällaiset tyypit helposti kulloistenkin mahtimiesten läheisyydestä, jonne ne kerääntyvät kuin häntäkärpäset liehakoiden ja ylistäen isäntänsä mahtavuutta. Niille totuudella ja valheella on vain surinan arvo ja ainoaa todellista suuruutta edustaa tuoreen ulosteen loppumattomuus.

”Synkän kolmion” persoonallisuustyyppien on havaittu korreloivan aggressiivisuuden, rasismin ja öykkäröinnin kanssa. Historiasta tuttu SA-miehen prototyyppi voisi siis hyvin sopia esimerkkihenkilöksi.

Joskus puhutaan myös ”pimeästä neliöstä”, jossa narsismiin, machiavellismiin ja psykopatiaan yhdistyy vielä sadismi. Ehkäpä Heinrich Himmler etsi ja löysi juuri tällaisia tyyppejä SS-joukkoihinsa. Voisi ainakin ajatella heidän viihtyneen siellä mainiosti.

Mutta miten ”kolmion” tai ”neliön” ominaisuudet suhtautuvat toisiinsa? Henkiset poikkeavuudet eivät yleensä vielä predestinoi ihmisiä rikollisuuteen tai muuhun pahuuteen, tuskin myöskään intellektuelleiksi tai näyttelijöiksi. Lähes kaikkia henkisiä valmiuksia voi käyttää myös hyviin tarkoituksiin. Mikä hallitsee ”synkän kolmion” ihmisiä ja onko yhteiskunnalla toivoa siitä, että heistä voisi tulla täysiarvoisia kansalaisia?

Kuten edellisestä selviää, asian ydin on siinä, että niin ”kolmiossa”, ”neliössä” kuin niiden komponenteissakin on aina kyse siitä, että oma ego hallitsee elämää, jossa sivullisille on tarjolla vain välineen rooli.

Ihminen, joka ei välitä toisten kärsimyksistä tai jopa nauttii niistä on ehkä sopiva vanginvartijaksi, mutta pystyisikö hän vaarantamaan ja jopa uhraamaan itsensä vieraiden ihmisten puolesta?

Saattaisi ensi näkemältä olla vaikea ymmärtää, että niin monet poliittiset fanaatikot ovat joka tapauksessa epäitsekkäitä ja suorastaan pyrkivät uhrautumaan aatteensa puolesta. Asian ydin on mitä ilmeisimmin projektiossa ja introjektiossa. Narsisti tavallaan ulottaa itsensä käsittämään koko sen yhteisön, johon hän samaistuu ja sulkee taas muut sen ulkopuolelle. Hänelle ei ole olemassa itsensä lisäksi muita, mutta tuo hänen egonsa saattaa pullistua käsittämään koko hänen sukunsa tai kansansa. Muut ihmiset taas leikkautuvat oman viiteryhmän ja samalla koko ihmisyyden ulkopuolelle. He ovat ”toisia”.

Siinä kaikessa yksinkertaisuudessaan selitys siihen, miksi tietyt ihmiset saattavat samaan aikaan olla niin totaalisen julmia vihollisilleen ja mitä sentimentaalisimpia palvojia oman ryhmänsä jäsenille, etenkin sen symbolisille johtajille, joille he alistuvat sadomasokistisen kaavan mukaisesti.

Kuten me vanhat ihmiset vielä muistamme, Theodor Adorno luonnosteli aikoinaan sodan jälkeen autoritaarisen persoonallisuustyypin. Sen edustajia löysi helposti saksalaisista poroporvareista, jotka olivat aina valmiina tottelemaan ylempiensä käskyjä, millaisia tahansa. Ilman saksalaista poroporvaria Hitlerin valta ja varsinkaan holokausti tuskin olisivat edes olleet mahdollisia.

 Adorno ja yleisemminkin Frankfurtin koulukunta tekivät itse asiassa juuri pikkuporvaristosta historian konnan. Saksan työväenluokka oli sinänsä vahva ja sen olisi pitänyt kyetä sosialistiseen vallankumoukseen, jota älymystöpiireissä usein pidettiin kaikkien ihmiskunnan ongelmien patenttiratkaisuna. Tuo luokka oli kuitenkin pikkuporvarillisten vaistojen turmelema ja, kuten vitsailtiin, se ei koskaan kykenisi valtaamaan rautatieasemia, jos sille kieltäydyttäisiin myymästä laiturilippuja.

