Hyvien vuosien ruokapöytä

 

Majatalon ruokapöytä eli merkintöjä hyvien vuosien kauppalaskujen perusteella

 

Vanha kievaritalo kirkonkylässä oli ennen sotia aika hyvin toimeentuleva, ei suuren suuri eikä pienen pieni. Päätila oli aluksi vain 44 ha, kunnes 30-luvun lopulla ostettiin eräältä kuolinpesältä yli kolmesataa hehtaaria lisämaata, pääasiassa metsää.

Varsinaisen tilan pellot olivat laajuudeltaan vain puolentoistakymmentä hehtaaria. Lypsäviä oli kuitenkin kolmetoista ja nuori karja lisäksi. Aika paljon ne laidunsivat metsäniityillä. Sitten oli tietysti kanoja ja sikoja. Puutarhakin jo oli ja siellä omenapuita ja marjapensaita.

Tuloja tila sai sekä metsästä, että voista, kuten yleinen tapa oli. Lisäksi tuli rahaa majatalon ja kyytilaitoksen pitämisestä, vaikka eiväthän ne suuria summia olleet. Rahaa oli vähän ja sitä säästeltiin mahdollisimman tarkoin.

Suomalaisten ruokatalous ei kovin olennaisesti muuttunut 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun puoliväliin, mutta muuttui tietysti sentään (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ruokavalio ).

Ruokavalion muutokset kertovat hyvin kaunopuheisesti siitä, miten elintaso maassamme muuttui viimeisten puolentoista vuosisadan mittaan. Itse asiassa varsinainen vallankumous ruokavaliossa tapahtui sodan jälkeen ja erityisesti 1960-luvulta lähtien. Sitä ennen elettiin vanhoilllaan.

Tavallisen suomalaisen, joka keskimäärin oli maalainen, ruokavaliolla oli kolme tukijalkaa: vilja (ruis), peruna ja liha. Viimemainittu oli usein sian läskiä, josta saatiin voimaa työhön. Maitoa käytettiin myös aika paljon, mutta mahdollisimman vähän voita, josta saatiin rahaa. Se oli tärkeä vientitavara. Sen sijaan juotiin usein kurria ja syötiin margariinia, joka 30-luvulla maksoi vain neljänneksen voin hinnasta.

Lypsykarjatila, jollaisia käytännössä kaikki olivat, ei tarvinnut kaupasta suolan lisäksi paljon mitään. Kahvi ja sokeri olivat ylellisyystavaroita, mutta niitä oli monen mielestä pakko saada päivittäin jo 1800-luvun lopulta lähtien. Niihin ne vähät rahat monelta menivät ja velat veivät sitten pula-aikoina talot ja tavarat…

Isoisän isällä oli pieni kauppapuoti. Se oli niin pieni, ettei verottajakaan paljon viitsinyt tai voinut siltä vuosittain vaatia. Kanta-asiakkaita sentään oli ja tilivihkoista 20-luvun alusta käy ilmi, mitä ne ostivat.

Yleensä kaikki ostivat jauhoja. Ruisjauhoja meni aina säkkikaupalla, vehnää taas kilo- pari kerrallaan, samoin riisiä, joka oli varsin harvinainen ostos. Näiden lisäksi tärkein ostoruoka oli läski, jota oli miltei jokaisessa kauppalaskussa, sekä silli. Myös margariini eli kasvisvoi oli tärkeä artikkeli. Makeita ruokia edustivat sekahedelmät ja ylellisyyttä kahvi ja sokeri sekä tietenkin tupakka.

Asiakkaat hankkivat potaattinsa muualta, usein kai omalta palstalta ja viinakset saatiin 20-luvulta salakuljettajilta ja myöhemmin kaupungista.

Joka tapauksessa pieneläjien ruokavalio näyttää tämän vähäisen otoksen perusteella aika yksipuoliselta. Olihan markkinoilla jo kaikenlaista: sardiineja, rusinoita, putelli-olutta ja seltterivettä, mutta ei niitä näissä laskuissa ole, ehkei ollut koko kaupassakaan. Karamellit sentään välillä vilahtavat.

Tässä ei kuitenkaan ole mukana maitoa, jota hankittiin muualta kuin kaupasta eikä muikkuja ja muuta kalaa, jota pyytäjiltä voi ostaa tai pyytää itse. Eiköhän kalakukkoja sentään vielä aina silloin tällöin syöty.

Mitäpä syötiin majatalossa 30-luvun lopulla? Siitä voi saada osviittoja kauppatileistä.

