Keisarin mies

Keisarin mies

Charlotta Wolff, Kejsarens man. Constantin Linder och hans värld 1836-1908. Siltala 2016, 190 s.

Kuten tekijä toteaa, suomalaisessa historiankirjoituksessa Constantin Linder ei ole kiistanalainen hahmo. Hänen jälkimaineensa on yksiselitteisesti kielteinen.

Wolff ei itsekään ole ottanut asiakseen maineen palauttamista, niin kuin vastaavissa tapauksissa on yleensä tapana tehdä, syystä tai syyttä. Sen sijaan hän on kirjoittanut erään henkilön tarinan pyrkien katselemaan asioita sekä hänen että hänen ympäristönsä näkökulmasta. Niinhän historiassa kuuluukin tehdä.

Constantin Linder oli aikansa eliittiä. Suurmaanomistajana hän hallitsi Kytäjän (tuolloin Nääs) kartanoa, jossa oli jopa yli tuhat päätä nautakarjaa ja 180 hevosta sekä lisäksi Åminnen kartanoa ja Svartån (Mustio) ruukkia. Omistuksiin kuului vielä saha, paperitehdas ja viinanpolttimo.

Linderistä tekee maamme historiassa ainutlaatuisen se, että hän nousi vanhoilla päivillään Venäjän rankijärjestyksessä korkeimpaan hoviarvoon, ylihovijahtimestariksi (ober-jegermeister), mikä vastasi sotilasarvoissa täyttä kenraalia tai amiraalia ja siviilivirassa todellista salaneuvosta.

Todellisia virkatoimia tuohon titteliin ei liittynyt, mutta sen sijaan sama mies kyllä tuli jäseneksi valtakunnanneuvostoon, joka osallistui lakien valmisteluun ja sittemmin duuman tultua perustetuksi toimi ylempänä kamarina.

Ilja Repinin kuuluisassa maalauksessa, jossa keisari istuu neuvosten eli valtakunnan mahtavimpien potentaattien ympäröimänä, ei Linder vielä loistellut kultaa kimaltavassa seremoniallisessa juhlapuvussaan, sillä maalaus kuvaa tilannetta vuodelta 1901. Tuolloin paikalla olivat mm. Bobrikov ja ministerivaltiosihteeri Plehwe.

Missä määrin Linder toimi aktiivisesti tuossa elimessä, ei kirjoittaja ole selvittänyt, mutta arvelee, että hän tuskin ainakaan oli aktiivisesti pistämässä kapuloita rattaisiin myöskään Suomea koskevissa kysymyksissä, sillä hän todella kuului niin sanottuihin jees-miehiin käyttääkseni anakronistista termiä.

Linder oli nuoruudessaan vapaamielinen, mutta niinhän fiksut ihmiset yleensäkin ovat ja heihin voidaan lukea myös sellaiset taantumukselliset ja entiset radikaalit kuin Mihail Katkov ja Konstantin Pobedonostsev.

Linder kaveerasi nuoruudessaan jopa Leo Mechelinin, myöhemmän perustuslaillisuuden keskushahmon kanssa, mutta meni sitten kokonaan eri linjoille Bobrikovin aikana, jolloin hänestä tuli senaatin varapuheenjohtaja, mikä nykykielellä merkitsee suunnilleen pääministeriä.

Linder edusti niin sanottua myöntyvyyskantaa, mikä ei toki ollut harvinaisuus, samalla kannalla olivat vanhasuomalaiset, jotka eduskuntavaaleissa 1907 osoittautuivat toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Sen sijaan aatelissäädyssä myöntyvyyssuunnan kannatus oli marginaalista ja sen sai myös maamarsalkaksi valittu Linder kokea nahoissaan.

Aktivistit merkitsivät Linderin likvidoitavien listalle, mutta tämä pelastautui Pietariin ministerivaltiosihteeriksi ja murhaaja joutui siellä teknisten ongelmien takia luopumaan aikeestaan.

Wolff toteaa, että Linder edusti omaa aikaansa ja taustaansa, johon kuului olennaisena osana yhteys ylimystöön, hoviin ja Venäjään sekä ennen kaikkea hallitsijaan. Kadun ääntä ja politikointia, jotka tulivat myöhemmin kuvaan, hän ei ymmärtänyt tai arvostanut. Hän ei myöskään osannut tai halunnut ottaa huomioon, että olennaisempaa kuin miten asiat olivat, saattoi politiikassa olla se, miltä ne näyttivät.

