Keisarin mies

Keisarin mies

Charlotta Wolff, Kejsarens man. Constantin Linder och hans värld 1836-1908. Siltala 2016, 190 s.

Kuten tekijä toteaa, suomalaisessa historiankirjoituksessa Constantin Linder ei ole kiistanalainen hahmo. Hänen jälkimaineensa on yksiselitteisesti kielteinen.

Wolff ei itsekään ole ottanut asiakseen maineen palauttamista, niin kuin vastaavissa tapauksissa on yleensä tapana tehdä, syystä tai syyttä. Sen sijaan hän on kirjoittanut erään henkilön tarinan pyrkien katselemaan asioita sekä hänen että hänen ympäristönsä näkökulmasta. Niinhän historiassa kuuluukin tehdä.

Constantin Linder oli aikansa eliittiä. Suurmaanomistajana hän hallitsi Kytäjän (tuolloin Nääs) kartanoa, jossa oli jopa yli tuhat päätä nautakarjaa ja 180 hevosta sekä lisäksi Åminnen kartanoa ja Svartån (Mustio) ruukkia. Omistuksiin kuului vielä saha, paperitehdas ja viinanpolttimo.

Linderistä tekee maamme historiassa ainutlaatuisen se, että hän nousi vanhoilla päivillään Venäjän rankijärjestyksessä korkeimpaan hoviarvoon, ylihovijahtimestariksi (ober-jegermeister), mikä vastasi sotilasarvoissa täyttä kenraalia tai amiraalia ja siviilivirassa todellista salaneuvosta.

Todellisia virkatoimia tuohon titteliin ei liittynyt, mutta sen sijaan sama mies kyllä tuli jäseneksi valtakunnanneuvostoon, joka osallistui lakien valmisteluun ja sittemmin duuman tultua perustetuksi toimi ylempänä kamarina.

Ilja Repinin kuuluisassa maalauksessa, jossa keisari istuu neuvosten eli valtakunnan mahtavimpien potentaattien ympäröimänä, ei Linder vielä loistellut kultaa kimaltavassa seremoniallisessa juhlapuvussaan, sillä maalaus kuvaa tilannetta vuodelta 1901. Tuolloin paikalla olivat mm. Bobrikov ja ministerivaltiosihteeri Plehwe.

Missä määrin Linder toimi aktiivisesti tuossa elimessä, ei kirjoittaja ole selvittänyt, mutta arvelee, että hän tuskin ainakaan oli aktiivisesti pistämässä kapuloita rattaisiin myöskään Suomea koskevissa kysymyksissä, sillä hän todella kuului niin sanottuihin jees-miehiin käyttääkseni anakronistista termiä.

Linder oli nuoruudessaan vapaamielinen, mutta niinhän fiksut ihmiset yleensäkin ovat ja heihin voidaan lukea myös sellaiset taantumukselliset ja entiset radikaalit kuin Mihail Katkov ja Konstantin Pobedonostsev.

Linder kaveerasi nuoruudessaan jopa Leo Mechelinin, myöhemmän perustuslaillisuuden keskushahmon kanssa, mutta meni sitten kokonaan eri linjoille Bobrikovin aikana, jolloin hänestä tuli senaatin varapuheenjohtaja, mikä nykykielellä merkitsee suunnilleen pääministeriä.

Linder edusti niin sanottua myöntyvyyskantaa, mikä ei toki ollut harvinaisuus, samalla kannalla olivat vanhasuomalaiset, jotka eduskuntavaaleissa 1907 osoittautuivat toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Sen sijaan aatelissäädyssä myöntyvyyssuunnan kannatus oli marginaalista ja sen sai myös maamarsalkaksi valittu Linder kokea nahoissaan.

Aktivistit merkitsivät Linderin likvidoitavien listalle, mutta tämä pelastautui Pietariin ministerivaltiosihteeriksi ja murhaaja joutui siellä teknisten ongelmien takia luopumaan aikeestaan.

Wolff toteaa, että Linder edusti omaa aikaansa ja taustaansa, johon kuului olennaisena osana yhteys ylimystöön, hoviin ja Venäjään sekä ennen kaikkea hallitsijaan. Kadun ääntä ja politikointia, jotka tulivat myöhemmin kuvaan, hän ei ymmärtänyt tai arvostanut. Hän ei myöskään osannut tai halunnut ottaa huomioon, että olennaisempaa kuin miten asiat olivat, saattoi politiikassa olla se, miltä ne näyttivät.

Linder ei ollut mikään köyhä mies, mutta olihan maailmassa rikkaampiakin. Venäjän rikkaimpana pidettiin aikoinaan Pavel (Paul) Demidovia, jonka kosintaan seurapiirikaunotar Aurora Karamzin hovin kehotuksesta suostui.

Tämä teki myös entisestä hovineidistä upporikkaan. Constantin meni naimisiin Auroran sisarentyttären kanssa ja sai sitä tietä rikkaan ja touhukkaan tädin sukuunsa.