Ruisjauhoja sinnekin ostettiin säkkikaupalla, oma viljantuotanto näyttää olleen pitkälti rehuviljaa, jota myös myytiin kauppaan. Myös voita myytiin sinne ja ostettiin sen sijaan margariinia, noin kilo kuukaudessa.

Voinee lähteä siitä, että voileipä oli keskeinen perusruoka perunan ohella. Leivän päälle pantiin varmastikin usein voita, kun sitä kerran sai omasta takaa. Mutta margariiniakin meni siis aika paljon, ehkä erityisesti paistamiseen. Sitä ainakin ostettiin noin kilo kuussa.

Voita myytiin esim. loppuvuodesta 1927 noin neljä kiloa kuukaudessa kauppaan, 30-luvulla ei lainkaan. Kaiketi se meni meijeriin? Myös maitotinkiläisiä oli talolla, joka oli keskellä kylää ja niiden merkitys on voinut olla varsin suuri.

Puurot olivat leivän ohella toinen tapa käyttää jauhoja ja myös suurimoita ostettiin kaupasta. Puurojen kanssa sekä jälkiruoaksi lienee ollut myös kiisseleitä. Perunajauhojakin nimittäin ostettiin.

Makeasta ei erityisemmin tingitty. Ruokakunnan koko lienee ollut noin kahdeksan henkeä, ja sokeria meni kilo per henkilö neljän kuukauden aikana. Kahvia sen sijaan meni paljon nuukemmin, vain puolesta puoleentoista kiloa koko porukalle neljän kuukauden aikana. Ehkäpä nämä jaksot eivät ole kovin edustavia ainakaan tässä suhteessa.

Vehnäjauhoja meni samaan aikaan vain pari kiloa. Edellisen valossa ymmärtää, miten komealta kuulosti, kun sanottiin, että mennäänpäs juomaan oikein pullakahvit!

Maito ja liha saatiin kotoa, samoin perunat ja marjat sekä juurikkaat. Etenkin maito takasi ravinnon monipuolisuuden ja mikäli juotiin täysmaitoa, siitä saatiin lähes kaikki tarpeelliset vitamiinit. Kurrin juojat ja margariininsyöjät taas tuppasivat näivettymään ja saivat puutostauteja.

Maito on tietenkin myös monenmoisten herkkujen lähde. Siitä saatiin voin ohella juustoja, esimerkiksi ternimaidosta uunissa paistamalla, sekä piimää, viiliä ja kokkelia. Mansikkamaito ja murumaito olivat herkkuja, samoin maitokiisseli.

Minkälainen mahtoi olla tyypillinen ruokapöytä Korholanmän majatalossa ennen sotia?

Siinä oli hyvin todennäköisesti ennen muuta ja kaiken perustana perunoita ja ruisleipää, kuten vielä 1950-luvullakin. Näiden kanssa oli kastiketta tai paistia (läskisoosia tai karjalanpaistia). Päälle hörpättiin maitoa, kaljaa tai piimää. Jälkiruuaksi saattoi olla kiisseliä.

Pääruokana voi olla myös keittoa, useimmiten lihakeittoa tai hernekeittoa, joskus maitoon keitettyä kalakeittoa. Myös puuroja oli pääruokanakin vaihtelun vuoksi. Tällainen ruoka oli ohrauunipuuro. Joskus oli riisipuuroa, mutta harvoin. Sekin oli juhlaruokaa, kuten myös vehnäleipä ja pulla.

Lauantaisin tehtiin uunissa karjalanpaistia ja leivottiin leipää ja piirakoitakin. Myös laatikoita voitiin tehdä: kaalilaatikkoa, lanttulaatikkoa, perunalaatikkoa eli läskin ja vaikkapa kalojen kanssa paistettuja perunoita. Myös kalakukkoja tehtiin ja joskus ohrarieskaa sekä uunipuuroa.

Näitähän voitiin tehdä muulloinkin, mikäli uuni lämpeni ja etenkin talvella se lämpeni usein.

Esimerkiksi kanaa oli joskus, mutta hyvin harvoin ja ne kanat olivat sitkeitä, vanhoja munijoita eivätkä mitään broilereita. Kuitenkin kanapaisti oli vanha hyvinvoinnin symboli (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ylt%C3%A4kyll%C3%A4isyyden+mitta ).