Linder ei ollut mikään köyhä mies, mutta olihan maailmassa rikkaampiakin. Venäjän rikkaimpana pidettiin aikoinaan Pavel (Paul) Demidovia, jonka kosintaan seurapiirikaunotar Aurora Karamzin hovin kehotuksesta suostui.

Tämä teki myös entisestä hovineidistä upporikkaan. Constantin meni naimisiin Auroran sisarentyttären kanssa ja sai sitä tietä rikkaan ja touhukkaan tädin sukuunsa.

Linderin avioliitto oli kuitenkin loppua kohti onneton ja päättyi muutaman vuoden kuluttua vaimon kuolemaan. Uusi liitto onnistui paremmin ja nyt sukuun saatiin lisää balttilaista aatelia, kenraalikuvernööri Adlercreutzin sukulainen. Äitinsä puolelta Constantin jo kuului tuohon seurapiiriin, jolla oli vahva jalansija Pietarissa ja Venäjällä yleensä.

Uudella vaimolla oli myös ranskalaisia sukujuuria ja yhteyksiä hoviin. Sen sijaan suomalaisuutta hän ei tuntenut kotoiseksi eikä opetellut lainkaan kieltä, joka hänestä kuulosti eläinten määkinältä.

Toki myöskään Constantin ei ollut mikään fennomaani, vaikka poliittisesti pelasikin niiden kanssa samaa peliä ja uskoi ilmeisen vilpittömästi, että Suomen ainoa pelastus oli sivistyksessä eikä juridisten muotojen noudattamisessa. Siinä hän oikeastaan oli Snellmanilaisilla linjoilla, kuten kirjoittaja toteaa.

Wolff on omistanut aika lailla huomiota sille suku- ja ystäväpiirille, joka Constantin Linderiä ympäröi ja tämä onkin aiheellista ja lisäksi kiinnostavaa. Joukossa on hummaajia ja tyhjäntoimittajia mutta myös uurastajia ja aikaansaavia persoonallisuuksia.

Se tunnettu Hjalmar Linder, joka vuonna 1918 julkaisemassaan artikkelissa kehotti lopettamaan teloitukset, oli Constantinin poika, joka sai sen jälkeen kokea oikeamielisesti suuttuneiden seurapiirien ylenkatseen ja poistui maasta.

Se suomenruotsalaisen aateliston piiri, joka viihtyi ja usein myös rikastui Venäjällä, tunsi tietenkin toisensa. Kitty Linderille, Constantinin tyttärelle Mannerheim lähetteli kuumia rakkauskirjeitä ja häitäkin suunniteltiin, mutta ne jäivät viettämättä.

Joka tapauksessa tulee pakostikin ajatelleeksi, miten suuressa määrin yhteneviltä tai ainakin yhteensopivilta Linderin ja Mannerheimin Venäjä-suhde näyttää. Molemmat olivat viimeiseen saakka uskollisia keisarilleen, jonka hoviin he kuuluivat, eivätkä pitäneet mahdollisena asettua hänen kanssaan poikkiteloin.

Sen sijaan he näkivät yhteistyön ja voisipa sanoa kollaboraation järkevänä strategiana myös Suomen etujen puolustamiseksi. Kuten tunnettua, Mannerheimin mielestä Suomen olisi ollut järkevää demonstroida lojaalisuuttaan lähettämällä vapaaehtoisia ensimmäisen maailmansodan tantereille. Tätähän sitten jossakin määrin tapahtui.

Linder eksyi monien mielestä sentään liialliseen innokkuuteen osallistuessaan hankalien vastarintamiesten karkotuksiin.

Kuitenkin Linder paheksui varsinaisten bobrikovilaisten toimintaa. Kuten Wolff kertoo, hän arvosteli sotaministeri Kuropatkinia, joka eri ymmärtänyt hallintoa ja ”antoi puolihullun, fanaattisen finnofobin, Borodkinin, jonka sisar istuu hullujenhuoneessa” tehdä mahdottomia suunnitelmia Suomen asevelvollisuusasiasta.