Tällainen käytös ei kuitenkaan itse asiassa viitannut hävittäviin narsistisiin ja sadistisiin taipumuksiin, vaan pikemminkin aitoihin kansalaishyveisiin, kuten kurinalaisuuteen ja pitkäjänteisyyteen. Psykopaateilta tällainen kyky puuttuu ja he ovat taipuvaisia impulsiivisuuteen ja ”kiksejä” tarjoaviin seikkailuihin sekä yleensäkin lyhytjännitteiseen elämäntapaan.

”Pikkuporvarillinen” kunnollisuus ja kurinalaisuus taas ovat niitä ominaisuuksia, joita todelliset vallankumoukselliset ovat aina halveksineet ja pitäneet paheista suurimpina. Venäjällä lokakuun vallankumoukseksi nimitetty kaaos oli ennen muuta rahvaan hallitsematonta riekkumista. Venäjän tuntijat nimittivät sitä nimellä ”volja”, kyseessä oli vapaus tehdä mitä halusi eikä pelkästään pakkovallasta vapautuminen.

Tällaista orgiaa ei Saksassa koettu, vaikka sen perinteinen hyvä järjestys kyllä järkkyi vuoden 1918 mellakoissa, jotka vielä muutamin paikoin lähivuosina uusiutuivat.

Paul Johnsonin tunnetussa teoksessa ”Intellectuals” esitetään karu galleria häiriintyneitä tyyppejä, jotka ovat kulttuurissamme kunnostautuneet palvottuina intellektuelleina.

Huomattakoon, ettei Johnsonin kirjan nimessä ole määräävää artikkelia. Kyseessä ovat siis eräät tietyt intellektuellit pikemmin kuin koko se joukko, jota kutsutaan tuolla nimellä ja joka haluaa siihen samaistua.

Kannattaa kuitenkin pysähtyä miettimään, miksi näin monet alan kuuluisuudet ovat niin ilmeisesti olleet henkisesti tasapainottomia ja miksi heihin siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi on suhtauduttu niin kritiikittömän palvovasti. Siitäkin Johnson antaa paljon puhuvia esimerkkejä.

Jean-Jacques Rousseau kuuluu tietenkin Johnsonin galleriaan. Hänen henkilöhistoriansa pääpiirteet ovat yleisesti tunnettuja. Tuo altruismin ja luonnonmukaisuuden sentimentaalinen palvoja kohteli lähimmäisiään mitä raaimmin. Lapsensa tuo hellän kasvatuksen entusiasti pakotti lähettämään lastenkotiin.

Johnson siteeraa erästä nykyisempää tutkijaa, joka on listannut Rousseaun paheet. Hän oli ”masokisti, ekshibionisti, neurasteenikko, hypokondrikko, onanisti, latentti homoseksuelli, kyvytön normaaliin vanhemman kiintymykseen, kehittyvä paranooikko, narsistinen introvertti, jonka taipumus teki hänestä epäsosiaalisen, täynnä syyllisyydentuntoja, patologisen arka, kleptomaani, infantiili, ärtyisä ja surkea”.

Nykyaikainen ennakkoluuloton lukija voi tietenkin kuitata tämän listan lyhyesti –entäs sitten? Nuo ominaisuudet ovat aikakautemme perspektiivistä ihan OK. Osaksi ne ehkä ovat hieman ikäviä, mutta mitäpä ne kuuluvat Rousseaun toimintaan filosofina?

Kiinnostavaa joka tapauksessa on, että noita paheita tai aikakauden perspektiivistä katsoen vähintäänkin vajavaisuuksia ei ihailijoiden piirissä ainoastaan kieltäydytty näkemästä, vaan Rousseauta suorastaan palvottiin myös persoonallisuutena. Hänen tavaton kuuluisuutensa ja historiallinen vaikuttavuutensa varmaan olivat riittäviä syitä sille, että hänen tavaroitaan, viimeistä tupakkakukkaroa myöten kohdeltiin kallisarvoisina reliikkeinä.

Kummallisempaa sen sijaan on, että häntä nimitettiin ”Pyhäksi Rousseauksi” (George Sand) tai peräti ”Kristuksen kaltaiseksi sieluksi, jolle vain taivaan enkelit olisivat sopivaa seuraa” (Schiller). Tolstoi kertoi, että kaksi suurinta vaikuttajaa hänen elämässään olivat olleet Kristus ja Rousseau ja nykyisemmän sukupolven oppi-isä Claude Levi-Strauss kommentoi: ”Hän on mestarimme ja veljemme… jokaisen sivun tässä (minun, Levi-Straussin) kirjassa olisi voinut omistaa hänelle, ellei se olisi ollut arvotonta hänen suuren muistonsa rinnalla”.