 Lammastakin oli syksyisin -lammaskaalia. Luultavasti ruuat syksyisin olivat teurastusten takia monipuolisimmillaan ja esimerkiksi sisälmysruokia oli tarjolla, kuten maksaa ja munuaista sekä sylttyä. Tuskinpa niitä ihan koska tahansa sai käsiinsä.

Kananmunia oli omasta takaa ja niinpä voitiin käyttää niitä pääruokana (häränsilmät, munakas) tai tehdä kakkuja ja lettuja. Jälkimmäiset olivat toki juhlaruokaa. Hilloja ja mehuja syntyi sekä metsämarjoista että puutarhamarjoista.

Ruokavaliolle oli ominaista suuri sesonkiriippuvuus. Pakastamista ei tunnettu eikä monia ruokia voinut säilöä suolaamalla, kuivaamalla tai hapattamalla. Savustaminenkaan ei vaikuttanut kovin monta kuukautta.

Hillot ja mehut toki säilyivät ja jos pinnalle tuli hometta, se pyyhkäistiin pois ja syötiin se osa, joka oli säilynyt. Harvoja ruokia tai ruoka-aineita tuotiin ulkomailta. Toki tuoreita ulkomaan hedelmiä oli kaupoissa jo ennen sotia ainakin joskus, vaikka vitamiinien puute aiheutti aina keväisin ns. kevätväsymystä vielä 1950-60-luvuilla.

Syksyllä pantiin talteen jonkin verran talviomenia jouluksi ja muutenkin joulu oli erityinen herkuttelujuhla omine ruokineen. Samoin oli pääsiäisen ja juhannuksen laita. Niitä odotettiin myös siksi, että saatiin sesonkiruokaa, jota ei muulloin saanut.

Kaiken kaikkiaan suomalainen ruokatalous perustui maanviljelysyhteiskunnan aikaan hyvin tuhdille ruualle, joka oli myös verraten yksipuolista. Se antoi kuitenkin tarvittavaa energiaa raskaisiin töihin. Liikalihavuus oli siihen aikaan kuitenkin harvinaista ja esimerkiksi läski nousi erityisen himoituksi ruoka-aineeksi aina kun pula koitti: näin vuoden 1918 aikana ja molemmin puolin ja samoin sota-aikana.

 Itärajan yli siirtyneet suomalaiset valittivat usein ja erityisesti juuri rasvan puutetta. Sen takia moni raskaissa töissä laihtui, kuihtui ja viimein kuoli. Lapset olivat aina ensimmäisten joukossa.

Niin maatalousmaa kuin Suomi olikin, sen omavaraisuus oli puutteellista sekä vuosina 1917-1918 että sota-aikana. Pellon anti meni paljolta karjalle, joka tuotti vientiä varten voita. Sota-aikana elintarvikepulaan vaikutti olennaisesti myös Karjalan kannaksen menetys.

Jo ennen sotia oli opittu käyttämään aika lailla tuontirehua (mm. maissia ja soijaa, joita oli jatkuvasti myös majatalon kauppalaskussa) sekä väkilannoitteita. Kun niiden maahantuonti sodan aikana lakkasi, oltiinkin hätää kärsimässä.

Hätää tosiaan myös kärsittiin ja erityisesti kaupungeissa tuli nälkä vieraaksi. Koko maan politiikassa oli pakko huomioida se, että osa kuolee nälkään, ellei elintarvikkeita saada ulkomailta. Niitä oli käytännössä saatavana vain Saksasta.

Sanotaan, että Siperia opettaa ja suomalaisillehan se opetti, että sodan jälkeen oli hankittava omavaraisuus, jotta vältyttäisiin toista kertaa joutumasta nälänhädän vaaraan. 30-luvun lopun yltäkylläisyys, joka siis oli sekin ollut aika suhteellista, oli perustunut osittain illuusioiden varaan.

No, nythän me varmaankin sitten olemme erinomaisesti varustautuneita kaikkien katastrofien varalta. Sokea Reettakin kun näkee, että maailmantalous on äärimmäisen oikullinen asia ja kaikenlaista tuppaa tapahtumaan. Syödä kuitenkin jokaisen pitäisi ja vieläpä ihan päivittäin.

Sota-aikana 30-luvun lopun rasvaa tiukkuva ruokapöytä tuntui muistoissa paratiisilta, vaikka se meistä nyt saattaa näyttää jopa aika yksitoikkoiselta. Mutta voihan se vielä tulla aika, jolloin sellainen jälleen tuntuisi unelmien täyttymykseltä.

What do you want to do ?

New mail