Mainittu Mihail Mihailovitš Borodkin yleni kenraaliksi ja muistetaan seikkaperäisestä ja varsin käyttökelpoisesta Suomen historiastaan, joka on yhä laajin perusteos venäjäksi ja vaikuttanee tänäkin päivänä sikäläisiin käsityksiin maamme historiasta.

Borodkinin voi ymmärtää eräänlaiseksi aikansa dosentiksi, jolla oli maaninen taipumus hyökätä omaa vanhaa kotimaataan vastaan. Hänen äitinsä oli ahvenanmaalainen ja poika osasi ruotsia. Vuonna 1919 bolševikit teloittivat hänet.

Wolffin teoksesta Constantin Linder nousee esille aikansa ja oman elinympäristönsä edustajana, joka vanhoilla päivillään jo oli joutunut itselleen vieraaseen maailmaan. Hänen mainettaan kirja ei ehkä erityisemmin kirkasta, mutta ei mustaakaan.

Päähenkilö itse tuskin aikanaan edusti olennaisesti toisenlaista maailmankatsomusta kuin toinen hovimies, Mannerheim. Sattuneesta syystä jälkimmäisen hahmo kuitenkin on jälkimaailman silmissä muodostunut ovin toisenlaiseksi syystäkin. Tilanne on kuitenkin toinen, mikäli tarkastelemme asioita esimerkiksi vuoden 1900 perspektiivistä.

Kirjoittaja ansaitsee tunnustuksen kiinnostavasta kirjasta, jota on miellyttävä lukea. Se laajentaa näkökulmaa erääseen historian katvealueeseen ja tarjoaa muutenkin ajattelemisen aihetta.

Suomalainen kasakkaupseeri

Kasakkajesauli Nurmijärveltä

Paul Linder, Keisarillisen kaartin upseerina. Otava 1938, 367 s.

Linderien merkittävä suku tunnetaan. Aikanaan Mannerheimin lanko, kamariherra Hjalmar Linder omisti Kytäjän kartanon, joka oli maamme toiseksi suurin ja lisäksi vielä Mustion kartanon ja paljon muuta, Lohjan selluloosatehdas mukaan lukien. Ylihovijahtimestari Konstantinista onkin tullut jo kirjoitettua (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=linder ).

Suomen oloissa Hjalmar pystyi pitämään varsin poikkeuksellista elintasoa. Kuvaavaa lienee, että kun hän kutsui vieraakseen hirvijahtiin erään suuriruhtinaan, tämä saapui erikoisjunalla Pietarista ja vietiin sitten asemalta Lohjalle kahdella Rolls-Roycella.

Nautittuaan pari päivää paikallista vieraanvaraisuutta suuriruhtinas totesi, että hän nyt tietää, ”miten on elettävä”. Taisi sekä isännälle että vieraalle sopia epiteetti bon vivant.

Sivumennen sanoen, Hjalmarilla riitti myös empatiaa kansan suuntaan ja hän tunnetusti puuttui vuonna 1918 arkebuseerauksiin ja vankileirikurjuuteen ja sai siitä hyvästä luokkaveljien vihat niskoilleen ja katsoi parhaaksi poistua maasta.

Mutta nyt on kyseessä Paul, joka kirjoitti Helsingissä ylioppilaaksi vuonna 1892 ja aloitteli juridisia opintoja täkäläisessä yliopistossa. Hän suoritti myös asevelvollisuutensa Suomen kaartissa.

Mieli teki kuitenkin suurempiin ympyröihin ja niin hän matkusti vuodeksi Venäjälle Tulan tienoille opiskelemaan kieltä. Sinne hänet järjesti Hugo Standertskjöld, joka toimi Tulan kivääritehtaan ja patruunatehtaan vuokraajana.

Yllättävää kyllä, itse Leo Tolstoi kutsui Hugon vierailulle Jasnaja Poljanaan ja Paul sai tulla seuraksi, vaikka ei vielä venäjää osannutkaan ja joutui pärjäilemään ranskalla. Sivuennen sanoen, Paul kävi myös nuoren kreivi Tolstoin kutsumana tanssiaisissa Tulan aateliskokouksen talossa, jossa viime viikolla pidettiin suomalais-venäläinen kulttuurifoorumi.

Vuoden kieliopintojen ja kaksivuotisen Nikolain (eikä Nikolajevskin) ratsuväkikoulun jälkeen upseerinplanttu saattoi ryhtyä palvelukseen ja pääsi peräti henkikaartin ulaanirykmenttiin.