Paul Johnsonilla on hyvä perusteet puolellaan, kun hän arvioi, että Rousseau oli nerokas kirjailija, mutta tasapainoton sekä elämässään että kirjoituksissaan. Hieman pirullisesti Johnson antaa viimeisen sanan eräälle Rousseaun rakastajattarista, jonka mielestä filosofi oli ”kiinnostava hullu”.

Rousseaun mielestä paheet kuitenkin johtuivat ennen muuta yhteiskunnasta ja hän epäilemättä olisi voinut karistaa epämiellyttävät luonnehdinnat niskoiltaan kuin hanhi veden. Eihän syypää hänen lurjusmaisuuteensa ollut hän itse, vaan Ranska, se yhteiskunta, joka häntä ympäröi ja tyrannisoi.

Tässä on kuitenkin kiinnostavaa pohtia, miten Rousseaun tapaus suhtautuu ”pimeän kolmion” syndroomaan. Johnsonin kokoamien tietojen mukaan hänen tuttaviensa todistus oli varsin yksimielinen: David Humen mielestä hän oli ”hirviö, joka piti itseään ainoana merkittävänä olentona koko maailmankaikkeudessa”. Diderot, joka tunsi hänet hyvin, katsoi, että hän oli ”petollinen, turhamainen kuin Saatana, kiittämätön, julma, tekopyhä ja täynnä ilkeyttä”. Voltairen mielestä hän oli ”turhamainen ja halpamainen hirviö”.

Näyttää siis pahasti siltä, että ”synkän kolmion” ulottuvuuksista ainakin narsismi on monen kuuluisan intellektuellin persoonassa vahvasti läsnä ja ilmeisesti ainakin jonkinasteinen psykopatia. Kaikesta sentimentaalisuudestaan huolimatta filosofi oli kykenemätön vanhemmuuden tunteisiin ja lähetti lapsensa lastenkotiin, jollaiset tuohon aikaan lienevät muistuttaneet enemmän helvettiä kuin mikään nykyaikainen instituutio, amerikkalaiset vankilat mukaan lukien.

Machiavellismista puheen ollen, koko hänen oppinsa yhteistahdosta rakentui itse asiassa sen periaatteille. ”Yhteistahto” oli luomus, jonka avulla oli mahdollista perustella lähes mitä tahansa aatetta riippumatta siitä, ketkä sitä kannattivat ja miten paljon heitä oikeastaan oli.

Bertrand Russell kertoo lapsena kysyneensä isältään, kuka oli Rousseau, jolloin hänelle oli vastattu: ”Muuan hyvin paha mies, poikani!” Russell itse oli Rousseaun ajatusten suuri kriitikko ja hänen persoonansa poikkesi monessa suhteessa kyynelehtivästä ja epävakaasta Rousseausta, mutta molemmat olivat intellektuelleja par excellence.

 Ehkä jo tämä yhteinen intohimo antaa aihetta olettaa, että heillä oli myös henkisesti paljonkin yhteistä? Russellin omaelämäkerrasta ja Johnsonin kirjasta päätelleen Russell oli kuitenkin valoisampi tyyppi. Hänen merkittävin heikkoutensa olivat naiset, mutta pidäkkeettömyydelleen hänellä oli tarjota filosofiset perusteet, jotka monet naiset myös jakoivat. Russell olisi voinut kuulua Dostojevskin galleriassa kevyempään, ”isien” sukupolveen. Hän kieltäytyi tunnustamasta pahuutta eikä itsekään sitä edustanut. 

  Russell muistutti ulkonäöltään lintua ja kehitti vanhemmiten yhä vastenmielisemmän kotkottavan naurun, mutta hän valloitti älyllään ja kaatoi naisia kuin heinää. Kysyntä luo tarjontaa ja ehkä tuo myöhempien aikojen Don Juan oli omassa kategoriassaan miesten parhaita.     

Päinvastoin kuin Russellille, Leo Tolstoille seksuaalisuus oli demoni, jota vastaan hän taisteli ja josta hän kärsi. Kuten tunnettua, hän saarnasi pidättyvyyttä, leimasi taiteen himojen herättämiseksi ja yleensäkin näki seksuaalisuuden alentavana, suurena lankeemuksena.         