Linderin avioliitto oli kuitenkin loppua kohti onneton ja päättyi muutaman vuoden kuluttua vaimon kuolemaan. Uusi liitto onnistui paremmin ja nyt sukuun saatiin lisää balttilaista aatelia, kenraalikuvernööri Adlercreutzin sukulainen. Äitinsä puolelta Constantin jo kuului tuohon seurapiiriin, jolla oli vahva jalansija Pietarissa ja Venäjällä yleensä.

Uudella vaimolla oli myös ranskalaisia sukujuuria ja yhteyksiä hoviin. Sen sijaan suomalaisuutta hän ei tuntenut kotoiseksi eikä opetellut lainkaan kieltä, joka hänestä kuulosti eläinten määkinältä.

Toki myöskään Constantin ei ollut mikään fennomaani, vaikka poliittisesti pelasikin niiden kanssa samaa peliä ja uskoi ilmeisen vilpittömästi, että Suomen ainoa pelastus oli sivistyksessä eikä juridisten muotojen noudattamisessa. Siinä hän oikeastaan oli Snellmanilaisilla linjoilla, kuten kirjoittaja toteaa.

Wolff on omistanut aika lailla huomiota sille suku- ja ystäväpiirille, joka Constantin Linderiä ympäröi ja tämä onkin aiheellista ja lisäksi kiinnostavaa. Joukossa on hummaajia ja tyhjäntoimittajia mutta myös uurastajia ja aikaansaavia persoonallisuuksia.

Se tunnettu Hjalmar Linder, joka vuonna 1918 julkaisemassaan artikkelissa kehotti lopettamaan teloitukset, oli Constantinin poika, joka sai sen jälkeen kokea oikeamielisesti suuttuneiden seurapiirien ylenkatseen ja poistui maasta.

Se suomenruotsalaisen aateliston piiri, joka viihtyi ja usein myös rikastui Venäjällä, tunsi tietenkin toisensa. Kitty Linderille, Constantinin tyttärelle Mannerheim lähetteli kuumia rakkauskirjeitä ja häitäkin suunniteltiin, mutta ne jäivät viettämättä.

Joka tapauksessa tulee pakostikin ajatelleeksi, miten suuressa määrin yhteneviltä tai ainakin yhteensopivilta Linderin ja Mannerheimin Venäjä-suhde näyttää. Molemmat olivat viimeiseen saakka uskollisia keisarilleen, jonka hoviin he kuuluivat, eivätkä pitäneet mahdollisena asettua hänen kanssaan poikkiteloin.

Sen sijaan he näkivät yhteistyön ja voisipa sanoa kollaboraation järkevänä strategiana myös Suomen etujen puolustamiseksi. Kuten tunnettua, Mannerheimin mielestä Suomen olisi ollut järkevää demonstroida lojaalisuuttaan lähettämällä vapaaehtoisia ensimmäisen maailmansodan tantereille. Tätähän sitten jossakin määrin tapahtui.

Linder eksyi monien mielestä sentään liialliseen innokkuuteen osallistuessaan hankalien vastarintamiesten karkotuksiin.

Kuitenkin Linder paheksui varsinaisten bobrikovilaisten toimintaa. Kuten Wolff kertoo, hän arvosteli sotaministeri Kuropatkinia, joka eri ymmärtänyt hallintoa ja ”antoi puolihullun, fanaattisen finnofobin, Borodkinin, jonka sisar istuu hullujenhuoneessa” tehdä mahdottomia suunnitelmia Suomen asevelvollisuusasiasta.

Mainittu Mihail Mihailovitš Borodkin yleni kenraaliksi ja muistetaan seikkaperäisestä ja varsin käyttökelpoisesta Suomen historiastaan, joka on yhä laajin perusteos venäjäksi ja vaikuttanee tänäkin päivänä sikäläisiin käsityksiin maamme historiasta.

Borodkinin voi ymmärtää eräänlaiseksi aikansa dosentiksi, jolla oli maaninen taipumus hyökätä omaa vanhaa kotimaataan vastaan. Hänen äitinsä oli ahvenanmaalainen ja poika osasi ruotsia. Vuonna 1919 bolševikit teloittivat hänet.

Wolffin teoksesta Constantin Linder nousee esille aikansa ja oman elinympäristönsä edustajana, joka vanhoilla päivillään jo oli joutunut itselleen vieraaseen maailmaan. Hänen mainettaan kirja ei ehkä erityisemmin kirkasta, mutta ei mustaakaan.

Päähenkilö itse tuskin aikanaan edusti olennaisesti toisenlaista maailmankatsomusta kuin toinen hovimies, Mannerheim. Sattuneesta syystä jälkimmäisen hahmo kuitenkin on jälkimaailman silmissä muodostunut ovin toisenlaiseksi syystäkin. Tilanne on kuitenkin toinen, mikäli tarkastelemme asioita esimerkiksi vuoden 1900 perspektiivistä.

Kirjoittaja ansaitsee tunnustuksen kiinnostavasta kirjasta, jota on miellyttävä lukea. Se laajentaa näkökulmaa erääseen historian katvealueeseen ja tarjoaa muutenkin ajattelemisen aihetta.