Henkikaartiin kuului suuri määrä rykmenttejä, mutta Paulille joka tapauksessa tarjoutui siinä yhteydessä tilaisuus päästä varsin lähelle keisarillista perhettä ja hän tutustui myös moniin suuriruhtinaisiin. Ulkomaisista suuruuksista tuttavaksi tuli Ranskan prinssi Louis Napoleon, joka palveli kaartissa kenraalina.

Merkittävistä vieraista kirjoittaja mainitsee muun muassa Saksan keisari Wilhelmin, joka oli Viipurin rykmentin kunniakomentaja. Kaikkien yllätykseksi Wilhelm manöövereillä komensi joukkoaan puhtaalla venäjän kielellä ja osoitti hallitsevansa myös venäläisen ohjesäännön.

Kaartilaisen elämään kuului loputtomasti manöövereitä, mutta myös loisteliaita juhlia, joita erilaiset mesenaatit tarjoilivat. Kirjoittaja kuvaa harvinaisen elävästi ja perusteellisesti muun muassa sitä, miten kymmenien komeasti pukeutuneiden ratsuväen osastojen tuhannet miehet ja hevoset opetettiin Mars-kentällä hurjaan koreografiaan, jota suuret ihmisjoukot ihailivat.

Jopa vuosittaisella Krasnoje selon leirillä oli varattu tilat myös naispuolisille katsojille ja siellä esitettiin jopa balettia.

Noilla leireillähän oli aina myös henkikaartin suomalainen tarkk’ampujapataljoona (jota ei pidä sekoittaa henkikaartin suomenmaalaiseen rykmenttiin, joka ei ollut lainkaan suomalainen). Sen elämästä leirillä voi lukea monista tuon ajan lehdistä.

Monikansallisessa ympäristössään Paul toki tapasi myös suomalaisia upseereita, joita Venäjän armeijassa oli paljonkin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=mirko ). Mannerheimin hän kertoo kuitenkin tavanneensa vasta rintamalla.

Myös kaartin ratsuväestä muodostettiin sitten osasto, joka lähetettiin Japanin sotaan ja sinne meni myös kirjoittaja. Tarinat sodasta ovat aika tavanomaisia, alkaen siitä valheellisesta uutisesta, jonka mukaan Venäjän laivasto oli Tsušimassa saanut murskavoiton ja päätyen siihen, upseereille vaaralliseen ”svabodaan”, joka vallitsi joukkojen sitten palatessa Pietariin.

Ensimmäiseen maailmansotaan Paul ei lähtenyt enää kaartinjoukoissa, vaan Kubanin kasakoiden jesaulina (kapteeni). Linjajoukkoihin siirtyvät kaartilaiset saivat automaattisesti yhden arvoluokan korotuksen. Kirjan kannessa hän esiintyy tämän virkansa mukaisessa tšerkessiläistakissa patruunataskuineen.

Venäjän sota meni sitten kuten meni ja vuoden 1917 lopulla kirjoittaja siirtyi Suomeen. Hän oli jo eversti ja olisi ollut oikeutettu eron jälkeen saamaan kenraalin arvon, mutta noissa oloissa se ei onnistunut, hänen ilmeiseksi harmikseen.

Mannerheimin kohdallahan asiat olivat paremmin ja hänelle myönnettiin vuoden 1918 alussa eläke, jota hän ei tainnut koskaan nostaa.

Paul ei kuitenkaan viihtynyt Suomessa, vaan matkusti oitis Brasiliaan, jossa harrasti bisnestä vaihtelevalla menestyksellä. Välillä hän asui Pariisissakin.

Suomeen hän kuitenkin palasi eikä ole vailla mielenkiintoa lukea, mitä suuri kosmopoliitti kirjoittaa loppusanoissa. Hän nimittäin katsoo voivansa ilman pienintäkään epäilystä sanoa, että nykyinen Suomi on maailman miellyttävin ja rauhallisin kolkka sille, joka kykenee käsittämään, kuinka paljon viehätystään tämä maa alkuperäisessä kauneudessaan on säilyttänyt kyettyään vielä selviytymään kansainvälisyyden syleilystä, joka tuhoaa kaiken sulon.

Eläköön ja kukoistakoon maa ikuisesti niin kuin nyt, ilman sisäisiä ristiriitoja, hiljaisessa rauhassaan.

