Turhuuden viettelys

Vanity Fair

Sulkavalla on pieni aukio tai oikeastaan tienristeys sen sillan päässä joka johtaa Uitonvirran yli kirkolle. Ainakin kaikki vanhemmat ihmiset tietävät, että sen nimenä on Turhuuven tori.

Kuten vanhat dokumentit kertovat, sinne kerääntyi aikoinaan kaikenlaista kaupustelijaa. Jotkut olivat ruvenneet pitämään puutarhaa ja viljelivät kaiken maailman tikkerperiä ja mitä lienee ollut. Niitä sitten myivät kirkkokansalle, joka sillan takaa purkaantui sanankuulosta.

Kirkon tienoilla myytiin aina salakähmään myös viinaksia ja mitä kaikkea tarpeetonta ja turmiollista nyt ihminen lieneekään keksinyt. Markkinoilla ainakin varmaan oli piittinää eli makuvaria ja prenikoita eli piparkakkuja. Vehnäset –tuo harvinainen herkku- kuuluivat jokseenkin varmasti myös kuvaan.

Kaikelle tuolle oli yhteistä se, ettei se ollut ihmiselle tarpeellista. Rahaa sen avulla narrattiin, samoin kuin markkinoilla kaiken maailman teltoissa, joissa oli pelejä, valokuvausta, taikalyhtyesityksiä ja mitä lienee ollut. Turhuutta ja tarpeetonta.

Sen tunnelman muistan vielä 1950-luvun alusta. Silloin vallesmanni kielsikin koko pestuumarkkinaperinteen jatkamisen. Eihän sitä enää renkien ja piikojen pestaukseenkaan tarvittu. Kunhan huviteltiin ja haaskattiin kallista rahaa.

1950-luvulla alettiin jo irtautua siitä talonpoikaisen nuukuuden perinteestä, joka oli ikimuistoisena seurannut talonpoikaissäädyn jäseniä kehdosta hautaan. Ellei talonpoika itse älynnyt, mitä hänen rauhaansa kuuluu, muistuttivat asiasta aina tarvittaessa kruunu ja kirkko. Kirkkorangaistuskirjat vilisevät nuhteita tuhlaavan elämäntavan takia.

Köyhän pitikin aina panna suu säkkiä myöten, mutta aina joskus jokainen halusi elämältä muutakin kuin kituuttamista ja raadantaa. Vehnäpullia ja kirjavia huiveja sitä olla piti ja limunaatimehua ellei nyt raha riittänyt putelli-olueeseen ja trahtööri-viinaan, joihin Eero ja Simeoni kuuluvat kaupunkireissullaan hairahtuneen.

Maailman kuuluisimpiin ja suosituimpiin kuuluvassa kirjassaan Kristityn vaellus (The Pilgrim’s Progress), John Bunyan kuvaa muun muassa päähenkilönsä saapumista paikkaan, jonka nimi on Vanity Fair –turhuuden markkinat.

Lienee turha sanoakaan, mitä tällä tarkoitettiin. Mammona ja sen tyhjän palvonta vieroittivat sielun Jumalasta ja olivat siis viime kädessä Antrikristuksen ansa.

William Makepeace Thackeray kirjoitti 1800-luvulla samannimisen romaanin, jota en ole lukenut. Olen joka tapauksessa ymmärtänyt, ettei turhuus tässäkään tapauksessa ollut mikään myönteinen käsite.

Nykyään sen sijaan Amerikoissa ilmestyy lehti nimeltä Vanity Fair, joka näyttää briljeeraavan juuri tuolla turhuudella ja tyhjönpäiväisyydellä: me tuhmat tytöt kun päästäänkin minne vain…!

Aivan vastaavalla tavalla entiset arvot käännettiin äkkiä päälaelleen entisissä kommunistimaissa. Venäjällä alkoi joskus parisenkymmentä vuotta sitten ilmestyä lehti nimeltään Egoist, joka nyt näyttäisi olevan nimeltään Egoist generation (Эгоист generation). Englantia sielläkin aina tarvitaan tällaisissa yhteyksissä.

Muutos vanhoista, altruismia, uhrautuvuutta, tuotantoa ja kollektiivisuutta korostavista neuvostoarvoista ei olisi voinut olla suurempi.

Olihan sekin suuri henkinen murros, joskaan ei yhtä nopea, kun suomalaiset oppivat, joskus jopa hyvällä omallatunnolla tuhlaamaan ja jopa elämään velaksi. Se ei ole kovinkaan vanha juttu se. Sota-aikana oli vanhoja säästäväisyysarvoja koetettu hyvin määrätietoisesti teroittaa koko kansalle eikä suotta yritettykään.

Minun sukupolveni muistaa vielä, miten vanhemmat taltioivat joka ikisen esineen, jolla saattoi joskus mahdollisesti olla jotakin käyttöä. Se, mikä meni rikki, korjattiin, vaikka siihen olisi mennyt miten paljon aikaa. Jokainen ruuvimeisselikin oli itse asiassa perintökalu, johon liittyi muistoja ja tunnettakin. ”Aika tavaran nautitsee” kuului hamstraajan sananparsi.

