Anateema Mazepalle

Anateema Mazepalle, eli vapaustaistelun vaikea kysymys

Kuten tunnettua, katoliset kirkot tai siis ainakin itäinen eli ortodoksinen sekä läntinen eli roomalaiskatolinen kirkko kirosivat aikoinaan toisensa ja tämä kirous pysyi voimassa lähes tuhat vuotta. Sen ohella ne saattavat myös kirota tai erottaa kirkon yhteydestä yksittäisiä jäseniä seurakuntia ja niin edelleen, vaikkapa tänään tai huomenna.

Koska sekä idän että lännen kirkot tunnustavat sitä dogmia, että pelastus on mahdollinen vain kirkon yhteydessä, merkitsee sen piiristä sulkeminen eli ekskommunikaatio syöksemistä ikuiseen kadotukseen. Näin käy ainakin silloin, jos syntinen tee parannusta ja palaa kirkon helmaan.

Teologit erottavat useammanasteisia ekskommunikaation muotoja, joista ei tässä sen enempää. Joka tapauksessa se kirous, jonka ortodoksinen kirkko tuntee nimellä anateema, merkitsee täydellistä sulkemista pois kirkon yhteydestä ymmärrettävine seurauksineen.

Kristinusko kehittyi tunnetusti taistelussa erilaisia harhaoppeja vastaan. Oli monofysiittejä ja kuvainraastajia, areiolaisia ja monia muita. Oikean opin kirkastamiseksi Venäjän ortodoksisessa kirkossa on ollut tapana ajoittain lukea noille heresioille anateema, jossa mainitaan erikseen kukin harhaoppi. Se on synkkä kirottujen luettelo ikuiseen kadotukseen joutuvista.

Ajan mittaan Venäjän kirkko otti tavakseen tuossa suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina esitetyssä litaniassa tuomita vanhojen heresioiden ohella ajankohtaisiakin suuria syntejä ja syntisiä. Kaksitoistaosaisessa litaniassa kirotaan vuorollaan ne, jotka eivät usko Jumalaan ja maailman luomiseen, ne jotka kieltävät hänen olevan henkeä tai hänen olevan oikeudenmukainen, armahtavainen, viisas ja kaikkitietävä, ne jotka eivät usko pyhään kolminaisuuteen, syntien lunastukseen, Marian neitsyyteen, kirkon pyhiin mysteereihin, sielun kuolemattomuuteen, maailmanloppuun, viimeiseen tuomioon, synnin ja hyveen palkkaan ja vastaaviin asioihin, jotka kuuluivat varsinaisesti uskonopin alaan.

Sen lisäksi litanian yhdennessätoista pykälässä luetaan kirous niille, jotka eivät usko ortodoksisten hallitsijoiden olevan valtaistuimella Jumalan armosta ja jotka olivat nousseet Herran voideltua vastaan kapinoimaan. Tällaisten nimiäkin mainitaan, vieläpä herjaavasti väänneltyinä: Griška Otrepjev (Vale-Dmitri), Ivaška Mazepa (Ukrainan hetmani), Jemelka Pugatšov ja Stenka Razin.

Tunnetusti myös Leo Tolstoi oli asetettu kirkonkiroukseen, mutta hänen nimeään ei liene luettelossa ainakaan normaalisti mainittu, sillä häneen ei kohdistettu varsinaista anateemaa. Pyhä Synodi totesi vain aktissaan, että niin kauan kuin kirjailija ei katunut, hän pysyi Kirkon ulkopuolella ja että se mitä hän saarnasi, ei vastannut kirkon opetusta. Merkittävää on, että nimenomaan Tolstoi joutui kirkonkiroukseen, kun taas tätä ei sovellettu enempää Tšernyševskiin, Herzeniin tai Miljukoviin, jotka toki tiedettiin julkisyntisiksi ja kirkon opetuksen kieltäjiksi. Miljukov ilmoitti jopa olevansa ateisti. Ilmeinen syy oli, että päinvastoin kuin nuo toiset, Tolstoi ilmoitti olevansa kristitty ja siis esitti kirkon opin kanssa kilpailevan tulkinnan eli heresian. Näin tulkitsee ainakin nykyisin asian kirkkohistorian tohtori, rovasti Vladislav Tsypin.

Ortodoksisen kirkon suhde valtioon on aina ollut läheinen, mutta tilanne monimutkaistui, kun Ukraina faktisestikin erosi Venäjästä Neuvostoliiton hajotessa.  Isänmaalliset ukrainalaiset ovat nyt korottaneet Mazepan suurimpien kansallissankariensa joukkoon ja Ukrainan ortodoksinen kirkko on poistanut häntä koskevan kirkonkirouksen. Takavuosina Ukrainan presidentit ovat pyrkineet vaikuttamaan siihen, että sama tapahtuisi myös Venäjällä, mutta toistaiseksi niin ei ole käynyt.