Tämä on kiitettävää isänmaallisuutta ja tuntuisi olevan aika tyypillistä muidenkin Venäjällä palvelleiden maanmiesten tunnelmille sen jälkeen, kun he olivat ulkomaiselta uraltaan palanneet ( Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=gerich ).

Toki tänä sanoma kannattaa nauttia suolahiukkasen kera, cum grano salis. Mieleen tulee myös Charles Kingsleyn runo The Last Buccaneer:

OH, England is a pleasant place for them that ’s rich and high;
But England is a cruel place for such poor folks as I;
And such a port for mariners I ne’er shall see again,
As the pleasant Isle of Avès, beside the Spanish main.

Paul oli tuota yläkerran väkeä, jolla oli tilaisuus nauttia parhaita herkkuja kaikkialla, mikä toki myönteisenä seikkana todettakoon.

Yläluokkainen lapsuus

Lapsuuden maisema

Arne Nevanlinna, Isän maa. WSOY 1994, 192 s.

Muuan adjutantti päämajassa ehdotti huvikseen Mannerheimille, että kun Petroskoista nyt tehdään Äänislinna ja Anuksesta Aunuksenlinna, niin kai sitten Pietarista tehdään aikoinaan Nevanlinna, på svenska Neovius.

Mannerheimin kerrotaan hymähtäneen sukkeluudelle, mutta tokihan Pietarin edeltäjän, Nevanlinnan eli Nyenin nimi oli tosiaan latinaksi Neovia. Kun suomalainen pappissuku suomensi nimensä, joka oli Neovius, se valitsi Nevanlinnan, koska luultiin aika luonnollisesti, että nimi johtui tuosta kaupungista.

Se osoittautui virheelliseksi päätelmäksi, mutta ei sen sijaan se käsitys, että suku oli alun perin suomenkielinen ja oli sitten ruvennut puhumaan ruotsia, kun pääsi sivistyneistön piiriin. Näinhän normaalisti aina kävi.

Joka tapauksessa ruotsin kieli ja ruotsalainen kulttuuri olivat vahvasti mukana, kun tämäkin suku suomensi nimensä ja vaihtoi kielensä. Tämähän oli aikoinaan se tavallinen tarina: ruotsia puhuttiin, kun se tuntui tarpeelliselta eli abstraktimpia asioita käsitellessä, suomea taas sikäli kuin osattiin ja vähitellenhän sitä osattiin yhä paremmin.

Suomi oli kauan niin sanottu parleerauskieli eli jokapäiväisen small talkin ja muun vastaavan kommunikaation tarpeen tyydyttäjä. Varsinainen ajattelu saattoi aika kauan tapahtua ruotsiksi.

Nevanlinnan perheen kaksikielisyys, joka oli suomivoittoista, näyttää olleen ylemmän keskiluokan piirissä hyvinkin yleistä myös monissa muissa vastaavissa perheissä vielä ennen sotia ja hieman niiden jälkeenkin.

Mutta toki tuohon aikaan alkoi opin tielle mennä yhä enemmän myös talonpoikaiston vesoja, joille ruotsinkieli oli työllä ja tuskalla opittua –sillä oppiahan sitä piti.

Mitä Nevanlinnojen keskiluokkaisuuteen tulee, puhuu kirjoittaja, eräänlaisen elävän suurmiehen poika, koko ajan itsestään selvästä kuulumisesta suomenkieliseen yläluokkaan, mutta tuo yläluokkaisuus on otettava suhteellisena.

Toki Rolf kuului tiede-eliittiin ja Suomen oloissa se oli kai suunnilleen yhtä korkealla yhteiskunnallisessa arvostuksessa kuin muutkin eliittiryhmät, vaikka niistä jonkin verran erillään. Ei hän kuitenkaan ollut mikään Hjalmar Linder, joka ilmeisesti sai suuriruhtinaankin kadehtimaan elintasoaan (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=linder ).

Mutta eipä niitä grand seigneureja ollutkaan Suomessa kuin yhden käden sormilla lukien. Jo Faddei Bulgarin Suomen sodan aikana oli kiinnittänyt huomiota suomalaisen yhteiskunnan tiettyyn tasapäisyyteen: eivät Suomen herrat juuri leveästi eläneet, mikäli venäläisiin verrattiin. Mutta niukkaahan se oli kansakin elo.