Sota-aikana opittiin myös säästämään sähköä ja sodan jälkeen, koskivoiman ollessa hyvin vähissä, evästettiin radiokuuntelijoitakin olemaan avaamatta vastaanottimiaan samaan aikaan. Sellainen kun synnyttäisi pahan kulutuspiikin eikä se sähkö silloin enää riittäisi.

Tällaiset asiat ne vain tulevat aina välillä mieleen, kun katselee tuota nykyistä kerrassaan päätöntä menoa, jossa esimerkiksi nyt erilaisia, taatusti tarpeettomia rättejä myydään tuhansissa ja taas tuhansissa toinen toistaan pöyhkeämmissä liikkeissä. Ilmeisesti niitä sitten kuitenkin käytetään kutakin vain kerran tai pari. Ei niitä muuten ostettaisi kymmenettä osaakaan nykyisestä.

Lienee sanomattakin selvää, että muoti on turhuuden pelkistetyin muoto. Tavara, joka on aivan kelvollista, syrjäytetään markkinoilta sen takia, että halutaan puskea sinne kuutiokilometreittäin uutta tavaraa, joka on hiukkasen erilaista ja jonka hankkimisen muka välttämättömyys on lapsellisen helppoa osoittaa lapsenmieliselle yleisölle. Sehän tekee sen itse.

No, tähän haaskaukseen verrattuna jokin lihansyönti tai maidonjuonti on pelkkää kosmetiikkaa. Ruoka ja juomakin ovat osittain tarpeettomia ja vaativat nykymuodossaan turhia resursseja, mutta ovathan ne sentään myös erittäin suurelta osalta tarpeellisia ja jopa mvälttämättömiä.

Ennen tekstiilit oli myös tapana kierrättää. Muistan hyvin, että naapurissa toimi vielä 1960-luvulla karstaamo, jonne lumput vietiin ja jossa niistä tehtiin taas käyttökelpoista villaa.

Nyt jopa niin sanotut kierrättäjät kieltävät panemasta lumppuja keräyslaatikoihin. Sen sijaan ne menevät sekajätteisiin ja luultavasti lisäävät tuota hiilidioksidikuormaamme.

Kaukana, ylen kaukana olemme niin aineellisesti kuin henkisesti siitä maailmasta, joka oli todellisuutta vielä puoli vuosisataa sitten.

On kiinnostava kysymys, millainen tämä maailma noiden turhuuksien suhteen on puolen vuosisadan kuluttua.

On mahdollista, että suu joudutaan panemaan säkkiä myöten ja että säkki tulee olemaan nykyistä pienempi.

Kun sellaisenkin maailman on nähnyt, ei se nyt ihan toivottoman surkealta paikalta näytä. Se on vain kovasti erilainen kuin tämä nykyinen.

Uuspeilit

 

Muodit  ja ylellisyys

 

Joskus on tullut jo kirjoitettua laumailmiöistä, jotka ovat tyypillisiä koko lajillemme. Niin sanottujen median sopuli-ilmiöiden ohella asia koskee muotia yleensä. Ihmispopulaatiot, naiset etunenässä, ovat valmiita uhraamaan paljon pysyäkseen muodin eturintamassa.

Naisen biologisen tehtävän ja siis vaistojen kannalta tuota naisten taipumusta voi pitää jopa pohjimmiltaan rationaalisena ja kukaties sillä on ollut jokin biologinen tehtävänsä muitakin populaatioita ajatellen. Muodit eivät ole pelkästään naisten asia, vaikka he noudattavat niitä näkyvimmin ja koskaan kyseenalaistamatta.

Viileälle tarkkailijalle, joka edes yrittää ajatella rationaalisesti, jäävät muotien oikullinen vaihtuminen ja siihen uhratut miljardien pääomat mystilliseksi ilmiöksi. Tietenkin joku aina rahastaa asialla mutta miksi siihen menevät mukaan sellaiset, joille asia tuottaa palkkiä kuluja ja hankaluksia?

Jo muotien olemassaolo todistaa vakuuttavasti, että ihminen on olemukseltaan irrationaalinen laumaolento. Tuota olemus-käsitettä, jota postmodernistit (onko heitä yhä?) karttoivat kuin ruttoa, käytin piruuttani. Mikäli se kielletään, tullaan ennen pitkää sinne, minne kukaan ei halunnut.

Onhan sinne jo päästykin. Ihmisen pohjimmainen irrationaalisuus näkyy lukemattomissa asioissa sille, joka haluaa katsoa, mutta yksi on ylitse muiden, eikä sitä edes voi olla katsomatta ja se on muoti.

Kun Marx ja sittemmin Lenin kaavailivat kommunistista yhteiskuntaa, he olivat kokonaan sen tiedon varassa, joka heillä oli ihmiskunnan tähänastisesta kehityksestä. Niin sanottu tieteellinen kommunismi oli aikansa tulevaisuudentutkimusta eli siis yritti tutkia sellaista, mitä ei ollut lainaan olemassa.