Mazepan saaman anateeman muodollistakin pätevyyttä on epäilty siksi, että se annettiin Pietari I:n määräyksestä, eikä hengellisin vaan poliittisen perustein. Toisaalta Mazepa epäilemättä rikkoi uskollisuudenvalansa, jonka oli tehnyt ristiä suudellen ja vannoi sitten uuden valan kerettiläiselle Ruotsin kuninkaalle. Lisäksi häntä syytettiin siitä, että hän oli sallinut noiden vääräuskoisten häpäistä Ukrainan kirkkoja. Pietarin propagandassa tiettävästi väitettiin karoliinien tuoneen kirkkoihin koiriakin.

Mazepan historia on tänäänkin kiivaiden erimielisyyksien kohteena ja ilmeinen furor theologicus vallitsee kysymyksessä hänen anateemansa oikeutuksesta. Joka tapauksessa esivaltaa vastaan kapinoimisen synti on nimenomaan Venäjällä aina nostettu kuolemansyntien joukkoon jo hamasta ruhtinas Kurbskista lähtien ja varmaan sitä ennenkin. Ennen kuin kiirehdimme kauhistelemaan asiaa, meidän kannattaa varmaankin välillä uhrata pari ajatusta oman lähihistoriamme valtiorikosoikeudenkäynneille.

 Mutta joka tapauksessa Pietarin koston ankaruus ja rituaalinen näyttävyys ansaitsevat huomiota. Mazepalaisten keskuudessa toimeenpantiin aikoinaan välittömästi verilöylyjä ja heidän ruumiitaan lähetettiin lauttojen päällä pitkin Dnepriä varoitukseksi kaikille. Uudenkaupungin rauhansopimuksessa Venäjä ei suostunut armahtamaan mazepalaisia ruotsalaisten yrityksistä huolimatta.

Kaiken kaikkiaan isovenäläisten kosto petollisille uskonveljilleen oli hirmuinen, joskin venäläinen historiankirjoitus näyttää sen sijaan haluavan katsoa muualle ja kiinnittää huomionsa ruotsalaisten ja mazepalaisten tihutöihin ja väittää karoliinien hävittäneen suuren määrän asutuksia ja tappaneen niiden asukkaat, mikä olisi ollut syynä sissiliikkeen alkamiseen. Meillähän on ollut tapana korostaa sitä, että nimenomaan venäläiset sovelsivat poltetun maan taktiikkaa ja hävittivät omia alueitaan. Totuus ei näinkään vanhassa asiassa näytä vielä olevan helppo asia.

Mielenkiintoinen on Mazepan niin sanottu siviiliteloitus, jossa häntä esittävä nukke häpäistiin ja teloitettiin. ”Vara-Mazepalle” luovutettiin myös erityinen Juudas Iskariotin ritarikunnan kunniamerkki, ainoa lajissaan, sillä koko ritarikunta oli perustettu häntä varten. Mazepalle toisena järjestyksessä myönnetty apostoli Andreaan (Andrei Pervozvannyi) ritarikunnan kunniamerkki sen sijaan julistettiin häneltä peruutetuksi, ymmärrettävää kyllä. Itse Mazepa ei joutunut moskalien käsiin, vaan sai kuolla Turkin puolella Benderissä, jossa myös sankarikuninkaamme majaili.

Isänmaallisuus on asia, joka aina herättää suuria intohimoja, sen puolestahan kuuluu tarvittaessa kuollakin. Kun suomalaisten kansallishenki ja oma runebergilainen isänmaallisuus 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kävi venäläisille selväksi, löytyi maasta heti niitä, jotka leimasivat suomalaiset petollisiksi ja väittivät valapattoisuuden suorastaan kuuluvan suomalaiseen perinteeseen. Olihan Sprengtporten aikoinaan pettänyt valansa kuninkaalleen ja samoin tekivät Suomen säädyt vuonna 1808. Luihujen suomalaisten ase ei ollutkaan rehellinen miekka, vaan kavala tikari ja he odottivat vain tilaisuutta voidakseen taas pettää laillisen hallitsijansa.

Tämä kuului tietenkin vain kiivaiden Suomi-syöjien sappea tihkuviin, pahantahtoisiin purkauksiin, mutta silti siinä oli jotain samasta problematiikasta, joka nyt kohtaa Ukrainan tai vaikkapa Baltian maiden historian tulkitsijoita. Eikö Sprengtporten olisi saanut hylätä kuningastaan? Oliko Mazepa peruuttamattomasti sidottu antamaansa valaan? Entä ne ukrainalaiset, jotka seurasivat johtajaansa kapinaan? Oliko virolaisilla moraalista oikeutta taistella saksalaisten joukoissa puna-armeijaa vastaan?

Eivät nämä kysymykset mitään itsestäänselvyyksiä ole. Muistakaamme vain, että valtiopetoksesta saatettiin vielä vajaat sata vuotta sitten meilläkin ampua ihmisiä, jotka eivät koskaan olleet mitään uskollisuudenvalaa edes tehneet. Koetetaan nyt ainakin oppia historiasta sen verran, ettei samaa tapahdu uudelleen.