Joka tapauksessa 1930-luvun Suomessa, ainakin pojan lapsellisessa mielikuvituksessa Rolf ja sen mukana koko perhe kuuluivat yläluokkaan ja nimenomaan suomenkieliseen. Aarne ei kunnolla ruotsia oppinutkaan ja suomenmielisyys oli perheen aatteellisia kulmakiviä, jonka johdosta se joskus sai myös niin sanotusti tietää huutia.

Muuten perheen arkipäivää hallitsi poroporvarillinen rauha ja erilaisten säännösten ja normien horjumaton kunnioitus. Niiden haastaminen oli mahdotonta, eikä tainnut tulla edes mieleen ennen aikuisuutta, vaikka orastavan nuorisokulttuurin aineksia näkyykin slangia puhuvassa ympäristössä.

Kaiken kaikkiaan tarinassa tapahtuu hyvin vähän. Isä on horjumaton auktoriteetti ja ihailun kohde, mutta ei mikään tyranni. Äiti ja naiset ovat osaansa alistuneita ja mikäpä on ollessa, kun elatus hoituu perheenpään toimesta. Tuon ajan yhteiskunnassa keskiluokka tosiaan eli patriarkaatissa ja miksipä ei olisi elänyt.

Oman elämänpiirin ulkopuolelta kirjoittaja pääsee tai joutuu tekemään havaintoja harvoin. Hänhän ei käy edes kansakoulua ja tutustuminen oman kansan koko yhteiskunnalliseen kirjoon tapahtuu vasta armeijassa.

Oppikoulu, SYK, on sekin eliittikoulu, mutta luulenpa, että nuorella Aarnella oli ympärillään sentään aika demokraattinen miljöö, mikäli vertaamme hänen kokemuksiaan vaikkapa englantilaisen yläluokan pojan kasvatukseen public schoolissa, vailla edes armeijakokemusta.

Luokkayhteiskunta oli ennen sotia tosiasia ja olihan se sitä myöhemminkin. Vanhan järjestyksen sotkivat perusteellisesti sitten suuret ikäluokat, jotka tulivat maailmaan vasta parikymmentä vuotta Aarnen syntymän jälkeen. Niiden aikana yhteiskunta todella muuttui ja myös tapahtui tuo kulttuurivallankumous, joka hävitti vanhat arvot ja normit.

Henkinen ja ideologinen yläluokkaisuus oli ainakin jossakin määrin tosiasia ennen sotia. Siihen kuului usko omaan perinnölliseen ylemmyyteen, joka muuten näkyi koulutusdoktriineissamme vielä sotien jälkeen. Gaussin käyrä kun nyt vain lahjomattomasti määräsi jotkut johtoon ja kun se etevyys oli periytyvää.

Kirjassa on erinäisiä kiinnostavia detaljeja, jota liittyvät muun muassa klassisen musiikin nauttimaan arvostukseen. Se edusti sekulaarista pyhyyttä.

Rienaus, joka kohdistui instrumentteihin silloin, kun niillä soitettiin jotakin kevyttä musiikkia, saattoi aiheuttaa aitoja raivokohtauksia. Klassisen musiikin ymmärtäjät erottautuivat silloin rahvaasta tavalla, jota nykyisten oopperajuhlien aikana ei voi edes aavistaa.

Kaiken kaikkiaan elämä Helsingin eteläkärjessä ja kesäisin huvilalla Kemiön saaren liepeillä ja Lohjalla on idyllistä ja vailla dramatiikkaa. Sitähän tuo sitten sota, johon kirjassa vain viitataan. Sielläkin kohtaaminen helsinkiläisnuorten ja eteläpohjalaisten välillä taisi olla jonkinlainen löytöretki. Kielivaikeuksiakin ilmaantui, eikä ihme (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=slangi ).

Kirjan kuvaamaan aikaan voisi varmaankin hyvin soveltaa Veikko Lavin kiteytyksen omasta, varsin erilaisesta elämästään: ei se ollut kovin kummallista.

Mutta juuri sellaisesta, normaalista, jokapäiväisestä elämästähän meillä useinkin puuttuu tietoa. Menneisyydestä kun tuppaavat muistoissa säilymään ennen muuta ne epätavalliset ja epätyypilliset asiat.