Omasta suuruudestaan Tolstoilla sen sijaan ei ollut epäilyksiä, tai ainakin niiden torjuminen onnistui vaivatta. Paul Johnson katsoo, että Tolstoi katsoi olevansa Jumalan veli ja joskus näytti jopa siltä, että hän piti itseään vanhempana veljenä.

Tämän voinee kuitata ilkeänä henkevyytenä. Mielestäni on täysin mahdollista nähdä asia siten, että Tolstoi uskoi kaikkien ihmisten samanarvoisuuteen Jumalan edessä ja Jumala taas oli hänelle yksinkertaisesti totuus, vilpittömän sydämen valaistuminen, jota suuret opettajat ajasta aikaan olivat saarnanneet. Tämä ajatushan on buddhalaisuuden ytimessä ja sieltä myös Tolstoin opit olivat peräisin.

Tolstoi ei ehkä sellaisenaan kannattanut Feuerbachilta juontuvaa ihmisjumaluuden ideaa. Jotakin samankaltaista oli kuitenkin hänen kapinassaan kirkkoa ja uskontoa vastaan. Niitä hän syytti totuuden vääristelystä ja etsi totuutta ihmisestä eikä tuonpuolisesta. Valtiota hän piti pyhän Augustinuksen tapaan ”suurena rosvojoukkona”. Toisin kuin jälkimmäinen, hän ei antanut sille armoa edes siksi, että se olisi hallitsijan väline oikeuden harjoittamiseksi. Valtio, kirkko ja seksuaalisuus olivat sinänsä väärin.

Tolstoi vaati siis mahdottomia yhtä tinkimättömästi kuin jo hänen kuuluisampi esikuvansa Jeesus. Nikolai Berdjajevin mielestä hänen maksimalisminsa oli ”demonista” tai ”saatanallista” eli kapinaa Jumalaa vastaan. Venäjän vallankumouksen jälkeen sen hajottavaa merkitystä sitten alettiin myös intellektuellien piirissä kauhistella, kun vahinko jo oli tapahtunut. Ennen vallankumousta Tolstoi oli jo kirottu niin kirkon kuin valtionkin taholta, mutta lähinnä vain mustasotnialaiset intellektuellit tohtivat kritisoida häntä. No, myös Gorki kritisoi, koska Tolstoi hänen mielestään oli …poroporvari.

Joka tapauksessa Tolstoi sai tavattomasti seuraajia yhteisen kansan parista ja Suomessakin hänen pamflettikirjasiaan myytiin runsaasti. Intellektuellina Tolstoi paradoksaalisesti ylisti toisaalta yksinkertaisen kansan viisautta ja toisaalta niitä suuria opettajia eli siis intellektuelleja, jotka ajasta aikaan olivat tuoneet kansalle valaistuksen.

Tolstoin kirja ”Mitä meidän siis on tehtävä” julkaistiin heti vuonna 1908 myös suomeksi. Sen radikalismi hämmästyttää tänäkin päivänä. Jotkut sen perusolettamuksista ovat ilmeisen vanhentuneita, kuten kuvitelma siitä, että vain ruumiillinen työ on oikeasti työtä ja ns. henkinen työ pohjimmiltaan pelkkää huvia. Mutta ehkä sen voisi vielä myydä etelän hikipajojen työläisille?

Joka tapauksessa ”Jasnaja Poljanan äijä” eli Taata Sillanpään sanoin ”iso ryssä” vaati kaikilta mahdottomia. Itse hän yritteli aina välillä ryhtyä ruumiilliseen työhön ja pidättäytyä seksistä, mutta eihän siitä oikein mitään tullut.

Epäilemättä Tolstoita voi joka tapauksessa pitää eräänlaisena vaatimattomuuden suurmiehenä, jonka viitan rei’istä saattoi kyllä pöyhkeys vilahdella ja jonka ego tosiasiassa pyöri taivaan navalla saakka. Hänen paljasjalkaisen kyntäjän hahmonsa oli tuskin sinänsä falski, mutta se oli vain ihannerooli, jota ei ollut mahdollista tavoittaa ja johon kreivi aina toisinaan pitkästyi. Persoonana hän joka tapauksessa on niin suuri, että pienempien älykköjen heittelemät kivet eivät häntä tavoita.

Niinpä Johnson saakoon tässä pitkän nenän ja samoin ne, jotka yrittävät tunkea kaikki tai ainakin enimmät intellektuellit pimeään kolmioon tai peräti neliöön.