Se, joka lukee kriittisellä silmällä vaikkapa Marxin tai Leninin käsityksiä siitä tulevaisuuden yhteiskunnasta, jota nimitettiin kommunstiseksi (vt. Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), ei voi olla tyrmistymättä sen ihmiskäsityksen primitiivisyydestä, joka kursailematta esitetään tulevaisuutta koskevien uskomusten perustana.

Koska kulttuurin katsottiin seuraavan yhteiskunnan alarakenteesta eli tuotantovoimien järjestelystä, oli toki luonnollista olettaa, että kommunistnen kulttuuri eli ihmisten suhde toisiinsa ja itseensä olisi uudessa yhteiskunnassa kokonaan toisenlainen, kuin se oli kapitalistisen yhteskunnan oloissa.

Vuonna 1961 aloitettiin kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen ja luvattiin pyhästi koko puolueen arvovallalla, että se olisi olennaisilta osin valmiina vuoteen 1980 mennessä.

Tässä ei ole aihetta toistaa sitä tarinaa, joka sitten seurasi. Siitä olen jo usein kirjoittanut. Tässä yhteydessä haluan vain kiinnittää huomiota yhteen sellaisen seikkaan, joka toimi kommunismin rakentajia vastaan. Se tuskin oli edes yksi tärkeimmistä, mutta se kuului näkyvimpiin ja sillä on suuri oirearvo.

Tarkoitan muotia. Neuvostoliitossa oli kyllä huomattu, että ihmiset käyttäytyivät lauman lailla ja halusivat hyvin voimakkaasti samaistua joihinkin toisiin imisiin ja matkia heitä joka suhteessa, esimerkiksi pukeutumsessa, puhetavassa, ilmeiden ja eleiden kielessä ja niin edelleen.

Erityisen tärkeää oli pukeutua tietyllä tavalla. Kommunistinen utopia oli lähtenyt siitä, että ihmisille turvattaisiin riittävä määrä korkealaatuisa ravintoa, hyvä ja ämmin vaatetus ja toimiva asunto sekä mielekästä työtä.

Kaikki tämä kuuluukin ihmisten perustarpeisiin, joiden tyydyttäminen kaikkia koskevana oli vielä viime vuosisadan puoliväliin saakka kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys myös Euroopassa. Mutta se ei suinkaan ollut kaikki, mitä ihmiset halusivat.

Niin pian kuin perustarpeet oli tyydytetty, alettiin keskittyä sekundäärisiin asioihin, kulttuuriin sanan  ylellisyyttä, luksusta tarkoittavassa mielessä. Keskeisiä mielenkiinnon kohteita oli nyt muoti, jopa vaatemuoti.

Sellaisestakin asiasta kuin farkuista tuli Neuvostoliitossa todellisen kultin kohde (vt. Vihavainen: Haun hvostov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja sama koski coca-colaa. On sattuvasti sanottu, että venäläisiltä kesti sukupolven ajan ymmärtää, että cokis on vain virvoitusjuomaa, limonaatia, kuten meillä sanotaan.

Neuvostoliitossa kehitettiin omaa elokuva- ja estraditaidetta ja omia henkilökultteja myös pop-maailmassa. Muotia pyrittiin luomaan omasta takaa, muun muassa Riiassa. Sergei Žuravljov ja Jukka Gronow ja eräät muutkin ovat tutkineet noita ilmiöitä.

Muoti on kuitenkin hallitsematon ilmiö. Se ylitti rajat jo kylmän sodan aikana, toki sillä oli esteitä markalla ja ne hidastivat prosesseja, mutta silti rajat ylitettiin. Muodikkaat eli stiljagat olivat 1950-luvulta lähtien kirosana niille kommunisteille, jotka halusivat uskoa Neuvostoliiton etevämmyyteen myös tällä alalla.

Länsimainen muoti oli ja on hämmästyttävän voimakas kansainvälinen ilmiö, jota koko maailman niin sanottu pintajengi ja sen perässä suuret massat parhaansa mukaan seuraavat ja apinoivat. Tämä koskee sekä pukeutumista, viihdettä että niin sanottua radikaalia aatemuotia (radical chic).

Muodeille on ominaista turhuus ja niiden perässä juoksijoille vastaavasti turhamaisuus (vrt. Vihavainen: Haun turhuuden viettelys tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Muoti ei tyydytä materiaalisia perustarpeita, vaan yksinomaan laumasidonnaisuuteen liittyvää pätemisen tarvetta.

 Se on periaatteessa pätemistä kaikkein alkeellisimmalla tasolla, vaikka esiintyyykin mielellään eksklusiivisuuden puvussa, ylellisyytenä eli luksuksena (ks. Vihavainen: Haun ylellisyys tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Antiikin aikana ylellisyyden tavoittelua pidettiin kaikkien paheiden äitinä ja moraalisen rappeutumisen olennaisimpana merkkinä ja jopa sisältönä.

Mitäpä muuta se olisikaan? Entä missä ovat vaihtoehdot?